Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fantasia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fantasia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. lokakuuta 2025

Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.
Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)
Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 
Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)
Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.
Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?
En. En minä lähtisi. (s. 175)
Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä:

sunnuntai 12. lokakuuta 2025

Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja

 Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja. Otava 2025

Kansi: Karin Niemi

"Palkitun nuortenkirjailijan uutuusromaani leikkii hengellä ja huumorilla.

17-vuotias Beata on umpirakastunut. Vahinko vain, että Viikatemies pelmahtaa paikalle pilaamaan seurustelusuunnitelmat. Karmiva hahmo tappaa tunnelman, ja tahtoo se hengiltä jotakin muutakin.

Käy ilmi, että Beata on valittu kotikylänsä uudeksi Kuolemaksi. Hän ei roolista piittaa, etenkään kuultuaan ensimmäisestä niitettävästään. Kuinka kauan Beata onnistuu taistelemaan kohtaloaan vastaan, kun viivyttelyn seuraukset alkavat jo näkyä?

Kutkuttavasti auki punoutuva tarina tasapainoilee piinaavan tunnelman ja helpottavan huumorin välillä pitäen lukijan jännityksessä loppuun asti." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas heti kiinnostava alkuasetelma tässä Briitta Hepo-Ojan uusimmassa. Innostuin heti luettuani kirjan kuvauksen. Karin Niemen (jälleen) upea kansi, jossa viikatemies nauttii teetä hienosta kupposesta, antaa myös vihiä siitä, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu turhan ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa.

"Minä haluan tämän pojan kokonaan itselleni, ajattelen. Mikään ei saa tulla väliimme. Ei edes kuolema. (s. 63)"

Beata on ihan tavallinen lukion tokaa aloittava tyttö, jonka elämän täyttävät lukioarki, ystävä Saran kanssa hengailu ja erään tietyn pojan perään haikailu. Tätä tavallisen lukiolaisen arkea tosin tulee horjuttamaan kammottava näky, jonka Beata kohtaa ihanan kesäisen Prahan lomansa jälkeen helteisessä koti-Suomessa. Häneen huoneeseensa nimittäin astelee ihka oikea viikatemies, tuo mustaan huppuun verhoutunut kasvoton olento, joka kertoo Beatalle olevan tehtävä.  Beata tietysti järkyttyy oudosta olennosta huoneessaan ja epäilee seonneensa. Beata saa oman viikatteen, jonka hän kätkee visusti sänkynsä alle. Kaiken huipuksi pihalle ilmestyy aika ajoin kettu ja vihertävä hevonen. 
"Tää taitaakin olla ongelman laatu", sanon. "Katsos, kun mulla on tunteita. Ne estävät mua satuttamasta muita ihmisiä." (s. 47)
Beata yrittää sivuuttaa aika ajoin hänelle ilmestyvän viikatemiehen ja jatkaa elämäänsä. Juttu ihanan Eliaksen kanssa alkaa edetä, mutta Beatan ihastumista varjostaa se tieto, että viikatemies on antanut hänelle ensimmäiseksi tehtäväksi niittää juurikin Eliaksen. Beata kieltäytyy sinnikkäästi tekemästä sitä, vaikka viikatemies varoittaa tottelemattomuudella olevan seurauksia. Luonnon tasapaino järkkyisi, jos ihmisiä pidettäisiin yliajalla sen vuoksi, että joku hoitaisi tehtäväänsä. Miten Beata voi päättää rakkaan Eliaksen päivän, kun hänestä on tulossa Beatalle yhä tärkeämpi? Sara-ystävällekään Beata ei voi uskoutua, eihän kukaan uskoisi edes häntä. Ainoa toivo on siis nettifoorumit, josta Beata löytääkin yhden tyypin, jolla näyttäisi olevan sama tilanne. Myös käynti mummon luona avaa Beatan silmät, sillä ilmeisesti hänen isoisällään on saattanut olla sama kohtalo.
"Miks just mun kaltaisen taviksen pitää olla joku pirun valittu?" (s. 48)
Väistämättä viikatemiehen läsnäolo alkaa vaikuttaa Beatan ihmissuhteisiin. Juttu Eliaksen kanssa käy hankalaksi ja Sara yrittää saada Beataa terkkarille oudon käytöksen vuoksi. Kaikki mitä Beata syö, maistuu pahalle, jotenkin pilaantuneelle. Elias vaikuttaa koko ajan hiukan kipeältä. Koulussa tapahtuu käsittämätön episodi ruokalassa, jonka Beata uskoo aiheuttaneen. Pitääkö hänen antaa periksi ja hoitaa ensimmäinen niittonsa? Onko hän itsekäs, kun vänkää koko ajan viikatemiehelle vastaan?
On mahdotonta keskittyä suudelmiin tai ylipäätään kiehnäämiseen, jos Kuolema tuijottaa vieressä. Harvalla on ehkä kokemusta, mutta vähemmästäkin menee halut, voin vakuuttaa. (s. 7)
Viikatetytär on viihdyttävä kauhukomediallisia aineksia sisältävä kirja, jonka hotkaisin melko nopeaa. Se piti siis hyvin imussaan. Viikatemiehen läsnäolo tuo uhkaavaa tunnelmaa, mutta huumorillinen ote ei tee tästä kauhean synkkää aiheesta huolimatta. Beatan ja Eliaksen orastava romanssi on mukavasti keskiössä, mutta viikatemiehen tuoma tehtävä synkistää rakkauskuviot. Elias on kyllä ihastuttavan ymmärtäväinen heppu, sillä Beatan venkoilu ajaisi monet pois. Myös Sara-ystävän huolenpito on liikuttavaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä:




sunnuntai 28. syyskuuta 2025

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.
- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)
Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 
Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)
Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.
"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)
Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


sunnuntai 14. syyskuuta 2025

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** JUONIPALJASTUKSIA***

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.
Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)
Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.
Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)
Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?
Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)
Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.
"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)
Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä:





keskiviikko 30. heinäkuuta 2025

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Vereen tatuoitu: Danielle L. Jensen. Suomentanut Ronja Erkko. Docendo 2025 (Kohtalottomien saaga #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): A Fate Inked in Blood: Saga of the Unfated, Book 1. Kansi: Ella Laytham (suunnittelu), Eleonor Piteira (kuvat)

"Nuori Freia joutuu viikinkiruhtinaiden pelinappulaksi julmassa valtataistelussa. Pystyykö hän muuttamaan muinaista ennustusta kohtalostaan?

Onnettomaan avioliittoon pakotettu Freia haaveilee soturin urasta ja miehestään eroon pääsemisestä. Hänen unelmansa toteutuvat äkillisesti, kun yllättävä kohtaaminen komean muukalaisen kanssa johtaa tapahtumiin, jotka paljastavat hänen syvimmän salaisuutensa – hänessä on pisara jumalatar Hlinin verta. Se antaa hänelle myyttisen voiman, jonka avulla hän pystyy torjumaan uhat ja hyökkäykset.

Vallanhimoinen jaarli Snorri pakottaa Freian vaimokseen käyttääkseen tämän voimia lähialueiden hallitsijoiden alistamiseen. Hän määrää poikansa Björnin suojelemaan kallisarvoista Freiaa aavistamatta, että pakotettu läheisyys sytyttää nuorten välille kiellettyjä tunteita. Voiko Freia antaa periksi himolleen ja heittäytä soturin vietäväksi tietäen, että hän vaarantaa sekä oman että läheistensä kohtalot?" (Docendo)


Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ei tässä ollut kuin muutama hetki siitä, kun vannotin itselleni pysyväni vähäksi aikaa erossa romantasioista. Noh, olihan minun kuitenkin tartuttava tähän Danielle L. Jensenin Kohtalottomien saagan avausosaan, sillä minua kiehtoi kirjan viikinkimaailma enemmän kuin paljon. Hämmästyin hiukan, kun enemmänkin tietokirjallisuutta julkaisseelta Docendolta ilmestyi romantasiaa. On näemmä taottava, kun rauta (eli hittigenre) on kuumaa.

Freia paljastaa heti räväkän luonteensa kirjan alussa, kun hänen kamala aviomiehensä Vragi tulee kettuilemaan hänelle kalanperkauksen tasosta. Ei käy epäselväksi, ettei Freia ole naimisissa arvostettuna Lahjoittajana tunnetun Vragin kanssa omasta tahdostaan, vaan perheensä hyväksi. Silti hänelläkin on oma ylpeytensä eikä hän siedä mieheltään mitä tahansa sontaa. Mutta sitä ei Freia voi aavistaa, miten hänen elämänsä tulee vielä mullistumaan, kun hän törmää rannalla pesulla olevaan erityisen komeaan mieheen. Pientä flirttiä on ilmassa, vaikka aviomies voisi yllättää heidät hetkenä minä hyvänsä.

Halusin kuitenkin enemmän kuin vain selviytyä. Halusin päivieni olevan enemmän kuin vain aikaa, joka minun tuli kestää. Halusin elää niitä, nauttia niistä. Halusin löytää niistä sellaista intohimoa ja jännitystä. jota olin kokenut tuona ohikiitävänä hetkenä muukalaisen kanssa rannalla. (s. 18-19)

Freian "ihastuttava" mies on vain päättänyt antaa vaimolleen ansionsa mukaan ja myydä tämän kylässä vieraisilla olevalle jaarli Snorrille. Snorri tietää Freiasta jotakin, mitä Vragi ei: Freia on syntymässään Hlin-jumalan koskettama kilpineito,  ja Snorri on saanut näkijältä ennustuksen, jonka mukaan Freian avulla he saavat Skalandin kansan valtaansa. Toki Freyan voimista tietävät hänen vanhempansa, Geir-veljensä ja Ingrid-ystävänsä, mutta salaisuutta on vaalittu tähän saakka. Nyt kaikki saavat tietää Freian kyvyistä Snorrin järjestettyä taistelun hänen ja oman poikansa Björnin kanssa. Ja tämä tulikirvestä kantava, Tyr-jumalan koskettama jättimäinen mies sattuu olemaan sama, jonka kanssa Freia flirttaili aiemmin.

"Noin kauniit kasvot ovat luonnonvastaiset." (s. 49)

Lopulta Freia huomaa olevansa Jaarli Snorrin seurueen mukana, kädet palaneena tulikirveestä, sekä kohtalonaan olla vanhan ukkelin toinen vaimo. Tämän varsinainen vaimo Ylva ei ole kovinkaan mielissään uudesta tulokkaasta, sillä hänen ja Snorrin rakkaus on aitoa ja intohimoista. Björn määrätään suojelemaan Freiaa, mikä yhtä aikaa raivostuttaa että aiheuttaa kivoja tuntemuksia Freiassa. Näiden kahden välistä kipinää on vaikea saada sammumaan. Seuraa useita kiellettyjä hetkiä, jotka täytyy pitää Snorrilta ja muilta salassa. 

Himoa voisin hallita, himon voisi tyydyttää muilla tavoin, mutta entä nämä sydämessäni voimistuvat tunteet? Ne etsivät vain yhtä vapautusta ja pyörivät villisti hallinnan tuolla puolen. (s. 297)

Freia on vaarassa, sillä kuningas Harald on saanut kuulla kilpineidosta ja haluaa nyt keinolla millä hyvänsä saada neidon kaapattua. Monia vaarallisia tilanteita syntyy, joissa Freia pääsee kehittämään ja hyödyntämään Hlin-jumalalta saamia kykyjään. Björn suojelee tehokkasti kuvankaunista suojattiaan. Freia saa tietää, että Björn on asunut osan elämästään Haraldin kanssa tämän kaapattua pojan kuolleen äitinsä viereltä. Freialle jää epäselväksi, kenelle Björn on uskollinen, etenkin kun hänellä tuntuu olevan  huonot välit isänsä ja tämän uuden vaimonsa kanssa. Keneen Freia voi luottaa, kun tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet, niin oma veli, äiti kuin ex-aviomieskin?

"Miten voi olla, että se osa sinusta, jota eniten vihaan, on myös syy sille, miksi rakastan sinua?" (s. 375)

Periaatteessa Vereen tatuoitu noudattaa aika samaa kaavaa kuin muutkin lukemani romantasiat, mutta viikinkien aikaan sijoittuminen tuo siihen hiukan lisämaustetta. Mukana on erilaisia voimia antavat jumalat sekä aaveet ja näkijät, joilta saadaan neuvoja ja varoituksia. Välillä taistellaan eläviä kuolleita eli draugreja vastaan. Riimut ja parantavat yrtit ovat myös käytössä. Yksi mielenkiintoisimmista hahmoista on skaldi Steinunn, joka kokoaa tarinoista lauluja. Laulut tuovat tapahtumat elävästi kuulijoiden eteen elokuvan tapaan, ja erityisesti Steinunn janoaa Freian näkökulmia taisteluista. Yksi tällainen laulu tuo Freian silmien eteen totuuden: hänet valtaa toisinaan jokin voima, jolle hän ei voi mitään. Onko hänestä tulossa hirviö?

Kaikesta kuolemasta ja tuhosta huolimatta he aikoivat jatkaa taistelua.
Minä en ole sen arvoinen, halusin huutaa. En ole kaiken tämän kuoleman arvoinen! (s. 111)

Vereen tatuoitu on kiehtova romantasia-sarjan aloitus, joka pitää ihan mukavasti otteessaan eikä sisällä tylsiä hetkiä. Seksikohtaukset ovat chiliasteikolla 3/5 (jostain syystä tässä oli hyvin samantapainen vällyjenallanuotionääressäkaikkienlähettyvillä -kohtaus kuin Armentroutin Verestä ja tuhkasta -romantasiassa...) Kirjan lopussa on sellainen yllätyskäänne, että todellakin haluan lukea keväällä -26 ilmestyvän jatko-osan Luuhun kaiverrettu.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

--

Samantyylistä:



lauantai 12. heinäkuuta 2025

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?
Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)
Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä:

torstai 2. tammikuuta 2025

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Verestä ja tuhkasta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2024 (Veri ja tuhka #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): From Blood and Ash. Kansi: ?

"Vangitsevan, houkuttelevaa kiihkoa tihkuvan menestyssarjan avausosa romantasian kärkikirjailijalta.

Poppyn elämä ei ole koskaan ollut hänen omissa käsissään. Hän on jumalten valitsema Neito, jota ei kunnioituksesta saa katsoa ja jolle ei saa puhua. Hän ei myöskään saa liittyä sotilaiden rinnalle vastustamaan pahaa, joka on tuhonnut hänen perheensä.

Kun Poppy kohtaa Hawken, hänelle osoitetun vartijan, velvollisuus ja kohtalo kietoutuvat intohimoon. Hawke saa hänet kyseenalaistamaan roolinsa ja herättää kytevän vihan häntä säätelevää maailmaa vastaan. Kun paha nousee tavoittelemaan valtaa, Poppy on vaarassa menettää paitsi jumalten arvostuksen myös henkensä ja sydämensä." (Karisto)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Olipas ihana päättää kirjavuosi 2024 näin mukavaan romantasiaan! No okei, sain luettua  loppuun tämän vasta vuoden 2025 eka päivänä, mutta laskettakoon tämä viime vuoden viimeiseksi lukunautinnokseni. Tämä kirja on voittanut Goodreads Choice Awardseissa parhaan romantiikka-kirjan palkinnon ilmestymisvuonnaan 2020, enkä ihmettele (paitsi sitä ihmettelen, miksi kirja ei ole fantasia-kategoriassa). Täytyy myös heti alkuun kehua kirjan kantta, joka on uskomattoman kaunis! Harmi, kun en löydä kannen tekijätietoja mistään.

Kirjan sankaritar, 18-vuotias Penelophe eli Poppy on erityisessä asemassa oleva Neito, joka asuu Teermanin linnassa arvon Herttuan ja Herttuatteren suojissa, kunnes hänet lähetetään takaisin kotikaupunkiinsa ylennettäväksi. Poppy ei ole ihan varma, mitä ylennyksessä tapahtuu, muuta kuin että jumalat ovat siitä vastuussa ja sen jälkeen ei voi enää oleskella päivänvalossa. Muiden ylennystä odottavien nuorten sekä jo ylennettyjen ladyjen ja lordien joukosta Poppy eroaa sillä, että hän on jumalten Valittu, koska hänellä on kyky aistia ihmisten tuskaa kosketuksen kautta. Hänen kasvattivanhempansa, kuningas ja kuningatar ovat lähettäneet tyttärensä turvaan ja Papittaren oppiin ennen ylennyksen aikaa. 

He näyttivät siltä kuin olisivat olleet itse jumalten läheisyydessä, ja tavallaan he kai olivatkin. Ylennetythän olivat jumalten jälkeläisiä - ehkeivät syntymästään, mutta verensä perintönä.
Ja sitten olin...minä. (s. 138)

Poppy on tottunut elämään suojattua elämää: hän kulkee ihmisten ilmoilla hunnutettuna ja hänellä on kaksi omaa kuninkaallista henkivartijaa. Hän ei saa puhua muiden tyttöjen kanssa, hän ei saa tehdä mitään muuta kuin elää linnan suojissa ja opiskella Papittaren kanssa kuivia kirjoituksia. Hän ottaa hiljaa vastaan niljakkaan Herttuan sairaat kuritustoimet, Lordi Mazeenin ahdistelut ja Papittaren ainaisesta tyytymättömyydestä johtuvat rangaistukset. Uskollinen kamarineito ja Poppyn paras ystävä Tawny hoitaa hänen piiskaamisesta johtuneet haavansa jälkikäteen vähin äänin ja vartijat Vikter ja Rylan joutuvat olemaan puuttumatta. 

Mitä jos syvällä sisimmässäni en halunnutkaan pelkästään elää ja kokea kaikkea mahdollista ennen ylentymistäni? Mitä jos jollakin tiedostamattomalla tasolla yritinkin varmistaa, ettei ylentymistä koskaan edes tapahtuisi? (s. 80)

Poppy ei ole kuitenkaan ihan mikä tahansa kiltti Neito. Hän on opetellut salaa isällisen vartijansa Vikterin kanssa taistelutaitoja ja kantaa aina tikaria reidellään. Hän kulkee öisin salaa Vikterin kanssa auttamassa Saalistajien uhreiksi joutuneita kyläläisiä, sillä kyvyllään hän voi myös helpottaa ihmisten tuskaa. Saalistajat ovat pahojen atlantialaisten pureman saaneita ihmisiä, ja pureman saaneiden ihmisten kohtalona on tuskallinen muuttuminen saalistajiksi, tai sitten Vikterin ja Poppyn tarjoama armollinen kuolema. Poppyn menneisyyteen liittyy tuskallinen kokemus näystä, jossa saalistajat surmaavat hänen vanhempansa. Tuosta onnettomuudesta Poppy kantaa arpia kehossaan, ja puolet hänen kasvoistaankin on arpien peitossa.

"Hänen kasvonsa ovat puoleksi mestariteos", Herttua mutisi. vatsaani väänsi, ja ihoni läikähteli vuoroin kylmänä ja kuumana. "Puoleksi painajainen." (s. 156)

Kuriton Poppy saattaa myös livahtaa välillä omille teilleen salakäytävän kautta, ja eräällä kerralla hän meneekin sellaiseen paheiden pesään kuin Punainen Helmi kokeakseen jotakin uutta. Hän joutuu pakenemaan tyhjään huoneeseen nähtyään Vikterin, mutta huone ei olekaan tyhjä. Siellä on syntisen komea, hunajasilmäinen vartija Hawke Flynn, juuri hän, jonka perään kaikki linnan tytöt kuolaavat. Poppykin myöntää häntä katselleensa huoneensa ikkunasta. Nyt tämä pitkä, lihaksikas ja laineikashiuksinen komistus luulee naamioitunutta Poppya joksikin toiseksi ja on antaa tälle elämänsä kokemuksen. Tilanne keskeytyy pahasti ja Poppy karkaa takaisin linnaan, mutta ei saa tuota kiihkeää kokemusta mielestään. 

"Minä turvaan häntä", syvä ääni sanoi takaani, ääni jonka ei olisi pitänyt olla minulle tuttu mutta oli kuitenkin. (s. 126)

Kuin sattuman oikusta Poppyn toinen henkivartija, Rylan, saa ikävällä tavalla surmansa ja Poppylle määrätään uusi henkivartija - kukas muukaan kuin Hawke. Poppyn on pidettävä huoli siitä, ettei tuo syntisen komea mies saa koskaan tietää, että juuri hän oli tämän kanssa tuolla huoneessa. Poppy tulee huomaamaan, ettei Hawke katso läpi sormien sitä, miten korkea-arvoista Neitoa kohdellaan linnassa. Hawke saa myös pian tietää, ettei Poppy ole ihan avuton tapaus, vaan on ryntäämässä muiden joukossa vallille puolustamaan, kun saalistajat yrittävät rynniä linnaan. Aika pian heidän suhteensa on jotain ihan muuta kuin mikä olisi soveliasta Neidolle ja kuninkaalliselle henkivartijalle. 

"Mutta jos irrotat otteesi tikarista, minussa on paljonkin kohtia, joiden lähelle päästän kätesi." (s. 218)

Neidon turvallisuus näyttää kuitenkin olevan pahasti uhattuna, ja linnaan kohdistuu yhä useampia hyökkäyksiä. Poppy menettää itselle tärkeitä ihmisiä ja ainoa vaihtoehto on saattaa hänet takaisin pääkaupunkiin kuninkaan ja kuningattaren luo, yhtenä saattajanaan tietysti Hawke. Pian olisi ylennyskin tulossa, ja Poppy näkisi taas pari vuotta sitten ylennetyn isoveljensä Ianin. Matkalla Poppylle paljastuu totuus kaikesta, eikä se ole kovin mieluinen.

Verestä ja tuhkasta on viihdyttävää romantasiaa parhaimmillaan. Vaikka siinä on hyvin kuumia kohtauksia, ei seksiä ole viety liian graafiselle tasolle (sen verran kuitenkin on kiihkeää, etten yläkoululaisille lähde tätä vinkkaamaan.) Olen hulluna henkivartija-romansseihin, joten hykertelin tietysti innosta tällaisen käsiin saatuani. Kirjan fantasiamaailmassa on osin tuttuja aineksia sudensukuisineen, zombimaisine saalistajineen ja vampyyrimaisine atlantialaisineen. Onhan tässä hyvin paljon sellaisia paljon toistuvia trooppeja, kuten pääparin kokoeron korostaminen, ja miessankarin kultahippuisina loistavat silmät. 

Pidän siitä, ettei kirjan sankaritar ole mikään onneton ressukka, vaikka toki on alistunut huonolle kohtelulleen linnassa, mutta osaa puolustaa itseään taisteluissa ja käyttää lahjaansa hyvään. Poppyn lahja alkaa kehittyä kirjan edetessä. Kirjan maailmasta alkaa paljastua erilaisia totuuksia, mihin Poppy on lapsesta saakka aivopesty. Tämä tuo varmasti mielenkiintoisia käänteitä seuraaviin osiin. Toivottavasti saadaan toka osan suomennos jo tänä vuonna.

Ainoa asia, joka hiukan latisti minun lukuintoani loppua kohti, ja jonka takia en anna tälle täyttä vitosta, on Hawken käytös. Alkuun hänen itsevarma viettelynsä on ihan ok, mutta lopussa hän käyttäytyy jotenkin todella typerästi ollakseen henkivartijavalan vannonut mies. No okei, ihan lopussa tähän ehkä tuleekin selitys, mutta olisihan voinut ehkä hiukan himmailla tyypin itsevarmuutta, niin juoneen olisi saatu lisää sähköistä jännitettä. 

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras aikuisten romantasiakirja!

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 


Liekkien valtakunta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2025 (Veri ja tuhka #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): A Kingdom of Flesh and Fire. Kansi: ?

"Maailma on täynnä petoksia ja valintoja. Vastustamattoman kuuman bestseller-fantasiasarjan toinen osa hurmaa Rebecca Yarrosin ja Sarah J. Maasin fanit.

Kaikki mihin Poppy on uskonut on valetta, jopa mies, johon hän rakastui. Ilman Neidon huntuaan hän ei tunne enää edes itseään. Varmaa on vain se, että mikään ei ole vaarallisempaa kuin Atlantian prinssi, joka on kaapannut hänet itselleen. Mutta Poppya ei voi omistaa.

Poppy haluaa löytää veljensä Ianin, ja ainoa, joka siinä voi auttaa, on prinssi Casteel. Hän on epäluotettava ja voi satuttaa, mutta Poppylla on vaistonsa. Ne kuitenkin myös houkuttelevat häntä Casteelin puoleen. Samaan aikaan koko maailma tuntuu repeävän, kun valtakuntien veriset synnit tulevat esiin." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nyt niin suosittua romantasiaa ei ole vielä suomennettu kauhean paljon, ja minulle Armentroutin Veri ja tuhka -sarjan avausosa Verestä ja tuhkasta oli viime vuonna yksi parhaista lukemistani. (Minulle ei esimerkiksi kolahtanut juurikaan paljon kohuttu Yarrosin Empyrean-sarjan aloitus, jonka luin englanniksi, enkä edes välittänyt tarttua sen jälkeen jatko-osiin.) Kauan odotettu jatko-osa Liekkien valtakunta on pelottavan paksu, liki 700-sivuinen, mutta uskoin lukevani sen nopsaa, jos se olisi yhtä viihdyttävä kuin sarjan eka osakin. Olin väärässä, sillä pakkoluin tätä kaksi viikkoa.

En löytänyt edes yhteyttä tunteisiini. En voinut kuin ajatella: voi hyvät jumalat, hän repi juuri sudensukuiselta sydämen rinnasta paljain käsin. (s. 20)

Aiemmin valittuna, hunnutettuna Neitona elänyt Poppy sai tietää, että hänen henkivartijansa Hawke ei ollutkaan Hawke, vaan pelätty Pimeyden valtias prinssi Casteel -  atlantialainen, joka saa ravintonsa verestä. Tapettuaan häntä piinanneen Herttuan ja yritettyään tappaa myös Casteelin tikarillaan, Poppy sai kuulla vieläpä pöyristyttävän asian tuon kultasilmäisen komistuksen huulilta: Prinssi Casteel aikoo pakottaa Poppyn naimisiin kanssaan ja kaapata tämän mukaansa Atlantiaan, joka on tavallaan puoliksi atlantialaisen Poppynkin koti. Poppy ei tietenkään lähde vapaaehtoisesti Casin ja tämän sudensukuisen suojelijan Kieranin matkaan, sillä hän on erittäin vihainen petoksesta. 

"Minulla on paljon verta käsissäni, Poppy. Aikojen saatossa sitä on ollut niin paljon, etten usko niiden koskaan tulevan puhtaiksi. Etten edes tiedä, haluanko niiden koskaan puhdistuvan." (s. 82)

Alkaa (loputtoman pitkä) matka kohti Atlantiaa, jonka aikana Casteel/Hawke yrittää vakuuttaa Poppylle, että on tavallaan yhä se sama Hawke, johon Poppy ihastui. Näiden kahden vetovoima on toki nähtävissä ja koettavissa, ja Kieran-raukka joutuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, sillä hänellä on yhteys Casteelin tunteisiin. Poppy tietää, ettei heidän tuleva avioliittonsa tulisi olemaan aito, vaan pelkkä peliliike muiden joukossa, ja Casteel ehdottaakin, että he voivat kuitenkin leikkiä ja teeskennellä, että ovat oikeasti rakastuneita. Myös silloin, kun kukaan ei näe. Niinpä he antautuvat intohimon pauloihin aina, kun heidän ruumiinosansa vain sattuvat koskettamaan toisiaan. Lähinnä Casteel antaa nautintoa Poppylle sormillaan ja suullaan. Poppyllä on vielä tuoreessa muistissa, kuinka järisyttävä kokemus oli se, kun Casteel imi hänen vertaan pelastaakseen hänet. Tuleekin tilanne, jossa Poppyn on ruokittava Cas verellään, ja tässä hyvin eroottisessa, mutta myös vaarallisessa tilanteessa turvaajana toimii jälleen, kukapas muukaan, kuin Kieran.

Avioliitto oli aito...ja kuitenkaan ei ollut. Se oli kauppa, sopimus, joka antaisi meille kummallekin sen mitä halusimme. Hänen veljensä. Maata. Minun veljeni. Vapauden. Ja ehkä jopa lopun sodalle, joka ei ollut vielä alkanutkaan. (s. 167)

Mitäs sitten, kun Poppy alkaa huomata tunteidensa olevan aitoja Casteelia kohtaan? Hän huomaa etsivänsä aina miehen hymykuoppia tämän kasvoilta, hän ei voi olla ihailematta tämän meripihkanvärisiä silmiä ja upeaa vartaloa. Mainitsinko, että Casilla on hymykuopat? Nimittäin se tulee esille luvattoman monta kertaa, kuten myös kullanväriset silmät. Cas taas tuntuu kiihottuvan Poppyn väkivaltaisuudesta, siitä, miten tämä uhkaa aina pistää tätä tikarillaan  uudelleen. Tästä tulee ihan yleinen vitsi muidenkin ihmisten parissa. Tuon tuosta Cas huokaa, kuinka väkivaltainen Poppy on. Hän on muutenkin aika kärkäs väittelemään ja erityisesti kyselemään erilaisia asioita esimerkiksi Atlantiasta ja heidän jumalistaan. Näistä kysymyksistä seuraa usein monen sivun infodumppausta, joihin en oikein jaksanut keskittyä. Sitten Cas ja Kieran yhdessä hymähtelevät sille, miten utelias Poppy on. Poppyn ja Kieranin välillä on sellaista hiukan teennäistä piikittelyä.

"Miksi kaikki aina luulevat, että olen tuota pikaa tuikkaamassa Casteelia tikarilla?" Tivasin.
"Se tuntuu olevan sinulla tapana." (s. 582)

Sen enempää juonikuvioista selittämättä olin hyvin turhautunut tähän kirjaan. Ensinnäkin Poppy ja Casin (ja Kieranin) välinen dialogi oli enimmäkseen sellaista turhaa jappastelua, eli sitä karsimalla olisi sivumääriä saatu vähemmäksi. Tuli todistettua se, että hyvä dialogi vie juonta eteenpäin eikä jumita sitä jaaritteluillaan ja epäolennaisuuksillaan. Jos on jatkuvasti sellaista turhaa inttämistä ja jankuttamista, alan minä ainakin turhautua. 

Toiseksikin tuntui, ettei kirjassa oikein tapahtunut mitään, ei ainakaan niin paljon kuin sivumäärä olisi antanut vihiä. .Joku oli Goodreadsissa osuvasti sanonutkin, että miten ihmeessä kirjailija on saanut kulumaan Poppyn ja Casin matkaan näin monta sivua, kun matka ei oikeasti ollut edes kovin pitkä. Seksikohtaukset olivat melko tyylilajilleen uskollisia, eli seuraa nopeita syttymisiä, järisyttäviä huippuja ja yllättävissä paikoissa ja tilanteissa tapahtuvia sekstailuja. Kieli ei näissä ole kovin karkeaa, vaan puhutaan lemmensauvoista, hänen kovuudestaankaikkein pehmeimmästä paikasta ja portista. Enpä tiedä, kumpi on parempaa, suora karkea puhe vai tällaiset nolot kiertoilmaukset, heh.

Poppyn kyky lukea muiden tunteita kehittyy kirjan edetessä ja hänestä ilmenee myös uusia ulottuvuuksia, jotka huipentuvat dramaattiseen loppuun. Jonkinlaista kolmiodraamaakin saattaa olla tulollaan, sillä Kieranin  ja  Casin yhteys vaikuttanee myös Poppyyn. Hiukan lämpimissä tunnelmissa he jo nukkuivat eräässä leiripaikassaan. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, tämä sarja taitaa olla tässä minun  osaltani.

Annan arvosanaksi 2,5 

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:






sunnuntai 17. marraskuuta 2024

Lumola-sarja: J.S. Meresmaa

Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)

Kansi: Elina Äijälä (kuvitus)

"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.

13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.

Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää. 

Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.

- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)

Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?

Pimeys liikahti häntä kohti.

Se tulvahti päin kuin musta aalto,
ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)

Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi. 

Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


sunnuntai 22. syyskuuta 2024

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

 Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta. Gummerus 2024

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Ylenpalttiset kartanot ympäröivät keuhkopuita, joihin jokaisen Homo arboriksen on selviytyäkseen kiinnityttävä yöksi. Vain surkastuneet siivet muistuttavat heitä esivanhempien taivaisiin yltäneistä lennoista.

Vapautta janoava Katica on tottunut hurmaamaan seurapiiriläisiä huvikseen, mutta kiehtova taidemesenaatti Sera vangitsee hänen mielenkiintonsa.

Katican veli suunnittelee lentokonetta, jolla päästä takaisin taivaalle. Se ei seurapiirejä hallinnoivan tohtorimarkiisin aatteisiin sovi. Yhdellä teollaan Katica tuhoaa veljensä ja tohtorimarkiisin suunnitelmat. Alkaa koston kierre, jonka jälkeen maailma ei ole enää ennallaan." (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut Siiri Enorannan nuortenkirjoista viisi (tästä linkistä voit katsoa aiemmat postaukseni) eikä yksikään niistä ole saanut minulta arvosanaa neljä huonompaa. Hänen kirjoitustyylinsä on erittäin nautittavaa luettavaa, kieli rikasta ja huolellista ja hänen luomansa fantasiamaailmat yhtä aikaa hämmästyttävän monipuolisia, mutta yhtä lailla niihin on helppo solahtaa sekaan selkeän tyylin ansiosta. Keuhkopuiden uni on ensimmäinen Enorannan aikuisille suunnattu romaani, jonka saan lukea. Häneltä on ilmestynyt aiemmin aikuisille Josir Jalatvan eriskummallinen elämä vuonna 2017.

Kirjassa eletään vuosia 1023-1025, jolloin päähenkilö Katica, koko nimeltään Kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius on 23-25-vuotias nuori nainen. Jälleen kerran hän on vannehameineen, peruukkeineen ja korsetteineen juhlissa vaikutusvaltaisen Tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunion kartanossa, aivan heidän oman kotikartanonsa naapurissa. Juhlissa käy kova keskustelu tohtorimarkiisi Berenicen kehittelemästä, uudesta siirapista, jonka avulla homo arborikset voivat olla yhä pidempään erossa keuhkopuistaan. Tämä vapauttaisi heitä yhä enemmän muihin huvituksiin, ja ainoastaan öisin heidän olisi taas riisuttava itsensä alasti ja kavuttava kukin oman keuhkopuunsa hoteisiin näkemään yhdessä unia puunsa kanssa, ja saamaan uutta elinvoimaa puun mahlasta seuraavaa päivää varten. 

Katica tunsi kaikkien salongissa olevien katseet ihollaan. Jotkut tuijottivat avoimesti, toiset yrittivät olla vaivihkaisia. Edellisviikolla eräs rouva oli katican selän nähdessään oksentanut simpukankuorilla koristeltuun hedelmävatiin. (s. 40)

Katica ei ole siirappia kokeillut, eikä myöskään hänen juhlissa tapaamansa pyörätuolissa istuva taidemesenaatti Seraphina Varinius Valerius, josta on tuleva Katicalle hyvin tärkeä - varsinkin sitten, kun kukaan ei enää pidä Katicasta hänen tekojensa vuoksi. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pohditaan syitä siihen, miksi Katica seuraavaksi kohahduttaa juhlakansaa saapumalla paikalle siivet leikattuina. Näky kuvottaa muita siivellisiä. Miten Katica voi edes enää nukkua, koska hänen keuhkopuunsahan on täytynyt hylätä hänet siipien leikkaamisen jälkeen? Miten hän pysyy hengissä ilman puun ravinteita?

Katica oli pienestä asti oppinut, että juurtuneet olivat hurskaita, taikauskoisia ja typeriä. Totta kai emopuita tuli kunnioittaa, mutta juurtuneet palvoivat emopuuta epäterveellä kiihkolla ja omistautuivat sille järjettöminä. He pysyivät puussaan lähes jatkuvasti, vaikkei se olisi edes kutsunut. (s. 46)

Tottahan on se, että siivet ovat nykyään siinä määrin hyödyttömät, että kukaan ei enää kykene lentämään niillä. Ainoastaan paljon parjatut juurtuneet, jotka eivät enää kykene irrottautumaan pitkäksi aikaa sinetöidystä emopuusta, kuuleman mukaan osaisivat ehkä lentää. Katican pikkuveli Aingeru on kiinnostunut pakkomielteisesti lentokonesuunnittelusta ja hänellä onkin jonkinasteinen projekti hyvillä tulilla, kunnes Katica menee ja sotkee kaiken. Serakin on ollut aikoinaan ollut kiinnostunut lentämisestä, mutta jaksavatko homo arboriksen siivet kantaa, vaikka usko siihen olisi kuinka kova?

Mutta hän lentäisi, tänään hän lentäisi. (s. 201)

Kirjassa vuorotellaan nykyisen ja menneen välillä. Tapahtuu raakuuksia, jotka puistatuttavat, käydään Katican seurassa tuon paljon puhutun emopuun luona ja tavataan juurtuneita, kieroillaan ja keinotellaan korsettien ja puuteroitujen peruukkien valtaamassa yhteisössä. Katica tekee osin kostonhalussaan, osin oman itsekkään halun vuoksi teon, joka vaikuttaa koko lajin tulevaisuuteen. Saattaa hänellä olla motiivina myös yhteiskunnan pelastus, tiedä häntä. Hän suututtaa oman veljensä niin, ettei tämä kykene ehkä ikinä antamaan anteeksi sisarelleen. Mutta rakkaus Seraan pysyy.

---Katica, muistatko, kun ensimmäisen kerran sain kaislaliidokkini lentämään puuni latvasta sinun puusi latvaan? Tiedän, että muistat. Minä en osaa antaa anteeksi. Rakkaudella, Aingeru. (s. 224)

Keuhkopuiden uni on hämmästyttävä ja uniikki fantasiasatu aikuisille. Siinä on erityistä kiihkoa, tiettyä pahaenteisyyttä mutta myös kaunis ajatus täydellisestä yhteydestä luontoon. Siivekäs ihmislaji, jonka veri on mahlaa ja joka saa elinvoimansa omasta keuhkopuustaan, on kuvattu niin uskottavasti, että voisi olettaa tämän olevan kirja ihmislajin historiasta. Välillä kirjassa on hiukan puistattavia, kehollisia kohtia, joten pelkkää luontoyhteyttä, iloa ja auvoa ei tarina tuo. Kantava teema luontosuhteen lisäksi kirjassa on vapaus, jota tavoitellaan monenlaisin keinoin. Onko keuhkopuusta vapautuminen tie onneen?

Kirjan maailma ja tunnelma muistuttaa hiukan Enorannan vuonna 2020 ilmestynyttä nuortenkirjaa Kesämyrsky. Tämä on ihan kuin sen isosisko. Lentäminen on viime aikoina ollut kirjailijan kirjoissa toistuva elementti, kuten mainitsemani Kesämyrskyn lentureiden lisäksi vuonna 2022  Maailmantyttärissä, jossa esiintyi lentäviä feizhongeja. 

Viihdyin todella hyvin keuhkopuiden ympäröimissä kartanoissa, vannehameiden kahinassa ja mädänhajuisten keuhkopuiden hoteissa. On ilo lukea kirjaa, jossa sanat soljuvat eteenpäin kuin itsestään, jossa tunnelma nappaa armottomasti mukaansa ja joka saa minut vuoroin hämmästelemään, ihastelemaan, hiukan järkyttymäänkin. Enpä ihmettelisi, jos tämä kirja olisi Finlandia-palkintoehdokkaana ensi vuonna.

Erikoismaininta vielä Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle, erittäin kauniille kannelle!

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä: 


sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä: