Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)
Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.
"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.
Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.
Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.
Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?"
Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (
Karisto)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.
Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)
Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.
Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.
Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.
Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)
Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.
Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?
"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)
Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu.
Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.
Annan tälle arvosanaksi 4+
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
---
Vangin valtaistuin: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #2)
Englanninkielinen alkuteos (2024): The Prisoner's Throne. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.
"Häikäisevässä romantasiaseikkailussa taistellaan Keijuvallan tulevaisuudesta.
Keijuvallan kruununprinssi Oak viruu Hampaiden hovin tyrmässä sidottuna hovin hirviömäisen hallitsijan Wrenin tahtoon. Valtakunnan suurkuninkaalliset Cardan ja Jude ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja saadakseen prinssin turvaan, ja Keijuvalta horjuu sodan partaalla.
Pysyykö Oak uskollisena valtakunnalle vai kuunteleeko hän sydäntään, joka vaatii pelastamaan hänen rakkaan vihollisensa Wrenin varmalta tuholta?
Huippusuositun Ilman väki -trilogian maailmaan sijoittuva seikkailu on täynnä jännitystä, häikäilemätöntä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Kirja jatkaa Kahlitun perillisen tarinaa." (
Karisto)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Olen lukenut tähän mennessä kaikki Holly Blackin keijumaailmaan sijoittuvat suomennetut teokset, mutta pidin oikeastaan eniten tämän kaksiosaisen Keijuvalta-sarjan ensimmäisestä osasta eniten. Niinpä odottelin innolla tähän toista osaa.
"Antaisin hänelle mitä hän vain minusta haluaisi." (s. 200)
Edellinen osa Kahlittu perillinen päättyi siihen, kun Wren sai Oakin kiinni petoksesta ja suuttui tälle niin, että vangitsi tämän Hampaiden hovin Jääpiikkilinnakkeen tyrmään, vieläpä suitsittuna. Vangin valtaistuin jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Oak riutuu vankityrmässään ja yrittää päästä Wrenin puheille samalla kun yrittää hurmata hänelle ruokaa tuovia palvelijoita, kuten Synkänkauhta-keijua. Hyacinthe, joka oli aiemmin Oakin suitsima vanki, on nykyään Wrenin palveluksessa. Hänetkin Oak yrittää saada puolelleen, mutta kaikki tuntuvat olevan tiukasti Wrenin otteessa eivätkä anna hurmuriprinssille siimaa. Erityisen julmia tuntuvat olevan haukat, nuo Wrenin linnan vartijat, jotka hän vapautti kirouksestaan. Hemmotellulle prinssille on kova pala virua kylmässä sellissä vailla mukavuuksia. Hän haluaisi selittää Wrenille, mutta tämä tuntuu olevan saavuttamaton.
Joskus Oak huutaa pimeyteen vain muistuttaakseen itseään,, että voi tehdä niin.
Nämä vankityrmät rakennettiin nielemään huudot. Kukaan ei tule. (s. 29)
Oak saa kuitenkin viestin, että hänen katoamisensa kotipuolessa on huomattu, ja pian häntä tultaisiin pelastamaan. Haluaako Oak kuitenkaan, että Keijuvaltaa hallitsevat Jude ja Cardan tuhoavat Hampaiden hovin linnan ja surmaavat Wrenin? Oakilla on yhä vahvoja tunteita Wreniä kohtaan, vaikka tämä vaikuttaa kylmältä häntä kohtaan. Oak on myös huolissaan Wrenin voinnista, sillä tämä näyttää koko ajan sairaalloisemmalta. Wrenin luoja eli Myrskynoita Bogdana näyttää viis veisaavan suojattinsa terveydentilasta.
"Uskon, että sinua voi sekä rakastaa että totella. Sinun ei tarvitse hallita niin kuin joku muu." (s. 94)
Kun joukot saapuvat pelastamaan prinssiä, Oakin on saatava joku puolelleen ja vapauduttava suitsista, jotta hän voi pelastaa Wrenin. Saako hän vakuutettua tälle, että on hänen puolellaan? Wren ei toki ole unohtanut heidän suudelmaansa Koiden hovissa, mutta hänellä on jotakin salattavaa, joka estää häntä lankeamasta prinssin käsivarsille uudelleen. Oak tekee uskomattoman ratkaisun, jolla tulee pelastaneeksi toistaiseksi Hampaiden hovin tulevaisuuden. Oakin ja Wrenin on matkustettava yhdessä Keijuvaltaan, mutta siellä ovat vastassa uudet vastoinkäymiset.
"Oletko koskaan ihmetellyt, rakastaako kukaan todella sinua?" (s. 163)
Minun on pakko myöntää, etten oikein pitänyt tästä kakkososasta. Lukeminen takkusi tosissaan, pyörittelin silmiäni kaikille juonenkäänteille ja suomennoskin tuntui kankealta. Muutenkin näitä Holly Blackin kirjoja lukiessa olen ollut vähän siinä ja siinä rajoilla, meneekö näin korkeafantasiamaiset elementit minulle enää läpi. Tämän kirjan kohdalla raja ylittyi.
Mielenkiintoisinta kirjassa oli jääpiikkilinnake, jonka kuvakin löytyy kirjan alkusivuilta. Olisin kyllä kaivannut myös Keijumaan karttaa uudelleen tähän kirjaan, sillä en hahmottanut siellä olevia paikkoja nyt ollenkaan. Onhan ne toki Keijuvalta-trilogian kirjoissa katsottavissa, mutta silti. Oakin ja Wrenin romanssi ei taas sytyttänyt minussa oikein mitään ja muutkin henkilöt jäivät valjuiksi. Joidenkin tyyppien suomennetut nimet aiheuttivat hiukan hilpeyttä, kuten kelpie Jokajärven Jack. En vain osannut kuvitella häntä mitenkään vaarallisena olentona tuon nimen vuoksi.
Vaikka tätäkin tituleerataan romantasiaksi, romantiikkaa on kirjoissa verrattain vähän ja tulisuusaste näissä on 1 tai jopa vain puoli chiliä. Millään lailla graafiseksi tässäkään kirjassa ei seksikohtauksien osalta mennä. Tämä ei siis ole minusta ollenkaan huono asia, sillä olen jo väsynyt nykytrendin mukaisiin supertulisiin kirjoihin. Tässä sarjassa on säilytetty joku tolkku, ja näitä voi huoletta vinkata yläkoululaisillekin noin kasiluokasta ylöspäin.
Holly Black jatkaa samassa maailmassa, nimittäin keväällä -26 tulee ensimmäinen suomennettu osa Keijumaa-trilogiaan nimeltä Uhri. Voi olla, että minun taipaleeni tässä kirjamaailmassa päättyy tähän.
Annan arvosanaksi 2,5
Kiitos arvostelukappaleesta.
Samantyylistä: