Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

 Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö. Haamu 2025

Kansi: Broci

"Maankuulu kauhukarnevaali saapuu kotikonnuilleen! Millaisen spektaakkelin herra Wolter tällä kertaa järjestää? Vetonauloina ovat huikaisevan upeat hirviöt Jonglööri, Tulennielijä, Veitsenheittäjä ja Tanssija.

Iltalukiota käyvä Paju on pitkään ihaillut hirviöitä piirroslehtiönsä takaa. Pimeästä verkosta löytyvä myynti-ilmoitus vie hänet salaisuuden jäljille. Sen myötä kohtaaminen Jonglöörin kanssa muuttuu hengenvaaralliseksi.

Herra Wolterin karnevaali on Annika Perkiön vahva esikoisromaani. Se kertoo sekä kuplivasta ihastuksesta että horjuvasta mielenterveydestä ja traumoista. Pajun ei tarvitse olla hirviö tunteakseen itseään vieraaksi ihmisten keskellä." (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Olin juuri tällä viikolla työni puolesta koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen hyvinvointia parantavasta voimasta. Ohjelmanumerossa on niin musiikki- kuin kirjallisuusterapeutin puheenvuorot, ja suurin osa asioista on ollut minulla aina tiedossa, mutta oli mukavaa saa vahvistusta taas siihen, miten tärkeä osa hyvinvointiani lukeminen on. Ja nimenomaan fiktiivisten kirjojen lukeminen!

Aasinsiltana tähän koin niin uskomattomia onnen ja ilon tunteita lukiessani tätä Annika Perkiön esikoisromaania, että muistin taas, miksi rakastan lukemista. Hykertelin, miten upean kammottavan tunnelman hän on saanut luotua tähän kirjaan, ja miten onnekas olen, että pääsin hetkeksi osaksi tätä maailmaa ja tutustumaan näihin henkilöihin - ja hirviöihin.

"Mä vaan haluaisin huutaa susta koko maailmalle. Sä olet liian siisti asia piilotettavaksi." (s. 250)

18-vuotias iltalukiolainen Paju kokee itsensä hyvin yksinäiseksi. Taustalla ovat ikävät muistot kiusaajista, jotka tarttuivat erityisesti hänen homouteensa ja erikoiseen tyyliinsä. Pajun pikkusiskon ja pikkuveljen, Pihlan ja Otson mielestä Paju on kuitenkin siisteintä, mitä ikinä on ollut. Nipin napin täysi-ikäinen Paju joutuu ottamaan hyvin paljon vastuuta pikkusisaruksistaan, sillä äidillä ei mene oikein hyvin. Masennus on tuttu sairaus heille molemmille, mutta äiti ei halua tehdä asialle mitään vaan sysää vastuuta esikoiselleen.

Tämä on jo neljäs vuosi, kun hän osallistuu Wolterin karnevaaliin. Samalla tämä on hänen neljäs vuotensa ilman kunnollista yhteyttä mihinkään muuhun kuin noihin mystisiin olentoihin, joiden kanssa hän keskustelee vain piirrostensa kautta.  Hän muistaa ulkoa, miten olentojen kynnet laahaavat maata pitkin ja miten heidän silmänsä kiiluvat, jos on tarpeeksi onnekas saadakseen suoran katsekontaktin. (s. 21)

Paju saa kuitenkin voimaa paikallisen erikoisuuden, Herra Wolterin Karnevaalin odottelusta. Jokavuotinen, kolmen päivän mittainen, yli 15-vuotiaille suunnattu kauhukarnevaali maksimoi Pajun onnen tunteen. Erityisesti hän rakastaa yhden karnevaalin päätähden, Jonglöörin, piirtämistä. Kiinnostus tuohon "hirviöön" on lähes maanista, mutta Paju ei välitä muiden puheista. Hän rakastaa Jonglööriä, ja kokee näkevänsä tämän oikean persoonansa, toisin kuin karnevaalissa tämän pelotteluja ja temppuja ihailevat fanit. Onneksi iltalukiossa opiskeleva Anni ymmärtää Pajun kiinnostusta eikä piikittele siitä, samoin kuin sisarukset. Toisin oli yläkoulun kiusaajien kanssa. 

Kun ihmiset astuvat sisään Wolterin rautaporteista, heistä tulee riistaa. Ja riistan on oltava onnellista, jotta siitä saisi kaiken syömäkelpoisen irti. (s. 35)

Paju lienee ainoa, joka tietää, että karnevaalin hirviöt ovat ihan oikeita hirviöitä. Herra Wolter on ostanut ne Romaniasta ja kaikilla hirviöillä on jokseenkin traumaattinen tausta takanaan, kunnes Wolter on pelastanut heidät. He ovat ikuisesti töissä Wolterille, mutta kunnioittavat tätä. Ilman häntä he eivät saisi syödäkseen. Mitä hirviöt sitten syövät? He elävät ihmisten onnen tunteesta, ja karnevaalipäivät ovatkin heille yhtä juhlaa. Ikävä sivuvaikutus ihmisille toki tästä tulee, sillä onnen lähdettyä ihminen tuntee pitkään pelkkää tyhjää. Karnevaalin päätyttyä hirviöt joutuvat tyytymään pakastettuun onneen.

Sitten Pajua onnistaa, sillä Jonglööri bongaa kaasunaamariin pukeutuneen pojan piirtämässä hänen lähellään, ja kutsuu pojan omaan asuntovaunuunsa. Pajun tuoksu saa kuitenkin nälkäisen hirviön menettämään ruokahalunsa, sillä ilon ja onnen takana on jokin todella inhottava haju. Samalla Paju paljastaa tietävänsä hirviöiden todellisen olemuksen, ja tämä on tietysti heille uhka. Pajun surmaamisen sijaan Herra Wolter päättääkin palkata hirviöitä fanittavan nuorukaisen heille taloudenhoitajaksi Heinähukan kartanolle. Paju ei voi uskoa onneaan todeksi, kun taas Jonglööri ei ole asiasta ollenkaan mielissään.

Jokin tuossa ihmisessä on saanut hänet menettämään sisäisen rauhansa viimeisetkin rippeet. (s. 116)

Paju pääsee tutustumaan hirviöiden arkeen, näkee nämä hiippailemassa aamutakeissaan, tekee heille kynsimanikyyrejä ja siivoa hienon kartanon huoneita. Hän ei tiedä, mitä juonitteluja hirviöillä on hänen päänmenokseen eikä sitä, mitä hirviöt syövät. Herra Wolter on hyvin luotaantyöntävä henkilö, joka pitää tiukkaa kuria taloudessaan. Oliko sittenkin virhe palkata yliutelias Paju heille töihin? Jonglööri nauttii Pajun onnen hajusta, joka lisääntyy hänen ollessaan lähellä, mutta voiko ihmisiin ikinä luottaa?

Rakastin tämän kirjan kauhufantasiahenkistä tunnelmaa. Herra Wolterin karnevaali on ihanalla tavalla kieroutunut, varsinkin kun tietää, että ihmisiä pelottelevat hirviöt, Jonglööri, Tanssija, Veitsenheittäjä ja Tulennielijä ovat ihan oikeasti hirviöitä. Vaikka ihmisten onnella herkuttelu ei tapa uhriaan, jättää se ihmisen pitkäksi aikaa onnettomaksi. 

On jotain, mitä et vielä tiedä heistä. Sinuna olisin varuillani. (s. 146)

Pidän myös paljon Pajun hahmosta. Hänen fanaattisuus Jonglööriä ja muita hirviöitä kohtaan on hänen voimavaransa, mutta myös heikkoutensa. Tarinan edetessä esille tulee hänen ikävät koulukiusaamiskokemuksensa, joista hän ei tunnu pääsevän vieläkään eroon, sekä raskas taakka masentuneen äidin vastuunkantajana. Pajun rakkaus Jonglööriä, tuttavallisemmin Jonttua kohtaan, on niin syvää, ettei häntä hetkauta edes hirviön yritykset karkottaa häntä. Tämä on kuin uusi adaptaatio Kaunotar ja hirviö -sadusta pienellä Twilight-twistillä.

Hauskaa, että välillä olin niin tämän kirjan erikoisen maailman lumoissa, että hätkähdin, kun hirviöt ja Wolter ajelivat Teslalla tai yhdellä hirviöistä olikin matkapuhelin. Kirja sijoittuu nykymaailmaan, mutta välillä tuli tunne, kuin olisi oltu jossain ihan eri ajassa ja maailmassa. Minäkin haluan Herra Wolterin kauhukarnevaaliin!

Annan tälle upealle kirjalle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Siri Pettersen: Rautasusi

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Kuokkamummo-sarja: Marko Hautala

Kuokkamummo: Marko Hautala. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila. Haamu 2025 (Kuokkamummo #1) SELKO

Suomenkielinen alkuteos (2014): Kuokkamummo. Kansi ja kuvitus: Broci

"Tiedättekö, mitä Kuokkamummo tekee?

1980-luvulla Suvikylässä kerrotaan pelottavaa tarinaa naisesta, jota kutsutaan Kuokkamummoksi. Kauan sitten hän asui huvilassa lähellä Suvikylää.

2000-luvulla Suvikylässä on yhä tapana, että nuoret istuvat kerrostalon kellarissa ja kuuntelevat tarinaa Kuokkamummosta. Onko tarina satua? Jos Kuokkamummo on vain satua, miksi ihmisiä katoaa? Entä mitä tapahtuu huvilassa, jonne kukaan ei saa mennä?

Tässä kirjassa on kaksi tarinaa. Ne molemmat kertovat Kuokkamummosta. Ensimmäisen tarinan päähenkilö on 15-vuotias poika, Samuel. Samuel kertoo tarinaa 1980-luvulla. Toisen tarinan päähenkilö on Maisa. Hän kertoo tarinaa 2000-luvulla. Liikkuuko Kuokkamummo yhä Suvikylän metsissä?

Kuokkamummo on Marko Hautalan yksi rakastetuimmista kauhukirjoista, ja sen selkoversiota on toivottu pitkään ja hartaasti. Nyt Sanna-Leena Knuuttilan selkomukautus päästää Kuokkamummon taas liikkeelle." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kylläpäs ilahduin kuullessani, että Marko Hautalan Kuokkamummosta on tulossa selkoversio. En ole itse asiassa lukenut ollenkaan yleiskielistä alkuteosta, mutta luin ja arvioin pari vuotta sitten ilmestyneen jatko-osan Musta kieli, joka oli kyllä kammottava. (Voit lukea mietteeni siitä tämän postauksen lopusta.) Oli mukava nyt tutustua karmaisevan, lapsia tappavan Kuokkamummon tarinan alkulähteille näin selkoversion kautta. Tai mukava ei ehkä ole oikea sana, kun kauhusta puhutaan.

Kirja koostuu tosiaankin kahdesta eri tarinasta, Samuelin ja Maisan. Samuel on 80-luvun loppupuoliskolla 15-vuotias teinipoika, joka ihastuu tulisesti Amerikasta Suomeen muuttaneeseen Juliaan. Maisan sydän särkyy, sillä hän on ollut pitkään yksipuolisen ihastunut Samueliin, joka ei välitä Maisasta. Julia tarjoaakin Samuelille uudenlaisia kokemuksia, sillä hän on kiinnostunut videokuvauksesta. Ja tietysti Julia haluaa mennä kuvaamaan Bondorffin huvilaa, paikkaa, jonne ei ikikuuna päivänä saisi mennä. Siellä kun kerrotaan asustavan pelottava Kuokkamummo, joka hiipii pahaa-aavistamattoman uhrinsa taakse, näyttää mustaa kieltään ja tappaa kuokallaan. Ja erityisesti lapsia.

- Älä naura. Kaikelle muulle voit nauraa, 

mutta älä naura Kuokkamummolle,

Samuel sanoo vakavana.

Julia nauraa yhä kovempaa. (s. 27)

Julian ja Samuelin onnen esteenä meinaa olla Julian väkivaltainen isä. He joutuvat lopulta pakenemaan isää Bondorffin huvilaan, missä tapahtuu kauheita. Samuel joutuu tekemään ratkaisun, joka tulee kalvamaan häntä loppuelämänsä ajan.

Toisessa tarinassa nuoret kuuntelevat kellarin lattialla Ylipastori-nimistä tyyppiä, joka kertoo nuorille tarinaa Kuokkamummosta. Ylipastori on jonkinlainen kulttijohtaja. Tärkeää on, että Kuokkamummosta ei enää tämän jälkeen hiiskuta. Silti yksi heistä rikkoo lupauksen: Sagal on nauhoittanut Ylipastorin tarinan ja vie sen nyt Maisalle, joka kertoo tekevänsä tutkimusta Kuokkamummosta. Sagal ei tiedä, että hänen ystävänsä Mira on saanut erilaisia tehtäviä Ylipastorilta, vaikka hän vakuutteli Sagalille, ettei usko tarinaa Kuokkamummosta. Ja kun hän näkee Sagalin vievän äänitteen Maisalle, hänen on saatettava ystävänsä vastuuseen. Sääntöjä on seurattava.

Joka kerta kun Maisa katsoo huvilaa,

hänen sydämensä hakkaa kovaa.

Hänen hengityksensä muuttuu nopeaksi.

Hän on kuin paniikissa.

Hän muistaa kellarin, Samuelin ja Julian. (s. 108)

Maisa saa tietää Miran petollisuudesta. Kun Sagal katoaa, hän vierailee vanhan rouvan luona, joka tuntee Kuokkamummon tarinan. Maisa alkaa aavistaa, missä Sagal voisi olla. Uskaltaako hän lähteä etsimään? Onko hän itsekin vaarassa?

- Se sanoi myös,

että mun sydän on perunamaassa niin kauan,

että siitä tulee musta. (s. 138)

Kuokkamummo on yhtä karmaiseva kuin sitä seurannut Musta kieli. Tosin näin selkoversion kautta en ehkä pääse ihan niin täydelliseen kauhun tunnelmaan, kuin että olisin lukenut täyspitkän version. Pitänee harkita vielä, lukisinko joskus sen. 

Lukukokemustani hiukan latisti päähenkilöiden epärealistinen käytös. Miksi ihmeessä Samuel koki, että hän ja Julia olisivat turvassa Bondorffin kartanossa, jossa he jo kerran kävivät ja kohtasivat siellä kammottavan oloisen naisen? Vai oliko hän joutunut jotenkin tuon naisen valtaan? Jäikö minulla jotakin ymmärtämättä?

Vaikka Kuokkamummo on aikuisten kauhua, otan tämän selkoversion kasien genrevinkkauksiin, ihan kuten minulla on ollut Hautalan Pimeän arkkitehtikin mukana niin selkona kuin yleiskielisenäkin. Se on ollut yleensä hittituote. Harmikseni kirjastoni ei ole ostanut tätä kuin parisen kappaletta, mutta näillä mennään. 

Kirjan on kuvittanut taitava Broci. Muuten olen ihan tyytyväinen kuvituksiin, mutta itse Kuokkamummon eli Regina von Bondorffin kuva ei oikein vakuuta. Ehkä kuvituksessa on hiukan ajateltukin enemmän nuorta kohdeyleisöä kuin aikuislukijoita, veikkaisin.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla (blogiarviot Kuokkamummon yleiskielisestä teoksesta):

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjahullun päiväkirja

Morren kirjablogi

Rakkaudesta kirjoihin

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjojen kuisketta

Musta kieli: Marko Hautala. Tammi 2023 (Kuokkamummo #2)

Kansi: Mika Tuominen

"Kuokkamummo kylvää taas kuolemaa!

Piinaava kauhuromaani yksinäisyydestä ja sen seurauksista.

Vaasassa on vuosien varrella kadonnut lukuisia ihmisiä. Poliisi hakee epätoivoissaan apua paikalliselta meediolta. Spiritistisissä istunnoissa poliisi saa selville asioita, joista koko kaupunki on pitkään vaiennut.

Kotimaisen kauhukirjallisuuden paha isä Marko Hautala herättää kuokkamummon legendan uudelleen henkiin."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

No hyi kauhia. En tiedä, oliko järkevää lukea Marko Hautalan kauhua näin orastavassa flunssaolossa, sillä kirjan ahdistavuus puski päälle ehkä vieläpä enemmän, kuin normitilassa. Kyllähän se oli ennustettavissa, että kirja ei ole mikään kepeä. Kirjan kammottava kansikuvakin siitä jo antaa viitteitä. Musta Kieli on jatkoa Kuokkamummolle, jota en ole siis lukenut koskaan. Ajattelin ensin, että lukisin sen ennen tätä, mutta se jäi vain aikeeksi. Hyvin silti meni näinkin, eli toimii mielestäni ihan hyvin itsenäisenä osana.

Poliisipari Hahto ja Paavola ovat matkalla kohti Suvikylää, jossa on tapahtunut jälleen ihmisten mystisiä katoamisia. Kokonainen Kiilamaan perhe sekä heidän vierainaan ollut pariskunta, samoin vanhempi rouva sekä yksinhuoltaja-isä naapurustosta, on kadonnut jäljettömiin, samoin kuin puolisen vuotta aiemmin läheisellä kerrostaloalueella asunut Otto sekä hänen luonaan vieraillut Moona. Nyt poliisit ovat päättäneet kysyä apua Madame Luna -nimiseltä meediolta, joka asuu samassa kerrostalossa kuin yksi kadonneista, Otto Wikman. Hiukan skeptisinä ja naureskelevina suhtautuvat poliisit eivät osaa aavistaa, mitä on edessä. Se selviää vasta ihan kirjan lopussa. Sitä ennen lukijalle paljastuu, mitä tapahtui kaikille näille kadonneille.

Älä usko että on päivä. (s. 121)

Otto eli Ode ja Moona ovat entisiä luokkakavereita. Moona saa Odelta yllättäen viestinä pimeän riistakamerakuvan, jossa tarkkaan tihrustettaessa hahmottuu kaksi valopistettä, kuin silmät. Vaikka Moona on aina pitänyt Odea hieman säälittävänä, hän lupautuu tapaamaan tämän. Moonan elämää on viime aikoina varjostanut kyhmy, jonka hän on löytänyt rinnastaan, ja josta hän ei ole vielä puhunut kenellekään.  Oden hämärät selityksen karstivajoamista ja metsässä asuneesta vanhasta naisesta eivät alkuun vakuuta Moonaa, onhan Ode aina ollut hiukan outo salaliittoteorioineen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen Moona lähtee ovet paukkuen pois, mutta palaa kuitenkin kuvioihin, kun jotain outoa alkaa tapahtua hänenkin elämässään. Sitten Ode katoaa.

Linda ja Aki ovat matkalla Helsingistä Suvikylään. Matkalla Aki kertoo huomattavasti nuoremmalle tyttöystävälleen urbaanilegendasta, jonka mukaan Suvikylän rantametsissä hiippaili perunakellarin hajuinen vanha mummo tappamassa lapsia kuokallaan. Aki on menettänyt nuorena isoveljensä Samuelin ja traumat tästä alkavat nostaa heti päätään lähestyttäessä Akin lapsuudenmaisemia. Linda ei haluaisi olla koko reissulla, mutta teeskentelee hienosti heidän saavuttua Akin lapsuudenystävän Rikun ja Erikan omakotitalolle. Tytär Ronja on jo odottanut vieraita ja hurmaa Lindan välittömästi. Rikun omituinen, juopunut käytös taas saa niin Akin kuin Lindankin varpailleen. Talossa vallitsee jokin sanoinkuvaamattoman outo ilmapiiri, vaikka kaikki kovasti teeskentelevät normaalia. Ja illan kääntyessä yöksi vieraat tulevat huomaamaan, että tilanne on kaukana normaalista.

...vanha kuin meri ja taivas.

Läpeensä vieras ääni. Kuin kuolevaa vanhusta olisi kuunnellut.

Se näkee pimeässä. Se syö sydämet. (s. 187)

Kirjan kolmas osa kertoo lyhyestä vielä naapurin vanhan rouvan, Ellan näkökulman naapurin Kiilamaan perheen outoihin tapahtumiin, sekä neljäs osa palaa tapahtumissa taaksepäin, aikaan ennen kuin Linda ja Aki saapuivat Kiilamaiden vieraaksi. Miten ahdistunut perheenisä Riku suunnittelee itsensä tappamista, koska hän on sössinyt työnsä toimitusjohtajana ja menettämässä vaimonsa. Kuinka tämä löytää yllättävää mielen kohennusta lähimetsässä törmättyään eräänlaiseen pelastavaan enkeliin. Keski-ikäisen, toivonsa menettäneen miehen vie pauloihinsa jokin, jota hän ei voi vastustaa. Ja joka vie todella monta muuta ihmistä myös mennessään. 

Nainen nauroi. Aavistuksen verran liian äänekkäästi mutta silti ystävällisesti.

"On epäkohteliasta lähteä", hän sanoi. (s. 255)

Musta kieli on todella ahdistava ja kammottava kauhuromaani. Vaikka itse metsässä vaanivan kuokkamummon tarina itsessäänkin on hyytävä ja tuo jotenkin mieleeni lempikauhuleffani Blair Witch Projectin, ahdistavuutta lisää kirjan henkilöhahmot, joista suurimmalla osalla ei mene kauhean hyvin. Kirjan rakenne eri näkökulmahenkilöiden omine osineen toimiva, ja kaikki kiteytyy lopuksi poliisiparin kammottavaan kokemukseen meedion luona. Vaikka en nosta tätä niin korkealle kuin suosikkiani Pimeän arkkitehtia, Musta kieli on ehdottoman suositeltava kauhun ystäville. En tiedä, miten lukukokemukseni olisi poikennut, jos olisin lukenut Kuokkamummon alle, mutta ihan hyvin pääsin kirjan kauhuun ja ahdistavuuteen sisälle nytkin. Ainoastaan lopun groteski seksikohtaus oli minulle ehkä liikaa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Kirjamies

Vaasa-lehti

Bittein saari

Samantyylistä:

Muita lukemiani Marko Hautalan kauhuteoksia

Kirottu: Harri István Mäki

 Kirottu: Harri István Mäki. Haamu 2023.

Kansi: Iines Partanen

"Viktorin ja Melissan piti olla ikuisia ystäviä, kaksi toisensa löytänyttä kummajaista koulun tasaharmaan oppilasmassan kansoittamalla käytävällä. Mutta Melissa pilasi kaiken, ja Viktor päätti tehdä Melissan elämästä elävän painajaisen.

Kun Viktor kohtaa Melissan sattumalta järven rannalla, hän tönäisee kinastelun päätteeksi uimataidottoman tytön laiturilta. Viktor syöksyy auttamaan, mutta liian myöhään.

Seuraavana päivänä Melissa ilmestyy kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pian Viktor huomaa itse olevansa keskellä painajaista.

Märät jalanjäljet, hurjat hallusinaatiot, armottomat kiusanteot ja ansat johtavat Viktorin takaisin kirotulle rikospaikalle.

Järven pimeissä syvyyksissä odottaa karmaiseva totuus."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas iloinen (tai kauhistuttava) yllätys, kun heti alkuvuoteen ilmestyi Harri István Mäen nuorten kauhukirja Kirottu. Kauhua ei ilmesty koskaan liikaa.

Lukaisin 142-sivuisen kirjan todella nopeaa. Kirjoitustyyli tuo mieleen säeromaanin tai selkokirjan, sillä István Mäki kirjoittaa hyvin lyhyillä lauseilla. Asettelu ei ole yhtä ilmava kuin säeromaaneissa, mutta lukukokemus vaikuttaa melko samanlaiselta. Tyyli tekee kirjasta hyvin dynaamisen ja näkökulmahenkilön tunteisiin porautuvan.

Viktor on hyvin vihainen ja katkera entiselle parhaalle ystävälleen Melissalle, joka on jollakin tavalla pettänyt hänet. Niinpä Viktor tönäisee suutuspäissään tytön laiturilta järveen. Mutta Melissa ei nousekaan vedestä pintaan. Ei koskaan. Viktor yrittää sukeltaa hänet, mutta mitään ei löydy. Järkyttyneenä hän palaa kotiinsa mukanaan Melissan päiväkirja, ja ainoastaan pikkusisko ihmettelee Viktorin outoa käytöstä. Vanhempia ei kiinnosta, sillä heidän äärimmilleen tulehtuneet välinsä ovat sotkenee koko perheen ilmapiirin.

Seuraavana päivänä koulussa Viktor säikähtää totisesti, kun Melissa ilmestyy kouluun ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaikuttaa yllättävän ystävälliseltä, vaikka Viktor on kiusannut ja piinannut häntä jo jonkin aikaa. Jotain on vialla. Melissan käsistä jää Viktorin reppuun oudot märät jäljet, jotka eivät tunnu kuivuvan koskaan. Melissa kääntää katsettaan oudon nopeasti ja lyöttäytyy niiden tyyppien ystäväksi, jotka eivät ole ennen kuuluneet hänen ystäväpiiriinsä. Mitä Melissa haluaa Viktorista?

Päiväkirjan sivuille on ilmestynyt kaksi sanaa. 

SINÄ MAKSAT.

Ne ovat Melissan käsialaa. (s. 46)

Miksi Viktor on niin vihainen? Miksi kaikki välttelevät häntä? Pikku hiljaa paljastuu, että Viktor on ollut jo jonkin aikaa koulun pahin kiusaaja, ja myös pikkusisko on saanut kotona osansa. Suurin on viha Melissaa kohtaan, joka petti Viktorin luottamuksen. Tämän jälkeen Viktorin käytös on vain pahentunut. Hänellä on Salainen Ihastus, jonka vain Melissa tietää, mutta eihän hänkään näe Viktorissa muuta kuin koulukiusaajan. 

- Ihmeellistä elää pelossa ja odottaa, eikö vain? (s. 70)

Kirjassa on kamalan lohduton ja vihaa pursuava tunnelma. Lukijalle selviää jossakin vaiheessa, mikä oli tuo teko, joka sai Viktorin niin vihaiseksi entiselle parhaalle ystävälleen. Selviää myös, että äiti ja isä ovat alkaneet riidellä sen jälkeen, kun Viktorin vaikeudet koulussa alkoivat ja hän alkoi kiusata muita. Tai näin Viktor ainakin sen kokee. Aika kamalaa ajatella, että vanhempien huonot välit olisi sälytetty lapsen syyksi. Niin minä kuitenkin sen tarinasta olisi tulkitsin, mutta se voi olla toki vain Viktorin oma näkemys. Pikkusisko yrittää ymmärtää veljeään, jonka näkee olevan yhä kauhistuneempi ja ahdistuneempi Melissan palaamisesta, mutta kääntää tälle selkänsä, koska on saanut niin pitkään huonoa kohtelua veljeltään. Haavat ovat liian syvät. Melko epätoivoista on Viktorin elo koko kirjan ajan. Hän alkaa nähdä pelottavia unia ja harhoja myös hereillä ollessaan. Järvessä, jonne Viktor Melissan työnsi, on jotain pahaa.

Hänen pilkkaava katseensa kertoo, että olen matkalla sinne, missä minun pitäisikin olla: makaamassa raatona oman kylmän hautani pohjalla. (s. 58)

Kirottu on tunnelmaltaan, tyyliltään ja juoneltaan oikein toimiva (eli pelottava)  nuorten kauhukirja. Kirjoitustyyli tekee siitä melko helppolukuisen ja juoni etenee ilman turhia maalailuja eteenpäin. Tosin välillä tyyli tuntui ehkä vähän liian toisteiselta ja jankuttavalta. Yhdessä välissä Viktor turhaan toisti sitä, miten Melissa ei ole tästä maailmasta, ihan kuin vakuutellakseen lukijalle sitä. Se tuli kuitenkin hyvin ilmi alusta alkaen Melissan paluun jälkeen, joten moinen toisto oli turhaa, jopa hiukan kyllästyttävää minusta. 

En halua enää elää.

En halua enää hengittää.

En halua enää, että sydämeni lyö. (s. 80)

Kirjan toivottomuuden ja hiukan ahdistavankin tunnelman vuoksi suosittelen noin 7.- 8.luokkalaisille. Nuoremmille lukijoille tämä voi olla vielä liian synkkä, mutta toki se riippuu lukijasta. Viktorin ajatusten myötä asettaudutaan koulukiusaajan saappaisiin, mutta kovin nuori lukija ei välttämättä saa tästä ihan sitä irti, mitä pitäisi. Loppu on kuitenkin ihan armollinen, mutta kauhukirjan tapaan jotain jää ilmaan.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä  tai -aiheista luettavaa:

Ilkka Auer: Anastasia

Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen

 Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen. Haamu 2022

Kansi: Iines Partanen

"Alma tietää olevansa kirottu. Rakas isoäiti Baba on kuollut, ja häneltä perityt oudot helmet ennustavat, kuinka monta elinpäivää Almalla on jäljellä.

Mutta sitä ennen on kesä. On hyvästeltävä kaikki rakkaat. Heitä ei tosin ole monta.

Kuoleman odotus keskeytyy, kun naapuriin muuttaa salaperäinen Mia, joka vie Alman seikkailuille kotipihan perukoille Juurankojen maahan. Alma löytää toisenkin ystävän, Kuuran. Tietenkin asiat alkavat muuttua kiinnostaviksi juuri, kun Alman pitäisi kuolla. Miten tyypillistä.

Mutta jokin paha on liikkeellä, eikä se aio pysyä maan alla. Alman on voitettava pelkonsa, jotta hän voi pelastaa ystävänsä, joita on äkkiä jonoksi asti."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina nuortenkirjoissa on vahvana teemana kuolleet ja kuolema. Mainittakoon esimerkiksi Sini Helmisen Lujaverinen-sarja, jossa päähenkilö näkee kuolleita ja asuu hautaustoimistoa pyörittävän enonsa luona, tai Thomas Aidenin Hautausmaan pojat, jossa kuolleet ovat myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Mintie Dasin viime vuonna ilmestyneessä Kuolleetkin ghostaa -romaanissa nähdään myös kuolleiden henkiä. Lisään listaan vielä J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä. Nyt Anne Leinosen uusin kirja, jonka nimessäkin mainitaan reteästi kuolema, ilmestyi juuri kohderyhmänään varhaisnuoret kauhun ja fantasian ystävät. Elokuussa minä kuolen ei vaikuta nimensä perusteella hilpeimmältä mahdolliselta kirjalta.

Tämä on minun viimeinen kesäni.

Ylläni on kirous. 

Elokuussa minä kuolen. (s.8)

Kirja alkaa hautajaisilla, jossa surraan juuri kuutosluokkansa päättäneen Alman rakkaan mummon, Baban kuolemaa. Samalla tyttö ilmoittaa reteästi, että tietää kuolevansa elokuussa, koska mummonsa antamat helmet ovat kirotut ja siirtäneet näin kirouksen Almaan. Alma tietää, että kirotut helmet olivat myös baban kuoleman syynä. Helmien lukumäärä määrittää sen, kuinka monta elinpäivää on jäljellä. Almalla niitä on enää 58, koska mummo käytti helmien elinpäivästä osan. Tässä on minusta nyt hieman epäloogisuutta, tai sitten en oikein ymmärtänyt oikein: jos kirottujen helmien määrä määrittää elinpäivät, miksi mummo kuoli kesken kaiken, koska helmiä on yhteensä 216? 

- Mummi piti helmiä kaulassaan. Ja sai kurkkusyövän. Ne kantavat kirousta! (s.86)

Alma on melko yksinäinen lapsi: hänellä ei ole sisaruksia eikä tunnu olevan hirveänä ystäviäkään. Erikoinen Velieno vierailee heillä säännöllisesti, mutta muuten he elelevät talossaan aika lailla kolmistaan, Alma ja vanhemmat. Nyt kesäloman alussa Alma on melko paljon yksin, koska vanhemmat ovat töissä. Onnekseen eräänä päivänä Alma näkee naapurin kauan tyhjänä olleen talon pihassa kalpean, laihan tytön pyörätuolissaan ja tutustuu tähän. Syöpää sairastava Mia kertoo pian Almalle, että hän tietää, miten päästään hyvin erikoiseen paikkaan, Juurankomaahan. Niinpä Alma lähtee Mian kanssa jännittävälle seikkailulle maahan, joka näyttää hyvin samanlaiselta kuin oikea maailma, mutta jokin siellä on kuitenkin vinksallaan. Pian Alma tulee huomaamaan, etteivät retket Juurankomaahan ole kovin turvallisia. Mia haluaa kuitenkin jostain syystä sinne vaaroja kaihtamatta.

Emme ole mitään velkaa Juurankomaalle. Jos se on liian vaarallinen, meidän ei tarvitse mennä sinne. (s. 114)

Alma saa elämäänsä lisää uusia ihmisiä, kun Velieno (tämä rasittava nimi on yhdistelmä Veli-etunimestä ja sukulaisuussuhteesta) tuo näytille uuden naisystävänsä ja tämän tyttären, Kuuran. Alussa Alma ei voi sietää Kuuraa, mutta pikku hiljaa he tutustuvat toisiinsa. Kuura ei ole ihan niin kuin kaikki tytöt, ja kirjan lopussa hän hiukan avaa Almalle omaa hämmennystään omasta itsestään. Asiaa ei käsitellä kuitenkaan sen perusteellisemmin, mikä mielestäni riittääkin kohderyhmä huomioiden. Kiva, että tarinaan on saatu mukaan sateenkaarevuutta hyvin luontevasti.

- Minusta tuntuu, että minä en ole minä. Olen, mutta en ole sitten kuitenkaan. Tiedätkö? (s. 154)

Samalla kun Alma viettää viimeistä kesäänsä uusien ystäviensä ja perheensä kanssa, hän yrittää selvittää helmien kirousta. Löytyisikö vastaus kaikkeen Juurankomaasta? Kuka on pelottava Rappeuttaja, jota heidän pitää varoa?

Elokuussa minä kuolen on ihan mukavan seikkailullinen kirja, jossa yhdistyy fantasian ja kauhun elementit. Tarinaan on sekoitettu myös hiukan suomalaista kansanperinnettä, jota Baba on opettanut Almalle. Kuitenkin muutamat epäselväksi jääneet asiat tai epäloogisuudet haittasivat minua. Esimerkiksi Mian tapaus jäi jotenkin epäselväksi. Odotin jotenkin koko ajan, että hänestä paljastuisi jotain käänteentekevää. Toki hänen kohtalonsa on kovin yllätyksellinen.

Kirjan käänteismaailmassa on minusta hiukan samaa kuin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjassa ja siitä tehdyssä animaatioelokuvassa. Kirjan alkuasetelma, jossa 12-vuotias tyttö kertoo olevansa kirottu, tuo myös hyvin vahvasti mieleen Potterit ja Nevermoor-sarjan. Onneksi Almalla on kuitenkin molemmat vanhemmat elossa, sillä välillä alkaa jo tuntua turhan toisteiselta asetelma, jossa päähenkilölapsi on orpo. 

Kirjaa suosittelisin noin 11-13-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä luettavaa:

Ilkka Auer: Domowik

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Speculative fiction

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer. Haamu 2019.

Kansi: Ilkka Auer

"Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään?" (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=JXksgjecEsI

Oma arvio:


Ilkka Auer on vakuuttanut minut kirja kirjan jälkeen loistavana nuorten kauhukirjailijana. Olen lukenut hänen aiemmat Haamu-kustantamon julkaisemat kauhukirjat Anastasian ja Domowikin, ja nyt tartuin siis erittäin innokkaana tähän uutukaiseen, jonka pitkä, joskin kaunis nimi ei houkuttele toistelemaan jatkuvasti. Olkoon se siis tässä bloggauksessa pelkästään Kymnaasi. Kirjan kansikuva, joka on Auerin itsensä taiteilema, on houkuttelevan maaginen, joskaan ei niin kauhumainen. Kauhua, mutta myös fantasiaa, on kuitenkin luvassa koko 303:n sivun verran, sen voin luvata!

Kymnaasi antoi minulle uuden mahdollisuuden, niin kuin meille kaikille. (s. 100)

Kirjan alussa Sofia kärsii elostaan kamalassa sijaisperheessä, jossa hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja arvottomuuden tunteessa. Niinpä hän on päättänyt tehdä kamalan teon ja päättää päivänsä oman käden kautta. Hyisestä vedestä hänet kuitenkin tempaistaan rannalle ja pelastetaan autoon, joka vie hänet hyvin ihmeelliseen paikkaan, Kymnaasiin. Ystävällinen johtajatar Aveline ottaa Sofian vastaan ja mukava Muusa-tyttö opastaa hienotunteisesti Kymnaasin tavoille. Läheskään kaikkea Sofia ei saa alussa tietää, sillä tuohon ihmeelliseen orpokodin, tyttökoulun ja turvakodin sekoitelmaan liittyy hyvin paljon kummallisuuksia, joita on vaikea ihmislapsen sulattaa kerralla.

 Sofian edessä seisoo noin kolmen- tai neljäntoista ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut märkää ihoa vasten liimautuneeseen, nilkkoihin saakka ulottuvaan likaisenvalkoiseen, pitsisomisteiseen mekkoon. Paikka paikoin pitsisomisteet ja mekko olivat repeilleet, ja siellä täällä näkyi tahroja. Tytön iho oli liidunvalkoinen, ja vaikka hänen harmaanvalkeat, miltei lattiaan ulottuvat litimärät hiuksensa kehystivät kasvoja aavemaisina ja karkeina kuin hevosen häntä hänen kasvojaan, hän oli omalla tavallaan sievä. (s. 143)

Kolmikerroksinen (+ kellari) Kymnaasi on jo itse rakennuksena hyvin hämmästyttävä. Luen suu auki hämmästyksestä kaikkia rakennukseen liittyviä kuvailuja. (Kuvailujen lisäksi rakennuksen hahmottamista auttaa kirjan sisäkannella olevat tarkat kartat.) Kiehtovin on pelätty kellarikerros, jonka Sofia saa pian vastuualueekseen: hänen on esimerkiksi käytävä käynnistämässä tarvittessa sammunut dynamo. Kellaritiloissa asuu kammoksuttu Sokea, mustatukkainen tyttö, joka osoittautuu kuitenkin ihan kivaksi. Pelottavaan länsisiipeen ei ole suotavaa mennä, koska siellä sijaitsee palaneen kirjaston hiillokset. Siellä kuitenkin työskentelee kaikkien muiden tuskan itselleen ottava Sijaiskärsijä, joka yrittää kirjansitomossa pelastaa palaneita kirjoja.

Kymnaasi sijaitsee elämän ja kuoleman välimaastossa, Rajalla, ja tavallisten ihmisten sanotaan siellä olevan Pinnalla. Kymnaasiin ei voi löytää, jos ei tiedä, missä sinne johtava portti on. Muusa tutustuttaa Sofian Kymnaasin ympärillä oleviin muihinkin portteihin, jotka on nimetty tunteiden mukaan: Rakkaus, Ihme, Hurmio, Pelko. Kustakin portista astuminen vie kulkijan kyseisen tunteen valtaan, ja kustakin portista voi myös päästä sisälle Kymnaasin alueelle omanlaisiaan otuksia. Kymnaasilaisten tärkeimpiä tehtäviä onkin vahtia portteja, ettei niistä pääse sisälle ei-toivottuja olentoja. 

 Pienokaisissa oli jotain perin kummallista, mutta Sofian oli mahdotonta sanoa mitä. He olivat kauniita ja ihania ja aivan erilaisia kuin ketkään muut Sofian koskaan tapaamat tuon ikäiset. Lydian kosketus, ääni ja katse humisivat vielä Sofian mielessä viimeisen tytön esittäytyessä. (s. 86)

Sofia tulee erityisen tutuksi Lydia-nimisen Pienokaisen kanssa, joka on myös Räyhähenki. Tätä on vaikea uskoa katsoessa kuvankaunista tyttöä. Todellisuudessa Lydia, kuten muut Pienokaisiksi kutsutut kauniit lapset, ovat tavalla tai toisella kuolleita. Lydia rakastuu Sofiaan heti alussa, ja kulkee tämän kyljessä kuin takiainen. Tytöt tuntevat voimakkaasti toistensa läheisyydessä, nukkuvat usein vierekkäin ja ovat toistensa apuna. Muuten tyttöjen rakkaus jää minulle hieman hämmentäväksi, sillä kirjassa ei kuvata juurikaan siihen kuuluvan muuta fyysistä kuin kädestä pitäminen tai vierekkäin nukkuminen. Ehkei sen ole tarkoitus olla niinkään romanttista rakkautta, vaan sisarellista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka kuitenkin pakahduttaa huumallaan ja voimallaan.


Kymnaasissa on oltu viime ajat erityisen peloissaan, sillä kammottava Punainen mies yrittää päästä alueelle ja tuhota kaiken. Hän on erityisesti Sofian jäljillä, ja tarinan edetessä selviää, miksi. Kauhistuttava hirmumyrsky on lähestymässä Kymnaasia, ja asukkaiden on oltava erityisen valppaina.

Te olette kestäneet asioita, joita suurin osa ihmisistä ei olisi kestänyt, ja te olette henkisesti paljon tavallista vahvempia  ja tunteellisempia. Siksi ja vain siksi teistä voi kasvattaa sellaisia, jotka auttavat muita ja vaikuttavat salassa maailman menoon. (s. 156)

Kymnaasin maailma on uskomattoman kiehtova ja kammottava. Se on yhtäaikaa taianomainen satumaailma peuroineen, lampineen, unikivineen ja tunneportteineen, mutta samalla myös kauhunsekainen polttavine Kytijöineen, järkyttävine Matosormineen ja uhkaavine Lasaretteineen. Tunteet ovat kirjassa hyvin vallitsevia, ja myös loppuratkaisuun liittyy yksi tärkeimmistä tunteista. Pidän tästä kirjasta oikein kovasti, muun muassa koska pystyin tarkkojen kuvailujen ansiosta sukeltamaan hyvin helposti kirjan maailmaan ja viihdyin siellä.

Suosittelen tätä huikeaa, tiivistunnelmaista kirjaa noin 13-15-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville, etenkin Potter- ja Morrigan-faneille. Kirjassa on sen verran kammottavaa kauhua ja lopussa kuolemaakin, etten alle yläkouluikäisille tätä vinkkaisi kuitenkaan.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 


Kirjahullun päiväkirja 
Pirja&Kirja

Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend
Harry Potter -sarja: J.K. Rowling
Anastasia: Ilkka Auer 
Domowik: Ilkka Auer

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård

Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys: Ville Hytönen & Marjo Nygård. Haamu 2019

"Professori Pistrihi on hassu mies. Sininen rusetti, raidalliset sukat ja samettitakki. Hän hääräilee koneidensa kimpussa, nostaa välillä hitsauslasejaan ja kurkistaa ympäröivään maailmaan. Sitten hän jälleen laskee lasit kasvoilleen, sekoittaa asetyleeniä happeen ja hitsaa peltilevyjä toisiinsa kiinni. Millainen maailma professorin työpajassa syntyy? Siinä on sähköä, höyrypunkkia, mielikuvitusta ja tilkkanen dieseliä." (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=npx5BzVEuaE

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan poikani kanssa.

Lapsille ei juurikaan steampunkkia tehdä, oikeastaan tämä taitaa olla laatujaan ensimmäinen. Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on luokiteltu lasten kuvakirjoihin, mutta minä laittaisin tämän kyllä lastenkertomuksiin, niin kuin se onkin meidän kirjastossa luokiteltu.  Tarinat ovat sen verran psykedeelisiä, etteivät alle kouluikäiset näistä välttämättä perusta, veikkaisin. Itsekin olin välillä ihan ulalla.

Kirjan ideana on siis hieman vinksahtaneen professorin luoma miniatyyrimaailma, jossa asuu hyvin eriskummallisia otuksia. Kirja koostuu useista tarinoista, joissa pääsosassa on vuoroin eri asukas: viemäriputkissa vipeltävät roottorilapset, jättimäinen, romuista rakennettu robotti Hernhutti, Hullumasiinasta huolta pitävä Kolbarek, hurjat rälläkkäkarhut, tehdaskombinaatin kammottavat hyönteiset, kosmonautti Viiksi-Vitali, jolla kasvaa poskesta pitkä karva, maailman rikolliset Roiberit, kihisemällä nauravat klovnimuorit, kaasuvalojen kummitukset ja patterimopolla ajava Pontus-poika. Kirjan nimihahmo Pistrihin jää siis oikeastaan pelkäksi taustahenkilöksi, pelkäksi kaiken luojaksi.

Hullumasiinan äärelle ei uskaltanut mennä - se ei ollut pelkästään pelottavan näköinen vaan sillä oli paha sielu, sanottiin. (s. 20)

Kirjan tarinat ovat keskimäärin neljä sivua pitkiä, joista yksi sivu on kuvitusta. Nygårdin kuvat ovat kirjan henkeen sopivan vinksahtaneita, mutta olisin kaivannut musta-valko-keltaisen värimaailman lisäksi enemmän värikkyyttä. Tarinat ovat sopivan hassuja, vähän kauhistuttaviakin, mutta tarinoita yhdistää yhteinen tarinalinja.

Tältä näyttävät kähähtelevät klovnimuorit Marjo Nygårdin musta-valko-keltaisissa kuvituksissa.

Poikani sanoo kirjasta seuraavaa: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja. Mielenkiintoisin hahmo on hullumasiinan hoitaja Kolbarek, koska hän on niin hassu. Kirjassa on sopivasti kuvia, jotka ovat hauskoja ja kiinnostavia. Hauskin tapahtuma kirjassa on, kun Viiksi-Vitalilta nyppäistään poskikarva pois. Kirja olisi saanut olla hieman pidempi. Kirjan loppuratkaisu on hyvä, mutta Viiksi-Vitalille olisi voinut kasvaa uusi karva poskeen. Suosittelen tätä omanikäisilleni (9) tytöille ja pojille. En aio itse lukea tätä uudelleen.

Pojan arvosana: 5

Minun arvosanani: 3,5

Yhteisarvosana: 4+

 Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa: 

Joukon taideblogi
Kirjan vuoksi

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Pienkustantamon julkaisu

Hurmeen maku - Romanssi: Jukka Laajarinne

Hurmeen maku -  Romanssi: Jukka Laajarinne. Haamu 2019.

Kansi: Jani Karppi

"Tavanomaiset ihmiset lähettävät viestinsä puhelimella.

 

Kevätjuhlan jälkeen Karin löytää takkinsa taskusta kauniilla käsialalla kirjoitetun viestin salaiselta ihailijalta. Pian viestejä tulee lisää. 

Kesän vaihtuessa syksyksi Karinin elämässä alkaa tapahtua outoja. Tumma hahmo seuraa häntä varjoista. Samaan aikaan kaikki ympärillä tuntuu murenevan; ystävyydet, harrastukset, koulu ja vanhemmat.

Lohtua tuo tuntemattoman tytön päiväkirja, jonka Karin löytää hylätystä rakennuksesta kaupungin laidalla. Vaikka sen kirjoittaja elää eri ajassa ja paikassa, hän painii täsmälleen samanlaisten ongelmien kanssa kuin Karin.

Karin alkaa selvittää päiväkirjan mysteeriä aavistamatta, miten lähelle pimeys ja kauhu ovat jo hiipineet.

Hurmeen maku on kauhuromanttinen seikkailu, jossa varjot ovat pitkiä eivätkä aina niin liikkumattomia kuin toivoisi." (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=StbRWvPBEFo

Oma arvio: 

Hurmeen maku yllätti minut iloisesti. Korni kansikuva ja kirjan nimi eivät oikein onnistuneet vakuuttamaan minua, enkä oikein tiennyt, mitä tämä kirja tulisi pitämään sisällään. Minulle tuli mielikuva, että tulisin lukemaan jotain eroottissävytteistä kirjaa, jota en välttämättä kehtaisi suositella yläkoululaisille.

Olin kuitenkin väärässä. Karinin ympärillä pyörivät mystiset tapahtumat nappasivat minut äkkiä mukaansa. Minua viehättää kirjan aikatason hämäryys: vaikka älykännyköistä päätellen tapahtumat sijoittuvat tähän aikaan, on kirjan ihmisissä ja heidän käytöksessään jotain todella vanhanaikaista. Eri toten tämä tulee esille puhetyylistä, jossa nuoret miehet välillä teitittelevät tyttöjä. Kirjan tunnelmastakin huokuu jotenkin vanha aika, ja välillä ihan hätkähdän, kun kännykät mainitaan, sillä ajattelen niin syvästi tapahtumat johonkin menneisyyteen, vanhaan Suomi-filmiin. Tekstissä vilisee vanhahtavia sanoja, kuten opettajatar ja haavoittaa.

Miksi haavoitat minua noin? Karin ajatteli. Miksi olet noin kalsea ja epäkohtelias, vaikka alkukesästä me... Me rakastimme! Teinkö sinulle jotakin pahaa? Valehtelinko? Hylkäsinkö? En! Se olit sinä joka valehtelit, sinä joka jätit! (s. 95)

Kirjan keskiössä on siis yläkouluikäinen, 14-vuotias Karin, jonka vanhemmat ovat melko tiukkapipoisia ja vaativat tyttäreltään paljon. Kun Karin saa kevätloman kynnyksellä lapun salaiselta ihailijalta, häneltä katoaa lähes kokonaan kontrolli, niin häkeltynyt hän on. Tarinassa on mystisyyttä ja jännittävää tunnelmaa, kun hän tapaa viimein salaisen ihailijansa. Minä odotan tunnelman perusteella jopa jotain paranormaalia romanssia, mutta joudun hieman pettymään melko tavanomaiseen ratkaisuun. Karinin kesä on kuitenkin rakkautta ja onnea täynnä, kunnes tulee kamala pettymys - ihastus ei pitänyt yhtä tärkeimmistä lupauksistaan. Itseäni hiukan huvittaa syy, miksi Karinin ja pojan välit katkeavat. Hiukan.... teinimäisen ylidramaattista, sanoisinko.

Karin toipuu sydänsuruistaan ja ystävystyy Henri-nimisen koulukaverinsa kanssa. Henri vie tytön seikkailulle vanhaan tehtaaseen, jossa on myös hiukan hyytävä tunnelma. Tehtaalla on tapahtunut paljon pahoja asioita. Karin löytää sieltä salaperäisen tytön päiväkirjat, jotka hän nappaa salaa itselleen. Tämän jälkeen tyttö ei saa laskettua päiväkirjamerkintöjä käsistään, vaan uppotuu täysin tuon tuntemattoman tytön menneisyyteen, joka on melkoisen karmea ja traaginen. Karin ei voi aavistaakaan, että hänellä ja kirjeen tytöllä on melko läheinen yhteys toisiinsa.

Huuto, joka tytön suusta purkautui, tuli suoraan hänen sielunsa syvimmistä onkaloista. Sellaisen huudon päästää vain ihminen, joka tietää kuolevansa. (s. 191)

Hurmeen maku on parhaimmillaan tosi viihdyttävä ja sujuvalukuinen, jännittäväkin,  ja mysteerit toisensa jälkeen vievät helposti lukijan mennessään. Petyn kuitenkin hiukan siihen, että liian moni asia jää kirjan lopussa täydelliseksi kysymysmerkiksi: Karinin vanhemmista paljastuu asioita, jotka eivät sitten kuitenkaan ratkea oikein mihinkään suuntaan. Henrin outo käytös Karinin joutuessa hengenvaaraan jää myös irralliseksi, vaille kunnon selitystä. Karinin ja mysteeripojan välirikko jo itsessään on hiukan töksähdys, kun syy on niin outo, minkä takia myös heidän sovintonsa tuntuu teennäiseltä. Kirjassa vieraillaan myös haudalla ja kanniskellaan mukana pääkalloa, mutta tämäkin jää hiukan irtonaiseksi ja epämääräiseksi kirjan keskeisen juonen kannalta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja


Samantyylistä luettavaa:

Anastasia: Ilkka Auer

Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

 19. Et pidä kirjan nimestä

Popsugar-haaste saa merkityksi kohdan:

35. A book with a two-word title

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 21: Kirjapöllön 15 kovaa kotimaista - viime hetken joululahjavinkit nuorelle

Minkä kirjan ostaisit joululahjaksi nuorelle, kun oma nuortenkirjatuntemuksesi ei ole vahvimpia alueitasi ja lehtien vinkkilistoilla keikkuvat lähinnä aikuisten ja alakouluikäisten lasten kirjalahjasuosituksia? Kun ne, joilta vinkkejä kysyt, ehdottavat omien nuoruusaikojen suosikkejaan eivätkä tunne tämän päivän nuortenkirjallisuutta? 

Unohda nyt jo ne Viisikot ja Tarzanit! Hienoja klassikkokirjoja ne toki ovat, mutta tänä(kin) vuonna on julkaistu huima määrä laadukasta ja kiehtovaa kotimaista kirjallisuutta noin yläasteikäisille nuorille. Nappaa tästä Kirjapöllön suosituksia lähinnä tämän vuoden kovista kotimaisista kirjoista!

Ikävä kyllä minun piti rajata pois valtava määrä hienoja kotimaisia listan ulkopuolelle, mutta voit selailla sopivia kirjoja lisää myös blogissani. Kotimaisia suosittelen mielelläni, mutta toki myös käännöskirjoissakin on laatuluettavaa.

Tämä bloggaus on samalla Kirjabloggaajien yhteisen joulukalenterin 21. luukku. Eilisen luukun takana bloggaa Niina T Yöpöydän kirjat -blogissa ja huomenna voit kurkata seuraavan luukun Sannabananan Pinon päällimmäinen -blogista.

Mutta ei muuta kuin listan kimppuun!

Kirjapöllön 15 kovaa kotimaista - viime hetken joululahjavinkit nuorelle

Rohkealle, avoimelle nuorelle (tai rohkaisua kaipaavalle):

Riina Mattila: Järistyksiä
(WSOY 2018, 151 sivua)

Kirja kertoo muunsukupuolisen Eelian (16-vuotias) tarinan ajatuksia herättävällä tavalla. Kertoo rakastumisesta, ystävyydestä, identiteetin etsimisestä ja hyväksytyksi tulemisen kaipuusta. Jos on tykännyt Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin -kirjasta, tämäkin voi iskeä.  Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun kakkonen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokas 2018. Ikäsuositus 13+

Huumoria ja kevyttä, tyttömäistä luettavaa kaipaavalle:

Satu Mattila: Pese hampaat ennen kuin pussaat
(Otava 2018, 256 sivua)

Päiväkirjamainen, huumoria ja romantiikkaa hersyvä chick lit -tyylinen kirja. Päähenkilö on 14-vuotias Sofia, joka asuu kahdestaan äitinsä (ja myöhemmin mummonsa) kanssa. Mukana kuvioissa myös hulvaton, räiskyvä täti. Melko suoraa puhetta, mutta muuten melko kesy (ei seksikuvauksia). Jos on pitänyt Zoe Suggin Girl online -sarjasta, tämä iskee varmasti. Ikäsuositus 12-15

Erityisesti tytöille



Pelimaailmassa viihtyvälle:

Aki Parhamaa & Anders Vacklin: Beta - Sensored reality 1
(Tammi 2018, 322 sivua)

Tulevaisuuden Helsinkiin sijouttuva seikkailullinen tarina. Päähenkilö on rohkea 16-vuotias Bug-niminen tyttö, joka pelaa suurimman osan ajastaan. Hän joutuu virtuaalipelimaailman syövereihin, ehkä vähän liiankin syvälle. Kirjaan on tulossa jatko-osa Glitch keväällä 2019. Ikäsuositus 13-15

Erityisesti pojille




Noitamaiseen fantasiamaailmaan mielellään uppoutuvalle:

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
(WSOY 2018, 443 sivua)

Maaginen tarina 14-vuotiaasta Pau-tytöstä, joka pääsee opiskelemaan magia-akatemiaan. Seikkailullinen fantasiatarina sopii mainiosti myös pojille. Jos on pitänyt Harry Pottereista, tämäkin saattaa kiinnostaa. Kirjassa on kuvattu myös seksiä, joten ihan alakoululaisille en ehkä suosittelisi. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiavoittaja 2018. Ikäsuositus 12-15

Jännittävien fantasiatarinoiden ystävälle:

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
(Otava 2018, 336 sivua)


Jännittävä tarina vankeudessa elävästä, 15-vuotiaasta Aaronista, joka pyrkii ystävineen vapauteen Loukku-nimisestä paikasta hirveiden Tomujen hallinnasta. Jos on pitänyt Nälkäpelistä tai Maze Runner -Labyrintistä, saattaa pitää myös tästä. Sarjaan on tulossa jatko-osa Tomupoika keväällä 2019.  Ikäsuositus 13+

Erityisesti pojille


Kantaaottavista runoista pitävälle:

Kaisa Happonen & Karri Miettinen: Revi se 
(WSOY 2018; 120 sivua)

Muun muassa leikkaa-liimaa tekniikalla toteutettuja runoja vahvoista aiheista, mutta kepeällä otteella. Voi kannustaa nuorta itseäkin kokeilemaan uusia runotekniikoita. Ikäsuositus 13+






Lyhyiden (kauhistuttavienkin) tarinoiden ystäville:

Salla Simukka: Sammuta valot!/ Sytytä valot!
(Tammi 2018, 144 sivua, novellit)

Kääntökirja lyhyempien tarinoiden ystävälle. Sammuta valot -puolella tarinoissa on ripaus kauhua ja scifiä, Sytytä valot -puolella muun muassa fantasiaa, dystopiaa, seksikkäitä tarinoita ja  sateenkaariteemaa. Kääntöpuolien tarinat kytkeytyvät hauskasti tavalla tai toisella toisiinsa. Ikäsuositus 14+




 
Paksuja kirjoja ja mangamaailmaa rakastavalle:

Magdalena Hai: Kolmas sisar - Royamen aikakirjat 1 
 (Otava 2018, 557 sivua)

Tuhti paketti viihdyttävää ja romanttistakin fantasiaa mangahenkeen. Tarinassa on noitia, eri ulottuvuuksia ja erikoisia voimia. Kirjassa on myös seksiä. Vaativalle ja kokeneelle nuorelle lukijalle. Lasten- ja nuorten Finlandiaehdokas 2018. Ikäsuositus 14+

Twilightista seuraavaan tasoon hapuilevalle:

Elina Pitkäkangas: Kuura
(Myllylahti 2016; 353 sivua)

Seksikäs, jännittävä, viihdyttävä, dramaattinen ihmisusitarina nuorille aikuisille. Päähenkilönä 18-vuotias Inka, joka asuu aidatussa Kuurankerossa ihmissusilta suojattuna. Mutta mitä jos sudet kiinnostavat liikaa? Kirjoissa on myös poikia näkökulmahenkilöinä, kuten Inkan ystävä Aaron ja 15-vuotias veli Tuukka, joten pojillekin tämä sopii. Jos on pitänyt Stephenie Meyerin Twilight-vampyyrisarjasta tai Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjasta, voi pitää myös tästä. Tähän perään voi lukea jatko-osat Kajo (2017) ja Ruska (2018). Tämä vie mennessään! Ikäsuositus 15+

Uskontoteemaisesta nuoren naisen kasvutarinasta nauttivalle:


Essi Ihonen: Ainoa taivas
( WSOY 2018; 239 sivua)

Ainon tarina koskettaa ja laittaa miettimään. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvanut 17-vuotias Aino alkaa kyseenalaistaa ympäröivää arvomaailmaa, tukenaan isoveli Valo. Kirja on mukavalukuinen ja kepeä vakavasta aiheesta huolimatta. Ikäsuositus 13+

Erityisesti tytöille



Lukivaikeuksista kärsivälle:

Tuija Takala: Lauralle oikea 
(Avain 2018, 80 sivua, selkokirja)

Selkokirjassa lauseet ovat lyhyitä, sanat helppoja ja kappaleet lyhyitä kokonaisuuksia. Lukihäiriöisten, kehitysvammaisten ja suomea opettelevien on helppoa lukea selkokirjaa niin rakenteensa kuin selkeytensä vuoksi. Lauralle oikea on chick lit -tyylinen hauska  tarina aikuistuvasta ja itsetuntoaan etsivästä, 25-vuotiaasta Laurasta. Ikäsuositus 15-30

Erityisesti tytöille


Suorasukaisesta puheesta ja ohuen uhuista kirjoista haaveilevalle:

Jyri Paretskoi: K15 
(Otava 2018, 80 sivua)

Näissä kirjoissa puhutaan suoraan asioista eivätkä ne ole paksuudella pilattu. Näillä voi houkutella poikaa lukemaan! Pääosassa on pian 15-vuotias Roni, joka haluaa tietää kaiken isästään ja menettää poikuutensa ihanalle Saralle. Huumori on hersyvää! Jos on pitänyt Kaj Korkea-Ahon ja Ted Forsströmin Zoo-sarjasta, pitää takuulla tästä. Myös jatko-osa K15 - salaisuuksia kannattaa hankkia sekä keväällä 2019 ilmestyvä K15 - vahinkoja. Ikäsuositus 13-15

Erityisesti pojille


Voimakkaiden tarinoiden lukijalle:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima
(Suomentanut Marja Kyrö, Tammi 2018, 385 sivua)

Tämä on oikeasti trilogian päätösosa, mutta kirjan voi mainiosti lukea, vaikkei olisi aiempiin tarttunut. Maresin voima on huikea tarina nuoren naisen voimasta, selviytymisestä, sopeutumisesta ja tietenkin rakkaudesta. Todella viihdyttävä kirja, jossa myös ripaus fantasiaa. Suosittelen myös sarjan aiempia osia Maresi (2014) ja Naondel (2016). Ikäsuositus 14+

Erityisesti tytöille


Suomen historiasta kiinnostuneelle:


Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
(WSOY 2018, 163 sivua)

Suomen sisällissotaan sijoittuva tarina, jossa keskiössä viisi punaisiin kuuluvaa nuorta tyttöä. Ystävyys, pelko, perääantamattomuus ovat vahvoja teemoja. Kirjan paksuuskaan ei pelota. Ikäsuositus 14+

Erityisesti tytöille


Kauhua kaipaavalle:

Ilkka Auer: Anastasia
(Haamu 2017,  245 sivua)

Kauhua rakastava, yläkouluikäinen Kristian joutuu itse keskelle kauhutapahtumia, kun hän menee kesäksi isovanhempiensa luokse. Menossa mukana myös ystävät Matias ja Elsa, johon Kristian on vähän ihastunut. Kirja tarjoaa tiiviiseen tahtiin hyytävää kauhua. Ikäsuositus 13-15

Erityisesti pojille


***********

Toivottavasti jokin näistä tarttui syöttiin. Kirjalahja on hyvin arvokas lahja, vaalikaamme siis sitä. Antamani ikäsuositukset ovat vain suuntaa antavia, sillä on hyvin vaihtelevaa, millä lukemisen tasolla kukin nuori on. Samoin sukupuolisuosituksiani ei tarvitse tuijottaa tunnontarkasti, ne ovat vain viitteellisiä.  Voit hiukan kysellä nuorelta itseltään, mistä kirjasta hän on viimeksi pitänyt. Jotkut nuoret taas haluavat lukea jo aikuisille suunnattua kaunokirjallisuutta, ja se sallittakoon. Kommenteissa voi myös kysyä minulta neuvoa, jos vielä kirjalahja askarruttaa. Yritän ehtiä vastata!

Kirjapöllön huhuiluja toivottaa kaikille oikein mukavaa joulun odotusta!

Kohta se tulee...