Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista

"Elämäkerta on tapa muistaa ja tapa tutkia elämää. Se on samaan aikaan valhetta ja totta, totuudellista ja vääristynyttä. Elämäkertaan kietoutuu vankasti totuuden vaade. Yhden ihmisen elämän voi kirjoittaa yhä uudestaan, kuten historiankin, eikä se koskaan kuitenkaan ole sama."

Maarit Leskelä-Kärjen teos Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista on kiinnostavaa luettavaa elämäkerroista pitävälle. Kirjoittajan ote on tutkijan, joten mitään kesäisen kevyttä viihdettä ei ole luvassa, mutta käsitellessään eri elämäkertureita ja heidän teoksiaan Leskelä-Kärki antaa tavallisellekin kirjankuluttajalle runsaasti niin tietoa kuin lukuvinkkejä viime vuosilta ja vuosikymmenten ja joissain tapauksissa vuosisatojen takaa.

Kirjassaan Leskelä-Kärki luotaa elämäkertakirjoittamisen historiaa hieman kansainvälisesti, mutta erityisesti Suomessa. Hän keskittyy enimmäkseen naisten naisista kirjoittamiin elämäkertoihin. Helsingin Sanomat nosti viime elokuussa esiin sen, miten syksyn 2017 aikana oli ilmestymässä poikkeuksellisen paljon elämäkertoja, kaikkiaan 62, mutta vain  kuusi niistä naisista. Leskelä-Kärjen teoksessa hämmentää havaita, miten vähän naisista on koskaan kirjoitettu elämäkertoja ja miten uusi asia se on historian pitkässä juoksussa. Sen tekee toki ymmärrettäväksi se, että aikaisemmin elämäkertoja kirjoitettiin yleensä yhteiskunnallisesti merkittävistä, jollain alalla esikuvallisista henkilöistä, ja heistä useimmat olivat miehiä. Naisten vaikutuspiiri oli pitkään lähinnä oma koti ja perhe. Toisaalta tilanne osoittaa asenteellisuutta: ansioistaan tunnetuksikaan tulleita naisia ei pidetty riittävän merkityksellisinä ja esikuvallisina elämäkertojen aiheiksi.

Tarkemmin kirjailija käsittelee suomalaisia varhempia elämäkertojen kirjoittajanaisia ja heidän merkitystään lajityypin kehityksessä. Eniten ovat esillä Helena Westermarck (1857-1938) ja Helmi Krohn (myöhemmin Setälä, 1871-1967) sekä Aino Kallas (1878-1956) ja Tyyni Tuulio (1892-1991). Westermarckin tunnen paremmin taidemaalarina, mutta myöhempinä vuosina hän keskittyi kirjoittamiseen ja varsinkin kirjoittamaan elämäkertoja. Hänen kielensä oli ruotsi ja hän kirjoitti muiden muassa George Eliotin elämäkerran sekä yhteiselämäkerran Tre konstnärinnor kolmesta naistaiteilijasta, Maria Wiikistä, Sigfrid af Forsellesistä ja Fanny Churbergista. Westermarckia motivoi kirjoittamaan naisasia. Fiktiivisessä romaanissaan Jäljet  Mila Teräs antaa Helene Schjerfbeckin käydä sisäisiä keskusteluja jo kuolleen ystävänsä Helena Westermarckn kanssa.

Helmi Krohn-Setälän motivaatio oli kasvatuksellinen, hän kirjoitti useita kokoomaelämäkertoja sekä lapsille että aikuisille ja kirjojen lisäksi runsaasti biografisia lehtiartikkeleita. Hän julkaisi elämäkerrat esimerkiksi ruotsalaisesta kirjailijasta Viktoria Benedictssonista (Siipirikko) ja suomalaisen teatterin toisesta perustajasta Emilia Bergbomista. Westermarck ja Krohn kirjoittivat suurelle yleisölle, eivät siis tehneet elämäkertatutkimusta, mutta pitivät tärkeänä käyttää kirjoittamiensa henkilöiden omaa ääntä ja autenttisia lähteitä, kirjeitä ja päiväkirjoja arkistolähteiden lisäksi. He esittivät henkilönsä esikuvallisessa valossa. Sen sijaan Aino Kallakselta ilmestyi 1915 erilainen elämäkerta virolaisesta Lydia Koidulasta. Tähdenlento : Virolaisen runoilijattaren Lydia Koidulan elämä oli yksi ensimmäisiä psykologisia elämäkertoja. 

Tyyni Tuulio oli edellisiä myöhäisempi, mutta varsin tuottelias elämäkerturi (esimerkiksi Vapaaherratar Sophie Mannerheim, Maila Talvion vuosikymmenet I-II ja Fredrikan Suomi) sekä lisäksi kääntäjä, lehtikirjoittaja, pakinoiden ja matkakertomusten kirjoittaja. Hiljattain ilmestyneistä elämäkerroista Leskelä-Kärki viittaa useasti Agneta Rahikaisen Edith Södergran -elämäkertaan Edith - runoilijan myytti ja elämä ja Minna Maijalan teokseen Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, jotka kumpikin pyrkivät pureutumaan aiemmissa elämäkerroissa esitettyihin myytteihin ja niiden taustoihin.

Kirjassaan Maarit Leskelä-Kärki pohtii myös omaelämäkerrallisuutta sekä elämäkerrallista fiktiota, jossa aineksena on historiallisen ihmisen elämä. Näitä elämäkerrallisia romaaneja hän kutsuu biofiktioksi, ja herättää kysymyksen, missä määrin niiden pitää olla totuudellisia. Ihan erityislajinsa hänen mielestään on kirjailijoiden kirjoittamat elämäkerrat. Viime vuosina biofiktiota on kirjoitettu aiempaa enemmän, mikä kertoo elämäntarinallisuuden kasvusta.

"Kirjailijan toisesta kirjailijasta kirjoittama elämäkerta on erityinen lajinsa. Kun kirjailija valitsee tehtäväkseen elämäkerran kirjoittamisen, valikoituu kirjoittamisen muodoksi usein fiktiivinen biografia, biofiktio, ennemmin kuin tutkimuksellinen elämäkerta." 

"Totuudellisuuden vaade ja fiktiivisyyden lumo tekevät biofiktiosta kuitenkin haastavan, ehkä jopa vaarallisen lajin, johon ainakin kriitikoiden on äärimmäisen helppo puuttua."

Yllättävästi kirjailija laajentaa elämäkerrat kirjallisuudesta muihin taidelajeihin kuten elokuvaan, teatteriin ja ja musiikkiin. Elokuva-alalta hän nostaa erityisesti esiin saksalaisen ohjaajan ja käsikirjoittajan Margarethe von Trottan ja hänen pitkät historiallisia henkilöitä kuvaavat elokuvansa, "Rosa Luxemburg" niistä  tunnetuimpana. Musiikissa erityisesti 1960-70-luvuilla noussut lauluntekijä-laulajaperinne pohjautuu vahvasti tarinallisuuteen, jossa elämäntarinat ovat tärkeitä (Leonard Cohen, Bob Dylan, Bruce Springsteen).

Maarit Leskelä-Kärjen kirja on yleistajuinen, mutta silti sen lukeminen vaati minulta aikaa ja sulattelua. Sen viisi lukua pohjautuvat aikaisemmin julkaistuihin artikkeleihin, ja teoksessa näkyy kirjoittajan asiantuntemus kulttuurihistorian yliopistolehtorina, joka on väitellyt Krohnin sisarusten Helmin (Krohn-Setälä), Ainon (Kallas) ja Aunen (Krohn) kirjallisesta toiminnasta ja kirjoittamisen henkilökohtaisista merkityksistä. Kirjaa oli ehkä kiirehditty, sillä varsinkin sen loppupuolella oli turhan paljon kirjoitus- ja sijamuotovirheitä.

Kirjaa lukiessa minulle vahvistui jälleen se, mikä elämäkerroissa minua viehättää: henkilön persoonan lisäksi koko aikakauden kulttuurihistoriallinen konteksti, tapojen ja ajattelun kuvaus. Tämä teos antoi siihen sopivasti annosteltua ruokaa ja herätti isomman elämäkertanälän.

      Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista, 272 s.

      Kustantaja: Avain 2017

KIRJA on kirjastosta. Siitä on kirjoitettu ainakin blogeissa Katveita, Kiiltomato, Sinisen linnan kirjasto

Osallistun kirjalla kirjablogien Naistenviikon tempaukseen, jota emännöi Tuijata-blogi. Tänään 20.7. on kirjailija Maarit Leskelä-Kärjen nimipäivä - onnea hänelle ja muille nimipäivää viettäville.

Lisäksi Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä", sillä Toisten elämät kertoo myös biografisten elokuvien tekemisestä, esimerkiksi Margarethe von Trottan elokuvasta "Rosa Luxemburg". 

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "nostalgia" - kannen nostalginen kuva on otettu vuonna 1918 Mary Pickfordista kirjoittamassa kimonossaan.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Luin suomalaisista tyttökirjoista kirjan, joka oli innostava kuin tyttökirjat itse. Se kertoi tytöistä, joista monet rakastuivat lukemiseen varhain ja alkoivat kertoa tai kirjoittaa satuja ja tarinoita nuorina. Jotkut heistä olivat vakavaraisista kodeista, ja kirjallinen maailma oli heidän lapsuuskotinsa perintöä. Toiset tulivat työläiskodeista ja joutuivat auttamaan perheen elannon hankkimisessa nuoresta pitäen; osa heistä ryhtyi kirjoittamaan saadakseen lisätuloja selviytyäkseen. Kaikista kirjan tytöistä tuli suosittuja suomalaisia tyttökirjailijoita.

Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja : Rakkaat suomalaiset tyttökirjat oli varsin viehättävä kirja. Luin sitä hitaasti ja hartaasti, palan kerrallaan, pitäen taukoa ja taas palaten kirjan pariin. Sellaiseen lukemiseen kirjan rakenne taipui oikein hyvin, sillä pääosa kirjasta koostui kymmenen suositun tyttökirjailijan pienoiselämänkerrasta, heidän tuotantonsa esittelystä ja lukijoiden muistoista suosikeistaan. Ei haitannut, että tutustuin Anni Polvan elämään ja kirjailijaksi kasvamiseen monta kuukautta sitten, kun luin yhtä hänen Tiina-kirjaansa, ja sitten pitkän tauon jälkeen jatkoin Anni Swanin esittelystä.

Kirjailijaesittelyt oli mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettuja ja toivat mieleeni, miten jossain vaiheessa luin runsaasti elämänkertoja. Niihin pitäisi tarttua taas useammin. Erityisherkkua oli löytää nuortenkirjailijoita, joista en ollut kuullutkaan, kuten Helga Nuorpuu ja Rebekka Räsänen. Teoksen lopussa esitellään lukuisia kirjailijoita, jotka eivät ole saaneet omaa elämänkertaansa kirjassa. Etsinpä yhden kirjan kirjastosta tuolta löytämäni lyhyen johdattelun perusteella, Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista.

Kirjoittaja Sara Kokkonen tekee väitöstutkimusta suomalaisesta tyttökirjallisuudesta. Hän oli esittänyt kirjoituskutsun, jossa oli pyytänyt lukijoita kertomaan omista tyttökirjojen lukukokemuksistaan. Osa näin saadusta aineistosta päätyi Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan sivuille. Oli kieltämättä mukavaa lueskella eri-ikäisten naisten - ja muutaman miehenkin - ajatuksia ikisuosikeista, mutta joissain kohdin olisin nipsaissut muutaman aineistolainauksen pois, sillä kokemukset samoista kirjoista alkoivat paikoin toistaa itseään. Minulle innostavinta kirjassa oli kuitenkin kirjailijoihin ja heidän kirjoittamiseensa tutustuminen. Ja sain kyllä aikamoisen kipinän etsiä käsiini useammankin tähän asti tuntemattomaksi jääneen tyttökirjan.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Kirjailijan omassa blogissa Saran kirjat on koottu blogistien arvioita teoksesta.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja : Rakkaat suomalaiset tyttökirjat, 261 s
Kustantaja: Avain 2013
Kannen kuva: Martta Wendelin
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

Polvan Tiina-kirjan lisäksi luin kimppalukumaratonilla toisenkin kirjan, jonka päähenkilö on tyttö. Teos on saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoiskirja Vanhan lapsen tarina, ja tyttöyden lisäksi sen tytöllä ei ollut muuta yhteistä suomalaisen Tiinan kanssa, niin erilaiset heidän tarinansa ovat.

Kustantaja: Avain 2011. 115 s.
Alkuteos Geschichte vom alten Kind, 1999
Kääntäjä: Mari Janatuinen

Vanhan lapsen tarinan tyttö löytyy kadulta tyhjä ämpäri kädessään eikä sano mitään. Hän tietää kertoa, että on neljätoista vuotta vanha, mutta ei nimeään tai sitä, missä asuu. Hän sanoo olevansa orpo, ja hänet viedään lastenkotiin. 

Lastenkodissa, kirjan loppuun asti, hän on vain tyttö, ilman nimeä ja lähes kokonaan ilman ääntä. Hän on yksin ja hapuilee tietä muitten lasten maailmaan.  "Tyttö etsii, hän hakee sanoja, ja vaikkei hänen sanavarastossaan ole sinänsä vikaa, sen läpi kuultaa aina musta, ammottava tyhjyys kuin reikäisestä lavasteesta."

Ajan myötä eristyneisyyden keskelle pääsee valonsäteitä. Tyttö ei puhu, mutta toiset lapset puhuvat hänelle asioistaan, sillä hän kuuntelee, hyvin. Toiset taas huomaavat, että hänestä voi hyötyä, häntä voi pyytää toimittamaan kaikenlaisia palveluksia.

Tyttö on sairas ja joutuu ensin sairashuoneeseen ja sitten sairaalaan. Lääkärit ovat ymmällään hänen oudon tautinsa ja kaiken hänelle tapahtuvan kanssa. 

Kirjan loppu onnistui yllättämään minut ja jätti jälkeensä monia kysymyksiä.

Lukumaratonin jälkeen kirjoitin, että tämä oli erikoinen kirja. Luin siitä pätkiä uudelleen tätä kirjoittaessani, mutta en vieläkään päässyt sisälle tytön maailmaan ja mitä hänelle tapahtui. Tyttö ja kirja jätti lohduttoman olon. Ehkä olo on sama, mikä tytöllä on maailmassa: kadulla nimettömänä tyttönä, lastenkodissa  yksinäisenä, sairaalassa ilman mitään. Erpenbeck taitavasti herättää lukijoissaan sen saman tunteen, mitä tyttö elää. Ehkä juuri lohduttomuuden takia en vieläkään tykästynyt tytön tarinaan.

Laillani hämmentyneitä ovat ollet kirjoittajat blogeissa Järjellä ja tunteella sekä  Lukuneuvoja. Le Masque Rougessa kirjaa luettiin ensimmäisessä kimppalukumaratonissa. Kirjainten virrassa Hanna yhdisti tarinan vertauskuvana Itä-Saksan historiaan.

KIRJAN houkutuin lainaamaan kirjastosta lukumaratonia varten.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä

Taidan kuulua siihen joukkoon, josta Katja Jalkanen ja Hanna Pudas kirjoittavat uudessa Rivien välissä -kirjassaan: "Tämän kirjan kirjoitushetken ja teoksen ilmestymisen välillä syntyy varmasti ainakin pari uutta kirjablogia." (s. 26) En tietenkään voi vannoa, että omani on toinen näistä, mutta lähimain se on!

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Kustantaja: Avain, 2013. 168 s.
Kansikuva: Kira Leskinen
Kannen suunnittelu: Tarja Kettunen

Oli mukava tutustua Jalkasen ja Pudaksen kirjan mukana kirjablogimaailmaan  laveasti. Jotenkin kirjoihin keskittyneet blogit olivat jääneet täysin huomioni katveeseen, kunnes ne ylittivät jonkin kynnyksen viime joulun alla. Kun "Kirjan pauloissa" astui julkisuuteen 19. päivänä toukokuuta, olin seuraillut aika montaa löytämääni kirjablogia säännöllisesti puolisen vuotta. Kirjablogikirjan kirjoittajien omat blogit Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua ja Kirjainten virrassa kuuluivat siihen joukkoon.

Rivien välissä antaa noviisille hyvät eväät ja yleiskatsauksen suomalaisiin kirjablogeihin, niiden yhteisöllisyyteen, tempauksiin ja käytyihin keskusteluihin. Yllätyin hieman, että näinkin lyhyessä ajassa olin saanut vihiä useimmista kirjablogimaailman ilmiöistä. Silti oli mukava saada perusteellisempi kuvaus, mihin blogistit oikein viittaavat, kun kirjoittavat vaikkapa flash mob -tempauksesta. Uuttakin kirjassa oli. Ilmeisesti tekijänoikeuskeskustelu oli jo laantunut mukaan tullessani, kun siitä ei ole jäänyt muistijälkeä, mutta kirjan selvitys asiasta oli yksi kirjan hyödyllisiä anteja itselleni. Samoin sain ideoita oman blogin varioimiseksi. Annamin lailla kiinnitin huomiota virheisiin (mm. sama sana kahteen kertaan), mutta se epäilemättä kertoo enemmän kiireisestä aikataulusta kuin mistään muusta.

Valitsin Rivien välissä yhdeksi lukumaratonin harjoituskierroksen kirjaksi menneellä viikolla, ja se sopi yllättävän hyvin sen illan lukutunnelmaan: mielenkiintoinen, helppolukuinen, tarpeeksi väljästi taitettu väsyneille silmilleni. Olisin varmaan lukenut kirjan saman tien loppuun, ellei olisi ollut puoliyö ja harjoitusmatkan määrä päättyä. Ja seuraavana aamuna herätys töihin odotettavissa. Kirjan päätös sai odottaa seuraavaan päivään.

Kirjablogikirja on ollut paljon esillä kirjablogeissa, kuinkas muuten. Luettua elämää -blogin Elina listaa useita muita, missä kirjaa on käsitelty.

KIRJAN nappasin kotikaupungin kirjaston tietokirjojen uutuushyllystä.