Curtis Sittenfeld: Eligible

Eligible on modernisoitu versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Sittenfeldiä kirjailijana en tuntenut, google kertoo hänen erikoistuneen romanttiseen komediaan, ja näköjään siis myös fanifiktioon. Kiinnostuin innostuneista somearvioista: tämä voisi olla hauska.

Ja onkin! Juonta ei Austeninsa lukeneen tarvitse jännittää, se pysyy entisellään, mutta nokkelasti Sittenfeld siirtää se meidän aikaamme. Bennettien perheessä on viisi tyttöä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin, ainakin äidin mielestä. Ja tytöt itsekin haaveilevat ihanista rakkaustarinoista, keskimmäistä Marya lukuunottamatta. Modernit naiset ovat tietysti töissä: Jane on joogaohjaaja ja Liz naistenlehden toimittaja New Yorkissa, mutta kolme nuorempaa asuu vielä kotona. 

Kun naapurustoon muuttaa komea, mukava ja varakas Chip, se on menoa vanhimmalle tyttärelle Janelle. Ja Chipin ystävä, aivokirurgi Darcy, herättää Lizissä outoja tunteita, alkuun lähinnä ärtymystä töykeydessään ja ylimielisyydessään. Ja onhan Lizillä poikaystävä ennestään. Ystävä Charlotte aavistelee kuitenkin jotain muuta.

"Charlotte looked carefully at Liz. - Are you sure there´s no ST between you and Darcy?
- I'm totally sure."               
(toim. huom. ST = sexual tension)

Rouva Bennett osallistuu innokkaasti tuttaviensa tapahtumiin ja järjestää niitä itsekin. Tavoitteen tiedämme. Ainakin vanhimmat tyttäret pitäisi naittaa, jotta perheen taloudellinen tilanne kohenisi. 

"Thus, despite having failing to pair off any of her daughters in the two decades she'd been actively trying, Mrs. Bennet´s hopes for the barbacue were high indeed." 

Chipin ja Janen ihastus on ilmiselvää, mutta matkalla on monia mutkia. Kuten se, että Chip on mukana tosi-tv:ssä, jossa etsitään rakkautta - siis Unelmien poikamiehessä. Ja Janella on lapsihaave, joka on jo enemmän kuin haave, mutta siitä Chip ei tiedä. 

Nuorimmat siskot Lydia ja Kitty ovat rempseitä nuoria naisia, joiden ronski kielenkäyttö ja huoleton käytös jatkuvine bailaamisineen nolottaa vanhempia sisaruksia. Mutta käykin niin, että nuorin, Lydia, solmii merkittävän parisuhteen ensimmäisenä, kuntosalin omistavan Hamin kanssa, jonka tausta osoittautuu varsin kiinnostavaksi ja rouva Bennettiä suuresti järkyttäväksi. Eikä Kittykään yksin jää. Ei myöskään ökyrikas Willie-serkku, IT-nero, jolla on ties kuinka mones startup-yritys Silicon Valleyssa ja josta rouva Bennett toivoi Lizille hyvää saalista.

Nauroin monta kertaa ääneen, niin hulvatonta menoa Sittenfeld tarjoilee: tosi-tv:stä Darcyn lapsuuden muistoihin C-kasetteina, dinnereistä drinksuille ja roskaruokapaikkoihin, netin käytöstä Bennettin perheessä (äiti ei osaa käyttää älypuhelinta, tyttöjen mielestä onneksi) muihin nykyilmiöihin. Luonnollisesti osa elämää on seksi, onhan kyse verevistä naisista - muttei mitään limaista, vaan mukavan todenoloisesti. Lizin työn kuvaukset toimittajana tämän metsästäessä julkkishaastateltavia ja miettiessä juttujaan ovat erityisen mielenkiintoisia, onhan kirjailija itsekin pääammatiltaan toimittaja.

Juttu istuu hyvin Yhdysvaltoihin, Cincinnatiin, jossa perhe asuu. Ja vaikka tarina on välillä käänteissään överi, se on osa jutun höpsöä viehätystä. Henkilöiden luonteenpiirteet on vedetty nekin suorasukaisesti tappiinsa, naurattavasti muttei naurettavasti. Kunnioittavasti ja hauskasti tehtyä fanifiktiota!

Kenelle: Jane Austeninsa lukeneille, klassikkoon tutustumista kaipaaville, hulvattoman viihteen ystäville, rentoa lukuhetkeä hakeville.

Curtis Sittenfeld: Eligible. Random House / Harper&Collins 2016. 

Wikipediassa kustantamoksi mainitaan Random House, mutta kirjastolainassani julkaisijaksi on merkitty Harper&Collins. Ehkä oikeuksia on sittemmin myyty? Kirjaa ei ole suomennettu. Vielä. 

Kansikuva on Antikvaarin sivulta.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Häpeämättömästi kirjailija myöntää ihailleensa Pohjois-Amerikkaa ikänsä. Lööppiuutista ei tästä saa revittyä, onhan maa läsnä hänen romaaneissaan vahvasti, joten asia ei yllätä. Jaan ihailun varovasti: loistavien kirjoittajien, leffojen, tv-sarjojen, musiikin, trendien ja muodin tyyssijana Yhdysvallat on siinnellyt kultamaana horisontissani teinistä saakka (haha, tein farkkujen synnystä yläkoulussa esitelmän.) Vaikka realiteettien tunkeutuessa tajuntaan ei ole voinut sivuuttaa nurjia puolia, jotka saavat epäilemään koko maan ja kansakunnan kestävyyttä ja kaiken hyvän perusteita.

Kirja kertoo Itkosen Amerikan-matkoista ennen ja jälkeen viimeisten presidentinvaalien, eli aikana, joka aikalaisillemme on näkyvin ja järkyttävin. Tiedän, elän kuplassa, samassa kuin Itkonen: siinä, joka ei voi uskoa Trumpin menestykseen; siinä, joka kavahtaa kaikkea vastakkaista sille, mitä tähän asti maailman johtajissa olemme hyvänä pitäneet. Tarkoittaako valinta sitä, että on vanhanaikaista ihailla älyä, suurta ajattelua, huolenpitoa, pitkän aikavälin näkemystä, visioita?

Itkonen kuvaa taitavasti kuplien syntyä, nykypresidentin suosion syitä ja henkeä, mikä maassa vallitsee. Toki oman taustansa, tietämyksensä ja osaamisensa kautta. Tähän kuplaan lukijana on helppo yhtyä. Vaikka kirjailija on huomattavasti lukijaa kokeneempi, useita kertoja Yhdysvalloissa käyneenä.

Hän käyskentelee, havannoi ja arkuudestaan huolimatta jopa pääsee puheisiin aitojen amerikkalaisten kanssa. Hieman ärsyttää tuo varovaisuus paikallisten kanssa, mutta ehkä se on perusteltua; populaarikulttuurin ansiosta kuvittelemme rennon amerikkalaisuuden olevan meille tuttua, mutta oikeasti se ei ole. Vaarallinen tilanne voi syntyä nopeasti tuossa liipasinherkässä maassa.

Itkonen sanoittaa sen, mitä me (kuplassamme) ajattelemme. Häntä on helppo seurata ja sympata. Kirja on paitsi rehellisenoloinen ja paljastava (karmea) poliittisen tilanteen kuvaus, myös kasvukertomus, matkakertomus ja mikä herkullisinta: erinomainen kaunokirjallinen teos. Jossa kirjailija valottaa omaa persoonaansa sopivasti annostellen ja jonka rakenne on helppo ja lukijaystävällinen.

Ostin myös epäilyn: jos minä elän kuplassa, ja Itkonen, kuten hän miettii, mikä on totuus? Onko meidän kuplamme fantasia,  Trumplandia todellisuutta? Hämmentää, pelottaa.

Taitava kaunokirjan, lehtiartikkelin ja matkakertomuksen yhdistelmä, mikä toimii mainiosti: pidän ja ihailen (enkä mieti sähellystä sen synnyn takana, mitä uskon olleen. Koska tuotanto oli erikoinen, monen lehtiartikkeita tilanneen toimeksiantajan / kustantajan varassa.) Helsingin kirjamessuilla 2018 teemamaa on Yhdysvallat; se on syy, miksi aiheeseen liittyviä kirjoja luen ja miksi tämän kirjan olin täpännyt lukulistaani. Onneksi! Kirja tarjoaa mainion sukelluksen Yhdysvaltojen ominaispiireisiin.

Simo lanseerasi Yhdysvallat-haasteen, ja vaikka olen lukenut jo pari teemaan liittyvää, haastekohdat ovat no, haasteellisia. Voisin täpätä kohtaan 9: Sukupolvikuvaus. Koska en usko, että minua paljon vanhemmat tai nuoremmat näkevät Yhdysvallat samalla tavalla. Enkä edes ole niin nuori kuin Itkonen, mutta hahmotan pointin. Siis Itkosen, en Yhdysvaltojen. Täppään kuitenkin selkeämmän kohdan 13: kirjassa ollaan matkalla Amerikkaan.

Kenelle: Yhdysvalloista kiinnostuneille. Politiikan nykytilaa ymmärtämään yrittäville. Ajatteluttavien matkakirjojen ystäville.

Muualla: Lukeminen on niin miellyttävää, että jopa toinen kirjailija unohtaa kadehtia, tuumii Helmi Kekkonen. Nanna Kirjakimarassaan toivoo Itkoselta lisää asiaproosaa.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani. Otava 2016.

Lukupinon Yhdysvallat-haaste, kohta 13: kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan.

Heikki Valkama: Pallokala

Heikki Valkama on asunut lapsuutensa Japanissa, mutta päätyi Suomeen toimittajaksi ja nyt sen ohessa myös kirjailijaksi. Pallokala kertoo Riku Mäestä, joka käy kokkikoulua New Yorkissa ja ajautuu yllättäen maailman huippukokkien kilpailuun Japaniin, ulkomaalaisten keittiöiden sarjaan.

Hänet houkuttelee mukaan opiskelukaveri Kenta, joka puhuu japanilaisen ruuanvalmistustaidon puolesta ja kertoo, mistä kisoissa on kyse:

"Meillä on parempia ranskalaisia ravintoloita kuin Pariisissa. Ja parempia italialaisia kuin Roomassa. Japanilaiset eivät kaipaa niihin länsimaisia asiakkaita. Siksi niitä ei tunneta. Ethän ota tätä loukkauksena", Kenta sanoi. Japanissa oli pitkä taantuma. Siksi maassa oli päätetty, että ulkomaalaiset turistit, ja heidän tuomansa valuutta, olivat sittenkin tervetulleita."

Pallokala on maailman vaarallisin ruokalaji: sen valmistusta opiskellaan vähintään kolme vuotta, sillä valmistusvirheestä seuraa kuolema. Myrkyllisen ruokalajin nauttimisesta on tullut jonkinlainen hitti, ja Valkama käyttää sitä täysillä hyväkseen dekkarin laatimisessa. Jos huippukokit onnistuvat mokaamaan niin, että pallokalaa nauttinut kuolee, on ilmiselvästi kyseessä rikos.

"Tärkeintä on ymmärtää oikea asenne, kunnioitus tietä ja mestareita kohtaan. Vasta sitten voi itse olla mestari." Kenta puhuu japanilaisen ruuanlaiton filosofiasta ja onnistuu vakuuttamaan Rikun. "Kokkauksessa oli todellakin kyse tradition ymmärtämisestä. Kaikki rakentui entisen päälle, silloinkin, kun tarkoitus oli luoda jotain uutta. Vasta kun ymmärsi, miten vähän osasi ja tiesi, saattoi todella oppia lisää. Vain kurinalaisuus johti mestaritason ammattitaitoon. Se vaati työtä ja toistoa."

Kirja kunnioittaa ikiaikaisia taitoja monin sanoin ja japanilaisten tapojen tarkoin kuvailuin, mutta vetää oheen trillerijuonta. Kokkikilpailu jo sinänsä on kiinnostava ja jännittäväkin elementti - jos kilpailuista pitää - josta lukija saa tarkan selostuksen. Mutta kun pallokalan valmistus päättyy katastrofiin, käynnistyy myös perinteinen poliisidekkari. Mausteena Rikun tarinaan on sijoitettu romanttista häivettä, nuoren miehen tolloilua ja erilaisia epäiltyjä ja motiiveja järjestäytyneeseen rikollisuuteen saakka. Lopulta myös ratkaisu löytyy ovelasti japanilaisen kulttuurin kautta.

Tarinan paras anti on japanilaisuuden tuntemus ja sen kuvaus, jota ahmii kuin parasta matkaopasta. (Tykkään lukea matkaoppaita, vaikken matkustaisikaan.) Dekkariosuus jää laimeammaksi, mutta on kieltämättä näppärä idea saada kerrottua Tokiosta ja koko saarivaltiosta perinteineen.

Helpostiluettava kirja on kulttuurin kuvauksena kiinnostava, vaikkei järin jännittävä. Japaniin tutustuville maukas, ja uskon teoksen sopivan viihteelliseksi välipalaksi myös ruuanlaiton ystäville, niin amatööreille kuin siihen vakavamminkin suhtautuville. Nojatuolimatkana toimii hyvin; kieli on luontevan sutjakkaa eikä sillä kikkailla. Lauseet, virkkeet ja kappaleet ovat lyhyitä ja täsmällisiä,  rakenne noudattaa dekkariperinnettä. Eikä pitkästyä ehdi, jos aihe kiinnostaa, mutta nälkä tulee! Opin kirjan myötä myös uuden termin: gastrodekkari, sillä tästä puhuttiin Turun kirjamessuilla. Teos palkittiin niiden ja Turun Ruoka- ja viinimessujen yhteisellä tunnustuspalkinnolla Kirja à la Carte – Book à la Carte. Lainaan messujen sivua: "Palkinnossa yhdistyvät molempien messutapahtumien ydinalueet, kirja ja ruoka: sillä palkitaan kirjailija, jolta on vuotuisten messujen väliaikana ilmestynyt fiktiivinen teos, joka palkintoraadin mielestä parhaiten käsittelee ruokateemaa."

Ja mistä oikeastaan olikaan kysymys?

"Lopulta kaikessa oli kyse siitä, että jokin ruoka maistui niin hyvälle, että teki mieli itkeä."

Muualla: Kirjan pauloissa muistuttaa, että kirjailija on kirjoittamisen ammattilainen. Kirsin kirjanurkka kuvaa dekkaripuolta vaisuksi vaikka pitikin monesta asiasta kirjassa.

Heikki Valkama: Pallokala. Tammi 2017. Kansi: Markko Taina.

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä

Helsingin kirjamessujen teemamaa viime vuonna oli Venäjä, ja myös tämän venäläisen kirjan kirjoittaja vieraili messuilla. En tavannut häntä, mutta kirjaa on kehuttu somessa, joten uteliaisuuttani lainasin. Harvoin tulee luettua venäläistä nykykirjallisuutta!

Suleika avaa silmänsä on tarina 15-vuotiaasta tataarivaimosta, joka elää umpijunttimiehensä ja saatanallisen anoppinsa taloudessa orjan asemassa, noin sata vuotta sitten. Hän raataa aamusta iltaan ja saa palkintonsa haukkumisina ja julmana kohteluna. Mutta koska Suleika ei muusta tiedä, hän pitää sitä normaalina ja pyrkii olemaan kaikin tavoin hyvä vaimo ja miniä, valittamatta, jumalaansa turvaten. Vain itselleen hän saattoi myöntää, että vihasi perhettään, ja tunsi häpeää siitäkin, kuten monesta muustakin asiasta itsessään.

Stalin aloittaa väestön pakkosiirrot Siperiaan: sinne viedään niin etnisiä ryhmiä, älymystön ja taiteen edustajia kuin itsellisiä talonpoikiakin, kulakkeja. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin uuden hallinnon käyttöön, ja pakkomuutetut perustivat omia kolhoosejaan tai joutuivat pahamaineisille työleireille. Siirrettyjen olot kurjistuivat, suuri osa kuoli nälkään tai tauteihin, mutta yllättävää kyllä, Suleikalle koettavat paremmat ajat. Köyhät ja nälkäiset edelleen, mutta osana vankien ryhmää, josta vastasi komendantti Ivan Ignatov. Ignatov tuli Suleikan julman miehen taloa takavarikoidessaan tappaneeksi aviomiehen, ja anoppi jää oman onnensa ojaan, kun tyttö kaapataan lähes vahingossa siirtoväen mukaan. Suleika pääsi eroon niistä, joista toivoikin.

Suleika on aina ollut kuuliainen ja osannut hämärtää ympäriltään pahimmat asiat - vaikka näkeekin outoja näkyjä, mikä ei ole ihme siinä elämässä, jota hän joutui viettämään. Matkanteko oli raskasta ja vaarallista, eikä vähiten siksi, että Suleika oli raskaana. Tämä oli jo viides raskaus; neljä aiempaa lasta, kaikki tyttöjä, olivat kuolleet vauvoina (ehkä tätäkin asiaa perhe jotenkin avitti, luulen). Tytön onneksi matkassa on mukana professori Leibe, taitava lääkäri, vaikka mieleltään järkkynyt. Hänkin oli taitava olemaan näkemättä sitä, mitä uusi hallinto sai aikaan: hän kasvatti päähänsä munankuoren, jonka kuultavan pinnan takaa kaikki näytti kauniilta! Hän käytti kuorta ensin vain ajoittain, lopulta jatkuvasti, kunnes Suleika alkoi synnyttää. Se sai vihdoin miehen tolkkuihinsa - hänen apuaan tarvittiin kipeästi. Lääkärin kutsumus vaati pelastamaan Suleikan ja lapsen hengen.

Ignatov on kova mies, suojelupoliisin jäsen, joka kauhukseen jää jumiin Siperiaan vankiryhmänsä kanssa. Hän ei ymmärrä tunteilua, kunnes Siperia opettaa. Alun katkeruuden jälkeen hän alkaa viihtyä uudessa kotipaikassaan, jopa kiinnostuu samanikäisestä Suleikasta, jonka pieni poika on kaikkien lemmikki. Kun poika kasvaa teini-ikään, hän alkaa haaveilla muusta maailmasta. Edessä on Suleikan elämän suurin päätös, mutta poikansa puolesta hän on valmis tekemään mitä tahansa. Jopa avaamaan silmänsä tulevaisuudelle.

Liikuttava, rankka, synkkä ja haikea tarina, joka on hieman raskassoutuinen luettava, mutta Suleikan kohtalo on pakko saada selville lukemalla kirja loppuun. Loppu onkin komea ja huipentaa juonen hienosti. Mukana on niin ajan kuin perinteiden kuvausta, matkakertomusta, psykologiaa kuin historiaakin, ja myös Ignatovin inhoamaa inhimillistä tunnetta, kuten rakkautta, tosin sitäkin vaatimattomassa muodossa - olihan elämäkin vaatimatonta - ja verhottuna monin tavoin enemmän kuin suoraan näytettynä. Köyhyyden ja nälän kuvaus on hätkähdyttävää, arjen selviytymiskeinot hämmästyttäviä.

Mahtavatko naapurimme olla yhtä kiinnostuneita omasta historiastaan kuin suomalaiset omastaan - meillä historialliset kirjat ja romaanit ovat myydyimpien kärjessä. Ainakin tämä kirja on kuulemma todella suosittu Venäjällä. Yksi syy on varmasti se, että se on todellinen. Kirjailija on tehnyt taustatyöt huolella, ja tarinan idean hän sai omasta isoäidistään, joka oli karkotettuna nuorena tyttönä Siperiassa. Tuntui kuin lukisi muistelmia.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden ystäville, itänaapurista kiinnostuneille, historiafriikeille, ei helposti hätkähtäville tai hyvää mieltä hakeville.

Muualla: Anita Konkka kirjoittaa kirjasta ja aikakaudesta pitkän hienon analyysin.

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä. Into 2016. Suomennos Kirsti Era.

Blake Croach: Wayward Pines ja Pimeää ainetta

Wayward Pines -sarjaa aloin seurata telkkarista, mutten jaksanut tuijotella (kuten aina käy), vaan siirryin kirjoihin: dystooppinen tarina on jännä kuin mikä! Eletään merkillisessä, eristäytyneessä pikkukaupungissa, josta ei ole poispääsyä, huomaavat sinne joutuneet. Eivätkä kummallisuudet siihen lopu.

Salaisuudet alkavat selvitä, kun Ethan Bourke valitaan sheriffiksi. Tyypillistä scifissä, että suurimman vaikutuksen tekevät "keksityt" asiat, jotka voisi kuitenkin jollain lailla kuvitella tosiksi, jossain ajassa. Kirjassa niitä heitellään roppakaupalla. Lukija joutuu miettimään muun muassa sitä, millaisissa tilanteissa yhteiskunnan sääntöjen on oltavat tiukat ja kuka ne saa määritellä - kuka johtaa ja millaisia johtajia haluamme. Eikä vähiten mietitä ihmiskunnan tulevaisuutta.

Suoraviivaista jännitystä, matkailua ajassa, pelottavissa maisemissa ja mielikuvituksessa ja loppu, joka onnistuu yllättämään.

Muualla: Dystopian päätösosa sai sarjaan koukuttuneen Annikan ihon kananlihalle.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Innoittuneena varasin Crouchin uusimman kirjastosta. Lisää karmivaa jännää! Mutta ei. Valitettavasti Pimeää ainetta ei pääse lähellekään Wayward Pinesia sen enempää jännittävyydessä kuin mielikuvituksellisuudessakaan. Dystopiasta on kyse nytkin, mutta tarina perustuu oikeastaan vain yhteen henkilöön ja yhteen ajatukseen, multiversumeihin - siihen, kuinka monta mahdollista maailmaa voisi olla olemassa ja kuinka päähenkilö Jason näihin eri maailmoihin elämässään sotkeutuu.

Perusidea kuulostaa kiinnostavalta, mutta pohdinta siitä, voiko rinnakkaismaailmoja voi olla rajattomasti ja miten ihminen itse voi valinnoillaan vaikuttaa, ei riitä koko kirjan mitalle. Tarina ei vedä eikä nostata kierroksia, vaan lässähtää lopulta tavanomaiseksi taisteluksi; loppuratkaisu on sentään kohtalainen ja inhimillinen paikkaus, vaikkei sekään yllätä. Sepustus on suorastaan tylsä, olen pahoillani. Minua se ei vakuuttanut, mutta kirjailijan faneja kyllä, kun somea selailee. Varmasti kirjaa lukee sujuvasti myös moni muu perus-scifistä kiinnostunut.

Muualla: Simon mielestä hyvää scifiä ja hyvä tarina, joka toimi hänelle lukujumin poistajana. Hauskasti juuri tänään on Hesarissa juttu, jossa esitellään Heikki Ojan Universumi-kirja, jossa hän kertoo maailmankaikkeudesta ja tähtitieteestä. "Avoimista arvoituksista Oja mainitsee esimerkiksi mahdolliset rinnakkaiset universumit." Ehkä Croach on sittenkin oikealla asialla?

Blake Croach: Pimeää ainetta. Tammi 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro. Rekiaron suomennoksille kiitos: niitä ei edes huomaa, eli toimivat erinomaisesti.

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen

Suomen kielen kehityksen kantauralista nykykieleen tiivistää nautittavasti Lari Kotilainen, joka
väläyttää myös tulevaa.

Luulin kirjaa paksuksi tieto-opukseksi, jota saa raahata selkä vääränä ja kahlata läpi viikkokaupalla. Nimittäin kirjastojono eteni hyvin hitaasti. Vasta nyt sain se käsiini, vaikka teos ilmestyi jo syksyllä (ja varasin hyvissä ajoin). Yllätys oli sitä suurempi: kirjassa on vain 239 sivua, ja se sisältää jo kattavan lähdeluettelon. Fyysiseltä kooltaan se on pieni eikä yhtään pelottava, alle A5-kokoisine sivuineen ja pehmeine kansineen.

Mutta sisällöltään täyttä rautaa! Kotilainen kirjoittaa kielemme elämäkerran kansantajuisesti ja hauskalla, rupattelevalla tavalla, jota lukee kuin parasta romaania. Mikä voisi olla parempi elämäkerran aihe kuin kieli, jota kirjahullu palvoo jo valmiiksi. Sivut kääntyvät nopsaan, voin luvata, kuten varmasti kirjoittaja tarkoittikin.

Aihe on iso, ja Kotilainen on taitavasti tehnyt rankkaa karsintaa luettavuuden hyväksi. Lukijaa suoraan puhuttelevat kommentit toimivat, jos ei pahastu kovan faktan viihteellisestä paketoinnista. Minä koin saavani paitsi nautittavia lukuhetkiä myös kattavan yleiskatsauksen siitä, miten ja miksi kielemme on nyt sellainen kuin on. Kielemme on menestystarina, on kirjoittajan viesti, eikä hänen perusteillaan voi muuta sanoa.

"Tavallaan kirjakieli oli jopa sivutuote, joka oli pakko luoda, kun pyrittiin tärkeimpään eli pappien tarvitsemien tekstien julkaisemiseen kansankielellä."

Vanhat argumentit suomen kielen vaikeudesta, pienuudesta ja omalaatuisuudesta ammutaan alas vastaansanomattomasti. Vaikkei niillä kehtaa enää elvistellä, voimme ylpeillä monella muulla seikalla, etenkin kielemme kehittämisen määrätietoisuudella ja tietysti itse kielellä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja kauneudella.

Suomen kielen synnystä Kotilainen kertoo selkeän tarinan. Kantamuoto on kotoisin Volgan mutkasta, vaikka geenimme eivät, kuten nyt tiedämme. Suomen alueella "metsäläisten kieli" hajaantui murteisiin, joiden päälinjat olivat ruotsivaikutteisessa lounaassa ja venäjävaikutteisessa idässä. Kun kirjakieli oli pakko kehittää kruunun ja kirkon tarpeisiin, viisaat esi-ihmisemme loivat lopulta murteita yhdistelevän muodon.

"Murteiden taistelun lopputulos oli joka tapauksessa kompromissi, jonka ansiosta kaikki kiistakumppanit pystyivät poistumaan tantereelta pää pystyssä."

Poliittista tuuriakin oli: venäläisille oli eduksi, että suomalaiset intoilivat omasta kielestään ruotsin sijasta. Mutta toisaalta he eivät pitäneet piskuista kielialuetta riittävän tärkeänä uhmaamaan suurta valtakuntaansa. 1600- ja 1700-lukujen alkuhapuilujen jälkeen räjähtää.

"1800-luku on nimittäin parasta, mitä suomen kielelle on tapahtunut koko sen pitkän elämän aikana." 

Ajanjakso on kirjoittajan lempiaikaa. Ilmestyi Kalevala, syntyi sanoja käytännön tarpeeseen, sanoja tieteille, taiteille ja tunteille.  Aleksis Kivi tykästyi sanaan eräs, joka levisi tuotannon kautta kaikkialle. Ja sä-passiivi, sitähän jo Kivi käytti, kuten talonpojan oluenpanosta puhuessaan:

"Ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissas."

Kansallisuusaate oli kansainvälistä politiikkaa vahvempi. Saamme kiittää ällistyttävän viisaita kielitaitajiamme siitä, ettemme tyytyneet vain suomalaistamaan ruotsalaisia (tai venäläisiä tai saksalaisia) sanoja, vaan niille haluttiin omat ilmaisut. Porthan, Lönnrot (jolla oli sananmuodostusvimma), Kivi. Ja näiden aikalaiset, jotka tekivät hikistä työtä kielen sanaston ja kieliopin hiomisessa, tekivät minuun suuren vaikutuksen. Miksei heistä löydy julisteita, t-paitoja ja hymiöitä - he jos ketkä ovat kaiken mahdollisen hehkutuksen ansainneet. Ilman heitä ei olisi suomalaisuutta. Volter Kilpi vastusti keinotekoista sananmuodostusta ja suosi tapaa kasvattaa kieltä orgaanisesti. Sanojen keksimällä keksiminen on silti ollut täyttä työtä ja tuo meille yhä paitsi uutta sanastoa hauskoja hetkiä. Miksei näkkileipä voisi olla nakerre tai tablettitietsikka nyplaattori?

Kieli elää ja muuttuu jatkuvasti. Se on yksi kirjan keskeinen viesti. Pitääkö olla huolissaan? Ei, jos kirjoittajaa on uskominen. Koska alusta asti kieleemme ovat kuuluneet lainasanat, erilaiset aksentit ja muoti-ilmiöt. Hyvin ymmärrämme kysymyksen kaupassa: Missä täällä on niitä sikspäkkilöitä? Osa jää käyttöön, osa ei.

"Mielestäni huolestuttavaa on siis suomen kielen käyttöalueiden kapeneminen ei niinkään se, että siellä täällä käytämme englantia suomenkielisen puheen mausteena." 

Silti kielemme elää ja voi hyvin. Kirjoitustaidon heikentyminen on faktaa, mutta puhuttuna kieli pysyy voimissaan. "Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen tulevakin menestys on sen puhujien käsissä."

Kirjoitussäännöt muokkaantuvat puhekielen mukaan aikanaan. En silti mahda mitään sille, että "alkaa puhumaan" tökkii minua pahasti joka ainoan kerran; tuo länsimurreperäinen ilmaisu tuntuu niin vieraalta. Kotilainen antaa muuten hersyvän hauskan esimerkin uutistekstistä vuodelta 2060 - siinäpä mallia lastenlastemme vanhuuden normikielestä!

Kirja kannattaa ehdottomasti jokaisen lukea. Se innostaa ja innostuttaa kielen pariin ja antaa tietoa, huumorin siivittämänä. Kieli on vakava, mutta iloinen asia!

"Aivan törkeän kiinnostavaa matskua siis."

Kenelle: Aikuisille, joilla on jonkinlainen suhde suomen kieleen, puhuttuna tai kuultuna. Kotimaista kirjallisuutta lukevalle ja kielen amatööreille. Myös pikakertaukseksi ja viihdykkeeksi kieltä ja kirjallisuutta opiskelleille.

Muualla: Suomen kielen tutkimuksen ja historian runsaudensarvi, hehkuttaa Kirja vieköön -Riitta.  Mennään mukaan muutokseen, innostuu Kirjareppu. Mikään kieli ei menesty, jos se on käyttäjille yhdentekevä, sanoo Lari Kotilainen itse Kielikellossa, suomensuojelijan ohjeissaan.

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016. Ulkoasu: Aleksi Salokannel.

Helmet-haaste 2017 kohta 21: sankaritarina. Sellaisena haluan suomen kielen nähdä.

Sinikka Vuola: Replika

Replika on kaunis ja hurja, kauhistuttava teos. Kauniiksi sen tekee Vuolan välkkyvä, lepattava ja mielikuvituksellinen kieli, joka on kuin runoa. Sinikka Vuola kuuluu siihen kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat siirtyneet runoudesta proosaan ja hienolla tavalla tuovat lyriikan monimuotoisuutta ja -merkityksellisyyttä romaaniin. Onko Replika siten kopio tai varmuuskopio runosta, en tiedä: se voi olla sitä, mutta myös monenlaista muuta.

Hurjaa kirjassa on tarina ja sisältö. Pienen lapsen ja äidin tuttu symbioosi vaihtaa muotoaan johonkin muuhun, joka saa lapsen ymmälleen: jättää hänen niin rakkauden kuin ravinnon nälän. Äitiä vaivaavat demonit saavat lopulta vallan, lapsi menettää äitinsä herra Kuolemalle, joka on aina lähistöllä vaanimassa.

"...onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa? ...Muisto on tarve toistaa sama kuva. Muisto on pakkomielle elää sama yhä uudestaan.....Muisto on vimma kokea sama yhä uudestaan ja kuitenkin se on pelkkä vääristynyt kuva. "

Silloin saapuu Siniparta, metallinharmaa mies, ja vie murrosikään ehtineen pojan toiseen maailmaan, kiellettyyn mutta kiehtovaan. Jossa rakkaus on rautaa ja tuskaa ja jäniksenkorviin pukeutuneita naisia.

Henkilöt, joita poika tuntee lapsena, ovat hekin jollain tavalla vääristyneitä ja kummallisia meidän maailmamme silmin: Leipuri, joka paikkaa sielunsa reikää pullosta ja hakkaa poikansa mykkyyteen; tämän vaimo, joka tuoksuu aniksella ja vaniljalta mutta joka ei näe; Kerjäläistyttö, joka on näkymätön; Kaivos, joka ei elä mutta puhuu syvältä mustasta kidastaan. Onko ihme, jos poika näkee pahoja kuvia öisin jo pienenä ja haaveilee tuntemattomasta isästään, vaikka tuntee vain äidin.

"Kohtalo oli se maisema jota oli hyvä katsella, kohtalo oli ne kasvot jotka oli syytä nähdä aina edessään. Minun sisälläni oli veitsi jolla oli sinun nimesi: tuska siitä että muistin sinut."

Kirja on painajainen, johon heräät hikisenä ja joka välähtää mieleen, halusit tai et. Se on kasvukertomus tai symboli mille tahansa muuttuvalle; ihmiselle, rakkaudelle - tai taiteenteolle, kuten takakansi vihjaa. Tarinan voi tulkita monin tavoin: minä näin sen ensisijaisesti kertomuksena elämän muuttumisesta kuolemaksi. Kirja sisältään pisimpiä ja perusteellisimpia lukemiani kuolemakuvauksia. Miten pitkä kuolema voi olla? Ehkä kuolema on elämän mittainen?

Synkkä, kielen ja mielikuvituksen äärirajojen kolkuttelullaan pakosti ihailua herättävä tarina, joka koputtaa alitajunnan pahimpien pelkojen ovelle.

Kenelle: Rohkealle lukijalle, suomen kielen ihailijalle, pimeässä viihtyvälle, omaa tulkintaa etsivälle.

Muualla: Tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, usuttaa lukemaan Omppu. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua, sanoo Kaisa Reetta. Tuijata kirjoittaa avoimen kirjeen Leipurin vaimolle ja muistuttaa, ettei lukija välttämättä ymmärrä kaikkea. Surrealistinen, häilyvä pimeä ja väkivaltainen. Lukijan on syytä olla hereillä, tuumii Maisku.

Sinikka Vuola: Replika. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Irene Markkulan esikoisromaani on varsin tyylikäs ja uteliaisuutta herättävällä tavalla massasta poikkeava teos; se kertoo malariatutkija Alinasta, joka menettää puolisonsa auto-onnettomuudessa ja lapsensa puolison vanhemmille. Naisparilla kun ei ollut virallisia dokumentteja - lapsi oli vielä pieni, ja aikaa piti olla.

Alina tutustuu Lotteen, lääkäriin, joka työskentelee Thaimaassa. Sekä tämän kautta Kianiin ja tämän pikkusiskoon Poaan, joiden äiti kuoli malariaan.

Malaria on yksi maailman vakavimmista taudeista, ja siihen sairastuu eniten ihmisiä vuosittain. Tautiin kuolevat olevat yleisimmin lapsia. Kirja ei vihjaa, vaan sanoo suoraan:

"...tietääkö hän, miten vähän malariatutkimukseen käytetään rahaa, vaikka mahdollisuuksia olisi paljon enempään. Tietääkö hän, miten suurin ponnistuksin ensimmäisen maailman elintasosairauksiin yritetään samaan aikaan löytää parannuskeinoja."

Alina ja Lotte tekevät työtä samaa vihollista vastaan. Kirja on kuitenkin enemmän ihmiskuvaus- ja suhderomaani kuin lääketieteellinen, vaikka lukija tapaa romaaneissa uusia sanoja (karhukainen, hyppyhäntäinen, horkkahyttynen...) ja tulee ajatelleeksi lääketieteen etiikkaa; rahan ja vallan käytöstä on tietysti kyse globaalilla tasolla. Ihmisen tasolla kyse on elämästä ja kuolemasta.

"Maailmassa on asioita joista ei saisi poiketa, hän ajattelee, aakkosjärjestys, aineiden molekyylijärjestys, matemaattiset säännöt, se että yön jälkeen tulee aamu, vastasyntyneen minimipaino."

Ammattilaisen työhön ja tutkija-ajatteluun on kiinnostava tutustua. Alinan selviytymiskeinot ovat selkeät: hän rajaa maailman keskittymällä yksityiskohtiin, mittakaavoihin ja eri todellisuustasoihin.

"Vaikeinta on varmasti heillä, joiden on pakko katsoa kokonaisuutta."

Tummasävyinen kirja on miellyttävä tuttavuus rauhallisen ja vakuuttavan, epädramaattisen tekstinsä ansiosta sekä kiinnostava luettava tärkeiden erityisaiheidensa ja niiden uskottavan esiintuomisen ansiosta. Elämä ei ole oikeudenmukaista, tuntuu viesti olevan. Mutta tummuus ei ole mustaa, vaan se saa myös valoisampia sävyjä; syntyy lapsi. Tai joku selviää elossa, joku sairastunut paranee, joku löytää kumppanin. Esikoiskirjailijuus näyttäytyy jonkinlaisena "lopullisen" kirkkauden puutteena: aikatasoilla pelaaminen ja niiden välillä siirtyily tuntuu turhalta lukemisen vaikeuttamiselta; etenkin alussa, kun henkilöt olivat vielä tuntemattomia, kesti aikansa hahmottaa, kenestä nyt puhutaan.

Kenelle: Tutkijantyöstä kiinnostuneille, globaalisti ajatteleville, ajankohtaisuutta etsivälle.

Muualla:  Pääsi yllättämään ja vain parani loppua kohden, sanoo Mari A. Tavattoman kauniilla kielellä kirjoitettu, toteaa Kirsin Book Clubin Kirsi, joka tapasi kirjailijan. Rauhallinen, viisas ja sydähdyttävä romaani, sanoo Lumiomena, jolta löytyy lisää linkkejä kirjablogeihin.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa. Gummerus 2016. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2017 kohta 48: kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän. Malariatutkimus ja -hoito on sellainen aihe.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Kun bloggarikollega tarjosi kirjaa, olin epäluuloinen. Ruokakirja, minulle? Ei kai siinä vain ole reseptejä? No, se ei sillä tavalla ole ruokakirja, kuulin. Ai siis ruokakirja, joka ei puhu ruuasta?

Piti ottaa selvää. Ruuasta puhutaan, se on suorastaan keskeinen aihe ja teema. Mutta ei tosiaan sillä tavalla, mitenkään arkisesti, vaan riemastuttavalla hifistelytavalla, vähän Tuomas Vimman Gourmetin tapaan. Pidin siitä(kin) Vimman kirjasta hurjasti, ja tämä tuo samanlaista outoa säihkettä ja menee yhtä pitkälle ruuankäsittelyn äärimmäisissä taidoissa, joita ei todellakaan joka päivä tapaa.

Amerikkalainen Eva on huippukokki. Kirja kertoo hänen tarinansa, joka alkaa jo ennen syntymää, kiertyy kodin ja yksinäisen koulukiusatun tytön vaiheiden kautta kulttikokiksi, kuten takakansi häntä luonnehtii. Ja miten se kertoo: kieputtaen niin, että lukija saa huoletta heittäytyä pyörteeseen ja vain nauttia menosta.

Tarkkana saa olla: kuka nyt puhuu ja miksi ja miten tähän päädyttiin? Tilanteet, ajat, paikat ja puhujat vaihtuvat nopeasti. Luvut on nimetty ruokalajien nimin (ei kovin mielikuvituksellista), ja tekstit jakautuvat lukijaystävällisesti lyhyempiin pätkiin, joita on pettävän nopea lukea, sillä teksti vie mennessään (katso kappaleen alku).

Rakenne on mainion yllätyksellinen, teksti makoisa yhdistelmä sujuvasti sulavaa proosaa, ironiaa ruoka-ajattelun äärimmäisyyksistä (chilien kasvatus scoville-mittareineen toi mieleeni Johanna Sinisalon) ja viihdyttäviä koukkuja; kunnon kattaus! Esimerkin aiheesta elävästä elämästä kertoi muuten Image-lehti äskettäin: laaturavintolassa itseleivottu leipä on jo must, nyt erotutaan sen päällisellä. Voin pitää olla ruskistettua tai vähintään "kirnuvoita" (eikö muuten voi ole aina teknisesti ottaen tehty kirnuamalla?), joka on itsekirnuttua ja jonka maidon alkuperän ravintola ilmoittaa lehmän nimeä myöten. Mutta kirjaan palatakseni: ihmiseen se ei keskity. Eva jää kaukaiseksi, kaikesta puheesta huolimatta. Hän ei ole itse äänessä.

Oliko nautinto suolainen vai makea? Molempia, mikä on minusta mainio vaihtoehto (suolapähkinäsuklaa!). Makeaa kestän huonosti, suolainen on aina ensi sijalla ja perusta, jonka päällä voi olla muutakin. Evan kipeä kasvukertomus kuorruttuu viihteeksi, mutta sisältö ruokkii lukijaa ruuan merkityksestä - ruuankäsittelyn näen tässä elämänhallinnan synonyymina - sekä taidosta, josta tavis voi vain nähdä unta. Tai nauttia hyvissä ravintoloissa tai kirjassa, kuten tämä osoittaa. Nautin!

Kenelle: Suolaisen ja makean yhdistäjille. Kokkauksesta kiinnostuneille. Vetävän ja fiksun viihteen ystäville.

Muualla: Täydellisen nautittava ja viihdyttävä episodiromaani, sanoo Lumiomena. Kirja ei häpeile olla hauska, sanoo Krista. Nam, sanoo Susa, Järjellä ja tunteella: lukija saa nauraa hyväntahtoisesti monenlaisten erilaisten ruokatrendien uhreille. Kepoista hyvän mielen kirjallisuutta, sanoo Suketus. Viihdyttävä, hauska ja yllättävä, neuvoo Lukuneuvoja.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt. Tammi 2016. Suomennos Mari Hallivuori.

Matalan kynnyksen runoutta

Kirjablogeissa näkee aika vähän runouden käsittelyä. Harvassa ovat omatkin runobloggaukseni, koska ensinnäkin luen niitä (liian) vähän ja toiseksi, runoista kirjoittaminen tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä runot ovat proosaa enemmän tunnekokemuksia, joita sysisuomalaisen on vaikea pukea sanoiksi? Ja se ikuinen pelko, ettei ymmärrä pointtia ja tulkitsee aivan väärin... Vaikka periaatteessa kai on niin, ettei runoja voi tulkita väärin, vaan vain eri tavoin ja omalla tavallaan. Siinä niiden hienous!

Samoja asioita mietti Omppu ja ryhtyi tuumasta toimeen käynnistämällä runohaasteen (logo on Ompun). Osallistun haasteeseen esittelemällä runokirjoja, joiden lukeminen ja tulkitseminen on helppoa vähemmänkin runoutta tuntevalle, kuten itselleni. Matalan kynnyksen runoutta siis!

Pekka Kytömäki julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Ei talvikunnossapitoa vuonna 2015. "Keski-ikäisen runopojan"
aforismimaiset runot ja ajatelmat olivat ilahduttaneet meitä hänen someseuraajiaan jo pidempään, joten julkitulo ei ollut yllätys, vaan väistämätön vaihe taitavan tekstimiehen uralla.

Hän havainnoi miehen arkea, luontoa ja ylipäänsä elämänmenoa oivaltavasti ja riemastuttavasti, usein yllättävästä näkökulmasta. Tiiviseen lauseeseen ja niukkaan sanamäärään sisältyy paljon.

Ilmaiset itseäsi 
lompakollasi.
Aika köyhää.

Voisin lähteä 
milloin hyvänsä.
Olen perillä.

Kytömäki on taitava kielellä ja merkityksillä leikkijä. Leikkisyys on yksi hänen tunnuspiirteitään (hän on muuten myös uskomaton palindromien tekijä). Näistä runoista jää hyvä mieli.

Yhtä raakoja
mustikat ja hyttyset.
Poimija kypsyy.

Hänen toinen kokoelmansa Valo pilkkoo pimeää ilmestyi 2016:

En suostu jäämään
yhden hudin ihmeeksi.
Olen uusinut kynänkantolupani
ja tähtään ladon seinään. 

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa. Sanasato 2015; Valo pilkkoo pimeää. Sanasato 2016.
Tyyliin sopivat kannet ja piirroskuvituksen on tehnyt kirjailijan vaimo Anna Kytömäki. Ja kyllä, myös Anni Kytömäki on sukua, Pekan sisko.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna tykästyi tyyliin. Helppoa mutta sisällöltään antoisaa, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Leena Lumi suosittelee. Mahtavaa, hykertelee Kaisa Kannesta kanteen. Suoraan suomalaiseen sieluun, summaa Luettua elämää -blogin Elina. Pekka on ihminen, joka osaa kirjoittaa, tuumii Suomi lukee -Krista. Luetut, lukemattomat -Liisa hymyili koko kirjan mitalta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari kertoo kauniisti.

 - - - - - - - - - - -

Tuija Takala on tehnyt paljon töitä selkokielen puolesta. Selkokielelle on ollut kasvava tilaus viime vuosina, muun muassa maahanmuuton kasvun myötä, kun suomen kielen opetus kaipaa keinoja opettaa eri-ikäisille kieltämme ja kulttuuriamme, jonka perusta on vaihteleva luontomme.

Tuija kirjoitti selkokielisen runokirjan Kierrän vuoden. Se kuvaa nimensä mukaisesti vuodenkiertoa luonnossa, havaintoja ympäristöstä ja oman pään sisältä. Vuoden jokainen viikko saa oman runonsa, joita tukevat komeat luontovalokuvat. Pieni ja pehmeäkantinen kirja on jo muodoltaan helposti lähestyttävä. Se sisältää kauniita, harkittuja säkeitä ja laajan tunnekirjon kattavia ajatuksia, joita on helppo seurata ja tuntea omikseen. Sopii siis johdatukseksi runomuotoon ja kieleen erinomaisesti myös meille muille kuin kieltä vasta opetteleville!

Tuija kertoo blogissaan Tuijata kirjasta yleis- ja selkokielellä sekä antaa teksti- ja kuvanäytteitä.

Tuija Takala: Kierrän vuoden. Opike 2016. Luontokuvat: Jani Ahti.

 - - - - - - - - - - -

Ja vielä kaupan päälle pari vinkkiä yhdestä lempiaiheestani, Helsingistä, kertovista runoista: Jukka Pakkanen tarjoilee tunnelmapaloja kaupungista joskus sotien jälkeen, Olympiakisojen aikaan. Aikaan, jolloin Ajanmiehestä saattoi ostaa teryleenipuvun, luistelukentän taustamusiikkina soi Lazzarella ja Paul Anka kävi Dianoineen Lintsillä. Rautatieasemalla saa kenkälankkauksen, Vanhalla huudetaan vallankumousta ja kipataan pitkä nelonen. Lapset uittavat kaarnaveneitä, maantiet Helsingistä pois päin pölyävät, ja Hietsussa on voda lämmintä ja donnat hehkeitä. Slangia ja nostalgiaa vanhemmille helsinkiläisille!

Jukka Pakkanen: Helsingin tuulia, stadin valoja. Artemisia Edizioni 2016.

Muualla: Mummo matkalla -blogi kertoo Pakkasen kirjasta laajemmin. Like esittelee Pakkasen sivuillaan. Postaukseni Pakkasen kirjasta Triesten taivas.
 - - - - - - - - - - -

Tässä yhteydessä on ehdottomasti mainittava myös helsinkiläinen Anja Erämaja, joka on tässä  päivässä: myös hänen runoelmiaan on helppo lukea. Eikä niistä voi olla pitämättä! Katso postaukset Töölönlahti ja Ehkä liioittelen vähän.

Näillä minä pääsin alkuun; ehkä vielä innostun runohaasteen ja runopuheen myötä lukemaan runoja enemmänkin, saa nähdä.

Kenelle: Runoista kiinnostuneille mutta niitä vierastaville. Oivaltavia sanailuja, kaunista suomen kieltä, tunnelmakuvausta ja harkittuja ajatuksia arvostaville.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Tutkimusretki on aina kiehtova aihe! Ranskalainen professori Moltique palkkaa apulaisekseen venäläisen Iax Agolaskyn matkalle Luoteis-Venäjälle, lähelle Suomen rajaa, tutkimaan outoa kansaa, jonka huhutaan elävän alueella.

Eletään vuotta 1819, ja varusteet ovat sen mukaiset: riisiä, ryynejä, viiniä, konjakkia, absinttia, sikareita... Retkikunta tietää, että edessä on pitkä rupeama, "ehkä jopa vuosia." 

Pitkän matkan jälkeen rakennetaan leiri. Ja oikeaan paikkaan, käy ilmi, sillä tutkijat alkavat nähdä outoja asukkeja erään luolan lähellä. Niitä arvellaan ensin eläimiksi, sitten jonkinlaisiksi eläimen ja ihmisen muunnoksiksi. Kyse on lapsista, se on selvää. Moltique nimeää heidät Varjojen lapsiksi, mutta se ei estä häntä tappamasta yhtä olentoa ja ottamalla tästä näytteitä purkkeihinsa. Eikä retkikunnan asukkaita himoamasta tuoretta liharuokaa. Agolaskya asia mietityttää ankarasti.

"Moltique osoitti minua kaluamallaan jäniksenluulla ja kysyi, onko minusta sopivaa syödä jänistä ja söisinkö mieluummin hänet. Kysyin professorilta, miksi sitten kutsumme luolan lapsia lapsiksi, emmekä poikasiksi tai pennuiksi, kuten olisi luontevampaa, jos he - ne? - kerran ovat eläimiä."

Kielitieteilijän näkökanta ei miellytä professoria, jonka tavoitteista ja ajatuksista on vaikea saada selkoa. Agolasky on nöyrä palvelija ja ylitsevuotavan kiitollinen retkueen huoltajille, vaikka inhoaa näitä näiden raakuuden takia. Oikeastaan hän pitää kaikkia jonkinasteisina rikollisina. Mutta apulainen tekee hänelle määrätyt työt ja yrittää imeä oppia professorilta, ymmärtääkseen, mistä on kyse.

Mutta seikkailussa asiat eivät koskaan mene kuten on suunniteltu, eivät tässäkään. Iaxin elämän tulevat vuodet muuttavat täysin, samoin professorin - ja koko retkikunnan.

Mistä tiedämme tämän kaiken? Tutkimusmatkasta ei juuri uutisoitu - syistä, joita päiväkirjan perusteella voi arvella - mutta Agolaskyn päiväkirjasta löytyi myöhemmin säästyneitä sivuja, joihin tarina pohjautuu. Valokuvaaja Pekka Nikrus toteutti modernilla tekniikalla näyttelyn, jossa realisoituivat Agolaskyn visiot lasten kuvista, joita mies tuotti ranskalaisen valokuvaajan Tournachonin kanssa retkensä jälkeen, 1800-luvun puolivälin tekniikalla. Kirjailija sai tutustua näyttelyyn, joka vei hänet Luoteis-Venäjälle ja sisään tarinaan. Se ansaitsi tulla kirjatuksi ja dokumentoiduksi.

Ällistyttävä, pelottava, maaginen ja surullinen tarina niistä, jotka ovat erilaisia ja niistä, jotka pelkäävät erilaisuutta. Huima sukellus johonkin ihan muuhun, ja silti melkein meihin itseemme. Tai oikeastaan juuri meihin itseemme. Juuri nyt ja tänään: ihmistä ei jokunen sata vuotta muuta.

Lumouduin. Enkä enää ihmettele sitä, että kirja sai vuoden 2016 Savonia-palkinnon. Ehdolla oli monta tunnetumpaa ja arvostettua kirjailijaa, mutta raati teki kunnioitettavan rohkean ratkaisun. Se halusi tällä kertaa nostaa esiin jotain sellaista, joka ansioistaan huolimatta muuten jäisi varjoon. Ratkaisu toimii: en olisi edes tiennyt kirjasta ilman palkintoa!

Virve Sammalkorpi on aiemmista romaaneistaan minulle tuttu. Olen lukenut kaikki, pidän etenkin tuotannon alun kirjoista. Harmittavasti ne ovat ilmestyneet esiblogiaanisella ajalla, joten muistiinpanoja ei ole. Paflagonian perilliset on uusi aluevaltaus kirjailijalle, ja olen iloinen, että hän räväytti näyttävästi. Yksityiskohdista voisi löytää jotain nillitettävää - ehkä tarkkuutta joihinkin kohtiin - mutta toisaalta, jotain saa jäädä lukijankin vastuulle, eivätkä ne unimaisen kokonaisuuden vaikutusta muuttaisi. Kuvaliitteet raapivat kylmät väreet lukijan selkään.

Kenelle: Historian, kansatieteen ja fantasian ystäville, tutkimusmatkojen ahmijoille, ihmisyyttä miettiville, tarinasta lumoutuville.

Muualla: Hieno, omaperäinen pieni kirja, sanoo Marika Oksan hyllyltä. Teema on hyvin ajankohtainen, sanoo Amma. Ihmeellinen kirja, sanoo Tuijata. Kiehtova, vahvatunnelmainen, hieman synkkä mutta kiehtova, kuvailee Ulla. Surumielinen ja välillä ahdistava ja siksi vaikuttava, miettii Taikakirjainten Raija. Kiehtova, unenomainen kuvaus ihmisyydestä ja sen varjopuolista, sanoo Kirjakaapin kummitus. Melankolinen, vangitseva kuvaus mielikuvitusta ruokkivista ihmishybrideistä, muotoilee Niina Yöpöydän kirjat -blogissa. Ikivanhaa ymmärrystä jostain pysyvästä ja ohittamattomasta, tuumii Suketus.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Karisto 2016. Kuvitus ja taiton suunnittelu: Pekka Nikrus. Kirja perustuu Nikruksen valokuvasarjaan Varjojen lapset. 

Helmet-haaste 2017 kohta 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Sopii myös kohtaan 31, fantasiakirja, sekä kohtaan 47, jossa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Antti Tuuri: Tangopojat

Kerrankin olen liian nuori, nimittäin muistamaan suomalaisten muuttoaaltoa Ruotsiin. Mutta juttuja olen kuullut senkin edestä, ja tavannutkin muuttaneita. 1960-luvun ajankuvaa muistuttelee mieliin Antti Tuuri, jonka tarina Pohjanmaalta Ruotsiin muuttavasta nuoresta miehestä, Saulista, on hykerryttävä ja niin todellinen kuin kirjassa olla voi.

Aika oli merkittävä: maataloudesta siirryttiin tehdastöihin, kylistä kaupunkeihin, niukkuudesta hankintaan. Unelmat alkoivat käydä toteen, jos rohkeutta riitti tai oli pakko.

Kun miehistä puhutaan, ei kulkupelejä voi ohittaa. Sauli toimii Huhtalan kuorma-auton kuskina.

"Istuttiin hetki puhumattomina, molemmat tiesimme, että autoon oli nyt tullut paha vika. .... Kysyin palkoista, joita minulle oli maksamatta. Huhtala takasi, että ne säilyisivät kirjanpidossa ja olisi nostettavissa heti kun rahaa kassaan alkaisi virrata. Huhtala oli sen näköinen, että minun tuli sitä sääli enkä alkanut rahojani kovistella; sanoin pärjääväni."

Sauli on musiikkimiehiä: hän soittaa haitaria, saavuttaa nimeäkin tanssiorkesteri Hurmeessa. Orkesterin laulaja Elina viehättää Saulia, mutta tyttö livahtaa muille maille ensin - Ruotsiin tietysti. Jonne Saulikin lähtee, tehtaalle töihin, paitsi ansaitsemaan elantoaan, myös katsastelemaan, josko Elina löytyisi. Musiikkihommia hän ei jätä, eikä soitintaan, mistä osoittautuu olevan paljon etua uusissa kuvioissa. Keikkoja alkoi tulla.

"Harju sanoi, ettei se ollut haitarikappale, mutta en ruvennut siitä väittelemään, vaan soitin kappaletta jonkin matkaa. Rumpali myönsi, että olin soittajamiehiä."

Tuuri kuvaa takkuista elannonhankintaa kotiseudulla, päätöstä vaihtaa maata ja matkaa Ruotsiin ja siellä suomalaisten asemaa realistisesti, lakonisella lauseellaan ja huumorillaan, joka pyrskähdyttää monta kertaa. Sauli kavereineen sählää kuten nyt nuoret miehet sähläävät. Suomalaiset törttöilevät kuten nyt suomalaiset törttöilevät. Ja kasvattivat kaverihenkeä kuten nyt suomalaiset kasvattavat. Kovin kaunista kuvaa Ruotsista ja ruotsalaisista tarina ei anna, mutta siedettävän. Pääsihän siellä ansioille, ja oli sentään suomalaisten yhteisö ja tansseja, joihin Sauli pääsi soittamaan, jopa itsensä Laila Kinnusen taustalle.

Sivuhenkilöt ovat herkullisia: Kamppila orkesterinjohtajana ja maailmanomistajana, Varpula autokuskina, bändin ja tehtaan kaverit omineen. Keskustelut ja tapahtumat ovat elävästä elämästä.

Ja rakkautta ei unohdeta, ei Sauli ainakaan - joka on naisten mieleen niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Ketä naista ei muusikko kiehtoisi! Saulin pikkuveljestä Kaitsusta on iloa, mutta myös huolta, kuten nuorista aina.

"Ollila lupasi, että Kaitsulle olisi töitä Volvollakin koska tahansa. Sanoin pitäväni sen mielessäni."

Löytääkö Sauli Elinan, sopeutuuko suomalainen Ruotsiin, onko Volvo parempi kuin Skoda ja voiko maata viljellä ilman kasvimyrkkyjä? Monenlaista pohdittavaa. Tuurilta hieno, rennoin rantein tehty kirja, jonka faktat ja ajankuva ovat yhtä viilatut ja taustatöineen tarkistetut kuin hänellä aina - kielen tarkkuudesta puhumattakaan - mutta mukana on vahvasti myös viihdytysaspekti ja lukemisen helppous. Ja tiukka kytky suomalaisen tähän päivään ja siihen, miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme.

Lukija voi luottaa taustojen toimivan ja saa vain nauttia tarinasta. Viihtymisen lisäksi voi miettiä sitä, että suomalaisia muutti Ruotsiin kolmisensataatuhatta. Ja me nostamme metelin ja hätätilan muutamasta kymmenestätuhannesta mamusta. Ai niin, Amerikkaan muutti vajaa nelisensataatuhatta suomalaista. Mutta näistä voitte lukea muualta, vaikka Tuurin aiemmista teoksista. Sanon vain, että jos tämä kirja ei ole ajankohtainen maahan- ja maastamuuttoa käsitellessään, niin mikä sitten. Miltä maastamuutto oikeasti tuntuu?

Arvostan lujasti Tuurin aiheita, tapaa tarinoida ja lopputulosta. Kirjassa yhdistyvät vaivattomasti yhden suosituimman - yli miljoona kappaletta myyneen - kirjailijamme parhaat puolet: omintakeinen huumori, elämänviisaus ja äly, ajankuvan luomisen tarkkuus ja naseva sanankäyttö. Ja perisuomalaisuus. Maanvaihto ole ole suomalaisille outo asia, kuten Tuurin suosio osoittaa, sanovat poliitikot, populistit ja ääriliikkeet mitä tahansa. Kansa tietää paremmin. Sopii Suomi 100 -vuoteen ja maailmantilanteeseen kuin nenä päähän. Tai puukko tuppeen, kun pohjanmaalaisesta puhutaan.

Kenelle: Tarinoiden ystäville, suomalaisen miehen mielenmaisemasta kiinnostuneille, maahanmuuttajatarinoista innostuville tai mamuja kammoaville, pohjanmaalaisille, lakonisen huumorin ja tarkan faktan yhdistämisen arvostajille.

Muualla:  Tuijata ilahtui aiheenkäsittelystä, ajankuvasta ja tarinoinnista. Anssi näki kirjan uutena aluevaltauksena Tuurille. Kirjabloggarit ja 101 -kirjaa -hankkeessa kirjasta Ameriikan raitti kirjoittaa huhtikuussa Kujerruksia-blogi. Tuuri on ilmiselvä valinta listalle, niin monista syistä.

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 8: Suomen historiasta kertova kirja.

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla

Olen aika ylpeä itsestäni, kun selätin Eskelisen kirjan suomalaisen proosakirjallisuuden historiasta, lähes 600 sivua. Kirja ei siis ole "historia", vaan "historiasta." Eskelinen kertoo näkemyksiään alkaen aina Mikael Agricolasta (ABC-kiria, 1543. Nimellä tuskin on tekemistä nykyisen liikenneasemaketjun kanssa.) aina vuoteen 2012 saakka. Samalla lukija saa kertauksen Suomen historian tärkeimmistä käänteistä Ruotsin vallan ajasta nykypäiviin.

Kirjallisuutta en ole opiskellut, joten olen sillä tavalla korruptoitumaton aiempiin kirjallisuustutkimuksiin tai sen tapaisiin nähden - kun en ole lukenut yhtään - enkä tunne alan termejä, joita tietenkin tutkijan kielenkäytössä vilisee. Päättelin oudot sanat kontekstista tai jätin vain surutta huomiotta, kuin lukisin vierasta kieltä, mutta silti koen saaneeni kirjasta paljon tietoa ja näkemystä. Ja yllättävää kyllä, suuresti iloa, monta naurunhyrskähdystä. Eskelisen reipas kannanotto ja luettava kieli (jos termejä ei lasketa) pitivät kiinnostusta yllä, luonnollisesti kiinnostavan aiheen lisäksi. Viihdyttävää, kerta kaikkiaan!

Eskelinen on sitä mieltä, että monesta suomalaisen kirjallisuuden ala-aiheesta puuttuu "kunnon tutkimusta". Ja sitä myöten myös kunnon kokoava esitys aiheesta, jos oikein tulkitsin. (Eikä hän tosiaan väitä tämän sellainen olevan, tähdennän.) Mutta näillä on pärjättävä, mitä on, ja modernin kielensä (paskanjauhanta-tyyppiset termit minäkin ymmärsin) ja nykyilmaston suosimien kärjekkäiden mutta selkeiden mielipideilmaisujen ansiosta tämä voisi hyvin olla vaikka alan oppikirja. Teos kattaa kuitenkin koko historiamme suomenkielisenä kansana ja nostaa esiin nimiä, joista harva on koskaan kuullutkaan.

Kirjaesittelyt ovat yksi kirjan herkullisimmista anneista. Eskelinen referoi yleisölle (ja hänen mukaansa myös monelle tutkijalle) tuntemattomampia kirjoja komeasti ja kiinnostavasti. Vaikka hän keskittyy enemmän kirja-alaan ja sen pohtimiseen, mitä on julkaistu ja mitä ei ja miksi, kuin yksittäisiin kirjailijoihin, saa lukija paljon äärettömän mielenkiintoista tietoa myös noista varsinaisista tekijöistä, jotka ovat tehneet sen, mistä kerrotaan - kotimaisen kirjallisuuden.

Kirjanjulkaisun historiaa Suomessa Eskelinen kuvaa ja myös suomii kovin sanoin. En käy kertaamaan tapahtumia, mutta miehen mukaan julkaisupäätökset keskittyivät liikaa muutaman harvan käsiin 1900-luvulla, etenkin sen puolivälistä eteenpäin, jolloin Tuomas Anhava vaikutti monen suuren kustantamon ja kirjallisen julkaisun taustalla.

"Tuomas Anhavan kirjallisuushistoriallinen ja -tieteellinen tietämättömyys paistaa korkealta ja valitettavan vaikutusvaltaisena..." 

Tavislukijana en piittaa siitä, ymmärtääkö joku kustantaja modernismin käsitettä vai ei (ja mitä se edes on?), mutta tämä tuntuu olevan Eskelisen kynnyskysymyksiä. Ymmärrän, että tutkijalle luokittelu on olennaista. Lukija lukee vain hyviä tai huonoja kirjoja. Anhavan moittimiseen kirjailija käyttää sivukaupalla tilaa, mikä tuntuu hieman hämmentävältä. Samoin intohimoisen negatiivinen suhtautuminen vaikkapa Antti Hyryyn. (Itse luin Uunin zeniläisenä teoksena - muuraa tiilen, muuraa tiilen, muuraa tiilen... - ja arvostan omaperäistä otetta.) Ehkä kielteisistä paukuista osan olisi voinut panna "hyviksi" kelpuutettujen kuvaukseen, ajatellen kansan (jota edustan) sivistyksellistä puolta. (Ja muutenkin pidän parempana nostaa hyviä kuin lyödä "huonoja".)

On hienoa lukea teräviä nostoja Eskelisen tärkeiksi (ja hyviksi) katsomista kirjoista. Jos Alastalon salissa ei saisi armoa, menisin ja vaihtaisin lukuharrastuksen vaikka käytettyjen maitotölkkien keräilyyn. Mielipiteitä toki yksittäisistä kirjoista ja tekijöistä voi ja saa olla, ja niitä on hauska mutta myös avartava lukea. Noinkin voi ajatella!

Mutta Eskelinen ei perusta vain mielipiteille, vaikka kirja on niitä täynnä. Hänen tietämyksensä suomalaisesta kirjallisuudesta on häkellyttävä, kunnioitettavan syvä ja laaja. Kirja kannattaa liittää kotikirjastoon, jos kotimainen kirjallisuus taustoineen kiinnostaa. Myös Kirjabloggareiden 101 kirjaa -hankkeeseen siitä saa mukavasti taustatietoa. En kuvittelekaan omaksuneeni kaikkea yhdeltä lukemalta, vaan tätä täytyy tutkia rauhassa, ehkä osia sieltä täältä silloin tällöin.

Kuten sanottu, kirja ei ole The Historia. Se ei ole kaikenkattava, ei puolueeton eikä missään nimessä neutraali. Ja esimerkiksi viihdekirjallisuus jää lähes pois, mikä harmitti minua. Mutta tietoa ja sivuja on silti jo niin paljon, että rajausta on ymmärrettävästi ollut pakko tehdä.

Informatiivisyydessään, kiinnostavuudessaan ja viihdyttävyydessään todella antoisa luettava. Pidin myös kirjan ulkoasusta; kansikuva on komea ja pehmeä lievekansi helppo käsitellä.

Kenelle: Suomalaisen kirjallisuuden rakastajille, kustannusmaailmaa seuraaville, merkkiteoksista tärppejä hakeville, tutkijatermejä säikähtämättömille, ronskeja mielipiteitä sietäville.

Muualla: Anita Konkka ei malttanut nukkua. Muista blogeista en löytänyt paitsi Eskelisen omasta monoblogista. Soisin kommentteja enemmänkin!

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Siltala 2016. Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä.

Kuuntele Eskelistä kertomassa kirjastaan Suuren hesalaisen kirjakerhon podcastina.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen on asunut ja työskennellyt toimittajana useita vuosia Kiinassa. Maassa vallitsi yhden lapsen politiikka vuosina 1980-2015, ja siihen Manninen pureutuu tietokirjassaan, jonka Jörn Donner valitsi vuoden 2016 Tieto-Finlandia-voittajaksi.

On ällistyttävää ja suorastaan käsittämätöntä, miten lähes puolentoista miljardin hengen kansaa pystytään hallitsemaan niin tarkalla tasolla kuin kirja kertoo. Kiinalaisten perinteinen auktoriteettiusko, yhteiskunnan hierarkkisuus ja mitä ilmeisimmin, myös ponteva ja paneutunut organisointi tekivät mahdolliseksi perheiden yksityiselämän intiimeimpiin asioihin puuttumisen viranonmaisten taholta vuosikymmenien ajan.

Perheen perustamista säädeltiin, ehkäisykeinoja (ja siinä sivussa petipuuhien tiheyttä) vahdittiin, jopa naisten kuukautisrytmiä seurattiin haukankatsein, jotta ilman virallista lupaa ei lapsia pääsisi alulle. Tarkoitus oli hyvä: tehdään lapsia vain sen verran kuin maa pystyy kohtuudella elättämään. Luvattoman lapsen ja hänen perheensä taival tehtiin hankalaksi tai mahdottomaksi monenlaisin rangaistuksin, joista tärkein oli virallisen henkilöllisyyden epääminen. Ilman papereita ei päässyt kouluun, ei edes junaan, ja perhe saattoi joutua luopumaan vähäisestäkin omaisuudestaan sakkojensa maksamiseksi.

Käytännön toteutus merkitsi monelle perheelle käsittämättömiä kärsimyksiä, johti salailuun ja mikä pahinta, suuren tyttövauvojen joukon kummalliseen katoamiseen. Poikalapsi oli toivottu, sillä perinteen mukaan poika hoitaa vanhat vanhempansa aikanaan, mutta tytöt olivat ongelma. Ultraäänitutkimukset mahdollistivat sukupuolen selvittämisen raskausaikana, mikä johti terveiden tyttösikiöiden abortointeihin ja syntymään päässeiden vauvojen tappamiseen. Abortteihin pakotettiin jopa yhdeksännellä kuulla olevia äitejä, jos tämä ei luvattoman raskautensa kanssa onnistunut piiloutumaan maaseudulle, kuten osa teki. Varakkaammat saattoivat maksaa sakkonsa ja/tai lahjoa viranomaiset lapsiluvan saadakseen.

Mannisen kirja on tiivis, aiheeltaan tiukasti rajattu ja palasteltu lyhyisiin lukuihin. Toimittajan taidoilla se on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi, reportaasimuotoon, joten sitä on helppo lukea - jos aihetta ei oteta huomioon. Teos perustuu haastatteluihin ja tositarinoihin, mikä tekee siitä erityisen toden ja koskettavan. Nyt ei puhuta teoriatasosta, vaan käytännöstä. Kirja on oikeastaan matkakirja, kirjailijan omine huomioineen ja kommentteineen kiinalaisesta arjesta. Se sisältää myös kuvaliitteen.

Selkeä, kansantajuinen ja koskettava kuvaus yhdestä maailmamme omituisimmasta, miljardeihin ihmisiin vaikuttaneesta jättimäisestä yhteiskunnallisesta "ihmiskokeesta". Jonka tuloksista Manninen esittää surullista faktaa: oliko kaikki tuon kärsimyksen arvoista?

"Liikuttava ja riipaiseva", sanoi Donner. Eipä juuri lisättävää.

Kenelle: Maailmaa ymmärtämään yrittäville. Kiinaan tutustuville. Ihmisistä ja perheistä kiinnostuneille. Silmiä avaavaa etsivälle.

Muualla: Lukemisen arvoinen teos, kaikille, sanoo Pieni kirjasto. Hemuli pitää kirjan ehdottomana vahvuutena sitä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Lukija tulee taas vähän viisaammaksi, arvioi Tuulin viemää. Kirjat kertovat -blogi ei pystynyt lukemaan liikuttumatta, vaikka lasten tekemisestä puhuminen hankkimisen sijaan mietitytti. Lukutoukka-Krista sanoo kirjan kertovan aiheesta ainutlaatuisella tavalla. Antaa valtavan määrän tietoa kiinalaisen yhteiskunnan synkimmistä puolista, sanoo Kirjasähkökäyrä. 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena 2016.

Mannisen Peking-blogi

Helmet-haaste 2017 kohta 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Opena olo ahistaa. Ainakin Vartiaisen kirjan Aria, joka opettaa äidinkieltä teineille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Teini-ikä, viralliset opetussuunnitelmat ja opettajan unelmat törmäävät rajusti todellisuuteen, johon tuovat leimansa perheiden pahoinvointi ja oman perhe-elämän vaatimukset.

Onko ihme, että Aria ahistaa, kaiken tuon keskipisteessä. Kun mukaan lisätään työpaikan muutosvastarintajäärät ja kuntien kustannuspaineet, on soppa sellainen sekameteli, ettei mies tiedä, mihin keskittyä, vaan yrittää selvitä kaikesta.

Eihän siitä mitään tule. Arilla on hyvä tarkoitus, mutta ympäristö ei siitä piittaa. Mies ui vaatimusten meressä ja pysyy pinnalla miten parhaiten taitaa, saa happea vain hetkittäin. Opetustyö on vaativaa eikä tunteja lasketa. Ari ei päästä vaikeuksissa olevaa oppilasta juttelemaan kotiinsa illalla - jossa on pienet lapset ja väsynyt vaimo - ja katuu sitä myöhemmin. Mutta kyyniseksi tulee lukijakin: olisiko se auttanut.

Entinen opetusmaailma kiltteine ja kuuliaisine oppilaineen on historiaa. Karttakepit ovat lahonneet, kuten uusi kollega Tapio huomauttaa. Netti ja älypuhelimet ovat mullistaneet kaiken, samoin perheiden suhtautuminen lapsiinsa, mikä on muuttunut dramaattisesti viimeisten vuosikymmenien aikana. Yksilöinä rakastetut ja huomioidut jälkeläiset eivät tyydy tylsyyteen, vaan kaipaavat viihdettä. Tai toisessa laidassa sinnittelevät saadakseen edes välttämättömät elintarpeet tyydytettyä, jos vanhempien sosiaalinen tilanne on katastrofi.

Aria painostaa myös vaimo, joka haluaa lisää lapsia. Vaikka on sitä mieltä, että mies ei anna tarpeeksi aikaa nykyisillekään, koska miehen ajatukset ja ajan vievät oppilaat. Vaimon logiikkaa on hieman hankala seurata. Samoin Arin itsensä, joka tuntuu kärsivän koko ajan, osaamatta päättää, kumpaan panostaa: perheeseen vai työhön. On hienoa omistautua työlle ja olla kunnianhimoinen. Ja on hienoa kasvattaa perhettä. Mutta jos tärkeysjärjestys on tehtävä, kuten aina on, kuka muu voisi päätöksen tehdä hänen puolestaan? Ja onko valittaminen ja vanhan haikailu tehokas tapa parantaa asioita? Katkeruus on käsinkosketeltavaa.

"Opettaja ei tuoksu tulevaisuudelle, hän on kirpputorilla myytävä käytetty deodorantti, likaisimman loukon haivenia pullollaan."

Opettajan työn haasteita en vähättele. Haistattelut ja haukkumiset kuuluvat ilmeisesti jokapäiväiseen arkeen. Kuka sellaista jaksaisi jatkuvasti työpaikallaan, mutta opettajien on pakko. Opekaverien kokemuksia kuunnelleina en edes ymmärrä, kuka moista epäkiitollista ammattia jaksaa, sen komeasta perustarkoituksesta huolimatta. Kasvatamme tulevaisuuden ihmisiä. Mutta työtä rajoittavat niin monet tekijät, joita Vartiainen kuvaa, että homma nykyisillä reunaehdoilla tuntuu mahdottomalta.

Tosin on pakko sanoa, että sama pätee moneen muuhunkin työhön. Komeat strategiat, tavoitteet ja budjetit eivät nouse katsomaan kokonaiskuvaa pidemmällä aikavälillä. Myös uudistumisen vaatimukset koskevat kaikkia työelämässä puurtavia. Ari ymmärtää, että vanhoilla opeilla ei voi enää toimia ja yrittää uudistaa omaa opetustaan, mutta on silti täysillä mukana moittimassa maailman muuttumista. Ehkä tämä juuri on työelämän ongelma ja sitä myöten koko Suomen: kaikki tietävät, että jotain tarttis tehdä, kun entinen ei enää toimi, mutta kukaan ei tiedä, mitä.

Äidinkielenopettajana Ari hakee lohtua kauniista sanoista ja riimeistä. Hän lainailee sitaatteja ja ihailee Petri Tammisen selkeää suomen kieltä, ja tammismaista sanomisen tapaa voi kirjassakin kuvitella huomaavansa, pyrkimystä yhdistää älyllisyys kauniiseen tekstiin ja huumoriinkin, joka tosin jää katkeranoloiseksi. Kirjailijan kieli on huoliteltua, sanomiset mietittyjä, lauseet huolella muotoiltuja. Jopa liikaa, niin että teksti tuntuu ajoittain paperiselta eikä solju luonnollisen oloisesti. Lukeminen töksähtelee, sanoja on pyöritelty vieraalta tuntuviin asentoihin omaperäistä ilmaisua hakiessa. Etenkin dialogeissa on epäuskottavuutta. Mutta myös oivaltavuutta löytyy:

"...tietämättömyys on ihmiselle luontevin osaamisalue, sitä hän käyttää tiuhimmin."

Ehdotonta hyvää on se, että kirjoittaja opettajana tuntee alan, josta kirjoittaa, ja omakohtaisuus tuo vakuuttavuutta. Olen varma, että hänen kollegansa saavat kirjasta paljon, ainakin vertaistukea. Myös Arin kuvaus henkilönä on onnistunut: arkielämän sankari, joka ei ole sankariainesta, vaan inhimillinen; mies joka mokaa enemmän kuin menestyy. Lohdullista muillekin työelämässä hämmentyneille. Vaikka mielenkohotusta kirja ei tarjoa. Vaimon opettajaisän osuudet olivat minusta ylimääräisiä ja vetivät tarinaa turhaan mennyttä kohti; aikaperspektiivi tuli selväksi muutenkin.

Miten saada kauniiden sanojen säihke loistamaan oppilaisiin saakka? Tai edes saada oppilaat pysymään tunnilla ja jotenkin elämän syrjässä kiinni? Kuilut ovat liian suuria, tuntuu kirjailija sanovan. Todellisuus ja suunnitelmat eivät kohtaa. Elämme suurta murrosaikaa, jossa piirtoheitinkalvot ovat muuttuneet nettisovelluksiin, ammoin kirjoitettu reaaliaikaisuuteen, toimenkuvat tässä hetkessä toimimiseen ja jatkuvaan joustamiseen. Revitään siitä! Vartiainen repi asiantuntevan puheenvuoron tämän päivän työelämästä, eikä sellaisia todellakaan ole liikaa.

Kenelle: Opetustyössä sinnitteleville. Työhönsä turhautuneille. Yläkoululaisten vanhemmille. Työhönsä uppoutuvien puolisoille.

Muualla: Kirsi kokii ahaa-elämyksiä ja mainitsee muun muassa kirjan surumielisen ja masentavan tunnelman. Mari a:lle lukukokemus ei noussut erityiseksi. Sanomaromaani, tuumaa Tuijata ja summaa hienosti: "Näin Pisa-ihmeen pitkät varjot saatetaan päivänvaloon".

Petri Vartiainen: Miehen ryhti. Otava 2016. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haasteessa kohtaan 17: Kannessa on sinistä ja valkoista.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Japanilaisen Ogawan kirjailijan ura on ollut pitkä, mutta syksyllä saimme ensimmäisen suomennoksen (ainakaan en löytänyt haulla muita?), hänen suosituimmasta kirjastaan. Se on kaunis, haikea kertomus taloudenhoitajasta ja hänen asiakkaastaan, muistisairaasta matematiikan professorista. Miehen muisti riittää vain 80 minuutiksi, ja sen jälkeen on kaikki jälleen uutta.

Miten pelottavaa ja hämmentävää on oleminen tuossa tilanteessa, voi vain kuvitella. Oma mummoni dementoitui ennen loppuaan, ja anoppi on siirtymässä kurjan nopeasti samaan tilaan. Mutta professori ei ole edes vanhus, vaan hänen muistamattomuutensa on alle viisikymppisenä tapahtuneen auto-onnettomuuden seurausta.

Kirjailija käsittelee asiaa japanilaisen hienotunteisesti - häveliäästi, sanoo suomalainen. Kunnioitus on käsinkosketeltavaa taloudenhoitajan suhtautumisessa asiakkaaseensa, johon hänen työnantajansa on hänet lähettänyt. Taloudenhoitaja on herkkä aistimaan tunnelmia, suorastaan nöyrä. Kun professori saa tietää, että naisella on kymmenvuotias poika, hän vaatii tätä tuomaan pojan mukanaan, ettei pojan tarvitse olla yksin. Ja vaatii heitä syömään kanssaan.

"- Ei tule kuuloonkaan, että aikuinen mies syödä maiskuttaa nälkäisen lapsen katsellessa. Jos Juuri joutuu odottamaan kotiin saakka, hän saa päivällistä vasta kello kahdeksan aikoihin. Sellainen ei käy! Se olisi sekä hyötysuhteeltaan heikkoa että moraalisesti väärin. Kahdeksalta lasten kuuluu olla jo vuoteessa. Eikä aikuisilla ole mitään oikeuttaa riistää lapsilta nukkumisaikaa. Koko ihmiskunnan syntymästä alkaen on ollut niin, että lapset kasvavat nukkuessaan! Tällainen vastalause tosin tuntui tieteellisesti heikosti perustellulta, etenkin kun sen esitti entinen matemaatikko. Joka tapauksessa päätin pyytää johtajalta, että minun ja poikani ruokalasku vähennettäisiin palkastani."

Pojan ja professorin suhde on mutkaton, kuten lasten kanssa tapaa olla. Mielellään lukija ajattelee, että lapsista huolehtiminen on jokin ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, jota ei edes dementia heilauta. Olisipa niin. Saati niin, että tarjottu ruoka maksetaan vapaaehtoisesti, kuten taloudenhoitaja tekee, vaikkei sitä kukaan odota tai muista!

Professori kiinnittää jatkuvasti muistilappuja vaatteisiinsa muistaakseen edes perusasiat. Nuo laput ovat hänelle elintärkeitä. Taloudenhoitaja ymmärtää sen, pitää laput kunnossa miehen omituisesta lappuisasta ulkoasusta huolimatta ja hyväksyy työantajansa sellaisena kuin tämä on. Ja vielä enemmän: huomaa tämän viisauden ja ottaa siitä oppia. Kun professori opettaa poikaa, äiti on kiitollinen.

Kolmikon välit ovat muodolliset, mutta keskinäinen luottamus vahva. Sairauden kaltaisille luonnonvoimille he eivät voi mitään, ja kaikki tietävät sen. Kirja tarjoaa pienieleisesti viisautta, joka hiljaisuudessaan erottuu huutomerkkinä nykyisessä mediahälyssä, jossa jokaisen on tuotava itseään esille, ajettava vain omaa etuaan ja mollattava muita pärjätäkseen. Ogawa kertoo täysin päinvastaista tarinaa. Ehkä olemme juuri nyt sellaisen tarpeessa. Ehkä siinä on kirjailijan suosion salaisuus?

Pidin kirjasta ja sen sanomasta. Vaikka ärsyynnyin tuosta loputtomasta kiltteydestä ja nöyryydestä (luulen, ettei se Japanissakaan mene ihan näin). Mutta kun näkee niin paljon sanoja ja kuulee puhetta toiseen suuntaan, ote tuntuu virkistävältä. Miksemme välillä voisi liioitella näinkin päin? Vähän vieras, mutta levollinen, viehättävä ja haikea tarina.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Tammi 2016. Suomennos Antti Valkama.

Kenelle: Mediadraamaa karttavalle. Matematiikkaa rakastavalle. Vihapuheen vastustajalle. Hiljaisen viisauden ystävälle.

Muualla: Ullaa japanilaisten kirjojen tiivis ilmaisu, näennäinen minimalistisuus ja hiljainen maailma mykistävät. Sympaattiseksi kirjaa kuvailee Lumiomena. Liikuttava, rauhallinen ja eleetön, sanoo Kirja vieköön -riitta k. ja kaipasi enemmän tapahtumia. Maija Kirjojen keskellä piti valtavasti. Lämmin, kaunis ja sieluun osuva, sanoo Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa, vaikkei matematiikasta innostunutkaan. Myöskään mari a ei numeroista innostu. En minäkään, mutta kirjan voi lukea muustakin näkökulmasta. Mummo matkalla sanoo, ettei matematiikka latista lukunautintoa. Pienen kirjaston Katri suosittelee kepeää, lämmintä ja sydämellistä luettavaa kaipaaville. Vähän turruttava, mutta lohdullinen, sanoo Lukuisan Laura. Pitää yllättävän tiukasti pihdeissään keveydestä huolimatta, sanoo Opus Eka.  Kauniisti kirjoitettu, sanoo Tuulevi.

Samalla korkkaan Helmet-haasteen 2017 ja täppään kohdan 40: kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Sopisi myös kohtaan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta. Ja sen myötä kohtaan 48: kirja aiheesta, joka täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Tai kohtaan 23: käännöskirja, tai 20: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö. Tai sankaritarinaan, kirjablogeissa kehuttuun kirjaan tai matematiikkaa osaamattomille kohtaan kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

P.S. Uuden vuoden arvontaan voi osallistua vielä tänään ja huomenna!

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava

En usko, että varsinainen dekkarifani minusta kehkeytyy, vaikka luin jo toisen lyhyen ajan sisällä. Neuhaus on kehuttu ja kustantamon mukaan Saksan suosituin dekkaristi, joten miksi ei. Viihdyin kyllä tämän parissa mainiosti.

Tobias pääsee vankilasta, jossa hän on istunut kymmenen vuotta kahden nuoren tytön murhasta. Kotikylä ei ota häntä lämpimästi vastaan, olivathan tytöt paikallisia. Tuleeko mieleen jokin muu kirja? Kyllä, Sadie Jonesin Kotiinpaluu. Tobiaksen tausta on kuitenkin toinen kuin Lewisin, ja myös tapahtumat ja tunnelma onneksi erkanevat toiseen suuntaan kuin Jonesilla, vaikka ahdasmielinen kyläyhteisö on osallisena tässäkin.

Tobias ei muista murhista mitään. Hänet on tuomittu aihetodistein, sillä ruumiita ei koskaan nähty. Mutta kun toisen tytön luut yllättäen löytyvät, käynnistyy tapahtumaketju, joka mullistaa monta varmana pidettyä asiaa niin Tobiaksen kuin kylän elämässä.

Neuhaus osaa punoa tarinaan inhimillisyyttä, jännittävyyttä ja yllätyksiä sopivin väliajoin, niin että lukija pysyy hereillä. Saamme tutustua poliisikunnan jäseniin yksilöinä; niin rikosylikomisarion avio-ongelmiin kuin hänen alaistensa henkilökohtaisiin haasteisiin, rakennuslupien hakemisesta rahavaikeuksiin. Se tuo mukavan arkista ihmisläheisyyttä ja laajentaa juonta viihdyttävästi. Toisten ongelmista on kiinnostavaa kuulla, kun niitä ei tarvitse olla itse ratkomassa ja todistamassa.

Myös joihinkin kyläläisiin tutustumme tarkemmin, kuten autistiseen Thiesiin. Väkeä riittää, mutta silti sen verran kohtuullisesti, että on helppo pysyä kärryillä. Juoni on polveileva, mutta ei turhan monimutkainen. Pidin myös siitä, ettei kirja ole verinen. Väkivalta on seuraus, ei syy.

Tuo laajentaminen toimii vähän liikaakin: Neuhaus suorastaan lörpöttelee, mutta tarkoitus onkin viihdyttää ja kuluttaa aikaa, ei nautiskella suuresta kirjallisuudesta. Ja niitä sanoja riittää, yli viisi ja puolisataa sivua, jotka kuluivat pääosin hyvin pienellä tuskastumisella, vauhdikkaasti ja mukavasti uppoutuneena, sen verran taitavasti kirjailija kiepauttaa tilanteet aina uuteen kulmaan, jota lukija ei olisi osannut arvata.

Eniten lukemistani häiritsi suomennoksen tapa käyttää hän-sanan tilalla sanaa se. Saksalaisen muodollisuuden muistaen - eikös siellä teititellä yleisesti edelleen? - tämä hämmästytti. Lienee tavoiteltu puhekielisyyttä, jota oletan alkuperäisen tekstin käyttävän, mutta keino on radikaali suomalaiseen kirjakieleen tottuneelle. Muutenkin suomen kieli on mielestäni hitusen huolimatonta, ne kuuluisat possessiivisuffiksit ja niin edelleen. Mutta kun ei tunne alkuperäistä tekstiä, on mahdoton kommentoida, kuinka tunnollisesti suomennos sitä seuraa.

Kenelle: Runsassanaisen jännitysviihteen ystäville, selkeää rikosjuonta seuraaville, ajantappajille.

Muualla: Hemuli piti kirjaa hurjan hyvänä, jännittävänä ja yllätyksellisenä, mutta huomauttaa aiheellisesti myös toisesta tyyliseikasta: miespoliiseista puhutaan koko ajan sukunimillä, kun naispoliisi on "vain" Pia.  Kirsin Book Club ehtiväiseen tapaansa on peräti tavannut Neuhausin. (Ahaa, kyseessä on jo sarjan neljäs suomennos, minulle tämä oli ensimmäinen). Mukava ja nopealukuinen, toteaa Oksan hyllyltä MarikaOksa. Kirjakaapin kummitus koukuttui, vaikka toivoi vähemmän henkilöitä ja juonen polveilua. Viihdyttävä ja älykäs rikosromaani, sanoo Ulla, jolta löytyy lisää linkkejä.

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava. WSOY 2016. Suomennos Veera Kaski.

Helmet-haaste 2017 kohta 35: kirjan nimessä on erisnimi.