Freestyle: Dess Terentjeva.

 Freestyle: Dess Terentjeva. WSOY 2023

Kansi: Kaisu Sandberg, iStockphoto

"Tanssisalissa Kai on turvassa, siellä hän osaa lentää!

Freestyle on palkitulla Ihana-romaanillaan valloittaneen Terentjevan odotettu uutuus. Katutanssin rytmeihin kirjoitettu säeromaani pohtii ystävyyden ja oman seksuaalisuuden etsimisen kysymyksiä.

Kai ja Mandi eivät muista aikaa ennen tanssia – tai ennen toisiaan. He ovat erottamattomat ystävät, joiden askelkuvioihin tulee yllättäen säröjä, kun Mandi ihastuu tanssikoulun tyttöön. Kai taas ei tiedä kiinnostaako häntä seurustelu ylipäänsä. Kai on kyllästynyt itseään koskeviin olettamuksiin, joiden muotteihin hän ei sovi. Hän on alkanut kuitenkin aavistaa, että hänellekin voisi olla olemassa oma lokero. Terentjeva kirjoittaa oivaltavasti ja sensitiivisesti aseksuaalisuudesta. Kirjailijan oma tanssitausta sykkii elävänä säeromaanin rytmeissä." (WSOY)

Oma arvio:

Ai että, miten suurta iloa minulle tuotti viime syksynä tieto tästä  Dess Terentjevan  säeromaanista Freestyle: harrastan nimittäin itsekin katutanssia, joten on aina ilahduttavaa lukea kirjaa, joka liittyy itselle tuttuun ja niin rakkaaseen lajiin. Lisäksi säeromaanien kasvava suosio on yläkouluvinkkarille oikein ilahduttava asia, sillä näitä on aina mukava vinkata paksuja ja runsastekstisiä romaaneja karttaville nuorille.

Freestyle on suuri tarina ystävyydestä, mutta myös oman identiteetin ja tyylin etsimisestä. Päähenkilö, lukion ekalla opiskeleva Kai, kokee itsensä erilaiseksi kuin muut. Hän ei koe kaipaavansa seurustelua ja seksiä, silti kaikki ovat yrittäneet naittaa häntä ja hänen bestistään Mandia yhteen. Kai ei koskaan käy suihkussa tanssitunnin pukkaritiloissa, eikä Mandikaan. Se ei vain tunnu luontevalta. Kai rakastaa katutanssia, sen rytmiä ja kehonkieltä, mutta viime aikoina hänellä on ollut hankaluuksia pysyä mukana koreografioissa. Keskittyminen herpaantuu, hän ei pysy mukana laskuissa,  keho haluaisi tehdä omia liikkeitään. Freestyle on katutanssissa juuri nimenmukaisesti sitä, ettei noudata koreografiaa, vaan tekee liikeittä siinä ajassa ja hetkessä. Se ei auta, jos kevätnäytöksissä on osattava juuri tietty koreografia.

Sä et voi tietää ellet sä kysy,

Kai kirjoittaa

luulis et kaikista maailman ihmisistä

SÄ et pakottais mua tämmöseen (s. 38)

Mandin ja Kain ystävyyden perusta on rakkaus tanssiin. Muutenkin he ovat samalla aaltopituudella, mutta viime aikoina heidän ystävyyteensä on tullut outoja sävyjä. Mandi näyttää ihastuneen kilparyhmässä tanssivaan Vilmaan. Kun Kai mainitsee siitä, Mandi ahdistuu ja väittää, ettei Kai nyt ymmärrä. Ei se ole niin helppoa, kun ei edes tiedä, tykkääkö toinen tytöistä.  Mandi tuntuu olevan myös kunnianhimoisempi tanssija kuin Kai ja tähtää tosissaan syksyn aukkareihin, joissa valitaan uusia kilparyhmäläisiä. Kainkin on pakko hakea, sillä Mandi haluaa, että he menevät yhdessä. Sitä ennen on myös osattava voltti, sen Mandi on päättänyt.

Kesälomalla Mandi matkustaa maalle ja Kai ahdistuu yksin omista ajatuksistaan. Hänen on lopulta puhuttava äidilleen, mikä mieltä kaihertaa. Hän haluaa löytää oman paikkansa, oman lokeronsa, oman tyylinsä. Ehkä se on freestyle? Mandin somea seuratessaan Kai näkee Mandin ja Nian yhdessä: miten Kain ja Mandin ystävyyden käy, kun Mandilla on nyt tyttöystävä. Mitä jos Mandi pääsee kilparyhmään, mutta Kai ei? Yhdistääkö heitä enää mikään?

Kun edes aavistaa tietävänsä, kuka on

Kun tuntuu, että sopii jonnekin,

että nyt on millilleen jalkaan sopivat tanssi-Vansit --- (s.56)

Kain identiteettipohdintaa käsitellään ovelasti vertaamalla sitä tanssiin. Kirjan nimi Freestyle voi siis tarkoittaa sekä tanssimaailmassa tuttua, vapaan improvisoivan tanssin tyyliä, kuin Kain elämässä tapahtumaa oman lokeron tai lokeroiden löytymistä. Aseksuaalisuutta on käsitelty myös hiljattain J.S. Meresmaan säeromaanissa Kerberos. Aromanttisuuteen en ole tainnut vielä törmätä tätä ennen missään nuortenkirjassa. Tämä onkin tärkeä aihe tuoda esiin, sillä aika usein oletetaan, että nuoren elämään kuuluu väistämättä ihastuminen ja seurustelu. Mitä jos ei vain tunne vetoa keneenkään?

Pidän siitä, miten hyvin Terentjeva kuvaa tanssin rytmiä säeromaanille ominaisin keinoin. On laskuja "ja-vii-ja-kuu-ja-see-ja-kuu-ja" ja  rytmityksiä  tyyliin "tan-tan-tan." Tanssia harrastaneet tietää, miten tärkeitä ovat myös ja-iskut. Kirjassa hyödynnetään myös paljon toistoa. Kain päässä kiertävät negatiiviset ajatukset on välillä pienenpienellä fontilla. Pystyn myös hyvin samaistumaan siihen tunteeseen, mikä on juuri ennen tanssiesitystä. Miten kokee suurta painetta siitä, ettei voi pettää ryhmää möhlimällä koreografiassa. 

Kitalaki on rutikuiva

nyt vasemmalle, jää päkiälle jää päkiälle

JÄÄ NYT HELVETTI PÄKIÄLLE

- jätit sit painon väärälle jalalle - (s. 57)

Odotan aina säeromaaneilta voimakkaampaa tunnekokemusta kuin normiromaaneilta. Tekstin vähyys, väljyys ja asettelu antavat parhaimmillaan enemmän kuin tekstin paljous. En kokenut harmikseni kummempia tunnekuohuja Freestyleä lukiessani, vaikka muuten viihdyin kirjan parissa ja vaikutuin sen tyylistä ja sanomasta. En tiedä, miksi Kain ja Mandin kipuilut jäivät minulle kuitenkin hiukan etäisiksi. En kai löytänyt tarpeeksi samaistumispintaa. Samoin minulle kävi Terentjevan aiemman, paljon kehutun Ihana-säeromaanin kanssa: pidin, mutta en kuohahdellut tunteissani. Säeromaanin  kiinnostava aihe, aitous ja taidokas teksti kuitenkin tekivät lukukokemuksestani mukavan. Ilahduttavaa, miten Terentjeva omistaa kirjan Suomen kirjagramille ja kiittää meitä myös loppukiitoksissaan.

Ehdottomasti aion vinkata tätä yläkoululaisille. 

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Freestyle muualla:

Lastenkirjahylly

HS

Keskisuomalainen

Samantyylistä luettavaa:

J.S. Meresmaa: Kerberos

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri

Mun vuoro: Angie Thomas

Mun vuoro: Angie Thomas. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Räplyriikat suomentanut Niko Toiskallio. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2019): On the come up. Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie design (suunnittelu), Juho Toiskallio (tekstaus), iStock ja Shutterstoc (kuvat)

"Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Viha jonka kylvät -tekijän vahva uusi romaani hip hopin maailmasta.

Kuusitoistavuotias Bri haluaa tulla yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista räppäreistä – tai ainakin päästä pois kotikulmiltaan. Hänen isänsä oli räpin underground-legenda, joka kuoli juuri ennen läpimurtoaan.

Brin ensimmäisestä kappaleesta tulee kuitenkin viraali hitti aivan vääristä syistä. Kun samaan aikaan äiti on menettänyt työnsä ja perhettä uhkaa kodittomuus, Bri ei enää vain haaveile menestymisestä – hänen on pakko onnistua."(Otava)

Oma arvio:

Pyörittelin tätä Angie Thomasin kirjaa käsissäni jo viime vuonna, jolloin alkuteos On the come up ilmestyi, mutta päätin malttaa mieleni ja odotella suomennosta. Nyt tarkemmin ajateltuna alkuteos olisi varmasti toiminut paremmin, sillä amerikanenglannin puhekieli kääntyy aina tönkösti suomeksi, vaikka toki kääntäjä Ilkka Rekikallio on parhaansa tehnyt.  Mc Nikke T:nä ja Chydeonena tunnettu Niko Toiskallio vastaa (mielestäni hyvin onnistuneesti) räplyriikoiden käännöksistä.

Mun vuoro sijoittaa kirjan tapahtumat suurimmalta osin Thomasin aiemmasta Viha jonka kylvät -kirjasta tutulle Garden Heights -asuinalueelle, jossa päähenkilö ja minäkertoja Brianna asuu ex-narkomaaniäitinsä Jayn ja isoveljensä Trentin kanssa. (Bri välillä sivuaa Garden Heightsin aiempia mellakoita ja tapahtumaa, jossa poliisit ampuivat syyttä nuoren miehenalun.) Myös Brin isovanhemmat asuvat alueella ja Brille rakas reilu parikymppinen Pooh-täti pyörittää omaa Garden Disciple -jengiään. Bri käy kuitenkin äitinsä tahdon mukaisesti parempaa taidepainotteista koulua alueen ulkopuolella, jossa myös Brin parhaat ystävät Sonny ja Malik käyvät. Sonny on aikoja sitten astunut ulos kaapista ystävilleen, ja Malik ja Bri flirttailevat toisilleen, mutteivät ole koskaan tehneet ratkaisevaa siirtoa.

Kirjan alussa Bri odottaa niin malttamattomana erästä viestiä, että hänen kokeensa menee ihan pieleen. Pooh on nimittäin ilmoittanut tytön DJ Hypen Kehällä tapahtuvaan battleen, jossa jokainen itseään kunnioittava räppäri haluaa päästä ottamaan mittaa toisistaan. Lopulta viesti tulee ja Brianna pääsee jännityksestä kihisten valmistautumaan elämänsä ensimmäiseen battleen. Äidilleen, jota Bri sanoo aina vain Jayksi, ei hän uskalla sanoa mitään, koska äiti ei halua tytöstään räppäriä. Briannan isä Lawlessille räppärin ura kun on aikoinaan koitunut kohtaloksi. 

Siksi me meidän tavoitetta kutsutaan, mun vuoroksi. Se on hetki, jolloin mä vihdoin onnistun tän räppijutun kanssa.  (s. 79)

Ensimmäinen battle nostaa Brin Garden Heightsin julkkikseksi, vaikka alussa hän meinaa jäätyä vastaräppääjä Milezin pahoista riimeistä. Milez sattuu vielä olemaan Brin isän ex-managerin, Supremen, poika. Pian Supreme lähestyykin Briannaa ja lahjoo tätä uusilla Timseillä, joihin tytöllä ei olisi koskaan uutena varaa. Kirppikseltä ostetut Timsit alkavatkin jo irvistää. Supremellä on tietenkin takaa-ajatus: hän haluaisi alkaa Brin manageriksi, mutta Bri ei haluaisi aiheuttaa managerinvirkaa hoitaneelle tädilleen pettymystä.. Supreme kehottaa Britä tekemään mahdollisimman pian oman biisin ja lataamaan sen nettiin. Bri onkin jo kirjoittanut omia riimejään ylös ja yhdessä Poohin avustuksella hän pääsee studioon purkittamaan ihka omaa biisiään Mun vuoro. Pooh-täti ei vain totuttuun tapaansa pidä lupauksiaan, vaan häipyy studiosta kesken kaiken juuri, kun Bri olisi tarvinnut hänen tukeaan.

Brianna joutuu hoitamaa musabisneksiään edelleen salassa Jay-äidiltään, joka yrittää elättää perhettään jäätyään työttömäksi. Ruoka on vähissä ja Jay joutuu vastoin luontoaan turvautumaan ruoka-apuun ja sosiaalitoimiston palveluihin. Välillä talosta katkaistaan sähkötkin, kun lasku jää maksamatta. Bri joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja miettii, ottaisiko Supremen tarjouksen vastaan, jotta saisi perheelle rahaa. Myös Trent on joutunut uhraamaan yliopisto-opintonsa ja palaamaan Garden Heightsiin pizzalähetiksi, koska hän huolehtii äitinsä ja siskonsa puolesta.

On kaksi eri asiaa haluta tehdä jotain ja uskoa, että se on mahdollista. Olen haaveillut räppäämisestä vaikka kuinka kauan, mutta pelkkä unelmointi ei tee siitä vielä totta. Unelmista ennen pitkää herää, tai sitten todellisuus saa ne näyttämään typeriltä. Uskokaa pois - aina kun meidän jääkaappi on melkein tyhjä, mun kaikki unelmat tuntuu typeriltä. (s. 49)

Mun vuoro muistuttaa tosi paljon tänä vuonna ilmestynyttä Juno Dawsonin Mallikappale-kirjaa, jossa seurataan nuoren naisen nousua malliuransa huipulle. Vaikka malliuran tilalla tässä kirjassa on räp-artistin aloitteleva ura, kuvio on samantyylinen: miten aikuiset pyörittävät omaa bisnestään dollarinkuvat silmissä, kun taas nuori aloitteleva sanataiteilija haluaisi päästä pinnalle omalla persoonallisella tyylillä, eikä feikata jotain muuta. Bri ei halua ratsastaa isänsä maineella, esittää slummirottaa eikä räpätä muiden kirjoittamia hittihakuisia lyriikoita. Suhteet ystävien kanssa joutuvat koetukselle, kun nuori nainen pyrkii kohti päämääräänsä. Bri joutuu myös valehtelemaan äidilleen ja pettämään ystävänsä. Hän löytää onneksi myös ihmisen, joka on prameilevan ulkokuorensa alla ihan jotain muuta kuin luulisi. Bri löytää lopulta omat riiminsä ja saa oman äänensä kuuluviin.

"Vedit roolia hyvin", se sanoo. "Hitto, miten hyvin sä vedit."

Mutta en mä vetänyt  roolia. Tällainen musta on tullut. (s. 314)

Kuten Thomasin aiemmassa teoksessa, myös tässä on vahvasti mukana rasismi ja rodullistettujen eriarvoinen kohtelu Amerikassa. Eräs hyvin oleellinen käännekohta on se, kun vartijat pysäyttävät Brin koulunsa ovelle ja vaativat tätä avaamaan reppunsa. Tytön kieltäydyttyä (hän myy koulussa salaa karkkia tienatakseen rahat uusiin Timseihin) hänet paiskataan rajusti maahan. Tästä lähtee avautumaan sellainen vyyhti, jotka Bri käsittelee aggressiivisesti myös omassa räp-biisissään. 

Mokasit, ku painoit mut maahan, ääliö

Luulit et oon pois pelist, ja sä oot päällikkö

Jos tekisin niinku tekis mieli, sut kääris jo

ambulanssikuski pakettiin, ääliö. (s.122)

Bri joutuu myös käsittelemään suhdettaan äitiinsä, jota hän ei koskaan sano äidikseen, koska tämä jätti Brin ja Trentin isovanhempien hoiviin narkkariaikoinaan. Välillä Bri ja Trent joutuvat tarkkailemaan äitinsä käytöstä, ja aina kun tämä vetäytyy huoneeseensa, on nuorilla pelko siitä, että äiti alkaa taas vetää huumeita. Bri miettii myös edesmennyttä isäänsä, mutta ei erityisesti ikävöi tätä. Kirjassa ehditään käsitellä hämmästyttävän paljon isoja asioita, mutta se ei tunnu silti raskaalta tai liian synkältä lukea. Pidän siitä, että kirja jättää joitakin asioita avoimeksi ja lukijan oman mielikuvituksen jatkettavaksi: tekeekö Pooh-täti parannuksen, kuka räppäri lopussa twiittaa Brin biisin eteenpäin, miten Brin äiti saa edistettyä koulun asioita jne. Pidän tästä kirjasta juuri sen vuoksi jopa himpun verran enemmän kuin Viha jonka kylvät -romaanista, joka oli välillä turhankin raskas ja ahdistava. Pidän kovasti myöstämän kirjan katu-uskottavasta kannesta.

---

Pois tieltä, nyt on mun vuoro.

Pois tieltä, pois pois pois. (s. 101)

Kirjasta on tulossa elokuva, jonka melkein osasinkin arvata. Näen jo sieluni silmin  hiphop-musiikkia pursuavan leffan, joka muistuttaa 2000-luvun alun hittiä, Eminemin tähdittämää 8 Mile -leffaa. Angie Thomas itse on ollut nuorena räp-artisti, joten hän osaa kirjoittaa luontevasti hiphop-kulttuurista ja siitä, miten räppärit ammentavat riimejä lyriikoihinsa ympäristästään ja arkipäivän tapahtumista. (Jos haluat kuulla kirjailijan räppiä, klikkaa tästä.)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita postauksia.


Samantyylistä luettavaa: 

Juno Dawson: Mallikappale
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Nic Stone: Dear Martin
Elisabeth Acevedo:  Runoilija X
Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by a WOC (= Women of Colour)

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi. Suomentanut Leena Peltomaa. Otava 2019.

 Englanninkielinen alkuteos (2018): A Very large expanse of sea. Kansi: Tiia Javanainen.

"Koskettava, ajankohtainen romaani ensirakkaudesta pelon ja ennakkoluulojen maailmassa.

16-vuotias muslimityttö Shirin elää New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa ja saa kokea päivittäin, millaista on olla ihmisten vihan kohteena. Ainoa keino selvitä on piiloutua kovan kuoren taakse. Vain tanssiessaan iltapäivisin breakdancea Shirin voi olla täysin oma itsensä.

Kun Shirin tapaa koulun koripallotähden Oceanin, hänen on vaikea uskoa, että poika oikeasti haluaa tutustua häneen. Voivatko heidän maailmansa kohdata? Ja uskaltaako kovia kokenut Shirin päästää pojan lähelleen?(Otava)"

Oma arvio: 

"All we need is love..." Pitkästä aikaa sain lukea kunnon annoksen rakkautta, kun uppouduin tähän iranilais-amerikkalaisen Tahereh Mafin YA-kirjaan Rakkaus suurempi kuin meri. Niinhän siinä kävi, että suuret tunteet veivät minut mukanaan ja sivut kääntyilivät kuin itsekseen, eikä aikaakaan, kun olin ahminut koko kirjan. Minä niin kaipasinkin jotain tällaista mieletöntä tunteiden kuohuntaa!

Minulle tämä oli taas kerran uusi kaupunki, taas kerran ensimmäinen päivä uudessa koulussa. Toimin niin kuin minulla oli uudessa koulussa tapana toimia. Kieltäydyin katsomasta kehenkään. (s. 5)

Kirjan päähenkilö, lukiolainen Shirin antaa heti kirjan alussa itsestään yhtä aikaa hyvin voimakkaan, mutta myös epävarman kuvan. Hänen perheensä on muuttanut tiuhaan paikasta toiseen, eikä Shirin ole oikein päässyt kotoutumaan mihinkään. Siksi hän ei halua edes nähdä vaivaa eikä tutustua ihmisiin. Hän ei katso ketään silmiin, vaan laahustaa koulun käytävillä huivi kiedottuna ruskeiden hiustensa ympärille. Huiviaan hän haluaa pitää päässään siitä huolimatta, että se tekee hänen elämästään vaikeaa - etenkin vuosi sitten tapahtuneiden WTC:n terrori-iskujen jälkeen.

"Mutta hei, ole varovainen ton kanssa", sanoin ja nyökkäsin lappua kohti. "Jos sä tekstaat mun kanssa liikaa, sun täytyy mennä mun kanssa naimisiin. Mun uskonto määrää niin."

Hän kalpeni. "Hetkinen. Siis mitä?" (s. 26)

Siksipä Shirin hämmästyy, kun koulun koristähti Ocean alkaa osoittaa kiinnostustaan häntä kohtaan. Ocean esittää hyvin suorasukaisia ja Shirinin mielestä hölmöjä kysymyksiä liittyen Shirinin huiviin ja muslimiuskoon. Tyttö huomaa kuitenkin pitävänsä tuosta pojasta, mutta pitää koko ajan jarruja päällä, sillä hän ei halua pojan joutuvan hankaluuksin hänen takiaan. Ocean on kuitenkin uskomattoman sinnikäs - ja toivottoman rakastunut kauniiseen Shiriniin. Nuoret tutustuvat lähinnä AIM-viestittelyiden kautta, jotka myöhemmin muuttuvat salaisiksi, peiton alla käydyiksi puheluiksi.

"Tämä ei ole normaalia. Sunlaiset jätkät ei juttele munlaisille tytöille." (s. 79)

Minun ilokseni kirjassa vahvana aiheena on myös hiphop-kulttuuri, sillä heti kirjan alussa Shirinin isoveli Navid perustaa kavereineen breakdance-ryhmän, johon hän haluaa myös siskonsa mukaan. Breikkitreenit ovatkin Shirinille parasta ajanvietettä pitkään aikaan, ja Jacobista, Carlosista ja Bijanista tulee tytölle kuin veljiä. Yhdessä he treenaavat vaativia akrobaattisia breikkiliikkeitä ja käyvät myös battleissä. Shirin tuntee viimeinkin kuuluvansa johonkin.

Shirinillä on myös toinen intohimo breikkaamisen lisäksi: hän tuunailee kirppiksiltä ostamiaan vaatteita mieleisekseen. Hänellä onkin aina koulussa hyvin tyylikkäät vaatteet päällään, mikä hämmentää välillä Navidia. Hänen mielestään on hiukan ristiriitaista, että hänen siskonsa käyttää yhtä aikaa hyvin istuvia farkkuja ja huivia. Navid on kuitenkin suloisen ymmärtäväinen ja suojeleva isoveli, vaikka ehkä välillä liiallisuuksiin asti. Myös Shirinin vanhemmat ovat olleet hyvin suojelevia tyttöään kohtaan sen jälkeen, kun tämän kimppuun käytiin kadulla. Shirinille ei käynyt pahasti, mutta toki välikohtaus jätti jäljen häneen.

"Mä tykkään siitä, että ihmisten pitää kysyä multa lupa, ennen kuin ne näkee mun hiukset." (s. 86)

Ulospäin Shirin näyttää pelottavalta ja uhmakkaalta, mutta sisimmässään hän on pelokas ja epävarma tyttö. Kun Shirin huomaa itsessään ihan uudenlaisia tunteita, joita Ocean aiheuttaa, hän joutuu kamppailemaan suojakuorensa murtumista vastaan.

Voi luoja.

En voinut olla näkemättä. En voinut olla näkemättä, voi luoja, voi herrajumala jeesus, tulkaa joku ja pelastakaa minut, en voinut olla näkemättä hänen kasvojaan. Mitä minulle oli tapahtunut? Miksi olin äkkiä aivan lääpälläni häneen? (s. 78)

Pidän kovasti siitä, että Shirin ja Oceanin tarinassa ei ole sorruttu instarakkauteen, vaan heidän tunteensa kypsyvät hiljalleen ystävyydestä rakastumiseen. Jos jotain nurinaa tästä pitäisi keksiä,  olisi Shirinin tunnekuohuja saatu paisutettua vielä mahtipontisemmaksi monipuolisemmalla kerrontatyylillä, sillä nyt kirjan kieli on melko yksinkertaista ja kerronta dialogi-keskeistä. Toisaalta juuri näiden seikkojen vuoksi kirjan sujuvalukuisuus saa minulta kiitoksensa.

Näiden kahden nuoren tarina herättää lukijassa monenlaisia tunteita, eikä kyyneleet olleet minulla kaukana muutamassa kohdassa. Kirjan loppu on tosin minun makuuni hiukan tylsä ja ponneton, olisin kaivannut siihen enemmän tunnekuohuntaa.

Kirja perustuu kirjailijan itsensä omakohtaisiin kokemuksiin, mikä tekee tarinasta vieläkin kiehtovamman. Olisi kiinnostavaa tietää, osaako Tahereh Mafi itse breikata. Kirjailijalta on ilmestynyt myös moniosainen dystopinen YA-sarja Shatter me, johon saatan ehkä joku päivä tarttua.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Jatka lukemista

Samantyylistä luettavaa:

Lumi: Seita Vuorela


Kirjankansibingo saa kirjan kohtaan:

Ei kuvaa

 YA-haaste saa kirjan kohtaan:

Julkaistu vuonna 2019

Dear Martin: Nic Stone

Dear Martin: Nic Stone. Crown Books 2017. Ei suomennettu.

Kansi: Nigel Livingstone (kuva), Angela Carlino (suunnittelu)

"Justyce McAllister is a good kid, an honor student, and always there to help a friend—but none of that matters to the police officer who just put him in handcuffs. Despite leaving his rough neighborhood behind, he can’t escape the scorn of his former peers or the ridicule of his new classmates.

Justyce looks to the teachings of Dr. Martin Luther King Jr. for answers. But do they hold up anymore? He starts a journal to Dr. King to find out.

Then comes the day Justyce goes driving with his best friend, Manny, windows rolled down, music turned up—way up, sparking the fury of a white off-duty cop beside them. Words fly. Shots are fired. Justyce and Manny are caught in the crosshairs. In the media fallout, it’s Justyce who is under attack."(Crown Books)

Oma arvio:

Tykästyin kovasti Nic Stonen tänä keväänä (2019) suomennettuun, suorasukaiseen YA-kirjaan Kolme on parillinen luku, joten ilahduin kovasti huomatessani tämän suomentamattoman kirjan kirjastomme kokoelmissa.

Dear Martin muistuttaa aihepiiriltään hyvin paljon Angie Thomasin järisyttävän vaikuttavaa kirjaa Viha jonka kylvät, eli keskiössä on afrikan(ja aasian)amerikkalaisten nuorten kokemuksia epäreiluista ennakkoasenteista ja kohtelusta heidän ihonväriinsä liittyen -  niin koulutovereilta kuin viranomaisilta. Karvaimmin tämän saa kokea kirjan päähenkilö, seniorivuottaan opiskeleva nuorimies Justyce McAllister, tuttavallisemmin Jus, joka pidätetään ilman perusteita epäiltynä tyttöystävänsä Melon raiskausyrityksestä, vaikka tämä yrittää vain saada kännisen tyttöystävänsä ulos autosta. Jus selviää säikähdyksellä, mutta tuo tapahtuma jättää ikuisen arven kunnollisen ja tunnollisen, Yaleen hyväksytyn pojan sieluun. Jus alkaa kirjoittaa kirjeitä Martin Luther King Juniorille ja pohtia niissä kaikkia epäkohtia, joita afrikanamerikkalaiset joutuvat edelleen kohtaamaan arjessaan.

"Don't you say shit to me, you son of a bitch. I knew your punk ass was up to no good when I saw you walking down the road with that goddamn hood on." (s. 8)

Jusilla on aasianamerikkalainen ystävä Emmanuel eli Manny, joka hengailee Justycen inhoamien tyyppien kanssa. Näiden tyyppien läppä on enimmäkseen rasistista ja mautonta. Siksipä Justyceä riepoo se, että hänen ystävänsä on ikään kuin myynyt sielunsa eikä välitä. Etenkin typeriä mielipiteitään laukova Jared käy Jusin hermoille, ja tämän pukeutuminen KKK-klaanin jäseneksi halloweeninä ylittää mauttomuusrajat. Manny ei taas voi tajuta, miksei Jus vain voi ottaa rennosti.

Jus on ollut pitkään on-off-suhteessa puoleksi tummaihoisen, erittäin kuuman Melon kanssa, joka kuitenkin riepottelee poikaa miten sattuu. Jusin ystävä ja koulukaveri Sarah-Jane eli SJ alkaa kuitenkin kiehtoa poikaa ihan erilaisella tavalla. Asiassa on vain yksi iso mutta: SJ on valkoinen, eikä Jusin äiti voisi ikinä hyväksyä sitä, että hänen poikansa toisi kotiin valkoisen tytön.

Kirjan suurin kliimaksi tapahtuu Justycen ja Mannyn autokruisailulla, kun poikien äänekkääseen räpinsoittoon hermostunut, ei virantoimituksessa ollut poliisi ampuu Mannyn. Tämän jälkeen Jusin on enää vaikea uskoa mihinkään, eikä hän hetkeen voi enää kirjoittaa kirjeitään Martinille. Hän on menettänyt rakkaan ystävänsä tapahtumaketjun takia, joka alkoi siitä, kun poliisi pidätti hänet Melon ahdistelusta epäiltynä - sama poliisi nimittäin joutuu myöhemmin Mannyn serkun Quanin ampumaksi (tai näin epäillään), ja sattuu olemaan Mannyn ampuneen poliisin entinen työpari. Onko Jusin jatkettava vihan kierrettä vai annettava olla? Hän joutuu kamppailemaan monenlaisten moraalikysymysten äärellä.

It's like I'm trying to climb a mountain, but I've got one fool trying to shove me down so I won't be on this level, and another fool tugging at my leg, trying to pull me to the ground refuses to leave. (s.66)

Dear Martin on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättelevä kirja, joka kuuluu ehdottomasti lukea Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan rinnalla. Valkoihoinen, länsimaalainen lukija tuntee kirjaa lukiessaan itsensä hyvinkin ulkopuoliseksi, mutta se on varmasti tarkoituskin ja hyväksi opiksi lukijalle. Justyce on symppis päähenkilö ja hänen kokemuksiinsa on helppo samaistua kulttuurierosta huolimatta.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kourtni reads
Booked J
Edel's Book, beauty, Life Blog
Novel Ink
ASunnySpot


Samantyylistä luettavaa:

Kolme on parillinen luku: Nic Stone
Viha jonka kylvät: Angie Thomas
Runoilija X: Elisabeth Acevedo

Ruksin Kirjankansibingosta kohdan:

Mies

Ya-lukuhaasteesta ruksin kohdan:

Rodullistettu kirjailija

Viha jonka kylvät -sarja: Angie Thomas

Viha jonka kylvät: Angie Thomas. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2017 (Viha jonka kylvät #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Hate U Give. Kansi: Päivi Puustinen; Shutterstock, Istock

"Millaista on olla musta nuori tämän päivän Amerikassa? Kirjasensaatio, ajankohtaisempi kuin koskaan.

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi ampuu syyttä Starrin ystävän, joka kuolee Starrin syliin. Starr on ainoa silminnäkijä, ja hänen todistuksensa voi tuhota koko mustan yhteisön. Se voi myös maksaa hänen henkensä." (Otava)

The Hate U Give -soittolista (laatinut Angela Thomas):  https://open.spotify.com/user/1238483600/playlist/6D6TvklQ7q8oC26n3v8GZY

Oma arvio:

Sain tämän ennakkokappalekirjan lahjaksi Hel-YA-kirjallisuustapahtumasta, jossa kävin elokuussa. Aloitin lukemisen silloin heti, mutta ajattelin venyttää lukemisen niin, että voin kätevästi blogata tästä heti julkaisupäivänä, joka oli eilen. En ihan ehtinyt, mutta päivä se on tänäänkin.

Aloin ihan miettiä, kuinka monta YA-kirjaa olen lukenut, joissa olisi pääosassa tummaihoinen nuori nainen, joka asuu slummissa. En yhtään. Tämä kirja kiinnosti siis jo heti alussa hyvin totutusta erilaisen näkökulmansa vuoksi. Vai onko näkökulma sittenkään niin kovin erilainen?

Kuva: Pixabay

"Tupac sanoi että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody' ". (s. 21)

Tupac Shakur on nimi, joka vilahtelee läpi kirjassa tuon tuostakin. Itselle nimi on hyvinkin tuttu, sillä olen kuunnellut paljon rap-musiikkia nuorempana, kun harrastin street-tanssia. Tuttavallisemmin 2Pac muistetaan  musiikkinsa lisäksi siitä, kun hänet ammuttiin kadulla kuoliaaksi vuonna 1996. Samoin käy kirjan päähenkilölle, Starrin lapsuudenystävälle Khalilille, kun poliisit pysäyttävät nuoren miehen auton eräänä iltana bileiden jälkeen. Tästä käännekohdasta alkaa tapahtumien vyyhti, jossa niin kirjan henkilöt kuin lukijakin saa miettiä, mikä on oikein, mikä väärin - onko oikein vaieta, vai onko velvollisuus puhua ja käyttää ääntään silloin, kun sillä voi saada jotain aikaan. Tärkein kysymys lie kuitenkin on: millaista on olla musta maailmassa, jossa lähes kaikki katsotaan valkoisen näkökulmasta?

Kirjan kertojaäänenä toimiva Starr on herkkä, nuori nainen, joka yrittää tasapainotella kahden eri elämän välillä: toisaalta hän on räväkkä slummi-Starr, toisaalta hillitympi Starr, joka käy paremmalla alueella Williamsonin koulua ja seurustelee valkoisen Chrisin kanssa. Starrilla ja Chrisillä on yhteisenä intohimon kohteena Bel-Airin prinssi TV-sarja. Starr rakastaa koripalloa, valkoisia Jordan-lenkkareitaan (joiden puhdistukseen hän käyttää omaa kikkaa), perhettään, Harry Potteria ja isänsä kauppaa Garden Heightsin slummialueella. Starrille hyvin tärkeä eno Carter, joka on myös poliisi, asuu perheineen slummin ulkopuolella, ja heidän kotinsa on ollut monet kerrat Starrin perheen turvapaikkana - myös silloin, kun isä istui vankilassa.

Ennen mutsin sanoilla oli voimaa. Jos se sanoi että kaikki on hyvin, kaikki oli hyvin. Mutta kun on nähnyt miten kaks ihmistä vetää viimeisen henkäyksensä, sellasilla sanoilla ei enää ole merkitystä. (s. 149)

Starrin perhe pitää ihastuttavasti yhtä - sen sanoma oikein huokuu kirjan sivuilta. Vaikka Starrin isällä on menneisyytensä Kingin jengin jäsenenä ja vankilatuomio takana, hän on rakastava ja vaimoaan kunnioittava, ihana isä. Starrin sairaanhoitaja-äiti Lisa on aivan mainio: hän saa miehensä ruotuun yhdellä sanalla ja hän tekee lastensa eteen mitä vain. Starria usein nolottaa hänen vanhempiensa välinen vetovoima, joka kuuluu ja näkyy arjessa, mutta hän myös on siitä hyvin onnellinen. Starrilla on myös 12-vuotias pikkuveli Sekani sekä pian 18-vuotias velipuoli Seven, joka tulee usein turvaan äitinsä perheen luota - hänen isäpuolensa kun on väkivaltainen Kingin jengin johtaja. Lisa haluaisi muuttaa pois slummista ja viedä lapsensa turvaan levottomalta asuinalueelta, mutta isä on toista mieltä. Hän pitää sitä oman yhteisön pettämisenä.

Kuva: Pixabay

Starr joutuu näkemään jotain sellaista, mitä kenenkään, saati nuoren ihmisen ei pitäisi: poliisi ampuu hänen ystävänsä suoraan hänen syliinsä. Ystävänsä, joka vain aukaisee auton oven kysyäkseen, onko Starrilla kaikki hyvin. Poliisi tulkitsee omien sanojensa mukaan tilanteen uhkaavaksi, katsoo sivulokerossa olevaa hiusharjaa aseeksi ja ampuu Khalilin. Hän pitää asetta järkyttyneen ja surun murtaman Starrin ohimolla niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Mihin voi oikein luottaa, jos ei poliisiin? Onko poliisi sittenkään ihan kaikkien ystävä? Starrilla nousevat myös lapsuuden kauhukuvat mieleen, sillä hänen paras ystävänsä ammuttiin kadulle hänen ollessa pieni.

Taas se sana. Rohkea. Rohkeiden ihmisten jalat ei tärise. Rohkeita ihmisiä ei okseta. Rohkeiden ihmisten ei takuulla tartte muistuttaa itteään hengittämään, jos ne ajattelee sitä iltaa liian tarkkaan. Jos rohkeus on sellainen tila, jonka voi diagnosoida, niin musta on tehty väärä diagnoosi. (s. 252)

Starrin suru ja shokki vyöryy kirjan sivuilta suoraan lukijan syliin. Välillä suru esiintyy tukahdetun raivon muodossa, se saa Starrin välttelemään poikaystäväänsä, se saa Starrin riitoihin ymmärtämättömän, rasistisia kommentteja laukovan ystävänsä Haileyn kanssa. Starr ei kerro aluksi ampumisillan tapahtumista kuin perheelleen ja syyttäjälle, sillä hän ei halua identifioitua julkisesti silminnäkijäksi. Syyttäjät haluavat tietenkin kuulla Starrin näkökulman tapahtumiin, joka on tietenkin ihan erilainen, kuin Khalilin ampuneen poliisin. Tapahtuma saa aikaan kapinaa Garden Heightsissä, sillä kaikki vaativat oikeutta Khalilille. Kaikki tietävät, että poliisi on ollut väärässä. Mutta mitä voit tehdä, jos edes äänesi ei sitä voi todistaa?

 Myötäelin Starrin pettymykset ja epätoivon, mutta myös hänen ihanan herkkyytensä ja perherakkautensa. Chris on täydellinen (jopa ehkä liiankin) poikaystävä, joka sanoo juuri ne oikeat sanat oikeaan aikaan. Starr saa myös tukea ystävältään Mayalta, joka on hänkin kyllästynyt Haileyn typeriin kommentteihin.

"Mutta aina ei vaan riitä että tekee oikein, niinkö?" (s. 139)

Viha jonka kylvät on ahmittava, vavisuttava ja uskottavan rehellinen tarina, jota suosittelen jokaisen luettavaksi. Vaikka kirjan sivuilla on surua, on siellä myös niin paljon lohtua, rakkautta ja iloa, että lukemisen jälkeen mieli on kevyt.

Arvosanani 4,5 

Tämä kirja on ennakkokappale, kiitos Hel-YA-festille.

Kirjasta on myös tehty elokuva, siitä voit lukea täältä.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Yöpöydän kirjat
Kirja vieköön!
Notko, se lukeva peikko
Carry on reading
Kujerruksia

 

 

Betoniruusu: Angie Thomas. Suomentanut Terhi Kuusisto. Otava 2021 (Viha jonka kylvät #0)

Englanninkielinen alkuteos: Concrete Rose. Kansi: Cathy Charles.

"Kuinka kasvattaa lasta, kun omatkin kasvukivut vielä vihlovat? Paluu rakastetun Viha jonka kylvät -romaanin kulmille.

Garden Heightsin kaduilla 17-vuotiaan Maverickin puitteet kasvaa kunnon mieheksi eivät ole helpot. Kunnon miehen tehtävä on suojella perhettään, ja siinä auttaa King Lord -jengi. Odottamatta Mavin perhe kasvaa yhdellä, kun hän saa tietää olevansa isä. Jengiläislegendan poikana veri kuitenkin vetää Mavia kaduille ja kostamaan rakkaiden kohtaamat vääryydet.

Angie Thomas näyttää jälleen ainutlaatuiset taitonsa nuoruuden, väkivallan ja perhesiteiden kuvaajana." (Otava)

Oma arvio:

Angie Thomasin Betoniruusu pääsi yllättämään minut puun takaa. En tiennyt, että Viha jonka kylvät -teos saisi jatkoa, tai pikemminkin esiosan, jonka esittely oli vieläpä kustantajan kuvastossa niin pienellä, että meinasin sivuuttaa sen. Onneksi en, sillä tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, kuten Thomasin aiemmatkin suomennetut teokset, joihin lukeutuu aiemmin mainitsemani lisäksi Mun vuoro.

Betoniruusu (jonka kansikuvaa rakastan, sillä se on vain jotenkin aivan mainio!) voisi olla melkeinpä tämän vuoden alussa ilmestyneen Jason Reynoldsin säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus sisarteos, niin samanlainen teema molemmissa on. Molemmissa kun puhutaan isältä pojalle siirtyneistä yhteisön säännöistä, läheisen menetyksen tuskasta ja siihen liittyvästä kostosta. Ja oikeista ja vääristä valinnoista, ehdottomasti niistä. 

Faija sano mulle kerran, et me kaikki joudutaan kantaan murhetta. En ymmärtäny sitä ennen ku nyt. Tuntuu kuin mulla olis kivenlohkare selässä. Se rutistaa koko kroppaa, ja mä haluisin parkua ja pakottaa kivun pois. (s. 110)

Kirjan päähenkilö, 17-vuotias Maverick, saa tietää DNA-testillä olevansa Ieshan vauvan isä.  Iesha toivoi isän olevan Mavin paras ystävä King, mutta toisin kävi. Nuoren äidin vastuuseen väsynyt Iesha jättää yllättäin parin kuukauden ikäisen poikansa Maverickin ja hänen äitinsä hoteisiin heti testituloksen kuultuaan ja katoaa kuukausiksi tavoittelemattomiin. Mav on nyt uuden edessä: lukion viimeistä luokkaa käyvän pojan elämän ovat täyttäneet tähän asti hottis tyttöystävä Lisa, oma jengi, lisätulojen hankkiminen kukan myynnistä ja merkkilenkkarit. Nyt hänellä on pieni avuton poika hoidettavanaan, jolle on saatava ruokaa, vaatteita ja tarvikkeita. Toki hänen äitinsä tukee tätä, kun taas isä istuu vankilassa elinkautistaan, joten hänestä ei ole kuin henkistä tukea etäältä. Myös Maverickin rakas serkku Dre on tarpeellinen tukipylväs ja ymmärtäjä, sillä tällä itselläkin on lapsi ja he suunnittelevat häitä Keishan kanssa. Mutta miten suhtautuu Lisa, kun kuulee Mavin hairahtuneen sekstailemaan Ieshan kanssa ja vieläpä saaneen tämän kanssa vauvan? Ei hyvin, sen voi arvata.

Dre-serkku on järjen ääni, joka yrittää puhua Maville järkeä, jotta tämä jättäisi nyt viimeistään jengikuviot ja huumeiden myynnin. Dren avulla Mav saakin osa-aikatyötä diakoni Wyattin kaupalta, vaikka alkuun Mav ei oikein osaa arvostaa tätä. Wyatt kun tunnetaan varsinaisena tiukkapipona, ja niin hän pistääkin Maverickin heti ruotuun. Wyatt on kuitenkin myös hyvin Mavin tukena tämän elämän kivuissa. Suurin kipu on vielä edessä...

"Kuule, on emävalhe, että mustat miehet olisi tunteettomia. On varmaan helpompaa epäinhimillistää meidät, jos luulee meitä sydämettömiksi. Tosiasiassa meilläkin on tunteet. Meihinkin sattuu, ja mekin tunnetaan surua ja murhetta. Meillä on ihan yhtä suuri oikeus näyttää nekin tunteet kuin kellä tahansa." (s. 146)

Mavin on nyt huolehdittava rakkaaksi tulleesta pojastaan, jolle hän antaa nimeksi Seven, ja pärjättävä erään suuren menetyksen tunteen kanssa. Hänen on voitettava Lisan luottamus takaisin, mutta Lisan ehtona on se, että Maverickilla täytyy olla tulevaisuudelle muita suunnitelmia kuin jengi, yhteisön säännöt ja huumekauppa. Eikö Lisa ymmärrä, että Mav tarvitsee jengin tukea ja suojelua ja rahaa kaman myynnistä pojalleen? 

"Auta myös lapsenlastani Maverickia, Herra", mummu sanoo. "Auta häntä lakkaamaan laittamasta vauvoja maailmaan. Ota pojasta mehut ja miesmäiset elkeet, Herra! Käske henkien päästää hänet otteestaan!" (s. 197)

Kaikki kulminoituu siihen, että pian Lisakin odottaa Maville vauvaa. Näyttää myös siltä, ettei vauvanhoitoon ja suremiseen keskittynyt Mav valmistukaan lukiosta. Hänen on kehitettävä varasuunnitelman varasuunnitelma, vaikka häneltä tuntuu olevan motivaatio täysin hukassa. Onneksi hän saa tukea monilta ihmisiltä, vaikka moni on häneen pettynyt. Maverick meinaa sinetöidä eräällä valinnallaan elämänsä suunnan, mutta tulee onneksi toisiin ajatuksiin.

Se haukottelee ja asettuu pitkäkseen mun päälle. Alkaa olla päiväuniaika. Mä pysyn hetken paikallani. Tykkään kuunnella sen hengitystä ja tuntee sen rinnan kohoilun mun rintaa vasten. Se ei tiiä, et mä oon koko ajan väsyny ja periaatteessa vielä lapsi. Se tietää vaan, että pidän siitä huolen. (s. 155-156)

Betoniruusu on yhtä vaikuttava kuin Viha jonka kylvät, ehkä jopa vaikuttavampi. Alussa tuntui, että on hankala saada mitään tuntumaa tähän jenginsä säännöillä elävään 17-vuotiaaseen poikaan, mutta kun hän alkaa ottaa vastuuta Sevenistä ja pikku hiljaa elämästään, uppoudun täysin päähenkilön maailmaan. Teksti on helppolukuista  ja dynaamista vuoropuhelujen runsauden takia. Thomas on onnistunut vangitsemaan upeasti nuoren miehen yhteisön paineiden ja omantuntonsa kanssa poukkoilevan mielen sekä nopeasti syttyvän rakkauden omaan poikaansa. Kirja taustoittaa kiehtovasti Viha jonka kylvät -teosta, mutta molemmat voi lukea ilman toista. Tämän jälkeen tekisi kyllä mieleni lukea THUG uudestaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Samantyylistä luettavaa; 

Mun vuoro: Angie Thomas

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Dear Martin. Nic Stone 

Kaikilla mausteilla: Elizabeth Acevedo

 

Muissa blogeissa: 

-

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä 

 

 

Osallistun tällä kirjalla myös Pride lukuhaasteeseen.