Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste on tuttu kirjailija historiallisista romaaneistaan, jotka sijoittuvat muutaman vuosisadan taakse Lappiin (Kymmenen onnen Anna) tai keskiajalle (Vihat-sarja). Olen nauttinut niiden menneiden aikojen naisten elämän kuvauksesta, ja siksi tartun kirjailijan uusimpaan aprikoimalla, millainen mahtaa olla lähemmäs nykyaikaa tuleva, vuoden 1949  Neuvosto-Viroon sijoittuva Pronssitähti.

"Hän otti pojan kehdostaan ja asteli koira kannoillaan marjapensaiden luokse tutun kannon päälle lasta syöttämään. Jossakin kaukana kaksi joutsenta toitotti toisilleen, ja iltaruskon punainen leimu kalpeni yön sineksi. Vilja kosketti vasemman käden keskimmäisillä sormilla sydämensä kohtaa ja tunsi, kuinka kesä tuoksui, kukat ja muheva multa, lupaus sadosta ja viljavasta maasta."

Pronssitähti sisältää samoja aineksia kuin aiemmat Havasteen romaanit. Vilja Talvik, nuori vaimo ja pienen poikavauvan äiti, hoitaa ahkerasti ja tarmokkaasti Talvikin suvulta perittyä tilaa Viron Saarenmaalla. 1940-luvulla maaseudun työt tehdään vielä edellisiltä sukupolvilta opituilla tavoilla,  vaikka uudet vallanpitäjät ovat lohkoneet ison osan tilan maista läheiselle sovhoosille ja navetassa ammuu kaksi sovhoosin lehmää sen yhden sallitun oman lisäksi. Rakas aviomies Villem ei ole talon töissä yhtä ponteva kuin vaimonsa, hänen ajatuksensa harhautuu liian usein haaveisiin, mutta hän onkin runoilija, jolle on myönnetty kunniakirja. Kumpikin joutuu tekemään työtä myös kalasovhoosille sen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Villem kutsutaan Tallinnaan noutamaan kunniakirjaansa, ja Pronssitähdessä rinnakkain asettuu Saarenmaan tilallisten, vaikkakin ahtaalle ajettujen, työteliäisyys ja terveet elämänarvot sekä pääkaupungin uuden kulttuurieliitin juhlinta ja rällääminen. Siihen menoon temmataan kunniarunoilijakin puoliväkisin mukaan. Hänen lukiessaan palkittua runoaan hiki nousee otsalle: osaavathan he nyt ymmärtää senkin hänen suvisen luontorunonsa isä aurinkoisesta, mitä hän kirjoittaessaan ei edes tarkoittanut.

"Vilja keritsi Muria [koiraa] ja toivoi voivansa painaa kädet kasvoilleen ja itkeä sydämensä pohjasta, mutta sellainen oli vaarallista. Täytyy olla huomaamaton, vaaraton, hiljainen ja sopeutuva, hän päätti kuten niin monta kertaa ennenkin."

Kotona Vilja pelkää kaiken maaseutuidyllinsä keskellä, on niin paljon sellaista, mitä pitää salata. Mitä voi nuori nainen tehdä sille, että sattui syntymään kylässä, jossa autettiin hätään joutuneita, kylälle tuttuja saksalaisia? Tai sille, että hän tyttönä otti hoiviinsa rakastetun opettajan koiran, kun musta auto vei opettajan pitkälle matkalle Siperiaan? 

Pronssitähti on samanlainen ja erilainen kuin muut lukemani Paula Havasteen kirjat. Tuttua on naisten työt, kansanlaulut ja -runot, kansanperinteen ja taikojen ja enteiden elävyys arjessa. Tuttua on myös sama viehättävä ja soljuva tekstin kuljetus, rauhallinen virta, jonka vietäväksi on helppo asettua. Erilaista on se painostava tuntu, taitavasti kuvattu, mutta ei liiallisen osoitteleva, jonka alla Neuvosto-Virossa tavalliset ihmiset joutuivat elämään ja sanojaan - ja runojaan - varomaan ja moneen taipumaan.

Suosittelen. Aiemmin luettua samalta kirjailijalta:
      Kymmenen onnen Anna
      Tuulen vihat
      Maan vihat ja Meren vihat
      Lumen armo

               Paula Havaste: Pronssitähti, 208 s.
               Kustantaja: Gummerus 2018 
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa: Kirjakaapin avain, Kirjamies, Kirja vieköön, Kirjavinkit/hikkaj,  Sinimarjan matkassa, Tuijata
HAASTEET: 
Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja (koira, mehiläiset) ja 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (oman kotikirjastoni kirjavinkkilistalla viime vuonna).
Rakas Viro -haasteessa puuttuu enää kourallinen onnittelupanoksia sadasta.

Paula Havaste: Lumen armo

Lumen armo tuo Kertten kotiin pitkältä matkalta. Vuosia on kulunut siitä, kun hän lähti omasta pirtistä piispanlinnan sotilaan matkaan pelastaakseen miehensä kuolemanrangaistukselta (kirjassa Tuulen vihat). Tokholmin suurkaupungissa on paljon nähtävää ja koettavaa, mutta elämä siellä muuttuu kestämättömäksi ja jopa vaaralliseksi (kirjassa Maan vihat). Osmin matkassa Kertte pakenee kohti kotia Turukylään, mutta myrsky heittää laivan etelämmäksi Koluvaniin, nykyisen Tallinnan tienoille (kirjassa Veden vihat). Sieltä hän nyt palaa mukanaan pieni tyttövauva Usva, joka köllöttelee jäniksennahkapussin lämmössä. Lumen armo päättää Paula Havasteen keskiaikaan sijoittuvan romaanisarjan.

Kotiinpaluuta Kertte on odottanut kiihkeästi ja peläten. Miestään, Larria, hän on ikävöinyt ja kaivannut, mutta yhtä kovasti tytärtään Mimerkaa, joka hänen oli pakko jättää kotipirttiin Annan ja Immon hyvään hoivaan. Tyttären kanssa jälleennäkemisen ilo ei ole molemminpuolinen. Pikkutytöstä murrosiän kynnykselle varttunut tyttö on tottunut pitämään Annaa äitinään, kun oma äiti oli jättänyt hänet, eikä asiaa auta se, että Kertte hoivailee Usvaa, joka on jonkun muun kuin Mimerkan isän lapsi.

Larrin kanssa jälleennäkeminen on vähintään yhtä tunteikas ja vaikea. Puolisot rakastavat yhä toisiaan, mutta kuluneita vuosia, kohdattuja ihmisiä, tapahtuneita asioita, rikoksia, ei ole helppo pyyhkäistä olemattomiin. Eikä Usvaa. Kun jälleen on paettava, yhdessä kuitenkin lähdetään, Kertte, Larri ja Usva. Mimerka jää kotipirttiin, jonka emäntä hänestä aikanaan tulee. Nyt suuntana on pohjoinen, aina Lappiin asti, eikä siltä matkalta aiota palata koskaan.

Sarjan aikaisemmista osista on jo tuttua Kertten osaaminen niin sairauksien ja vammojen lääkitsijänä kuin herkullisten luonnonyrteillä maustettujen patojen loihtijana. Samoin hän lukee luonnon enteitä ja metsänjumalien viestejä. Tässä osassa Kertte joutuu oppimaan jotain Larrilta, kun he taivaltavat koko pitkän matkan etelästä pohjoiseen, pakkasesta, selviämisestä. Uusi koti ja elämä löytyvät tietäjän lämpimästä kodasta keskellä lumista lakeutta.

"Kun suo oli takana ja edessä avautui pieni lampi juuri sellaisena kuin Larri oli kuvaillut, taivaalle syttyivät taas revontulet. Vihreinä aaltoina ne levisivät taivaanrantaan, kirkastuivat ja leimahtivat tutulla tavalla, ja kun välähdykset kiihtyivät, lumi ympärillä toisti niiden kirkkaita värejä. Sitten vihreisiin verhoihin ilmestyi punaista, ja äkkiä revontulet ponnahtivat suurena kruunurenkaana suoraan heidän ylleen."

Kertten tarina on koukuttava, keskiaikaisen elämän kuvaus kiehtovaa. Kiintoisinta sarjan tässä kirjassa on minulle kuitenkin ihmissuhteet. Kertte ja Larri käyvät läpi monenlaisia tunteita, kun he tutustuvat toisiinsa uudelleen, kurovat kiinni erossa olon vuosia, antavat anteeksi, ymmärtävät. Ja hitaasti rakentavat luottamusta ja kumppanuutta uudelleen. 

Sarja päättyy. Kertte ja Larri ja Usva ovat uuden alun äärellä. Jatkon saa jokainen lukija rakentaa mielikuvituksessaan, miettiä, miilainen elämä heillä tulee pohjoisessa olemaan, miten Usva kasvaa, mitä Kerttelle tapahtuu. Jätän heidät kotaansa. Kirjasarja on ollut antoisa ja viihdyttävä matka keskiajan ihmisten maailmaan. 

       Paula Havaste: Lumen armo, 455 s.
       Kustantaja: Gummerus 2017 

KIRJA on arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!
MUUALLA kirjan ovat lukeneet Amma, Jonna, Sirri ja Tiina.
HAASTE: Helmet 2017 -lukuhaaste (29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - mieluusti oppisin käyttämään luonnonkasveja ruoka- ja lääkeyrtteinä Kertten lailla), 100 suomalaista kirjaa (no 70)

Paula Havaste: Maan vihat ja Veden vihat

Kaimani Paula Havaste kirjoittaa romaanisarjaa 1100-luvulla elävästä suomalaisesta pirtin emännästä, jonka elämästä kehkeytyy varsin epätavallinen. Sarjan aloittavassa kirjassa Tuulen vihat Kertte elää nykyisen Varsinais-Suomen alueella, ja kirjan lopussa hän jättää miehensä, perheensä ja pirttinsä ja lähtee toisen miehen matkaan. Helppoa se ei ole, mutta Kertte tekee sen rakkaudesta: se on ainoa keino pelastaa oma mies varmalta kuolemalta.

Toisessa kirjassa Maan vihat Kertte matkaa Suomen saloseuduilta ensin Turukylään ja sitten meren yli Tokholmiin asti. Kertte ihmettelee Turukylän vilskettä, kun markkinoilla näkyy yhtä aikaa jopa tusinan verran kojuja. Tokholmissa on jo ahdasta, väkeä on vielä kaksi kertaa enemmän.

Maan vihoissa on runsaasti loitsuja ja taikoja, joilla Kertte pyytää suojelusta metsän Marjatalta tai veden väeltä, parantaa sairaita ja kysyy neuvoa. Kaikki kirjan loitsut on kerätty vielä yhteen kirjan loppuun. Vahvana teemana on kristinuskon tulo Ruotsiin ja se ristiriita, mikä Kertten mielessä syntyy uuden ja perinteisen uskon kohdatessa, lähtihän hän Arimon, uuden uskonnon piispan sotilaan, matkaan. Paula Havaste esittää kirkon ja kirkonmiehet melkoisen vastenmielisinä ja julminakin, mutta Kerten kokema hämmennys uuden ja vanhan rajalla on kuvattu hyvin.

Tokholmi on iso kylä, jossa kaksikerroksinen piispanlinna  näyttää Kertestä mahtavalta. Kylässä asuu kourallinen suomalaisia, joiden kanssa Kertte voi puhua omaa kieltään, ja hän saa uusia ystäviä, joiden kanssa voi jakaa paljon, vaikkei koskaan sitä, miksi hän Arimon mukaan lähti. Kertte on maahanmuuttaja. Kun ikävä Turukylään ja omaan pirttiin on puristavin ja kun samaan aikaan Kerten pitää paeta Tokholmista yön selkään, avuksi tulee Osmi, joka lupaa viedä Kerten laivallaan Turukylään. Kertte joutuu kuitenkin jättämään Tokholmiin jotain, jota ei voi koskaan unohtaa, osan itseään.

"Teki kipeää ajatella kotipirttiä. Tuulet, vedet, maa - kaikki oli täällä vierasta. Kertte pyyhkäisi poskeaan. Vihasiko tämä maa häntä? Piti jaksaa ajatella toisin. Sama tuuli täällä puhalsi kuin kotona ja maa oli samanlaista sekin, tarjosi viljan, marjat ja yrtit. Piti vain muistaa kiittää siitä ja kumartaa tuulien, veden ja maan väelle, niin täällä tulisi yhtä hyvin kuin kotona."

Sarjan kolmas kirja Veden vihat alkaa merimatkan ja ankaran myrskyn hienolla kuvauksella. Veden väki ja merirosvot vaativat uhrinsa, mutta Kertte ja Osmi selviävät perille - ei kuitenkaan Turukylään, sillä myrsky painaa purjelaivan liiaksi itään. Laiva ajaa karille Osmin kotikaupungin Koluvanin, nykyisen Tallinnan, rantakiviin, ja pahoin loukkaantunut Osmi kannetaan kotiinsa.

Osmi on varakas kauppias, ja hänen talossaan ja luonaan Kertte asustaa mukavasti. Muiden silmien edessä Kertte on Osmin nainen, mutta talon seinien sisällä asiat ovat toisin. Jos Tokholmi oli iso ja meluisa, Koluvan on vailla vertaa: pirtit isoja, markkinat vilkkaita ja tupaten täynnä ihmisiä.

Veden vihat -kirjan Koluvanissa ihmisillä on käytössään monia keksintöjä, joita ei edes Tokholmissa ollut, mutta joista Kertte näkee, että niillä olisi käyttöä hänen kotipirtissään. Yksi näistä on rauta-aura, joka halkoo maata paljon tehokkaammin kuin puinen aura. Toinen on sian rakosta pingotettu suoja seinässä oleva aukon edessä; se päästää päivänvaloa sisään sen verran, että sisällä näkee vaikka ommella ilman, että tarvitsee polttaa pärettä. Kesäksi Kertte pääsee maalle, lähelle metsän Marjattaa, ja kerää voimia Osmin työmiehen ja asuinkumppanin vaimon ja lasten luona. Samaan aikaan Osmin laiva korjataan merikelpoiseksi, sillä uuden syksyn tultua ja syysmarkkinoiden mentyä Kertte lähtee laivan mukana pohjoiseen kohti kotia. 

Paula Havaste kirjoittaa tyylikästä, sujuvaa ja viihdyttävää proosaa, joka valaisee antoisalla tavalla keskiajan ihmisten ajattelua ja arkea. Suuri osa kirjoista onkin tavallisten arkisten askareitten ja käsityöläisten taitojen kuvailua, markkinoilla käyntiä, matkustamista sen ajan kulkupeleillä, luonnonhenkien tervehtimistä ja lepyttelyä, sairauksien parantamista. Minua tuo tavallisen elämän kuvaus viehättää, ja kyllähän kirjat päättyvät aina sen verran koukuttavasti, että on ihan pakko saada tietää, mitä Kertelle vielä tapahtuu ja pääseekö hän takaisin miehensä luo ja millainen heidän kohtaamisestaan mahtaa tulla, sillä paljon sellaista on tapahtunut, mistä kumpikin tahoillaan miettii, voiko toinen koskaan antaa anteeksi.

Olen ihastunut sarjan kirjojen kansiin - ne ovat mielestäni tavattoman kauniita. Niiden(kin) takia halusin kirjat omaan hyllyyni! Kiitos, graafikko Eevaliina Rusanen! 

      Paula Havaste: Maan vihat, 452 s. Gummerus 2015.
      Paula Havaste: Veden vihat, 392 s. Gummerus 2016.
      Kansien suunnittelu: Eevaliina Rusanen

KIRJAT ovat omasta hyllystä, omia ostoksia.

HAASTEET: 
Helmet 2017 (Maan vihat - 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis; Veden vihat - 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt);   100 suomalaista kirjaa (no 5 ja 6);   Muuttoliikkeessä (sillä Kertte muuttaa ensin miehen matkassa Tokholmiin ja pakenee sieltä  Koluvaniin); Aistittavat kirjat (näköaisti, sillä lukemisen lisäksi kirjat ovat kauniita katsella)

Paula Havaste: Tuulen vihat

Hyvää huomista naistenpäivää meille naisille!

Kertte sopii naistenpäivän aaton arjen sankariksi, sillä hänen elämänsä on arkista ja tavallista ja samalla hänen tarinansa puoleensavetävä ja rohkeudessaan innoittava. Kertte on Paula Havasteen viime vuonna ilmestyneen, Suomen keskiaikaan sijoittuvan romaanin Tuulen vihat päähenkilö. 

Kertte eli ja kasvoi tytöstä naiseksi ja äidiksi keskiajalla jossain päin Suomea. Kirjasta itsestään voi päätellä, että Kertten perhe asui syrjäisessä pirtissä muutaman päivän kävelymatkan päässä mereltä. Kirjan kustantajan Gummeruksen sivulla sen kerrotaan aloittavan 1100-luvulle sijoittuvan sarjan. Kirjan keskivaiheilla tuli kutkuttava tunne, että hei, voisiko tässä olla yhteys ihan historiallisiin tapahtumiin ja mitähän kirjan lopussa tapahtuu. Tuo tapaus ankkuroi kirjan Lounais-Suomeen.

Kertten äiti oli kuollut tuulen vihoihin tytön ollessa vielä pieni, ja hän kasvaa isänsä ja vanhemman, sairaalloisen, veljensä kanssa. Apuna pirtissä on myös rokonarpinen Uvanta , joka hoitaa karjan, säilöö ruokatarpeet ihmisille ja eläimille talven varalle, keittää ruuan, tekee ja pesee vaatteet. Ja ennen kaikkea opettaa Kerttelle naisten työt sekä tarpeelliset lääkintätaidot, loitsut ja taiat, joilla varmistetaan luonnonhaltijoiden suosio, terveys sekä varjelus taudeilta ja metsän pedoilta.

Isää Kertte kasvaa pelkäämään ja vihaamaan, sillä tämän käsi läpsäisee kipeasti ja joskus nyrkki huitaisee, ihan vain siksi, että pirtin isännällä on se oikeus pirttinsä väkeen. Elämä on työteliästä ja ankaraa, lyhyen kesän aikana on täytettävä aitta suolalihatiinuilla, kuivatuilla kapakaloilla, karjan kerpuilla, viljavakoilla, nauriskoreilla ja yrttikimpuilla. Näin talvi onnistutaan selättämään kerta toisensa jälkeen, vaikka usein kevään korvalla väki ja karja on nälän heikentämää siitä huolimatta, että Paimion pirtti on sen ajan mittapuun mukaan varsin varakas. 

Kertte kasvaa varsin oma-aloitteiseksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, joka ei voi alistua siihen, ettei tyttöjä pidetä kykenevinä moniin pojille ja miehille kuuluviin asioihin. Hän opettelee ampumaan jalkajousella, kun miehet lähtevät metsälle ja pirtti tarvitsee puolustajaa. Ensimmäiselle markkinamatkalle hän pääsee isän mukana vähän ennen kuin hänestä tulee nainen, sillä hänet esitellään puhemiehelle ja naimaikäisten poikien isille. Seuraavalla markkinamatkalla sovittu puhemies on tehtävästään laistanut eikä ole ketään muutakaan asiaa hoitamassa, joten Kertten on itse löydettävä itselleen mies ja pirttiin vävy, josta aikanaan tulee isäntä, sillä ainoasta veljestä ei siihen työhön ole. Ja hyvän, taitavan isännän Kertte pirttiin tuokin.

Tuulen vihat on sujuvasti ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu kirja, jonka maailmaan on helppo solahtaa. Minua viehätti tavattomasti keskiaikaisen elämän ja selviytymisen kuvaus ja sen ajan ihmisten maailmankuva jumalineen ja haltioineen, joita piti milloin kiitellä, milloin kunnioittaa tai lepytellä erilaisin loitsuin ja taioin. Kerttellä oli myös yksi muista ihmisistä poikkeava kyky: hän saattoi nähdä ja kuulla pirtissä aikaisemmin asuneita vainajia, jotka henkinä liikkuivat arkiaskareissaan.

Kirja muistuttaa melkoisesti Paula Havasteen esikoiskirjaa Kymmenen onnen Anna, josta myös pidin paljon ja jonka toin blogiini sen alkumetreillä. Kummassakin on paljon kansanperinnettä ja -uskoa, ja Tuulen vihojen loppuun koottu aiheenmukainen luettelo uskomuksista ja perinteistä oli tervetullut. Satuin lukemaan sen ennen kuin aloin itse tarinaa, ja minulle se toimi hyvin niin päin, koska muuten olisivat osa enteistä ja merkeistä ehkä jääneet selitystä vaille. Siinä, missä esikoinen kertoi Annan koko elämänkulun, Kertten elämä jää selvästi vaiheeseen, mutta niinhän täytyy ollakin, kun luvassa kerran on sarja. Kertten perheen elämä risteää historiallisen tapahtuman kanssa kiinnostavalla tavalla. Jään innolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Paula Havaste: Tuulen vihat, 383 s.
Kustantaja: Gummerus 2014 
Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Amman lukuhetkessä mietittiin, oliko tämä syksyn paras kirja, Vinttikamarissa kirja hotkaistiin miltei yhdeltä istumalta, Hiidenuhman mietteitä -blogissa päätettiin kokeilla yhtä kirjassa valmistetuista ruokalajeista, Hyllytontun höpinöitä odottelee jo malttamattomana kirjalle jatkoa, ja  Ullan Luetut kirjat kiinnostui tästä aikakautensa takia ja listaa muita kirjasta bloganneita.
HAASTEET: Kirjassa kuvataan runsaasti elannon hankkimista maasta, metsästä ja vesistä, joten tämä sopii Marilen aloittamaan Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna

Kun ryhdyin tutustumaan itselleni uusiin suomalaisiin kirjailijoihin lukuhaasteen myötä, mielessäni oli, että todennäköisesti lukisin paljon historiallisia romaaneja ajoista ja paikoista, jotka antaisivat ajankuvaa ja ajatuksen aihetta myös sukuharrastukselleni. Niinpä tartuin tammikuussa kaimani Paula Havasteen esikoiskirjaan, koska minua kiinnosti lukea kansanparantajista.

Kirjoitin teoksesta Facebook-haasteeseen 15.1.: 
"Paula Havasteen kirjoista valitsin esikoisromaanin vuodelta 2003 eli Kymmenen onnen Anna. Se on historiallinen romaani Lapin Annasta, joka äpärälapsesta kasvaa monen vaiheen kautta äidiksi ja isoäidiksi, jonka yrteillä parantamisen taitoja kyläyhteisökin arvostaa. Minua viehätti Annan elämäntarina, Havasteen kieli ja satojen vuosien takaisten työprosessien kuvaukset (mm. kaskeaminen, tervanpoltto, yrttien käsittely ja niillä parantaminen). Luen varmaan lisääkin Havasteelta."

Mainitsemieni asioiden lisäksi kirjassa kiinnosti Annan ihmissuhteet ja elämässä selviytyminen. Hän solmi avioliiton nuorena isäpuolensa järjestämänä ja sai useita lapsia. Perhe asui savupirtissään kaukana naapureista, mutta ihmiset tulivat etsimään Annaa hänen parantamistaitojensa takia. Kristinusko oli vielä uutta Lapissa, siksi Annaakin yrtteineen ja loitsuineen epäiltiin noituudesta, joka kirkossa ankarasti tuomittiin. Avioliitto antoi Annalle iloa kumppanuudesta, mutta myös syvää surua. Annan elämä kulkee 10 onnen kautta, niin kuin Ämmi ennusti hänelle jo nuoruudessa.

Haasteet: Oi maamme Suomi (tapahtumien maakuntana Lappi, ei tarkempaa paikkakuntaa); Avioliittojuonia.

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna, 395 sivua
Kustantaja: Gummerus, 2003
Kansi: Heli Penttinen

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.