Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Fabrizio Collini on italialainen mies, joka on muuttanut Saksaan yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän on ollut hyvä ja tunnollinen työkalunvalmistaja Daimlerin tehtaalla eikä kenelläkään ole hänestä pahaa sanottavaa. Sitten hän jää eläkkeelle. Neljä kuukautta myöhemmin hän kävelee luksushotelliin, nousee hissillä viidenteen kerrokseen, koputtaa tietyn huoneen ovelle ja astuu kynnyksen yli. Käytyään lyhyen keskustelun huoneen 85-vuotiaan asukkaan Hans Meyerin kanssa Collini ampuu tähän neljä luotia takaa päin. Sen jälkeen hän menee hotellin vastaanottoon ja kertoo huoneen asukkaan kuolleen.

Reilu kuukausi aikaisemmin valmistunut asianajaja Caspar Leinen saa tehtäväkseen puolustaa Fabrizio Collinia, joka kieltäytyy kertomasta syytä ampumiseen. Tämä on nuoren Leinen ensimmäinen valaoikeudenkäynti ja iso oikeusjuttu, sillä ammuttu mies oli arvostettu teollisuusjohtaja. Monet kehottavat asianajajaa luopumaan koko tehtävästä, sillä heidän mielestään hänellä ei ole voittamisen mahdollisuuksia: Collini on tunnustanut teon, ja tutkinnassa on löytynyt runsaasti todisteita siitä, että hän ampui Meyerin. Lisäksi käy ilmi, että kuollut mies on Leinenin parhaan ystävän isoisä, jonka kodissa Leinen vietti paljon aikaa kouluvuosinaan.

Caspar Leinen ei kuitenkaan luovu jutusta, vaan päättää puolustaa Collinia. Asianajajaa vaivaa se, ettei hänen asiakkaansa suostu kertomaan mitään motiivia teolleen eikä sellaista löydy muutenkaan, sillä miesten väliltä ei löydy mitään ilmeistä yhteyttä. Leinen oli professorinsa mukaan opiskelijana erittäin älykäs, itsepäinen ja sinnikäs, ja niitä kaikkia ominaisuuksia hän tarvitsee kaivautuessaan Collinin tapaukseen. Hän joutuu tonkimaan arkistossa vuosikymmenten takaista rikostutkintapyyntöä ja sitäkin varhempaa sodanaikaista tapahtumasarjaa.

Ferdinand von Schirachin kirja Collinin tapaus on mukaansatempaava oikeussalidraama, jossa puolustusasianajaja - ja lukija hänen kauttaan - joutuu pohtimaan kysymystä syyllisyydestä, kostosta ja oikeuden toteutumisesta. Se valottaa myös Collinin oikeusjuttuun liittyvää saksalaista lainsäädäntöä ja siinä tapahtuneita muutoksia, jotka ovat nousseet kustakin yhteiskunnallisesta tilanteesta. Suomalaisessa laitoksessa on liite, jonka viimeinen kappale viittaa siihen, että kirjan julkaisemisen jälkeen Saksassa asetettiin valiokunta selvittämään oikeusministeriön toimia natsiaikana.

Von Schirach itse on asianajaja, mikä näkyy asiantuntevassa oikeusprosessin kuvauksessa. Aihe on hänelle myös omakohtaisen kipeä, sillä hänen isoisänsä tuomittiin aikoinaan vankeuteen Nürnbergin oikeudenkäynnissä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjailija kuljettaa juonta tiiviisti ja jouhevasti, ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Napakka, kiinnostava teos. Paikoin pysähdyin ihmettelemään suomennoksen sanavalintoja, esimerkiksi sitä, että äidin veljeä kutsutaan sedäksi eikä enoksi.

          Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus, 168 s.
          Kustantaja: Atena 2013
          Alkuteos: Der Fall Collini, 2011; Suomentaja: Raija Nylander
          Kansi: Timo Mänttäri

KIRJA on omasta hyllystä (napattu kirjaston asiakkaiden vaihtohyllystä).
MUUALLA: amusa, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi,

Helmet-haasteessa sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Berliini), 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 44. Kirja kertoo Berliinistä
Kirjahyllyn aarteet -haaste

Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus

Ilona Piippo on suomalainen nainen, "Se kolmannen kerroksen vanhapiika, joka useinmiten tulee rappukäytävässä vastaan koiran kanssa - tai lasten, siis siskon lasten." Yhtenä sateisena kesänä Ilona voittaa arkuutensa, etsii lehdestä sopivan lomakohteen, vie koiransa naapuriin Tertulle hoitoon ja lentää Italiaan. Yksin.

Ina Majaniemen sarjakuva Ilona Piiposta ja hänen lomamatkastaan Firenzeen on realistisenoloinen ja sympaattinen tarina yksin elävän sinkkunaisen rohkeudesta rikkoa omia rajojaan ja heittäytyä vieraan maan vietäväksi. Kirja on ehyt kertomus, josta löytyy matkan pieniä sattumuksia, huumoria ja turistin näkemiä historiallisia nähtävyyksiä. Merkityksetöntä ei ole sekään, että matkalla löytyy ihan uusi Ilona, joka uskaltaa haaveilla pyytävänsä Antonion ulos viimeisen illan kunniaksi ja jopa marssii hotellin vastaanottoon totetuttaakseen haaveensa. Vaan kuinkas siinä käykään...

Ina Majamäki piirtää mustavalkoista, vain kansi on värillinen. Hän kertoo lempityökalujaan olevan lyijykynän, pullotussin ja siveltimen. Ilonan matkakertomukseen hänen tyylinsä sopii hyvin, kuvat ovat lempeitä välähdyksiä kommelluksista ja matkalla kohdatuista ihmisistä ja nähtävyyksistä. Varsin miellyttävä tuttavuus.

Sarjakuvakirjan antia (ja laadukkaampia kuvia) löytyy taiteilijan omilta sivuilta.

         Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus, 79 s. 
         Kustantaja: Ina Majaniemi Graphic Design 2017

KIRJA on kirjastosta. Sen on lukenut myös Liiolii.

Teos sopii hyvin kirjablogien Naistenviikon tempaukseen, sillä se on suomalaisen naisen piirtämä ja kertoma sekä kertoo suomalaisesta naisesta. Tempausta emännöi Tuijata-blogi.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "loma", sillä kannessa valokuvailee lomaa viettävä Ilona. Osallistun kirjalla myös Sarjakuvahaasteeseen.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Liityn viimein niihin moniin, jotka ovat lukeneet Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Sain juuri loppuun ensimmäisen osan, Loistava ystäväni, ja kieltämättä kirjan päätöksessä oli sen verran koukkuja, että sarja houkuttelee jatkamaan. Muullakin kuin niillä koukuilla.

Loistava ystäväni osoittautui oikeastaan hienoksi kirjaksi, hieman karhealla tavalla, vaikka alun ensituntuma oli hidas ja junnaavahko. Luulin tarttuneeni vauhdikkaaseen romaaniin, mutta päädyin lukemaan kahden nuoren italialaistytön kasvukertomusta ja romaania heidän monisäikeisestä ystävyydestään. Yhteiskunnallinenkin näkökulma kirjassa on. Elenan isä on vahtimestari kaupungintalolla, Linan isä ja isoveli työskentelevät suutareina omassa verstaassaan. Elämä Napolin korttelissa joskus 1950-luvulla on kaikille vaatimatonta ja köyhää. 

Tytöt alkavat kansakoulun samalla luokalla, ja koulu johdattelee heidät kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Siinä maailmassa he alkavat unelmoida rikastumisesta, jonka he saavuttaisivat, kunhan kirjottaisivat yhdessä romaanin, josta tulisi vähintään Pikku naisia -teoksen veroinen.

Elenan ja Lilan ystävyys on rosoista. Koulussa he kilpailevat keskenään ja muiden kanssa ja siten kannustavat toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Lila on tavattoman lahjakas eikä Elenä yllä samaan, vaikka miten yrittää. Lila on myös rohkea, hän yllyttää toverinsa uskaliaisiin tekoihin tämän jarrutellessa ja kuitenkin lopulta seuratessa ystävänsä askelissa. Kilpailua säestää kateus ja ajoittain ilkeyskin, pahantahtoisuus. Muut näkevät rohkean ja tottelemattoman Lilan pahana ja kiltin ja hiljaisen Elenan hyvänä. Elenankin mieleen iskostuu ajatus, että Lila on paha.

Asiat muuttuvat, kun kansakoulun jälkeen Lilan vanhemmat eivät päästä tyttöä keskikouluun (miksi tytön pitäisi käydä koulua), kun taas pienen suostuttelun jälkeen Elena saa luvan jatkaa koulunkäyntiä. Elenasta sukeutuu vähitellen luokkansa paras oppilas, mutta se kaikki on osin Lilan ansiota. Eräiden latinan ehtojen suorittaminen onnistuu vain, koska Lila opettelee samat asiat omin päin kirjoista ja sitten pitää huolen, että Elenakin oppii ne ja suorittaa ehdot. Aikanaan tämä jatkaa lukioon.

Loistava ystäväni kertoo Elenan, kirjan kertojan, ja Lilan lapsuudesta ja nuoruudesta, rakastumisista ja ihastumisista, naiseksi kasvamisesta. Heidän elämänpolkunsa kulkevat rinnakkain, mutta erilaisina sen jälkeen, kun Lila lopettaa koulun ja siirtyy auttelemaan isänsä suutarinliikkeessä. Hän alkaa seurustella vakavasti 15-vuotiaana saman korttelin nuoren kauppiaan kanssa. Elena seuraa kaikkea sivusta, tukee ystäväänsä, mutta joskus miettii, onko tämä Lilan uusi unelma rikastumisesta. Elena havaitsee eroja lapsuudesta asti tuntemiensa oman korttelin poikien ja lukiota käyvien koulutovereidensa välillä. Kumpaan maailmaan hän itse kuuluu?

Hienoksi kirjan tekee sen henkilökuvaus. Vähitellen tyttöjen välisen ystävyyden moni-ilmeisyys avautuu. Kaikkea ei selitetä. Ferrante kuvaa oivaltavasti ja tarkkanäköisesti 50-luvun Napolin työläiskaupunginosan ihmisiä, perheitä ja heidän keskinäistä vuorovaikutustaan, jossa vilahtelevat loukkausten vaatimat kostot ja niistä alkavat koston kierteet sekä vihjaukset vaurastuneitten epämääräisiin rahanansaintamenetelmiin.

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on saanut paljon kehuja lukijoilta. Minä en  hullaantunut täysin, mutta sen verran innostuin sekä tarinasta että kirjoittajan tyylistä, että varmasti luen seuraavankin osan.

          Elena Ferrante: Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus, 245 s. (e-kirja)

          Kustantaja: WSOY, 2016

          Alkuperäinen: L'amica geniale, 2011, suomentaja: Helinä Kangas

          Kansi: Martti Ruokonen

E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA tätä on luettu monissa blogeissa, niistä esimerkkejä tässä ja lisää linkkejä postauksissa: Kaisa Reetta T ("kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa"), Luettua elämää ("kirjalla on aito italialainen temperamentti"), Lukuneuvoja ("Ferrante on tarinankertoja isolla teellä.")

Osallistun kirjalla Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jossa kesäkuun kieli oli italia, sekä sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta

                                       JA ÄKKIÄ ON ILTA

                                       Jokainen yksinään maan sydämellä
                                       auringonsäteen lävistämänä:
                                       ja äkkiä on ilta.

Sisiliassa syntyneen Salvatore Quasimodon (1901-1968) runot sattuivat käsiini, kun etsin kirjastosta italialaista runokirjaa. Pian minulle selvisi, että runoilija on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1959, ja silti käsissäni oleva kokoelma on ainoa suomeksi julkaistu teos hänen säkeitään. Joitain yksittäisiä runoja on ilmeisesti julkaistu jossain antologiassa, ehkä useammassakin, sekä Parnassossa ainakin 1960-luvulla pian Nobelin myöntämisen jälkeen.

Ja äkkiä on ilta -teoksen runot on koottu suomennokseen useista italiaksi julkaistuista kokoelmista. Suomentaja Elli-Kaija Köngäs on kirjoittanut alkuun valaisevan johdannon Quasimodon runoilijakehityksestä. Hän jakaa runoilijan tuotannon kahteen jaksoon. Ennen toista maailmansotaa kirjoitettu tuotanto on yksilökeskeistä (minä), siitä esimerkkinä tuo alkuun kirjoittamani runo, josta koko suomenkielinen valikoima on saanut nimensä. Sodan jälkeen Quasimodon huomio kiinnittyi yhteiskuntaan (me), ehkä politisoituikin, sillä sota ja sen kauheudet muuttivat hänen käsitystään ihmisestä.

Monet Salvatore Quasimodon runot avautuvat minulle vaivoin, jos ollenkaan. Enkä taida olla yksin hämmennykseni kanssa. Nobel-palkinnon myöntäminen oli kiistanalainen, monien mielestä vanhemmat runoilijat Ungaretti ja Montale syrjäytettiin, ja lehdistö teilasi Quasimodon tuotannon suurimmalle osalle lukijoita luoksepääsemättömäksi. Yksi minua askarruttaneista runoista on otsikoitu "Kuolleet" ja alkaa näillä säkeillä:

                                       Minusta tuntui että ääniä avautui
                                       ja huulet hapuilivat vesiä
                                       ja kädet kurkottivat taivaisiin.

                                       Ne taivaat! Valkeammat kuolleita,
                                       he aina minut herättävät hiljaa,
                                       he ovat avojaloin, eivät kulje kauas.

Ja sitten sama runo päättyy kolmanteen säkeistöön, jonka herkkiin luontokuviin pysähdyn ihastuen:
                                       Oliko gaselleja lähteillä juomassa,
                                       näppäilemässä tuuli katajia
                                       ja oksat nostamassa tähtiä?

Muutenkin kuolema on usein läsnä, alkupuolen runoissa jotenkin kauniina, kuin elämän yhtenä (vai ainoana?) ilmentymänä. Sodan jälkeen runojen kuolemasta tulee kauhea ja uuvuttava kuten katkelmassa runosta "Itkuvirsi Etelälle":

                                        ...
                                        Ihminen silti kaikkialla suree isänmaan kohtaloa.
                                        Ei kukaan enää vie minua Etelään

                                        Voi, Etelä on väsynyt kuolleita laahaamaan
                                        malariasoiden rantamilla,
                                        väsynyt orpouteen, väsynyt kahleisiin,
                                        sen suu on väsynyt
                                        jokaisen ihmisrodun kirouksista
                                        joka on huutanut kuolemaa sen kaivot kaikuen,
                                        joka on juonut veren sen sydämestä.
                                        ...

Runojen avautumattomuudesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Quasimodon runokokoelman. Siksi, että on hyvä haastaa itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja jo siksikin, että hiljattain lukemani dekkarin Komisario Bordellin nimihenkilö mainitsi Quasimodon nimen muistellessaan jotain runoa! Lopuksi vielä muutama säe elämästä runon "Harakka nauraa, musta, appelsiinipuissa" alusta:

                                        Ehkä juuri tämä on elämän merkki:
                                        ympärilläni lapset kevein
                                        päänliikkein tanssivat rytmien
                                        ja äänten leikkiä kirkon
                                        kentällä. Illan hartaus, varjot
                                        taas hohtavat vihreällä ruoholla
                                        niin perin kauniina kuun tulessa.
                                        ...

          Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta, 85 s.

          Kustantaja: Kirjayhtymä 1988 (2. painos, 1. painos 1962)

          Kokoelman koonnut ja suomentanut: Elli-Kaija Köngäs

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu Lukija, Hyönteisdokumentti, Kirja-aitta, Tarukirja

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Osallistun teoksella Runohaasteeseen sekä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa kesäkuun kielenä on italia.

Marco Vichi: Komisario Bordelli

Matka jatkuu, Thaimaasta palataan Eurooppaan. Dekkariviikon kolmannessa kirjassa viivähdetään Italiassa aikamatkaillen, sillä Marco Vichin poliisiromaani Komisario Bordelli  sijoittuu vuoden 1963 Firenzeen.

On tukahduttavan kuuma elokuu. Poliisivoimissa työskentelevä komisario Bordelli hikoilee pienessä kuplavolkkarissaan, joka virkamatkalla pörisee rinnettä ylös kukkulalle. Siellä olevasta hulppeasta vanhasta talosta on löytynyt kuolleena talon omistaja, kuusikymppinen leskirouva Rebecca Pedretti. Kuolema vaikuttaa äkilliseltä, mutta luonnolliselta: naisella oli astma, ja yöpöydältä löytyy lääke, joka auttaa nopeasti kohtauksen tullessa. Nyt sekään ei ole auttanut, vaan varakas huvilan omistaja on kuollut rajuun astmakohtaukseen kasvoillaan tuskanirve.

Ruumiinavaus paljastaa, että astmalääkettä ei löydy lainkaan menehtyneen vastasta, sen sijaan kylläkin reilu annos kielen päältä. Lisäksi lääkepullon korkki on kiinni, vaikka naisen asento on selvästi sellainen, että kuolema on tullut rajusti ja äkillisesti eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta sulkea korkkia. Bordellilla ja hänen sisilialaisella konstaapelillaan Piraksella on melkoinen murhamysteeri selvitettävänään.

Rebecca-rouvan lähimmät sukulaiset ovat originelli veli Dante ja kaksi sisarenpoikaa vaimoineen. Melko pian Bordelli ja Piras päätyvät pitämään jälkimmäisiä todennäköisinä syyllisinä murhaan, sillä he tuntuvat kärkkyvän rikkaan tätinsä perintöä tai ainakin osaa siitä. Mutta miten todistaa heidän syyllisyytensä, kun veljeksillä ja heidän vaimoillaan on täysin pitävä alibi rouvan kuolinillalle; he olivat todistetusti kilometrien päässä rannalla illastamassa ja tanssimassa. Ja miten he oikein tekivät murhan? Bordelli ja Piras tietenkin onnistuvat ratkaisemaan visaisen tapauksen, ja pieni, mutta tärkeä vihje tulee sattumalta Rosalta, ilotytöltä, jolla on viaton ja kultainen sydän. Olenkohan lukenut aikaisemmin dekkaria, jossa murhaaja on syytön! 

Komisario Bordelli on persoonallinen tapaus, kuten rikoskirjojen sankarit tapaavat olla. Hän on 53-vuotias perheetön mies, joka unelmoi löytävänsä sen oikean naisen elämäänsä. Toisessa maailmansodassa hän taisteli fasisteja vastaan, ja hikisinä, unettomina öinä hänen mielensä täyttyy sota-aikaisista taistelumuistoista, jotka valvottavat häntä. Yksi hänen parhaista sotakavereistaan oli ollut Piraksen isä. Bordelli on leppoisa ja joviaali mies, joka ei kaihda niiden seuraa, jotka ovat poikenneet lain väärälle puolelle, mutta joilla on sydän paikallaan.

Marco Vichin dekkarisarjan ensimmäinen osa on sopivaa kesäluettavaa, (vähän liiankin?) rauhallista tempoltaan. Ei tappeluja, ei väkivaltaa, vaan arvoituksen pohdiskelua Italian helteisessä elokuussa. Yksi komisarion muistelus ajalta, jolloin hän oli kahdeksanvuotias lapsi, jää kuitenkin häiritsemään, minusta vastenmielinen rikos esitetään turhan positiivisessa valossa. Kirjan henkilögalleria on varsin omintakeinen ja pirteä ja tuo kepeyttä ja huumoria tarinaan.

          Marco Vichi: Komisario Bordelli, 238 s.
          Kustantaja: Aviador 2016
          Alkuperäinen: Il commissario Bordelli 2002
          Suomentaja: Enneli Poli
          Kansi: Matti Vuohelainen, kannen kuva Yari Marcelli

KIRJAN lainasin kirjastosta.
Muualla sitä on luettu blogeissa Kirja vieköön, Luettua  elämää, Mummo matkalla, Oksan hyllyltä.

Kirja on kolmas - ja viimeinen - lukemani Dekkariviikon  kirja.  Kirjankansibingoon saan ruksata ruudun "Kaupunki".  Kesäkuun Kuukauden kieli on italia, ja rohmuan yhden kirjan lisää sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

Anni Swanin Sara ja Sarri -kirjat

Anni Swanin (1875-1958) kirjat olivat lapsuudessani suosikkien joukossa, ja Iris rukka niistä rakkain. Tänä vuonna rakastetun kirjailijan syntymästä tuli kuluneeksi 140 vuotta, joten tartuin hänen Sara ja Sarri -kirjoihinsa, joita en muista aikaisemmin lukeneeni.

Sara ja Sarri
kertoo orvoksi jääneestä Sarrista eli Saara Krankista, papin tyttärestä, joka on kasvattina kanttorin perheessä. Kanttorska pitää kovaa kuria ja töitä on tehtävä paljon. Sarrin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hänen sukulaisensa, tehtailijan tytär Sara Krank, kaipaa toveria. Sara on menettänyt äitinsä, sairastelee eikä jaksa käydä tavallista koulua, joten hänen leski-isänsä etsii tyttärelleen toveria hyvästä perheestä. Kanttorilaan tulee kirje, ja Sarri matkustaa tuota pikaa Kaunialan kartanoon Helsingin lähelle. Oi onnea! Miten kaunis talo, oma huone ja sieviä vaatteitakin. 

Sarasta ja Sarrista tulee erottamattomat, niin koulunkäynnissä kuin kaikissa kepposissakin, joihin Sara saa kiltin Sarrin houkutelluksi. Erään kerran he vaihtavat keskenään vaatteita kylään mennessään, ja paikalla olevat nuoret kohtelevat Saran vaatteissa olevaa Sarria kuin tämä olisi rikas perijätär. Tytöt vannovat viattomuuttaan - heillähän on sama nimi, joten voiko heitä syyttää, jos ihmiset olettavat olemattomia vain heidän ulkoasunsa perusteella.

Saran isän onni kuitenkin kääntyy, hän menettää kaiken omaisuutensa, ja muuttaa tyttöjen kanssa Saran äidinperintonä enoltaan saamaan Louhelaan, jossa he elävät paljon niukemmin kuin ennen ja joutuvat perehtymään puutarhanhoitoon ja maanviljelykseen. Kepposia ei täältäkään puutu, ja kerrotaanpa Louhelassa tarinaa aarteestakin, jonka merikapteeni-eno olisi sinne kätkenyt. Sitä havittelee myös enon häijy laivapalvelija. Tyttöjen avuksi tulee heidän ystävänsä Paul, - ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Sara ja Sarri matkustavat
on kertomus Euroopan matkasta, jolle Sara isänsä ja Sarrin kanssa lähtee hoidattamaan isän terveyttä. Mukaan he palkkaavat tyttöjen seuraksi ja kaitsijaksi Bellan, joka kertomansa mukaan on balttilaista aatelissukua ja mielellään livauttaakin hienojen sukulaistensa nimiä.

Ensin matka suuntautuu Italiaan ja aina Sisiliaan asti. Siellä käydään monissa vanhoissa kaupungeissa, ihaillaan kirkkoja ja museoita, ja yövytään pienissä hotelleissa, joista monet ovat herra Krankille tuttuja hänen aikaisemmalta matkaltaan. Italian osa kirjaa oli yksitoikkoisempi kuin muu matka, sillä se sisälsi runsaasti kuvauksia matkanteosta, maisemista, kirkkorakennuksista ja siellä olevista kuvista ja patsaista. Ehkä 30-luvun lapsesta se oli kiintoisaa, kun ei ollut televisiota, ei kaikille värikkäitä kuvalehtiäkään.

Italiasta matka jatkuu terveyskylpylään Tšekkoslovakiaan, sieltä yön selässä valepukuista ja passitonta sotilasta auttaen Unkariin, Budapestistä Wieniin ja Tirolin sekä Venetsian kautta viimein kotimatkalle pohjoiseen. Italian jälkeiseen loppumatkaan mahtuu uskomattomia seikkailuja, ja monista kohdatuista ihmisistä tulee tyttöjen ystäviä. Seikkailujen lomassa tytöt kuulevat taruja ja legendoja näkemistään paikoista, ja Keski-Euroopan valtioiden historiakin tulee tutuksi sen keskellä elävien uusien ystävien kautta.

*** *** *** *** ***

Sara ja Sarri on perinteinen tyttökirja teemoiltaan: orpotyttö, kohtalonomaisia käänteitä rääsyistä rikkauteen ja varakkuudesta vaivoihin, reippaita ja rohkeita tyttösankareita, kepposia, kummituksia, aarteenetsintää, lujaa ystävyyttä ja onnellinen loppu. Tämä oli ihana kirja, koskettava ja reipas samaan aikaan. Oli mukava lukea myös vanhahkoa suomen kieltä!

Sara ja Sarri matkustavat on taas matkakertomus, joka tyttökirja-aineksen lisäksi sisältää paljon kansantaruja eri maista, viittauksia tunnettuihin historian henkilöihin, hallitsijoihin, kansallissankareihin, kirjailijoihin ja muihin taiteilijoihin. Minä opin uutta Keski-Euroopan maiden historiasta ennen vuotta 1930: eri sodissa jaetut maat ja valtiot ovat erottaneet perheenjäsenet eri puolille rajaa ja tuoneet hallitsijoita, joiden aikana oma kieli ja kansallisidentiteetti eivät ole olleet sallittuja. Pitäisikin etsiä jotain historiallista luettavaa alueelta! 


      Anni Swan: Sara ja Sarri. Kootut kertomukset 7. 212 s.
      Kustantaja: WSOY 1976 (10. p., ensipainos 1927)
      Kannen kuva: Martta Wendelin

      Anni Swan: Sara ja Sarri matkustavat. Kootut kertomukset 8. 218 s.
      Kustantaja: WSOY 1980 (9. p., ensipainos 1930).
      Kannen kuva: Martta Wendelin


KIRJAT lainasin kirjaston varaston lastenosastolta.

MUUALLA: Saran kirjat -blogissa viihdyttiin molempien kirjojen seurassa, Assyriologin lifestyle -blogissa ikävöitiin Roomaan Saran ja Sarrin matkassa.

HAASTEET:
Osallistun kirjoilla Naistenviikon lukutempaukseen Saaran päivänä 19.7. Onnittelut vain kaikille Saroille ja Saaroille!

Sara ja Sarri sopii maataloustöiden kuvauksellaan Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen.
Sara ja Sarri matkustavat taas sopii Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen, jossa sen kanssa päästään Wieniin asti.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kun talvi tuiskuaa, mikäpä sen mukavampaa kuin kääriytyä sohvannurkkaan lämpimään torkkupeittoon ja antaa kirjan viedä Roomaan, sen historiaa ja hellettä hohkaville kesäkaduille ja puoliksi suomalaisen yksityisetsivän Arianna de Bellisin uusimman tapauksen selvittämiseen.

Vera Valan kolmas Arianna-dekkari alkaa siitä, mihin edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, niin kutkuttavan jännittävästi päättyi. Tällä kertaa yksityisetsivää tarvitsee varakkaan perheen äiti Katia Levrini, jonka sisaren Arianna oli kouluaikoina tuntenut. Nyt Katia on pienen pojan äiti ja kärsii synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Kaikki ei ole hyvin, sillä hän on alkanut saada uhkauskirjeitä ja pyytää Ariannaa selvittämään niiden lähettäjän. Onko hän tai hänen perheensä todellisessa vaarassa?

Merkillistä on, että Katian miehen, Lorenzon, ensimmäinen vaimokin alkoi saada uhkauskirjeitä saatuaan ensimmäisen lapsensa, ja ne ajoivat hänet itsemurhaan. Hän, Giulia, epäili kirjeitten lähettäjäksi Katiaa, joka kuului perheen ystäväpiiriin.

Toimeksiantonsa kautta Arianna törmaa ikivanhaan mithra-kulttiin, joka on säilynyt salassa tuhansia vuosia, mutta elää ja voi hyvin. Mitä tekemistä Katian ja Lorenzon perheellä on mithra-kultin kanssa, miten mithra-kultti liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja rahanpesuun, entä liittyykö pankinjohtajana työskentelevä Lorenzo rikollisuuteen tai liittyykö hänen ja Giulian jo aikuistunut poika Roberto? Ariannan päässä pyörii monia vastausta vailla olevia oletuksia ja kysymyksiä. Kun Katia löytyy hukuttautuneena, poliisi pitää tapausta itsemurhana, mutta Arianna ei ole vakuuttunut.

Käsi kädessä työn arvoitusten kanssa Ariannan oman menneisyyden peittävää verhoa raotetaan. Muistaakseni ensimmäistä kertaa kirjasarjassa hän käy vanhempiensa luona syömässä, ja lukija pääsee kurkistamaan hänen lapsuuden perheeseensä. Lisäksi Arianna on usein ollut tuskainen ja ahdistunut niiden kolmen vuoden tähden, joiden ajalta hänen muistikuvansa ovat hauraita, häilyviä ja pelottavia, mutta nyt löytyy henkilö, joka osaa kertoa, mitä kaikkea tuolloin tapahtui. Kun myös Ariannan miesystävän, ulkoministeri Bartolomeon, menneisyys alkaa avautua, kirjaa on vaikea laskea kädestään. Vera Vala taitaa cliff hangerin käytön kirjojensa lopussa - taas en voi olla miettimättä, mihin suuntaan Ariannan elämä seuraavaksi kääntyy, sillä varmastikaan se ei voi jatkua samanlaisena.

Villa Sibyllan kirous oli edellisten Valan kirjojen tapaan viihdyttävä ja mukaansa tempaava dekkari. Kirjan puolivälin jälkeen silmä pysähtyi harmillisen monta kertaa tarpeettomiin kirjoitusvirheisiin ja toistoihin. Kirjaa olisi mielestäni voinut myös vähän tiivistää, sillä nyt teemoja oli mielestäni aika lailla alkaen Ariannan omista henkilösuhteista ja päätyen antiikin kulttiin ja rikosliigojen soluttautumiseen maailman valta- ja talouseliittiin.

KIRJA on arvostelukappale, kiitos Blogat. Tätä on luettu paljon blogeissa, ja arvioita löytyy kirjailijan blogista kirjan omalta sivulta.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous, 426 s.
Kustantaja: Gummerus 2014
Kannen kuvat: ISTOCK

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Helteisen kuuma Rooma. Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa uuden toimeksiannon: assyriologian apulaisprofessori Laura Lucarellin sisar on huolissaan ja pelkää jonkun uhkaavan Lauraa. Arianna lupaa selvittää, onko uhka olemassa ja miltä taholta. Tuskin etsivätoimisto on aloittanut työnsä, kun Laura murhataan pimeässä puistossa keskellä yötä. 

Alkuperäinen toimeksianto on tarpeeton nyt, mutta Arianna ja kollegat etsivätoimistossa päättävät selvittää murhaajan, koska olivat saaneet jo etumaksun ensimmäisestä sopimuksesta. Löytyykö syyllinen yliopistomaailmasta, jossa kilpaillaan vähistä mahdollisuuksista yletä professoriksi tai apulaisprofessoriksi sekä tutkimusapurahoista? Mitä merkitystä on British Museumista löytyneillä sirpaleilla, joista yksi laitoksen tutkijoista onnistuu kokoamaan Hammurabin lain kopion? Vai onko kyseessä yliopiston tutkijoiden keskinäiset rakkaussuhteet ja mustasukkaisuus?

Laura Lucarelli oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja osallistui mielenosoituksiin anarkistien ryhmän kanssa. Liittyykö Marco, anarkisti ja huumekauppias, Lauran surmaan? Mitä löytyy hylätystä hökkelitalosta, jossa Marco käy ja jossa nähdään myös Lauran siskon, Annan, teini-ikäinen tytär?

Vera Valan esikoisdekkari Kuolema sypressin varjossa jätti monia asioita Ariannan elämästä ja menneisyydestä avoimeksi. Yksityisetsivän suomalaisen äidin tarina jää arvoitukseksi vielä tässä kakkososassa Kosto ikuisessa kaupungissa, mutta Ariannan unet kertovat jotain siltä kolmen vuoden jaksolta, jolta hän aivotärähdyksen jälkeen ei muista mitään. Nyt uniin tulee el Lobo, terroristina etsitty ja sittemmin kuollut mies, jonka seurassa useampikin on nähnyt Ariannan. Ulkoministeri Bartolomeo sen sijaan on varsin elävä mies, joka onnistuu koskettamaan Ariannaa myös romanttisesti. 

Kosto ikuisessa kaupungissa on kepeää ja viihdyttävää luettavaa, joka päättyy sellaiseen koukkuun, että sarjan kolmaskin osa on pakko lukea. Onneksi se jo odottelee omassa hyllyssä. Kirjaa on luettu paljon blogistien keskuudessa. Vera Vala on koonnut linkkejä arvioihin oman bloginsa sivulle.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa, 351 s.
Kustantaja: Gummerus 2013

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Jo pitkään lukumielessäni on ollut Vera Valan dekkareihin tutustuminen, ja halusin alkaa hänen esikoiskirjastaan Kuolema sypressin varjossa, joka ilmestyi toissa vuonna. Näin uskoin saavani seurata sankarittaren, yksityisetsivä Arianna de Bellisin, niin työn kuin henkilönkin kehittymistä alusta asti.

Kuolema sypressin varjossa on monella tapaa perusdekkari: Pienessä italialaisessa kylässä on murhattu paikallisen hotellin omistajaperheen amerikkalainen miniä. Virkavalta eli italialaisittain karabinieerit ovat tutkineet tapausta, mutta se on jäänyt selvittämättä. Nuoren naisen lanko, miehen veli, ei kuitenkaan tyydy tähän, vaan ottaa yhteyttä Arianna de Bellisiin ja antaa hänelle toimeksiannon surman selvittämisestä.

Ariannan vapaa-ajanasunto sijaitsee sopivasti Tolfassa, Rooman pohjoispuolella olevassa kylässä, missä rikos on tapahtunut, ja yksityisetsivämme jää sinne asumaan tapauksen ratkaisemisen ajaksi. Välillä hän saa avukseen Angelon, joka työskentelee Ariannan ja hänen serkkunsa yhdessä omistamassa etsivätoimistossa. Murhan tutkiminen saa monia käänteitä, epäilyksenalaisia ja motiiveja kerääntyy, kuten kunnon dekkarissa tuleekin, ja itse Ariannakin kohtaa vaaroja ja vauhdikkaita tilanteita.

Italialla on kirjassa oma vahva roolinsa, mikä ei ole ihme, sillä Vera Vala on asunut siellä 15 vuotta kansiliepeen esittelyn mukaan. Tolfan kylän auringonpaahteiset kadut aistii, kylän ympärillä levittäyvät maisemat näkee sielunsa silmillä, herkulliset valmistuvat tai tarjottavat italialaisen keittiön herkut kutkuttavat tuoksuillaan. Kuva on viehättävä ja aidonoloinen italiankielisiä huudahduksia ja sanontoja myöten, ainakin tällaiselle Italiaa tuntemattomalle lukijalle.

Henkilöitä kirjassa on paljon, melkeinpä turhan paljon. On kuolleen naisen miehen hotellia pyörittävän suvun jäsenet. On juhlia ja kulttuuritapahtumia, joissa vilisee kylän silmää tekeviä. On kylän asukkaita, kauppiaita, baristoja. On poliiseja, sotilaita, ulkoministeriön virkailijoita. Minun olikin paikoin vaikea pysyä henkiöiden perässä, eikä kukaan heistä oikein tullut lähelle. 

Sama koski jossain määrin päähenkilöä Arianna de Bellisiäkin. Hän jää hyvin salaperäiseksi. Hänestä kerrotaan, että hän on suomalais-italialainen ja jäänyt leskeksi rakastamansa miehen kuoltua äkillisesti. Ariannalla on elämässään jakso, jolta hän ei muista mitään, vain häilyviä unia, joiden hän uskoo heijastavan asioita tuolta tietoisuudesta kadonneelta ajalta. Ehkä suuri salaperäisyys on tarkoituksellista, luotu koukuttamaan sarjan seuraaviinkin kirjoihin, mutta tässä mennään sitä vaaraa hipoen, että dekkarin keskeisin henkilö jää liian etäiseksi ja kuvaukseltaan ohueksi.

Perusdekkarina Vera Valan esikoinen oli kuitenkin ihan paikallaan ja viihdytti sopivasti. Seurasin juonenkäänteitä kiinnostuneena - enkä osannut arvata murhan tehnyttä ennen kuin kirjan lopussa kaiken paljastuessa. Luulen, että hankkiudun viime vuonna ilmestyneen sarjan jatko-osan Kosto ikuisessa kaupungissa äärelle sopivan hetken tullen.

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta. Yksityisetsivän työ on sen verran runsaasti esillä, että osallistunpa tällä sheferijm-blogin ammatteja keräävään haasteeseen Mikä minusta tulee isona?.

Kirjailija on koonnut arvioita kirjastaan omaan blogiinsa, josta voi klikata itsensä muiden blogistien sivuille.


Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa, 359 s.
Kustantaja: Gummerus 2012