Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Kirjablogien dekkariviikko on taas täällä, alkoi maanantaina, ja sitä vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Olen mukana muutamalla kirjalla. Olen joskus aikaisemmin kirjamatkaillut dekkariviikolla muihin maihin ja niin aion tehdä nytkin. Lähden kirjalliselle maailmanympärysmatkalle, vaikka luulen, että tässä menee kauemmin kuin yksi viikko nykyisellä bloggaustahdillani.

Ensimmäisenä etappina on Reykjavik Islannissa ja kirjana vanhan tutun Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista, joka on hänen Erlendur-sarjansa toinen suomennettu osa. Ja kylläpä on hyvä rikosromaani, hyvin kirjoitettu, josta kiitos myös kääntäjälle Seija Holopaiselle, ja taitavasti punotusta juonesta ei puutu yllättäviä käänteitä.

Kun luin Erlendur-sarjan edellisen osan Räme, pidin siitäkin kovasti, kirjoitin blogiin, että "harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari". Siinä kaikki tapahtui sateisena syksynä, ja se oli tunnelmaltaan synkähkö. Tämä seuraava osa, Haudanhiljaista, ei tunnu yhtä synkältä, vaikka siinäkin kaivellaan (ihan konkreettisesti!) vanhoja ja kammottavia salaisuuksia.

Reykjavikin laitamilla rakennetaan uutta asuinaluetta. Eräänä päivänä leikkivät lapset löytävät perustusten kaivuupaikalta luun. Lähelle sattuu lääkäriksi opiskeleva mies, joka tunnistaa sen heti ihmisen luuksi. Ympäristöä tutkittaessa joku huomaa hiekasta nousevan ihmiskäden. Rakennusfirman harmiksi paikka eristetään, ja sitä tulevat ensin tarkastelemaan rikospaikkatutkijat ja sen jälkeen poliisin kutsumat arkeologit.

Maata kaivettaessa alkaa paljastua aikuisen luuranko, joka on vuosia tai vuosikymmeniä vanha. Erlendur ryhmineen joutuu selvittämään, kuka on asunut alueella toisen maailmansodan aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Siellä on ollut huonokuntoinen mökki, jonka omistajan morsian katosi aikoinaan jäljettömiin ennen häitä. Sodan aikaan mökissä asui viisihenkinen perhe, jonka elämässä kaikki ei ollut kohdallaan. Lähistöllä sijaitsi brittiarmeijan sotilasparakkeja ja varikko, jotka siirtyivät amerikkalaisille joukoille brittiarmeijan siirtyessä pois Islannista.

Samalla kun Erlendur paneutuu maasta löytyneen kuolleen tapaukseen, hänellä on kova hätä tyttärestään, joka joutuu huonossa kunnossa sairaalaan. Erlendur käy katsomassa tytärtään päivittäin ja juttelee hänelle lääkärin kehotuksesta, aluksi meneillään olevasta rikostutkinnasta ja myöhemmin omasta lapsuudestaan ja avioliitostaan, vaikka ei tiedä, kuuleeko tiedottomana makaava tyttö häntä. Lukijalle Erlendurin puhe on merkityksellistä - selviää Erlenduria painava lapsuuden tragedia sekä hänen purkautuneen avioliittonsa tarina ja se, miksei isä ole pitänyt yhteyttä lapsiinsa.

Arnaldur Indriðason liikkuu romaanissaan kiinnostavasti ajassa. Nykyajassa (tai siis tämän vuosituhannen alussa, jolloin kirja julkaistiin) tehdään rikostutkimusta, jotta saataisiin selville, kuka kauan sitten kuollut vainaja on ja kuoliko hän rikoksen uhrina. Samalla poliisi joutuu kaivautumaan menneeseen, sota-ajan tapahtumiin, ja saa tässä apua myös brittien suurlähetystöltä ja Yhdysvaltojen joukoissa palvelleelta upseerilta, joka jäi sodan jälkeen Islantiin asumaan. Lukija tietää kaiken aikaa enemmän, sillä aina välillä hypätään sota-aikaan, ja yksi mökissä asuneista lapsista kertoo perheensä silloisista tapahtumista.

Pidän paljon Arnaldurin tavasta yhdistää dekkareihinsa maansa historiaa, rikosten psykologisia motiiveja sekä yhteiskunnallisia ongelmia. En ollut yllättynyt siitä, että kirjailija toi juoneen mukaan Islannin aseman sodan aikana, jolloin se oli liittoutuneiden miehittämä. Se on tuttua kirjailijan kolmesta 1940-luvulle sijoittuvasta rikosromaanista, joissa rikoksia ratkovat islantilainen poliisi Flóvent ja kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson: Varjojen kujat, Saksalainen talo ja Petsamo.

Haudanhiljaista voitti Arnaldurille Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2003. Hän sai edellisenkin vuoden palkinnon romaanista Räme. Lisäksi vuonna 2005 Haudanhiljaista sai Britannian rikoskirjailijoiden yhdistyksen (CWA) pääpalkinnon eli Kultaisen tikarin (Gold Dagger) vuoden parhaana rikosromaanina.

Helmet-haaste: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija.

          Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista, 284 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2006 (2. painos pokkari, 1. painos 2004)
          Alkuperäinen: GrafarÞögn, 2001; suomentaja Seija Holopainen

Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki

Viime aikoina lukemistani kirjoista on ihan itsestään muodostunut lukupolku tai ainakin sen alku, niin kuin joskus käy. Tälle polulle on asettunut sukuromaaneja, joissa on liikuttu ajassa eri vuosikymmenille ja selvitetty sukusalaisuuksia. Mikäs sen sopivampaa sukuharrastajalle. Ensin Unohtamisen taito johdatti ranskanalgerialaisen nuoren naisen isovanhempiensa kotikylään Algeriaan etsimään syitä sukunsa maastamuuttoon. Samalla hän sai uusia palikoita oman kahteen kulttuuriin hajaantuneen identiteettinsä rakentamiseen. Sitten A Dictionary of Mutual Understanding avasi japanilaisen perheen tragedian Nagasakin atomipommin pudotessa heidän kaupunkiinsa. Osa perheestä menehtyi, ja muiden elämä muuttui   vääjäämättömästi. Salassa pidetyt asiat alkoivat paljastua neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmanneksi samaan sarjaan asettuu Joseph Pittmanin Salaisuuksien kaupunki, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin New Yorkin osavaltioon. Kolmekymppinen Carson Alden on asunut isoäitinsä kanssa suurkaupungissa seitsenvuotiaasta, jolloin hän menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa. Kun isoäiti kuolee, hänen asianajajansa ojentaa Carsonille kirjeen isoäidiltä. Vanha rouva oli vaatinut, että hänen ainoan lapsenlapsensa tulisi saada kirje mahdollisimman pikaisesti hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjeestä alkaa tapahtumasarja, joka vie Carsonin ensin hänen lapsuuskotiinsa osavaltion syrjäisessä kolkassa ja sitten melkoisen perinnön saajaksi. Se kaikki on itse asiassa ollut hänen siitä asti, kun hän oli täyttänyt 25 vuotta, mutta hän ei ollut tiennyt siitä mitään. Miksi isoäiti oli halunnut pimittää tiedon Carsonin vanhempien pojalleen jättämästä talosta ja varoista? Ja miksei isoäiti ollut halunnut Carsonin tietävän mitään isänpuoleisen sukunsa kotikylästä, Turner Junctionista?

Kun Carson Alden matkustaa junalla Turner Junctionin asemakylään, hän alkaa vähä vähältä kuoria esiin lapsuutensa vuosia, joista hänellä ei ole juuri lainkaan muistikuvia, sekä sukunsa historiaa. Se liittyy erottamattomasti kylän vaiheisiin, sillä hänen esi-isänsä oli rakentamassa sitä, kun se perustettiin sata viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Carson penkoo kirjastossa vanhoja sanomalehtiä ja keskustelee  sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunsivat hänen vanhempansa. Hänelle kerrotaan kolme tarinaa elämää suuremmasta rakkaudesta. Yksi niistä on hänen vanhempiensa tarina. 

Salaisuuksien kaupunki alkaa hitaahkosti, mutta kiinnostukseni kyllä heräsi, kun Carson alkoi etsiä vastauksia isoäitinsä arvoitukselliseen vaikenemiseen. Samalla hän joutuu pohtimaan, palaako kuukauden loman jälkeen työpaikkaansa New Yorkiin nyt, kun hän ei tarvitse enää työtä palkan takia. Hän tuntee myös merkillisesti kuuluvansa Turner Junctioniin. Eikä hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos tuleville sukupolville kerrottaisiin tarinaa hänestä ja eräästä kauniista naisesta, joka tosin miettii, miten vastata kylän pankinjohtajan kosintaan.

Pittmanin romaani on ihan sujuvaa ja viihdyttävää lukemista, kunhan päästään - tai siis Carson pääsee - Turner Junctioniin ja tutustutaan sen persoonallisiin ihmisiin, ja Carsonhan nyt on varsin sympaattinen ja hyväsydäminen tyyppi. Koko kirjan alkupuolen kirjailija viittaa olemassa olevaan sukusalaisuuteen niin useasti, että se alkaa kyllästyttää; olisin mieluusti itse oivaltanut, että nyt Carson ei tiedä kaikkea ja ihmettelee, mitä isoäiti ei ole hänelle kertonut.  

Siitä huolimatta aivan kelpo kirja, jonka rakenne hyödyntää kursiiivilla kirjoitettuja ja kaikkien kyläläisten tuntemia rakkaustarinoita, kyläläisten muistoja ja paikkakunnan historiaa asemakylänä. Turner Junction oli kasvanut Keisariradan, erään yksittäisen, nyt jo lakkautetun, rautatien ja sen yhden aseman ympärille, joten tuolla asemalla, radalla ja junilla on kirjassa iso rooli. Yritin etsiä netistä ja löysinkin tietoa Turner Junction -nimisestä rautatiepaikkakunnasta, joka on niin ikään perustettu 1800-luvulla, mutta se sijaitsee Länsi-Chicagossa eikä New Yorkin osavaltiossa. 

         Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki, 376 s.
         Kustantaja: WSOY 2004
         Alkuperäinen: Legend's end, 2004; suom. Irmeli Ruuska

KIRJAN sain luettavakseni Bookcrossingin kautta.

Helmet-haaste: 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Johanna Sinisalo on kirjailija, joka on jäänyt minulla lukukatveeseen. Ei mitenkään tarkoituksellisesti, mutta en ole vain sattunut tarttumaan hänen teoksiinsa. Ehkä olen luokitellut hänen kirjoittamisensa genreen, josta en niin kovasti välitä. Niin tai näin, tänä syksynä tlanne muuttui. Ensin sain Linnunaivot kotiini Bookcrossingin kautta. Sitten huomasin kirjaston ilmoituksen Sinisalon kirjailijavierailusta. Päätin alkaa lukea ensimmäistä sinisaloani ennen vierailua.

Vierailu peruttiin, niin kuin näinä aikoina tuppaa usein käymään, mutta sainpas luettua Linnunaivot! Se oli mahtavan hyvä kirja, joka jäi mieleen kummittelemaan ja pohdituttamaan vielä viimeisen sivun jälkeen. Juoni on lyhykäisesti tämä:

Heidi on Lapissa työmatkalla ja tapaa illalla Jyrkin, joka työskentelee hotellissa baarimikkona. He alkavat harvakseltaan pitää yhteyttä Heidin palattua Helsinkiin. Jyrki kertoo aikomuksestaan lähteä puolen vuoden patikointimatkalle Australiaan ja Uuteen Seelantiin, ja Heidi haluaa mukaan. Valtaosa kirjasta kertoo heidän vaelluksistaan Oseaniassa, kaikkein eniten Tasmaniassa, jonne he päätyvät lähes sattumalta. 

Kirjan rakenne on kiintoisa: teksti koostuu vuorottelevista Heidin ja Jyrkin monologeista, jotka paljastavat heidän ajatuksensa matkanteosta ja toisistaan. Hehän tunsivat toisiaan varsin vähän ennen matkaa. Jyrki näyttäytyy luonnon ja ympäristön puolestapuhujana, joka paasaa siitä, etteiivät ihmisjätökset kuulu puhtaaseen luontoon. Hän noudattaa pilkuntarkasti omaksumiaan periaatteita ja on minusta ärsyttävän itsekeskeinen vaatiessaan samaa  Heidiltä, joka puolestaan on tottunut taipumaan ja tottelemaan ja olemaan pahoittamatta toisen mieltä, vaikka vaatimukset tuntuvat välillä mielettömiltä vaelluksen käytännöissä.

Tasmanian luonto esittelee niin kauniit kuin karut ja haavoiittuvatkin puolensa. Pieninä juoneen istuvina istutuksina Jyrki selvittää, mitä vahinkoa Australiaan aikoinaan muuttaneet eurooppalaiset ja sittemmin turistit ovat aiheuttaneet maan luontaiselle floralle ja faunalle. Vaelluskuvaukset ovat herkullisia kaikkine yksityiskohtineen ja paljastavat Heidin ja Jyrkin suhteen muuttuvaa dynamiikkaa. Jyrki, kokenut patikoija, haluaa tehdä yhä pitempiä päivämatkoja, sillä miksi tuhlata edes yhtä iltapäivää lepäämällä hiekkarannalla, kun voi vaeltaa pitemmälle tai nopeammin kuin kukaan muu aikaisemmin. Heidi puree hammasta ja paarustaa sinnikkäästi samat matkat samaa vauhtia, kunnes hänelle riittää.

Johanna Sinisalo kirjoittaa eloisasti, nautittavasti ja uusia ilmaisuja käyttäen. Viehätyin esimerkiksi sanasta "myrkkyisä" (myrkkyisä käärme). Hän rakentaa juoneen monia tasoja - luonnon ja ihmisen suhde, ympäristökysymykset, Jyrkin ja Heidin suhteen kehittyminen - ja tuo siihen viittauksenomaisesti kummankin päähenkilön taustaa, joka vaikuttaa nykyisyyteen. Välillä on kursiivilla kirjoitettuja tekstejä, joista lukija saa päätellä, kuka niiden minäpuhuja on. Lukujen väleihin on ripoteltu lainauksia Joseph Conradin teoksesta Pimeyden sydän, ja luulen, että ne olisivat puhutelleet enemmän, jos olisin Conradia lukenut. Näinkin ne käänsivät ajatuksia tehokkaasti pimeyden suuntaan. Linnunaivojen loppu on huikean jännittävä ja jää sillä tavoin avoimeksi, että se sekä harmittaa että saa mielikuvituksen rakentelemaan vaihtoehtoisia skenaarioita.

Hieno, ajatteluttava, taidokas. Sinisaloa on luettava lisää.

            Johanna Sinisalo: Linnunaivot, 331 s.
            Kustantaja: Teos 2008
            Kansi: Miika Immonen

KIRJAN sain Bookcrossingin kautta.

MUUALLA: Amman kirjablogi, Kirjavinkit, Tarukirja

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja, 25. Kirjassa ollaan saarella.

Annica Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

Lapinkylä on eteläsaamelainen sukutarina Pohjois-Ruotsista. Se alkaa tältä vuosisadalta, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja alkaa etsiä omaa paikkaansa, jossa tuntisi olevansa kotonaan tässä elämässä. Hän ei tiedä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Löydettyään vanhan lipaston laatikosta tuohirasian ja sen sisältä kahdet pirtanauhat, hän alkaa etsiä tarinaa ja ihmisiä niiden takaa, oman sukunsa historiaa, josta häntä edeltävät sukupolvet ovat vaienneet.

Kesällä 1861 Njenna on nuori saamelaistyttö, joka on rakastunut komeaan ja mahtavaan mieheen, jolla uskotaan olevan erityisiä taikavoimia. Njennan perhe asuu Ruotsin Etelä-Lapissa lähellä metsiä ja muuttaa poropaimentolaisina kesiksi tunturiin. Kristinusko tekee tuloaan Saamenmaahan. Njenna on tottunut liikkumaan vapaasti metsissä ja soilla, kunnes eräs ruotsalaisista uudisasukkaista raiskaa hänet. Njenna tulee raskaaksi eikä kestä perheelleen aiheuttamaa vaivaa ja häpeää. Hän tuntee syyllisyyttä ja pakenee yksin tunturiin, kuolee suvustaan ja sen historiasta, vaikka selviääkin elossa ja synnyttää alkuvuodesta 1862 tyttären, Ristinin. 

Njenna hakeutuu seudulle, jossa asuu lappalaisia ja ruotsalaisia lähekkäin. Hän on kuollut, ilman menneisyyttä, eikä hän kerro kellekään, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän kaipaa vanhempiaan ja veljeään, perheen iltanuotion ja kodan yhteisöllisyyttä. Hän ei voi unohtaa rakastamaansa miestäkään, vaikka tämä on kääntänyt hänelle selkänsä. Silti Njenna on mielessään selkeästi saamelainen, toisin kuin hänen tyttärensä, jolle on tärkeää kuulua valtaväestöön. Hän oppii häpeämään omaa syntyperäänsä.

"Njenna kuvitteli, ettei Ristin kuullut mitä ihmiset puhuivat lappalaisista heidän selkänsä takana. Mutta eivät muiden puheet Ristiniä häirinneet. Häntä häiritsi se, ettei hän kuulunut mihinkään. Hän oli vaihdokas. Taiottu. Ikuinen väliinputoaja."

Ristinin lisäksi hänen pojantyttärensä Karin ja Karinin tytär, minäkertoja, nousevat näkökulmahenkilöiksi saamelaistaustaisen kirjailijan Annica Wennströmin romaanissa. Jokainen heistä kamppailee omalla tavallaan historiattomuuden ja kuulumattomuuden kanssa. Oman identiteetin löytyminen valtakulttuurin keskellä on hankalaa, kun oma tausta on vaiettu hiljaiseksi sukupolvien ajan ja tuottaa jatkuvaa, selittämätöntä häpeää.

Vuonna 2002 kertoja alkaa selvittää tuohilippaan, pirtanauhojen ja parin löytyneen vanhan valokuvan avulla sukunsa tarinaa ja omaa historiaansa. Wennström on kertonut hienon ja koskettavan tarinan muistojen ja yhteisen, kerrotun menneisyyden merkityksestä omanarvontunnon ja identiteetin kehittymisessä. 

"Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.

Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi."

Kirjassa on yllättävän ajankohtainen yhteiskunnallinen ulottuvuus. 1800-luvulla saamelaisilta riistettiin heidän ikiaikaiset oikeutensa omiin maihin. Lapinkylä julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Tänä vuonna tammikuussa Ruotsin korkein oikeus teki historiallisen päätöksen ja myönsi yhdelle paliskunnalle oikeudet maihinsa. (Yle) Romaani onkin kiinnostava ja koskettava kaunokirjallinen valaisu eteläsaamelaisten historiaan, kulttuuriin ja yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin.

Suosittelen!

            Annica Wennström: Lapinkylä : Sukutarina, 335 s.

            Kustantaja:  Bazar 2015 (pokkari, 1. painos 2012)

            Alkuteos: Lappskatteland : En familjesaga, 2006

            Suomentaja: Outi Menna

            Kansi: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel

KIRJA tuli luettavakseni Bookcrossingin kautta jo keväällä.
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena
Helmet-haaste: 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Lyhyesti rikoskirjoista - Kalman kevät ja Suurta pahaa

Viime kuukausina olen lukenut ja kuunnellut enemmän kuin olen kirjoittanut blogiin. Siksipä esittelen tänään lyhykäisesti pari kotimaista dekkaria yhteisessä postauksessa. Mukana on tämänvuotinen ja vanhempi teos. Kumpikin kuuluu sarjaan, jonka aiemmat osat olen tuonut blogiin, joten olen ehtinyt esitellä päähenkilöt ja sanoa jotain kirjoitustyylistä.

Aloitan Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimmista Karl-Axel Björkin tutkimuksista eli romaanista Kalman kevät, jossa elellään vuotta 1922. Rikosten tutkimista vapaa-aikanaan harrastava Björk saa uuden tehtävän, kun hänen ystävänsä Iida kertoo nuoresta naisesta, jonka eno Otto Granlund on kuollut tapaturmaisesti ja jonka kodissa on alkanut kummitella.

 

Niin Björk kuin Iidakin ovat ratsionaalisia 20-luvun ihmisiä eivätkä niin vain niele puheita kummituksista. Asia on kuitenkin tutkittava, ja Björkin tie vie niin spiritistiseen istuntoon kuin säikähdyttävään kohtaamiseen mainitun aaveen kanssa. Kun vielä enon kaatuessaan saamissa vammoissa on jotain outoa, Björk alkaa epäillä kuolemaa tahallaan aiheutetuksi.

Tutkimus vie Björkin tällä kertaa Viipuriin. Otto Granlund on aikaisemmassa elämässään asunut pitkään Venäjällä. Hänen kuolemansa jälkeen Helsinkiin ilmestyy mies, joka sanoo olevansa Granlundin ja venäläisen naisen poika, jolle hänen isänsä on testamentannut huomattavan summan rahaa. Tästä kaikesta on Björkin otettava selvää samalla, kun hän ratkoo aaveen arvoitusta.

Yksityiselämässä Björk tekee vihdoin päätöksen ja viettää kihlajaisia. Jo oli aikakin! Vuosia kestäneen epäröinnin jälkeen Björk on yllättynyt siitä, miten viihtyisää kihloissa oleminen on, ja ehkä jossain tulevassa kirjassa päästään Björkin ja hänen valittunsa häihin. Siis ellei jotain yllättävää tapahdu sitä ennen.

Kalman kevät on Björk-sarjan seitsemäs osa. Edellinen kirja on Kirkkopuiston rakastavaiset, ja blogikirjoituksesta löytyvät linkit kaikkiin aiempiin osiin.

        Virpi Hämeen-Anttila: Kalman kevät, 351 s
         Kustantaja: Otava 2020

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä

Helmet-haaste: Kohta 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

         

Tunnustettakoon tässä, että olen melkoisen ihastunut Seppo Jokisen komisario Koskiseen, vaikka luen hänen kuulumisiaan harvakseltaan. Olen kyllä yrittänyt saavuttaa dekkarisarjan julkaisutahtia, mutta minkäs teet! Aloitin Koskisen kanssa treffailun ensimmäisestä kirjasta vasta silloin, kun romaaneja oli julkaistu kahdeksantoista, ja joka vuosi on tullut uusi jakso entisten päälle.

Poliisiromaanit sijoittuvat Tampereelle, ja kaupunki on kirjoissa oikeastaan yksi sen hahmoista. Onneksi kaupungin keskusta on jonkin verran tuttu, niin on helpompi seurata, minne Sakari Koskinen ja hänen alaisensa tai rosmot kulloinkin menevät kulkupeleillään tai jalkaisin. Nyt luin sarjan yhdeksännen osan Suurta pahaa, jossa komisario lähentyy jälleen ex-vaimonsa kanssa kuuden erovuoden jälkeen. He jopa suunnittelevat yhteistä ulkomaanmatkaa, vaikka Koskinen epäilee hankkeen järkevyyttä.

Rikosrintamalla on hiljaista, kunnes kirjaston historiakirjojen hyllystä löytyy ihmisen sormi muovipussissa. Vähän sen jälkeen löytyy päätön, tuntemattoman vainajan ruumis  hautausmaalta valmiiksi kaivetusta, mutta vielä käyttämättömästä haudasta. Samaan aikaan eräs vaimo ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Kun vielä poliisi löytää ihmisen pään Stockmannin tavaratalosta, seuraa hankala ja monipolvinen rikostutkinta. Mielettömille teoille ei tunnu löytyvän mitään motiivia, mutta Koskisella on vahva aavistus, että tapaukset liittyvät toisiinsa.

Lukija tietää kaiken aikaa enemmän kuin poliisi ja jännittää sitä, miten Koskinen ryhmineen pääsee perille rikoskuviosta. Taustalta löytyy yhteiskunnallisia ja psykologisia syitä, kuten Koskis-kirjoissa tapana on. Pienyrittäjien ahdinko suuryritysten siirtäessä tuotantoaan ja alihankintatöitä halpamaihin on tänään sama kuin kirjan julkaisuaikaan.

        Seppo Jokinen: Suurta pahaa, 248 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Crime Time 2004

Tätä ennen kirjoitin yhteisesti 7. ja 8. osasta: Piripolkka ja Vilpittömässä mielessä.

E-KIRJA on oma ostos Elisa-kirjasta. MUUALLA: Lukuneuvoja

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Fabrizio Collini on italialainen mies, joka on muuttanut Saksaan yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän on ollut hyvä ja tunnollinen työkalunvalmistaja Daimlerin tehtaalla eikä kenelläkään ole hänestä pahaa sanottavaa. Sitten hän jää eläkkeelle. Neljä kuukautta myöhemmin hän kävelee luksushotelliin, nousee hissillä viidenteen kerrokseen, koputtaa tietyn huoneen ovelle ja astuu kynnyksen yli. Käytyään lyhyen keskustelun huoneen 85-vuotiaan asukkaan Hans Meyerin kanssa Collini ampuu tähän neljä luotia takaa päin. Sen jälkeen hän menee hotellin vastaanottoon ja kertoo huoneen asukkaan kuolleen.

Reilu kuukausi aikaisemmin valmistunut asianajaja Caspar Leinen saa tehtäväkseen puolustaa Fabrizio Collinia, joka kieltäytyy kertomasta syytä ampumiseen. Tämä on nuoren Leinen ensimmäinen valaoikeudenkäynti ja iso oikeusjuttu, sillä ammuttu mies oli arvostettu teollisuusjohtaja. Monet kehottavat asianajajaa luopumaan koko tehtävästä, sillä heidän mielestään hänellä ei ole voittamisen mahdollisuuksia: Collini on tunnustanut teon, ja tutkinnassa on löytynyt runsaasti todisteita siitä, että hän ampui Meyerin. Lisäksi käy ilmi, että kuollut mies on Leinenin parhaan ystävän isoisä, jonka kodissa Leinen vietti paljon aikaa kouluvuosinaan.

Caspar Leinen ei kuitenkaan luovu jutusta, vaan päättää puolustaa Collinia. Asianajajaa vaivaa se, ettei hänen asiakkaansa suostu kertomaan mitään motiivia teolleen eikä sellaista löydy muutenkaan, sillä miesten väliltä ei löydy mitään ilmeistä yhteyttä. Leinen oli professorinsa mukaan opiskelijana erittäin älykäs, itsepäinen ja sinnikäs, ja niitä kaikkia ominaisuuksia hän tarvitsee kaivautuessaan Collinin tapaukseen. Hän joutuu tonkimaan arkistossa vuosikymmenten takaista rikostutkintapyyntöä ja sitäkin varhempaa sodanaikaista tapahtumasarjaa.

Ferdinand von Schirachin kirja Collinin tapaus on mukaansatempaava oikeussalidraama, jossa puolustusasianajaja - ja lukija hänen kauttaan - joutuu pohtimaan kysymystä syyllisyydestä, kostosta ja oikeuden toteutumisesta. Se valottaa myös Collinin oikeusjuttuun liittyvää saksalaista lainsäädäntöä ja siinä tapahtuneita muutoksia, jotka ovat nousseet kustakin yhteiskunnallisesta tilanteesta. Suomalaisessa laitoksessa on liite, jonka viimeinen kappale viittaa siihen, että kirjan julkaisemisen jälkeen Saksassa asetettiin valiokunta selvittämään oikeusministeriön toimia natsiaikana.

Von Schirach itse on asianajaja, mikä näkyy asiantuntevassa oikeusprosessin kuvauksessa. Aihe on hänelle myös omakohtaisen kipeä, sillä hänen isoisänsä tuomittiin aikoinaan vankeuteen Nürnbergin oikeudenkäynnissä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjailija kuljettaa juonta tiiviisti ja jouhevasti, ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Napakka, kiinnostava teos. Paikoin pysähdyin ihmettelemään suomennoksen sanavalintoja, esimerkiksi sitä, että äidin veljeä kutsutaan sedäksi eikä enoksi.

          Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus, 168 s.
          Kustantaja: Atena 2013
          Alkuteos: Der Fall Collini, 2011; Suomentaja: Raija Nylander
          Kansi: Timo Mänttäri

KIRJA on omasta hyllystä (napattu kirjaston asiakkaiden vaihtohyllystä).
MUUALLA: amusa, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi,

Helmet-haasteessa sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Berliini), 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 44. Kirja kertoo Berliinistä
Kirjahyllyn aarteet -haaste

Katja Kärki: Jumalan huone

Jumalan huone on Katja Kärjen tuore esikoisromaani, joka on jo ehtinyt saada blogisavuja siellä täällä. Se kertoo pohjoiskarjalaisesta Martikaisen suvusta, ja ajallisesti kirja ulottuu 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Sukutarina
Katja Kärjen teos on sukutarina, jonka kirjailija kertoo kolmen eri-ikäisen naisen valintojen kautta. Iäkkäin heistä on 20-luvulla syntynyt Aili, perheetön täti, jolla nuorena on ollut  ensin poika ja sitten mies, ja kummastakin hän on joutunut luopumaan. Nyt keski-iässä hänestä tulee alaikäisen tytön huoltaja ja tämän sisarusten äitihahmo kriisin keskellä, kun näiden oma äiti Vieno, Ailin sisko, saa surmansa. Aililla on omat piinansa ja kiusansa elämässä, eivätkä ne päästä häntä helpolla.

Maria, Vienon ja Maurin tytär, on 60-luvulla vain 6-vuotias, kun äiti kuolee ja hänestä tulee Ailin tyttö. Marialla on unelmia ja haaveita, mutta haave omasta miehestä ja lapsesta on kipeä. Hän muuttaa vaaroilta Joensuuhun, opiskelee ammatin ja päätyy opettamaan maahanmuuttajille suomea. Mariasta kasvaa kirjassa sävyisä ja tasainen nainen, joka opetustyössään joutuu kohtaamaan erilaisuutta ja omassa elämässään alkaa kyseenalaistaa monia aikaisemmin selkeitä näkemyksiä ja arvoja.

Elsa on Marian kummityttö ja tämän vanhemman siskon, Kaisan, tytär. 80-luvulla  syntyneellä Elsalla on pienestä alkaen sydänystävä, jonka elinpiiri on hyvin erilainen kuin Elsan omalla perheellä, ja pikkutytöstä kasvaakin ensin rajusti kapinoiva teini-ikäinen ja sitten vielä rajummin bilettävä opiskelija. Kun Elsa ilmestyy kotiin pinkissa siilitukassa, isä osoittaa ovea, ja sanoo, ettei takaisin ole tulemista, niin kauan kuin tukka on tuonnäköinen. Ja Elsa lähtee, muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ympäristötiedettä. Lähtiessään hän poistaa kaikkien perheenjäsenten puhelinnumerot kännykästään.

Hengellinen yhteisö
Jumalan huone on Kärjen kirjalle osuva nimi, sillä Jumalan huone, lestadiolaisen yhteisön rukoushuone, on kuin yksi kirjan henkilöistä. Sinne mennään perheittäin ja suvuittain seuroihin sunnuntaisin, siellä tavataan naapureita ja ystäviä, siellä ihastutaan, solmitaan avioliittoja ja siunataan vainajia. Saarnoineen ja yhteisen normin mukaisine elämäntapoineen rukoushuoneesta tulee toisille turvallinen, joskin tiukasti kiinni pitävä äidin syli, josta ei haluta tai voida pyrkiä pois. Toiselle se on kuristava kahle, jonka otteesta on joko liu'uttava pois tai joka on väkivalloin murrettava.

Teoksen hengellistä yhteisöä tarkastellaan heidän kauttaan, jotka siitä pyrkivät pois. Teini-ikäinen Elsa ei halua mennä enää seuroihin perheensä kanssa, ja lukioiässä hän tekee listan synneistä, joita hän päättää tehdä matkallaan omannäköiseen elämäänsä. Kaikki kaksitoista kohtaa hän pystyy kuittaamaan listaltaan, ja sen toteutumista kuvataan sen verran pitkään yksityiskohtaisesti, että alkaa haukotuttaa muuten mukaansa tempaavassa kirjassa. Oman identiteetin etsintä ei ole helppoa sellaiselle, joka on kasvanut ahtaassa ja suljetussa yhteisössä. Railakkaassa opiskelijaelämässäkin Elsa kokee olevansa sinne kuulumaton.

Marian tie on tasaisempi. Hänellä on elämä kaupungissa, työkavereita ja oppilaita, ja sunnuntaisin vielä vapaaehtoistyötä rukoushuoneella, mutta vähitellen hän huomaa alkavansa ajatella eri lailla kuin valtaa pitävät vanhat miehet yhteisössä. Hän hakeutuu ihan tavalliseen seurakunnan jumalanpalvelukseen, alkaa miettiä teologian opintoja, mutta saa nuhteita ja ojennusta siitä, että poikkeaa yhteisön hyväksymästä hengellisyydestä.

Rakenne
Kirja on kerroksellinen ja moninäkökulmainen, ja vaikka olen viime aikoina kaivannut ihan suoraviivaisesti etenevää tarinointia, tässä nautin siitä, miten Kärki on toteuttanut nuo aika- ja henkilösiirtymät selkeästi ja sulavasti. Pääosassa olevat henkilöt kehittyvät romaanin kuluessa, heidän elämänsä lomittuvat, kerros kerrokselta sukusalaisuudet kuoriutuvat esiin. Minun on helppo pitää Mariasta kaikessa tavanomaisuudessaan ja rehellisessä, poukkoilemattomassa etsinnässään.

Katja Kärki on kirjoittanut hienon esikoiskirjan, joka on kiinnostava ja kieleltään vivahteikas ja sujuva. Pohjoiskarjalainen murre pilkahtelee mukavasti dialogeissa.

               Katja Kärki: Jumalan huone, 463 s.
               Kustantaja: Bazar 2019
               Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (esim. perheväkivalta), 43, Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Elsa), 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Magdalena Hansson on toimittaja, joka palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Hagforsiin monen Tukholmassa asutun vuoden jälkeen. Taustalla on avioero ja edessä uusi työpaikka Värmlandsbladetin paikallistoimittajana. 6-vuotias Nils-poika käy esikoulua ja matkustaa joka toinen viikonloppu isänsä ja tämän uuden perheen luo pääkaupunkiin.

Uusi alku hiljaisessa Hagforsissa on hämmentävä. Magdalena käy erokriisiään läpi ja vihoittelee miehelleen, Nils ikävöi isäänsä, lehden toimituksessa on hiljaista, sillä mitäpä kunnanvaltuuston kokousta kummempaa uutisoitavaa värmlantilaisella pikkupaikkakunnalla tapahtuisi. Keskustassa liikkuessaan toimittaja törmää tavan takaa vanhoihin koulukavereihin, naapureihin ja sitten entiseen rakastettuunsa Petteriin, jonka luota hän oli aikoinaan paennut Tukholmaan. Kumpikin on ollut tässä välissä tahoillaan naimisissa, mutta nyt he ovat yksin ja kouluikäisten lasten vanhempia.

Sitten Hagforsissa alkaa tapahtua. Ensin paikkakuntalaisen vakavaraisen perheen 16-vuotias teinityttö ei palaa uuden vuoden juhlista kotiin, ja hänestä ei löydy jälkeäkään viikkoihin. Sitten löytyy surmattu nuori tyttö alastomana erään kauempana olevan mökin maakellarista. Selviää, ettei hän ole etsitty Hedda. Yrityksistä huolimatta kuollutta tyttöä ei tunnisteta eikä kukaan ole tehnyt hänestä etsintäpyyntöäkään. Poliisi on ymmällään. Kuka on maakellarin tyttö? Liittyykö kadonneen Heddan tapaus maakellarin tyttöön?

Toimittaja Ninni Schulmanin esikoisdekkarin Tyttö lumisateessa päähenkilö on toimittaja Magdalena Hansson. Magdalena, joka soittelee poliisilaitokselle ja sen kaikille työntekijöille saadakseen jotain uutta kirjoitettavaa surmatusta ja kadonneesta tytöstä. Magdalena, joka sattumalta näkee jotain kyseenalaista eräässä purku-uhan alla olevassa talossa. Magdalena, joka ryhtyy tutkimaan tapausta omin päin ja hankkimaan siitä todisteita lehtensä käyttämän freelancer-valokuvaajan kanssa, kun poliisin resurssit eivät riitä kaikkeen. Tarpeetonta sanoakaan, että kaikki liittyy kaikkeen ainakin sattuman kautta.

Tyttö lumisateessa on rikosromaani toimittajan työn näkökulmasta, ja vaikka Hagforsin poliisivoimat tulevat kirjan sivuilta tutuiksi, teoksessa ei lähestytä rikoksia poliisin päättelyketjujen kautta. Jännitystä lisää Magdalenan oma-aloitteinen ja uskalias toiminta rikollisten paljastamiseksi - ja jymyjutun saamiseksi! - sekä siihen liittyvät uhkausviestit, joissa varoitetaan häntä, jottei mitään pahaa tapahtuisi hänelle itselleen tai Nilsille.

Kirjassa saavat osansa Magdalenan ihmissuhdekuviot ja tunne-elämän myllerrykset. Hän lähentyy Petterin kanssa, ja vaivihkaiseksi viittaukseksi jää, että jotain oli tapahtunut aikoinaan, ja sen seurauksena Magdalena oli paennut. Mitä se oli?  Ehkä se selviää sarjan seuraavassa osassa. Useissa Hagforsin perheissä on vaiettuja salaisuuksia, jotka paljastuvat samalla, kun rikokset selviävät.

Kirja nostaa esiin vakavia ja ajankohtaisia, nuoriin tyttöihin liittyviä teemoja, eivätkä niihin liittyvät tapahtumat ole aina kaunista luettavaa. Jälkisanoissa Ninni Schulman selvittää, että hänen kirjansa taustalla on sen verran oikeasti tapahtunutta, että hän oli vuonna 2001 Expressen-lehden uutistoimittajana seuraamassa oikeudenkäyntiä, jossa mies sai tuomion Hagforsissa tehdystä rikoksesta, johon liittyi teinityttöjä.

Ihan kelpo dekkari, joka sopii hyvin talviseen luentaan, kun lumi tuiskuaa ulkona. Kirja on hyvin kirjoitettu ja taitavasti suomennettu. Suosittelen sellaisille, jotka eivät kaihda dekkareissa poliisien arkisen perhe-elämän kuvauksia ja ihmissuhteiden pohdintaa. Sarja on jo saanut jatkoa. Poika joka ei itke julkaistiin suomeksi 2018, ja nyt huhtikuussa on tulossa sarjan kolmas osa Vastaa jos kuulet. Ruotsissa kirjoja on julkaistu jo kuusi.

            Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa, 442 s.
            Kustantaja: Tammi 2017
            Alkuperäinen: Flickan med snö i håret 2010
            Suomentanut: Maija Kauhanen

KIRJA on kirjastolaina. Se on luettu myös blogeissa Järjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä,  Leena Lumi, Lukulampun valossa, Rakkaudesta kirjoihin.

Haasteet: Helmet 2019 -haasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä, 29. Kirjassa nähdään unia. Sarjakirjojen Jatkumo-haaste.

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Colin Beavan havahtuu siihen, että maapallon resurssit eivät riitä nykyihmisten elämäntapaan. Hän ryhtyy vuoden kokeiluun, jossa hän perheensä kanssa elää keskellä New York Cityä aiheuttamatta ympäristöpäästöjä. Kokeilusta ja kokemuksista syntyy kirja Ekovuosi Manhattanilla.

Projekti on Colin Beavanin oma, ja alusta asti hän tietää, että tulee kirjoittamaan vuodesta kirjan. Vaimo Michelle on mukana kokeilussa, mutta jättää sen aktiivisemman toteuttamisen miehelleen. Puolitoistavuotias Isabella joutuu tottumaan siihen, kun isä opettelee luomupuuvillaisten kestovaippojen ohjeenmukaisen sitomisen, eikä perheen koirakaan pääse enää hissillä pohjakerrokseen ulkoilulenkillään.

Beavan ryhtyy ekovuoteensa vaiheittain. Ensin saavat roskat kyytiä, kun perhe vaihtaa  täydellisen jätteettömään elämäntapaan. Kotiin ei tuoda mitään valmiiksi pakattua, vaan kauppaostoksille kuljetetaan mukana lasipurkkeja ja kangaspusseja. Seuraavana on vuorossa hiilijalanjäljen pienentäminen lopettamalla autoilu kokonaan, mikä onnistuu Manhattanillla turvautumalla metroon ja polkupyöriin, ja vähentämällä juna- ja lentomatkat todella välttämättömiin. Sitten on vuorossa ruokavalion tuunaus, kun lautaselle päätyvän on syytä olla kauden tuotteita ja lähiruokaa, minkä Beavan määrittelee ruoaksi, joka on tuotettu ja jonka raaka-aineet on tuotettu korkeintaan 400 kilometrin päässä New Yorkista. 

Sen jälkeen muutetaan kulutustottumuksia päästöjä aiheuttamattomaan suuntaan: Isabellalle ostetaan keinuhevonen käytettynä ja Michelle "shoppailee" omassa vaatekaapissaan sen sijaan, että ostaisi lisää uutta vaatetta. Tämä ei tunnu olevan kovin vaikea vaihe, mitä ei voi sanoa seuraavasta, jossa luovutaan kotitalouden tuottamista hiilidioksidipäästöistä ja siten myös voimalaitoksissa tuotetun sähkön käytöstä. Auts! Uusiutuvia vaihtoehtoja ei niin vain ole tarjolla kerrostaloasukkaille. Niinpä sähköttömyys tuottaa kysymyksiä kuten, miten estää Isabellan maitoa happanemasta 37 asteen kesälämpötilassa tai miten käyttää sylimikroa pystyäkseen jatkamaan kirjoittajan ammattiaan tai miten pestä ja kuivattaa ne Isabellan puuvillaiset kestovaipat.

Colin Beavanin kokeilu on kiinnostavaa ja kovin amerikkalaista luettavaa. Hän tarjoilee perheen kokemukset höystettynä tiedoilla hiilidioksidipäästöistä ja kestävästä elämäntavasta sekä selostuksilla käymistään keskusteluista näitä asioita tutkineiden tai kokeilleiden kanssa. Minua huvitti eniten seuraava keskustelu kestävän kehityksen ruokavaliosta, johon perhe siirtyi talvella. 

          "Mitkä ovat tämän vuodenajan tuotteita?" minä kysyn 
                 pitäen mielessäni, että on tammikuu.
          "Noo... kaali, juurekset ja perunat."
          "Syövätkö ihmiset niitä?"

Kokeilu vietiin melko äärimmäisyyksiin, ja itse en haluaisi luopua esimerkiksi sähkön käytöstä, vaikka mieluusti käyttäisinkin aurinko- tai tuulivoimalla tuotettua sähköä, jos se olisi omassa kerrostalossani mahdollista. Eniten jäin miettimään jätteettömyyttä ja kestävästi tuotettua ruokaa. Sinänsä kovasti kannatan jätteiden vähentämistä, mutta en voi välttyä tekopyhän hyveelliseltä ajatukselta suomalaisen nykykäytännön paremmuudesta. Kun Beavanin perheeltä ennen kokeilua kertyi kolme isoa jätesäkkiä neljässä päivässä vietäväksi kaatopaikalle sisältäen tytön vaipat ja kertakäyttöiset pikaruokapakkaukset kaikilta päivän aterioilta, siis myös aamiaisilta, omassa taloudessani kertyy viikoittain muutama pikkupussillinen lajiteltuja, kierrätettäviä jätteitä. Tosin ei ole vaippaikäistä lastakaan. Ja kun kotikaupungissani sekajäte poltetaan kaukolämmöksi, jolla lämmitetään koteja ja muita kiinteistöjä kahdessa kaupungissa mukaan lukien lämmin vesi omassa talossani, ja biojäte puristetaan öljyksi, niin onko edes tarpeen pyrkiä jätteettömyyteen, jos jätteillä voi korvata edes osan fossiilisista polttoaineista?

Ruokahuollossa voisin kokeilla itsekin tuota lähiruokaideaa, nytkin pyrin valitsemaan kotimaista, milloin mahdollista ja järkevää, ja siirtyminen 200-300 km säteellä tuotettuun ei olisi vaikeaa, sillä asun keskellä eteläistä Suomea. Sopivalla alueella tuotetun tuoreruoan valitseminen voisi onnistua, mutta sen verran mukavuudenhaluinen olen, että valmistuotteista jaksaisin selvittää valmistuspaikkakunnan, mutta en kuitenkaan jokaisen raaka-aineen alkuperää. Näin voisin ostaa oman kotikaupungin meijerin valmistamaa jogurttia, mutta en jaksaisi perätä, mistä kunkin jogurttierän maito on lypsetty tai mansikat ja mustikat poimittu. Tai missä paikkakunnalla leivotun leivän kotimaisten jauhojen vilja on kasvanut.

Kieltämättä kirja antoi ajattelemisen aihetta ja tietoakin, joskin jälkimmäistä enimmäkseen Yhdysvaltojen tilanteesta. Beavanin pohdinnat siitä, millainen elämäntapa on ihmiselle onnellisin ja maapallolle terveellisin, sen sijaan olivat yleisinhimillisiä.

         Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla, 317 s.

         Kustantaja: Otava 2010

         Alkuperäinen: No Impact Man, 2009

         Suomentaja: Soili Takkala

KIRJA löytyi naapurikaupungin kirjaston Yllätyskassista, jonka teemana on "New York".
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Lukujonossa, Mustelumo, Pieni kirjasto

Osallistun kirjalla Jokken hiilidioksidihaasteeseen 2018 sekä Yhdysvallat-lukuhaasteeseen, jossa kuittaan teeman "New Yorkiin sijoittuva kirja".

James Bowen: Katukatti Bob

Kirja katukatista ja hänen isännästään on samaan aikaan karhea ja hellyttävä. Hellyttävän siitä tekee kulkukissan ja katusoittajan spontaanisti alkanut ystävyys ja myöhemmin - työtoveruus. Karhean tarinasta tekee se, että löytäessään toisensa niin mies kuin kissakin ovat huonossa kunnossa ja kummankin elämä on ollut selviämistä kadulla päivästä toiseen.

James Bowen on lontoolainen katusoittaja, joka nuoruudessaan joutui huonoon seuraan, kuten sanonta kuuluu. Nyt hän on metadonihoidossa parantuakseen heroiiniriippuvuudesta. Eräänä päivänä hän löytää oranssin, huonokuntoisen kollin asuintalonsa alakerrasta, ja kun kissa on siellä seuraavinakin päivinä, hän kutsuu tämän asuntoonsa. Kissa asettuu sinne kuin kotiinsa, saa ruokaa ja eläinlääkärin hoitoa. 

Kun Bob - sillä sen nimen James kissalle antaa - on riittävän terve, se seuraa yhtenä päivänä Jamesia Lontoon keskustaan, kun mies menee tavanomaiselle soittopaikalleen kitaransa kanssa. Bob osoittautuukin varsin hyödylliseksi työtoveriksi. Turistit ja lontoolaiset pysähtyvät juttelemaan ja silittämään ystävällistä ja persoonallista kollikissaa ja samalla heittävät lanttinsa Jamesin hattuun. Kissa tuo lisääntyneitä tuloja, ja James saa vähän huokaista. Rahaa tulee tarpeeksi vuokran maksuun ja kummankin ruokaan, ja riittääpä sitä valjaisiin ja muihin kissan tykötarpeisiin. 

Jamesin ja Bobin kohtaamisella on suuri merkitys kummallekin. Bobin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta kissoja tunteva James päättelee, että se on joskus elänyt ihmisten hoidossa ja sitten joutunut katukissaksi ja kokenut melkoisen kovia. Nyt Bobilla on oma koti ja kupissa ruokaa säännöllisesti. Jamesin elämälle Bob antaa uuden suunnan. James haluaa saada elämänsä raiteilleen, jotta pystyisi huolehtimaan Bobista. Sen tähden hän hakeutuu vieroitushoitoon päästäkseen irti metadonista.

James Bowenin omaelämäkerrallinen kirja Katukatti Bob : Kissa joka muutti elämäni on helppolukuinen ja mielenkiintoinen. Hellyttävyydestään huolimatta se ei ole eläinsöpöstelyä, Jamesin elämä on sen verran karikkoista. Jopa työtoveri Bob tuo lisätuoton ohella ongelmia: kateelliset katutaitelijat ja lehdenmyyjät eivät katso hyvällä oranssinpunaista kehräävää ja karvaista kassamagneettia.

Jotain uutta opin. En nimittäin tiennyt, että Lontoon katutaiteilijoilla on kullakin juuri hänelle osoitettu alue, millä ammattiansa harjoittaa. Samoin brittilehti Big Issuen myyjillä. Jamesille Big Issue antoi mahdollisuuden ansaita elantonsa lehtiä myymällä, kun muun työn saanti oli hänen huumetaustansa takia mahdotonta. Suomessa vastaavan lehden nimi on Iso numero.

Kirjasta jäi mukava olo, ja Jamesin ja Bobin tulevaisuus vaikutti toiveikkaalta.


     James Bowen: Katukatti Bob : Kissa joka muutti elämäni, 268 s.
      Kustantaja: WSOY 2014
      Alkuperäinen: A Street Cat Named Bob, 2012, suom. Kimmo Paukku

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Muualla Katukatti Bob on voittanut ystäviä kirjablogeissa Anna minun lukea enemmän, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat,