Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Romaani Auschwitzin tatuoija vie minut hetkeen vuosikymmenten taakse. Olin yhtenä kesänä vapaaehtoisena kibbutsilla Israelissa. Työnäni oli koko kuukauden ajan siivota huoneita kibbutsin hotellissa, jonne lähetettiin myös keskitysleireillä olleita lomalle ja lepäämään. Suomalaiselle opiskelijalle oli vavahduttavaa nähdä tatuoituja numerosarjoja hotellivieraiden käsivarsissa ja ymmärtää, mistä ne olivat peräisin.

Heather Morrisin romaani kertoo tarinan Lalesta ja Gitasta, jotka ovat Tšekkoslovakian juutalaisia. He eivät tunne toisiaan, ennen kuin kumpikin päätyy Auschwitzin keskitysleirille Puolaan huhtikuussa 1942.

Lale on 24-vuotias nuori mies, joka ilmoittautuu työpalvelukseen Saksaan. Slovakian  juutalaisperheitä vaaditaan luovuttamaan yksi kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsi työskentelemään Saksan hallinnolle, ja Lale toivoo voivansa auttaa perhettään ilmoittautumalla työhön Berliiniin, kuten hän otaksuu. Pitkä junamatka karjavaunussa ilman syötävää tai juotavaa ja varsinkin vastaanotto Auschwitzin porttien sisäpuolella karistaa häneltä luulot hyvästä työpaikasta. Mutta se kaikki myös sisuunnuttaa hänet:

"Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen vapaana miehenä."

Kielitaitoinen Lale - hän puhuu slovakin kieltä, saksaa, ranskaa, venäjää, vähän puolaa ja unkaria - saa jonkin ajan kuluttua fyysisesti kevyen, mutta toisella tavalla ahdistavan työn: hänestä tulee keskitysleirin tatuoija. Niin hän tapaa myös Gitan, joka vuorollaan tulee hänen pöytänsä ääreen käsivarsi paljaana. Yleensä Lale ei katso kasvoihin heitä, joille aiheuttaa tuskaa tatuoimisellaan, mutta Gitan silmiin hän katsoo, ja se on menoa se.

Heather Morris kertoo Lalen ja Gitan selviytymisestä keskitysleirin kauhujen keskellä, kun tuhkaa sataa heidän päällensä ja kaiken aikaa joutuu pelkäämään vartiioiden mielivaltaista julmuutta. Lale on rohkea ja neuvokas, hän saa tiettyjä etuja toimiessaan tatuoijana, ja hän keksii keinoja hankkia ylimääräistä ruokaa ja tavaroita, jotka hän jakaa leirillä saamiensa ystävien ja Gitan ystävien kanssa. Näin hän auttaa monia jaksamaan. Häntä itseään kantaa hänen alussa tekemänsä päätös siitä, että saksalaiset sotilaat eivät häntä päihitä, vaan hän kestää, kunnes vapautuu ja he saavat rangaistuksen tekemistään rikoksista.

Auschwitzin tatuoijassa on paljon tuttua muista keskitysleirikuvauksista, ne kidutukset, kuolemat ja kauhut, mutta kertomus on kuitenkin uusi. Tatuoijan työstä en ole aikaisemmin lukenut, en liioin Auschwitziin sijoittuvaa rakkaustarinaa, joka antaa syyn toivoon, unelmiin ja elämään.

Keskitysleireiltä selvinneitä näyttää yhdistävän yksi asia: he ovat päättäneet selvitä ja toimivat kaikissa tilanteissa sitä ajatellen. Heillä on päämäärä, ja he kokevat sen saavuttamisen ja elämän yleensä merkitykselliseksi.

Auschwitzin tatuoija tuo mieleen myös viime vuonna lukemani unkarilaisen Imre Kertészin romaanit Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertész itse joutui 15-vuotiaana Auschwitziin vuonna 1944 ja hänkin selviytyi sieltä hengissä. Kirjoitin hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan näin: "Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisiä ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti." Tässä ehkä onkin ero keskitysleirikokemuksista kirjoittavien välillä: Ne, joilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta, kirjoittavat kieltämättä tunteita koskettavia kirjoja kamaluuksista ja ihmisten kärsimyksistä, ja hyvä on, että kirjoittavat ja muistuttavat, ettei koskaan enää... Kun taas itse leireillä olleet (tai ainakin Imre Kertész) kirjoittavat siitä niin tunteettomasti, että se jättää kylmäävän ja raskaan painon, sillä lukijana tunnen ja aavistan, mitä kaikkea ulkokohtaisuus kätkee.

Heather Morriksen romaani perustuu tositapahtumiin. Lale ja Gita selviytyivät ja muuttivat Australiaan, missä kirjailija haastatteli Lale Sokolovia puoli vuosisataa myöhemmin.

        Heather Morris: Auschwitzin tatuoija, 201 s (e-kirja)
        Kustantaja: Aula & Co 2019
        Alkuperäinen: The Tattooist of Auschwitz, 2018
        Suomentaja: Pekka Tuomisto
        Kannen suunnitelma: Nick Stearn; Kannen sovitus: Antti Kukkonen 

E-KIRJA on omasta hyllystä (Elisa-kirjan asiakaslahja).
MUUALLA esim. Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa sopii vaikka kohtiin 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.
Osallistun kirjalla myös Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tavalla liittyviä kirjoja.

Tomek Tryzna: Mene, rakasta

Puolalaisen Tomek Tryznan romaanin Mene, rakasta sanotaan olevan omaelämäkerrallinen. Vuonna 1948 syntynyt kirjailja on sijoittanut romaaninsa 1950-luvun Puolaan ja kirjoittanut päähenkilönsä Romekin 11-vuotiaaksi, joten ihan yksi yhteen eivät Tomekin ja Romekin elämät käy.

On kuitenkin helppo kuvitella, että kirjailija on Romekin tavoin unelmoinut näyttelijän työstä ja maineesta, onhan hän Puolassa tunnettu paitsi kirjailijana, myös elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana. Romaanin Romek näkee Varsovassa näytelmän "Pikku taikurin lankeemus", monta kertaa, ja on vakuuttunut, että hän suoriutuisi sen pääosasta paljon paremmin kuin siihen valittu näyttelijä. Romek jopa kirjoittaa esitykseen uuden, paremman lopun, ja harjoittelee sen hyvin. Hän hakeutuu teatteriin ja esittää kirjoittamansa näytelmän päätöksen miehelle, jota luulee teatterin johtajaksi. Ovet maineeseen eivät avaudu vielä sillä kertaa.


Romek on neuvokas poika, joka on ottanut perheensä pelastamisen tehtäväkseen. Kun isä hassaa rahat juopotellessaan ja saa äidin hermoheikoksi, Romekista kehittyy varsinainen yrittäjä. Hän tekee kaksi muottia ja alkaa valaa tinasotilaita, joita myy koulukavereilleen. Yrittämisen malli on tullut kotoa: isä on lahjakas räätäli ja äiti taitava ompelija. Sodan jälkeen ei yksityisyritteliäisyyttä Puolassa kuitenkaan kaivata, vaan isän on työskenneltävä kombinaatissa. 

Eikä juonut neljään vuoteen. Hän ei ratkennut edes silloin, kun ne verovirastosta lätkäisivät hänelle valtavat mätkyt. Hän ei ratkennut silloinkaan, kun käsityöläisiltä alettiin viedä yksityisiä yrityksiä ja kansallistaa niitä. Isä luovutti verstaan, meni leikkaajaksi osuuskunta "Uuteen elämään" ja ompeli töiden jälkeen kotona. Salaa, kun semmoiset olivat ajat, ettei räätälillä saanut olla yksityistä ompelukonetta. Vasta varkauden jälkeen... Seuraavana päivänä varkauden jälkeen isä joi taas.

Romekin ollessa pieni hän jätti kerran oven vahingossa auki, ja varkaat ryöstivät heidän kotinsa, myös ne kaikki pimeästi ommellut asiakkaitten vaatteet. Siitä hetkestä heidän perheensä - isän, äidin, isosisko Matyldan ja Romekin - elämä alkoi mennä alamäkeä. Isä ryhtyi juomaan, äiti alkoi saada hysteriakohtauksia, jotka vain Romek sai rauhoittumaan. Vuosia myöhemmin 11-vuotias Romek kantaa taakkaa siitä, että perheen köyhyys on hänen syytään. Siksi hän päättää pelastaa äidin ja keksii keinon houkutella hänet joksikin aikaa asumaan kanssaan Varsovaan. Sielläkin rikkaudet ovat kerta toisensa jälkeen heidän ulottuvillaan, mutta aina tapahtuu jotain, joka pudottaa heidät takaisin köyhyyteen.

Mene, rakasta kirjan nimenä herätti aluksi kummastukseni, eritoten, koska teos on minämuotoinen ja lapsen näkökulmasta kirjoitettu. Alkulehdillä on sitaatti William Blakeltä: "Go, love without the help of anything on earth." Ja niin Romek totisesti tekeekin. Hän rakastaa perhettään suunnattomasti ja yrittää pontevasti yhtä jos toistakin heidän pelastamisekseen. Yhtä palavasti hän rakastaa orpoa mustalaistyttöä, jonka löytää pasaarista. Vilkas mielikuvitus on Romekin apuna ja vain se laittaa rajat hänen rakkaudenosoituksilleen. Lukijana en aina tiedä, mikä on kirjassa totta, mikä Romekin unta tai mielikuvitusta. Eipä taida Romekkaan osata niitä aina erottaa toisistaan.

Mene, rakasta on kiintoisa kirja lapsen arjesta ja mielikuvituksesta 50-luvun Puolassa. Sota on vielä läsnä isän ja muiden miesten sotakokemuksissa, Puolan historiasta nousee pojankin tunne merkityksestä, perinteistä  ja miehen ritarillisuudesta ja kunniasta. Jokapäiväinen elämä taipuu kuitenkin kommunismin alle - sen edessä pitää toistuvasti ihmetellä sitäkin, onko Joku olemassa ylhäällä, kuuleeko ja välittääkö se Joku tai Jokin vai onko se pelkkää satua. 

Kirjan takakansi lupaa "vinksahtaneen runollisen ja haikean humoristisen perhetarinan". Köyhyyden, onnettomuuksien ja nälän keskellä on paljon hassuja sattumuksia ja huumoria, kun idearikas poika keksii ja kokeilee aina vaan uusia juttuja.

          Tomek Tryzna: Mene, rakasta, 255 s.

          Kustantaja: Otava, 2009

          Alkuperäinen: Idź, kochaj,  2002, suomentanut Päivi Paloposki

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Kiiltomato, Kirjanainen, Mari A:n kirjablogi
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja". Maaliskuussa Kuukauden kieli on puola.

Wisława Szymborska: Täällä

Ensitutustumiseni puolalaiseen Nobel-palkittuun runoilijaan Wisława Szymborskaan (1923-2012) on miellyttävä, oikeastaan hykerryttävän miellyttävä. Jos mielessä on pelkoja, että Nobelilla palkittu kirjallisuus, semminkin Nobelilla palkittu runous, on käsittämätöntä ja ymmärtämisen tuolla puolen, ne huolet voi heittää menemään Szymborskan kokoelman kanssa. Toki runoilijalla on tasoja, joita en, varmaankaan, ole kaikkia tavoittanut ja jotka saattavat aueta eri tavoin eri lukukerroilla, mutta näin Szymborska-noviisille runot ovat nautittavaa luettavaa.

En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
Täällä tehdään tuoleja ja murheita.
Saksia, viuluja, hellyyttä ja transistoreja,
patoja, piloja, kuppeja.
Ehkä jossain muualla kaikkea on enemmän,
mutta jostain tuntemattomasta syystä siellä ei ole maalauksia,
kuvaputkia, piirakoita, liinoja kyynelten kuivaamiseen.
                 (Runon "Täällä" alku)

Wisława Szymborska tarkastelee runoissaan elämää moniulotteisesti. Hän huomioi tavalliseen arkeen kuuluvia asioita, ihmisiä jokapäiväisessä elämässään, ja samalla ajatukset lentävät maailmoja ja avaruuksia syleileviin sfääreihin tai mikroskoopin lasin alle mikrokosmokseen.

Täällä on runokokoelma, joka on tässä ja nyt. Kirjailija ei häivytä itseään, hän kohtaa oman teini-ikäisen itsensä runossa "Teini-ikäinen" ja seurustelee muistinsa kanssa runossa "Vaikeaa yhteiselämää muistin kanssa". Runo voi syntyä niistä ajatuksista, joita mielessä risteilee kadulla kävellessä.

Kasvot.
Miljardeja kasvoja maan päällä.
Tiettävästi, jokainen on erilainen,
kuin ne jotka ovat olleet ja ne jotka tulevat olemaan.
Mutta Luonto - kukapa sen tietäisi -
väsyneenä alituiseen työhönsä
saattaa kerrata aiempia päähänpistojaan
ja antaakin meille kasvot,
joita joku on jo kantanut.
                 (Runon "Ajatuksia, jotka vierailevat luonani vilkkailla kaduilla" alku)

Huumoria Szymborska viljelee lempeästi ja hieman ironisesti, elämää ja ihmisiä hämmästelemään tottuneen tarkkailijan huumoria. Lomassa vilahtaa vakavampi maailma, toisen maailmansodan Puolassa elänyt runoilija kirjoittaa sodista, tuhoamisleireistä ja terroristeista yhtä hyvin kuin rakkaudesta ja sen loppumisesta. 

Asento! - ihmiset ovat pahoja.
Lepo! - ihmiset ovat hyviä.
Asennon aikana luodaan autiomaita.
Levon aikana koteja rakennetaan otsa hiessä
ja ne asutetaan pian.
                 (Katkelma runosta "Täällä")

Moni bloggaaja on kirjoittanut pitävänsä paljon Wisława Szymborskan runoista. Liityn mielelläni siihen joukkoon. Runot ovat raikkaita, oivaltavia - ja jotenkin niin arkisen tavallisia, että ne tavoittavat jotain olennaista ihmisenä olemisesta ja yhteiselämästä.

Wisława Szymborska sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1996 neljäntenä puolalaisena kirjailijana. Suomennettuun runokokoelmaan Täällä sisältyy samanniminen kokoelma, joka julkaistiin puolaksi vuonna 2009, sekä kuusi runoa edellisestä runokokoelmasta Kaksoispiste vuodelta 2005. Lisäksi suomentaja Martti Puukko on kirjoittanut teokseen Alkusanat ja Jälkisanat.

          Wisława Szymborska: Täällä, 60 s.

          Kustantaja: Savukeidas, 2012

          Alkuperäinen: Tutaj  2009, suomentanut Martti Puukko

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kokoelmasta on kirjoitettu blogeissa Hyönteisdokumentti, Jokken kirjanurkka, Kirjavarkaan tunnustuksia, Leena Lumi, Luettua elämää, Nannan kirjakimara,
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa 2018 kuittaan kohdan "9. Kirjan kansi on yksivärinen". Maaliskuussa Kuukauden kieli -lukuhaasteen kielenä on puola. Tästä tulee toinen luettu kokoelma tämän vuoden Runohaasteeseen 2018 - #runo18.

Leon Leyson: Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus

Olen katsonut Schindlerin listan useaan kertaan ja aina herkistynyt elokuvan loppuessa. Siksi tartuin Leon Leysonin kirjaan innostuneena, kun sen kirjastossa näin, vaikka muistankin hänet elokuvasta vain juuri ja juuri - ehkä. 

Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus on Leon Leysonin kirjoittama muistelmateos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina siihen asti, kun hän 19-vuotiaana muutti vanhempiensa kanssa Amerikkaan. Kirjailijan jälkisanoissa valotetaan lyhyesti hänen vaiheitaan uudella mantereella. Leon Leyson kuoli tammikuussa 2013 saatuaan käsikirjoituksen valmiiksi. Hän ei ehtinyt kuulla, että se hyväksyttiin julkaistavaksi.

Kirjailija syntyi Leib Lejzon -nimisenä juutalaispoikana pienessä kylässä koillis-Puolassa vuonna 1929. Elämä sujui perinteiseen tapaan, ja 1930-luvun Narewka oli idyllinen paikka. Useimmat eivät olleet koskaan käyneet kylän ulkopuolella, ja tuhatkunta juutalaista eli sovussa puolalaisten kristittyjen kanssa.

Leibin isä hakeutui lasitehtaaseen töihin, ja hänestä tuli erittäin ammattitaitoinen koneenkäyttäjä. Kun tehdas muutti Krakovaan, isä muutti perässä ja säästi viisi vuotta, kunnes voi hakea perheensä luokseen. Silloin elettiin jo kevättä 1938. Kohta alkoi kuulua hälyttäviä uutisia levottomuuksista Saksassa, mutta Puolassa arki jatkui tavalliseen tapaan. Pian kuitenkin juutalaisista alkoi kulkea huhuja, ja Leibin uudet puolalaisystävät alkoivat vältellä häntä. Juutalaisten tuli istua raitiovaunujen takaosissa, kunnes heiltä kiellettiin yleisissä kulkuneuvoissa matkustus kokonaan. Juutalaislapset eivät saaneet enää käydä koulua.

"Näin heidän kävelevän kouluun aamulla, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka minun elämässäni kaikki oli nyt toisin. Enää en ollut se huolettoman iloinen, seikkailunhaluinen poika, joka oli odottanut pääsevänsä matkustamaan pummilla raitiovaunussa. Jollakin ihmeen tavalla minusta oli tullut Saksan maailmanherruutta haittaava tekijä." (s. 72)

Leon Leyson koki juutalaisvainot, Krakovan geton ja keskistysleirit Puolassa, Saksassa ja Tsekkoslovakiassa nuorena poikana. Hän oli kymmenvuotias, kun juutalaislapsia kiellettiin käymästä koulua, ja 16-vuotiaana hän vapautui keskitysleiriltä sodan loputtua 1945. Hän, hänen vanhempansa ja kaksi sisarustaan selvisi hengissä noista järkyttävistä vuosista ja palasi Krakovaan. 

"Junan jyskyttäessä kohti itää annoin itselleni luvan tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut tehnyt vuosiin: ajatella tulevaisuutta." (s. 176)

Elämä ei kuitenkaan jatkunut entiseen rauhalliseen tapaansa, vaan juutalaiset saivat kokea väkivaltaa ja vainoa kaupungin asukkaiden taholta. Näin Leysonin perhe päätti etsiä uuden kotimaan.

Poika joka pelastui oli koskettava kirja, niin kuin kaikki holokaustista kertovat kirjat minulle ovat, mutta se ei mässäile kauheuksilla. Kurjuuden, kylmän ja nälän vastapainona kuvataan perheenjäsenten lämpimiä välejä, milloin he vain saavat olla yhdessä, ja Oskar Schindlerin, natsiliikemiehen, sankarillisuutta hänen pelastaessaan 1200 juutalaista kuolemalta riskejä ottaen ja omia varojaan käyttäen. Heistä Leib Lejzon oli nuorin.

Kirja oli mielenkiintoinen sisällöltään ja nopealukuinen ja sujuva kieleltään. Leyson ei juuri puhunut kokemuksistaan julkisesti ennen Schindlerin lista -elokuvaa, mutta sen jälkeen hän kiersi paljon kouluissa, yliopistoissa, kirjoissa ja syngogissa. Vuosien myötä hänen puheensa muotoutuivat tarinaksi, joka on kirjassa kerrottu. Helppoudesta voisi ajatella, että se on kirjoitettu juuri nuoria aikuisia lukijoita ajatellen, alkuperäinen teos on julkaistu Atheneum Books for Young Readers -sarjassa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Siitä on vaikututtu ja liikututtu näissä blogeissa: Amman kirjablogi, Hemulin kirjahylly ja Lillin kirjataivas; muualla lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi, vaikka kirjaa suositeltiinkin luettavaksi kouluissa: Luen ja kirjoitan ja Mari A:n kirjablogi.

Haasteosallistus: Suketuksen Ihminen sodassa ja Elegian Hei me lusitaan!


Leon Leyson, yhdessä Marilyn J. Harranin ja Elisabeth B. Leysonin kanssa: 
      Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus, 246 s
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuperäinen: The Boy on the Wooden Box, 2013; suomentaja Annika Eräpuro
Kansi: Laura Lyytinen