V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Fantasia, joka upotti tehokkaasti: kirjaa lukiessa kihelmöi, eikä lukemista olisi millään malttanut keskeyttää tylsien arkiasioiden tieltä. Miten käy Addien, joka solmii pimeyden kanssa sopimuksen päästäkseen eroon ahdistavista ympäristön rajoituksista nuoren naisen elämään, etenkin pakollisesta avioliitosta? 

Tarina tuo mieleen niin Woolfin Orlandon kuin Goethen Faustin, mutta modernilla twistillä. Tutustumme Adeleen 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa ranskalaisessa Villonin kylässä. Lyhyen johdannon jälkeen ollaan kuitenkin New Yorkissa vuonna 2014! Voiko kirjaa siis sanoa historialliseksi fantasiaksi... Vaikka aikajänne on kolmisensataa vuotta, ennemmin sitä kuvaisin ajattomana tarinana ihmisen itsemääräämisoikeuden ja vapauden vietistä ja siitä, millaisen jäljen haluamme jättää maailmaan. Ainakin tulla muistetuksi jollain tavalla, jonkun mielessä? 

Kun Addie saavuttaa vapauden, seuraukset yllättävät. Kun ajan kahleita ja kuolemaa ei ole, hän muuttuu ihmisille näkymättömäksi: hänet voi tavata, mutta muistijälkeä hänestä ei jää. Kymmeneskin tapaaminen on aina kuin ensimmäinen, Addie haihtuu mielestä välittömästi, kun hän ei ole näköetäisyydellä. Pimeys ei hevin, ehkä ei lainkaan, päästä otteestaan. Se odottaa omaa osuuttaan sopimuksesta, saalistaan. 

Mutta Addie oppii tulemaan sen kanssa toimeen. Jopa kokemaan onnea, rakkauden ja ilon hetkiä, ruumiin nautintoja syömisestä seksiin. Ja keinon jättää jälkensä maailmaan. Mikä olisi ikiaikaisempi tapa siihen kuin taide? Mutta ongelma on se, että kaikki Addien tekemä haihtuu saman tien. Hän oivaltaa kiertotien kuin sattumalta. Vaikkei mikään tässä tilanteessa oikeastaan voi olla sattumaa, vaan osa loogista maailmanjärjestystä valon ja pimeyden, tai ennalta määrätyn ja yksilön vapauden, kesken, kun tarkemmin ajattelee. (Kaikenlaista kirja sai pohtimaan!)  

Kaupunkien ystävää ilahduttavat kuvaukset New Yorkista nykyaikana, ja myös muissa kaupungeissa käydään, niin Euroopassa kuin Amerikassa, Addien liikkeiden myötä. Addie oppii paljon, näkee sotia ja teknologian kehitystä, ehtii opetella lukuisia kieliä ja:

"Kun elää tarpeeksi pitkään, oppii lukemaan ihmisiä. Raottamaan heitä kuin kirjoja, joista jotkin kohdat on alleviivattu ja toiset taas kätketty rivien väliin."

Ihmissuhteita - niitä näköetäisyyden mittaisia - ehtii kolmessasadassa vuodessa olla monia, ennen kuin hän tapaa erään hyvin erityisen, pysyvämmän (kirjakaupassa!). Kaikessa on kuitenkin kalmansynkkä tuntu, sillä tiedämme sopimuksesta, vaikkemme sitä, mihin se johtaa. Arvailin erilaisia loppuja, mutta en sitä, mikä toteutui. Se on oudosti sekä julman pelottava että lohdullinen.

"Niin monien vuosien jälkeen Addie luuli jo päässeensä ajan kanssa sinuiksi. 
Hän luuli solmineensa sen kanssa sovinnon - ainakin löytäneensä keinon elää sen kanssa rinnakkain - ei sentään ystävinä, mutta ei ainakaan enää vihollisina."

Hienosti vetävä, mielikuvitusta kiihottava ja omaperäisen yllättävä kirja, jonka suomennos on erinomaisen rikasta ja nautinnollista kieltä. 

Kenelle: Ihmisen valinnanvapautta pohtiville, fantasiaa vieroksumattomille, uppoutumista etsiville, synkkyyttä sietäville, taiteen merkityksen tunnustaville. 

V. E: Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä. (The Invisible Life of Addie LaRue.) WSOY 2025. Suomennos Maria Lyytinen. 

Britt Bennett: Äidit

Äitiys- ja vanhemmuuskirjallisuus ei ole suosikkigenreäni, mutta kirjailijan nimi ja Keltaisen kirjaston laadukas tarjonta houkuttelivat tarttumaan kirjaan. Huomasin, ettei se niinkään käsittele äitiyden tuntoja tai kasvatuksen ongelmia vaan oikeastaan päinvastaista, äidittömyyttä.

Sillä päähenkilöt, ystävykset Nadia ja Aubrey, ovat menettäneet äitinsä. Seikka yhdistää heitä, vaikka he muuten ovat kovin erilaisia. Kirjan tapahtumat alkavat, kun tytöt ovat 17-vuotiaita amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Isänsä kanssa asuva Nadia on fiksu ja tähtää yliopistoon. Varovaisempi Audrey hakee turvaa kirkosta. Hänestä huolehtii isosisko Mo.

"Häntä huolestutti, että Aubreysta oli tullut kiihkouskovainen kaheli. Että sisko alkaisi nähdä Jeesuksen kuvia palaneessa paahtoleivässä tai puhua kielillä kesken kaiken tai osoittaa mieltä homoparien häissä."

Pieni yhteisö nojaa kirkkoon, joka valvoo ja tietää jokaisen asiat, ahdistavuuteen asti. Pastorin poika Luke kasvaa kurissa ja nuhteessa, äitinsä tiukan katseen alla. Mutta nuoret hölmöilevät. Nadia tulee raskaaksi ja teettää abortin. Ja pitää salaisuuden itsellään, kertomatta asiasta edes parhaalle ystävälleen Aubreylle. Päätös osoittautuu katastrofaalisen huonoksi. Se vaikuttaa kolmikon koko loppuelämään. 

Tarkkaa psykologista kuvausta, koukuttavaa kerrontaa, uskottavia henkilöitä ja tilanteita - taitavaa työtä Bennettin tapaan. Lisäkierteen tuo taustakuoro: yhteisön vanhemmat naiset, äidit, jotka seuraavat silmä tarkkana kaikkea ja kaikkia. Kuoro toimii kertojana, joka taustoittaa nuorten tekemisiä kokemuksensa voimin. Sen ääni tuntuu välillä jopa uhkaavalta, välillä toteavalta ja kylmän järkevältä, mutta ei koskaan empaattiselta, vaikka väittää kantavansa naisista huolta. Kannanotto uskonnon ulkokohtaiseen harjoittamiseen (jota lukemieni kirjojen mukaan Amerikassa paljon harjoitetaan)?

"Nykyään tytöt joutuvat ensin hakeutumaan aivan likelle miestä, nähdäkseen onko tästä mihinkään, ja sitten voikin olla jo liian myöhäistä. Olimme mekin kerran tyttöjä. On kihelmöivää rakastaa sellaista, jolta ei koskaan voi saada vastarakkautta. Omalla tavallaan vapauttavaa. Ei siinä mitään häpeämistä ole, että rakastaa mitätöntä miehenretaletta, kunhan sen vain hoitelee hyvissä ajoin pois alta. Sellaiset naiset ovat traagisia, jotka ripustautuvat mitättömiin miehiin, tai pahemmassa tapauksessa antavat sellaisen ripustautua itseensä."

Mistäpä Nadia olisi oppinut luottamuksen ilmapiiriä? Aika kuluu, elämäntilanteet muuttuvat. Miten he onnistuvat aikuisten välisissä suhteissa, omien perheidensä perustajina? Eroon toisistaan kolmikko ei kuitenkaan vaikuta pääsevän. 

Surkuttelu ja sääli häivähtävät, vaikka kerrankos ihminen ja etenkin vielä lapsi virheitä tekee. Niiden pitkät lonkerot tuntuvat silti kohtuuttomilta. Surullinen mutta ei toivoton kertomus, elävä ja kipeä. 

Kenelle: Kasvutarinoiden ystäville, nuoruuskuvauksesta kiinnostuneille, ahtaan yhteisön asukeille. 

Britt Bennett: Äidit. Tammen Keltainen kirjasto 2023. Suomennos Maria Lyytinen.

Britt Bennett: Mikä meidät erottaa

Kertomus värillisistä kaksosista, joista toinen päättää ryhtyä valkoiseksi, on levottomutta ja jännitystä herättävä - hyvällä tavalla tarinaa ahmivasta lukijasta, vähemmän hyvällä päähenkilöistä, luulen. Tytöt syntyivät vaaleaihoisina, joten kun Stella häipyi perheestä ja alkoi elää valkoisena valkoisten joukossa, se tapahtui päällisin puolin vaivatta. Hänestä tuli neiti Vignes, tunnontarkka sihteeri, joka pysytteli mieluiten omissa oloissaan, ystävystymättä kenenkään kanssa.

"Joskus hän pohti, oliko neiti Vignes kokonaan toinen henkilö. Ehkä hän ei ollutkaan naamio, jonka Stella itselleen puki. Kenties neiti Vignes olikin jo osa häntä, kuin hän olisi itse jakautunut kahtia. Voisi päättää, kumpi näistä naisista olisi, kumman puolen kasvoistaan kääntäisi esiin."

Sisäisesti muutos oli järisyttävä. Hän joutui jättämään sisarensa Desireen, joka oli aina ollut puolet Stellasta, sekä mustan äitinsä. Tytöt olivat yhdessä karanneet pikkukaupunkilaisesta, köyhästä kodistaan tajuttuaan, etteivät he siellä pääsisi elämässä eteenpäin. Mutta Stellan päätös oli yllätys myös Desireelle, joka toimi päinvastoin: hän nai mustan miehen ja sai yönmustan tyttären, Juden. Ja poti huonoa omaatuntoa ja ikävää Stellan suhteen. 

"- Eihän se ole Stellan oikeaa elämää! Desiree sanoi. - Koko juttua ei olisi edes tapahtunut, jos en olisi käskenyt sen ottaa sitä työpaikkaa. Tai raahannut sitä New Orleansiin. Se kaupunki ei tuonut Stellan elämään mitään hyvää. Siinä asiassa olet aina ollut oikeassa. 

Hänen äitinsä mutristi huuliaan. - Ei se Stellan ensimmäinen kerta ollut, äiti sanoi. - Mitä?"

Stella halusi pysyä poissa, aika kuluu. Judesta kasvaa aikuinen, samoin Stellan tyttärestä Kennedystä, varakkaassa kodissa kasvaneesta hemmotellusta itsensäetsijästä, johon Jude yllättäen törmää. Jude tietää äitinsä sisaresta, Kennedy ei. Onko asia syytä paljastaa ja millainen sotku siitä syntyisi? Onko oikeasti mahdollista vain päättää olla joku muu kuin on? Jude yrittää päästä tätinsä kanssa yhteyteen, samoin Kennedy äitinsä, joka ei koskaan kerro tyttärelleen lapsuudestaan mitään tämän kyselyistä huolimatta. Kennedyä jäytää ajatus, että äiti salailee jotain, ehkä jopa valehtelee. Juden ja Desireen suhde on avoimempi, muttei niin avoin, että tyttö kertoisi tietonsa äidin kadonneesta sisaresta. 

Desireen ja Stellan ominaisuuksia periytyy tyttärille ristiin. Disneymäistä happy end -huipennusta on turha odottaa, eihän elämä niin mene. Tarina on kiinnostava ja terävä tutkielma identiteetin muodostamisesta, ylisukupolvisuudesta ja olosuhteiden vaikutuksesta ihmisen - tytön - kehitykseen. Se ei syyttele eikä osoittele, vaan kertoo ja näyttää, koukuttavalla tavalla. Lukemisen arvoinen. Ihonvärin rooli on pohjoismaalaisella katsannolla Amerikassa hätkähdyttävän vahva edelleen; kaukana ajastamme ei olla, 1980-luvun lopulle päädytään.

Kenelle: Identiteetin etsijöille, sukuaan vihaaville tai siitä piittaamattomille, yksilön roolia yhteisössä miettiville, sukupolvivaikutuksia pohtiville, rasismia tutkiville, tarinanystäville. 

Muualla: Hieno sukupolvitarina, sanoo Kirja vieköön. Bennettin luomat henkilöt ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Britt Bennett: Mikä meidät erottaa. (The Vanishing Half). Suomennos Maria Lyytinen. Tammen Keltainen kirjasto 2021. 

Teräviä esineitä

Teräviä esineitä on nimensä mukainen: se raapii ja viiltelee, ei suostu helposti nieltäväksi eikä sula hetkessä. Gillian Flynnin Suomen-valloitus alkoi hänen kolmannesta kirjastaan Kiltti tyttö, ja takaperoisesti on suomennettu kaksi edellistä ja julkaistu aina kesän kynnyksellä, kuten nytkin. Kesädekkariksi passelia! Sharp objects oli Flynnin ensimmäinen romaani vuodelta 2006.

Päähenkilö Camille on keskinkertainen toimittaja, joka kamppailee oman arkensa ja taustansa kanssa samalla, kun hän selvittelee kotiseudullaan tehtyjä pikkutyttöjen murhia lehtijuttua varten. Flynnin myöhempiä kirjoja lukeneille kirjailijalle ominaiset piirteet ovat siis olleet olemassa alusta saakka. Nuori nainen, jolla ei mene hyvin; outo rikosvyyhti ja amerikkalaisen vähemmän hyvinvoivan, jopa korostuneen erikoisen kansanosan ja pienen nurkkakuntaisen paikkakunnan kuvaus. Ihmiset eivät ole ihania.

Vaikka Flynnin teksti niin tässä kuin hänen muissakin kirjoissaan on läpikotaisin kaupallista, huolella koukuttavaksi rakennettua ja siten jollain tavalla häiritsevän laskelmoidun oloista, siinä on silti outoa persoonallisuutta, joka vetoaa ja kiehtoo. Vaikutus lukijaan muistuttaa hieman Karl Axl Sundin kirjoja, mutta pidän enemmän Flynnistä. Pahuus ja raakuus tuntuvat ymmärrettävämmiltä - jos niin voi tällaisista aiheista ikinä sanoa - ja päähenkilö inhimillisemmältä, monisyisemmältä. Jokin aivan oma pahuuden lajinsa Flynnin kirjoista löytyy. Ja moni meistäkin on kotoisin pieneltä paikkakunnalta...

Camillen lapsuus ei ole ollut helppo, selviää lukijalle pian. En tunne amerikkalaista yhteiskuntarakennetta tarpeeksi, että osaisin sijoittaa hänet kartalle, mikä harmittaa. Hän ei kuitenkaan ole yläluokkaista sivistyneistöä, vaan ehkä sitä suurta keskiluokkaa? Ukin perustama lihanjalostamo on tuonut perheelle varakkuutta, rahasta ei ole puutetta. Silti ns. sivistys ilmenee perheessä lähinnä perinteisten ulkoisten tapojen ja huolellisen pukeutumisen noudattamisena, ei minkäänlaisena päänsisäisenä ilmiönä, lämpönä tai välittämisenä. Ilmapiiri saa lapset, kuten Camillen, oireilemaan vakavasti, vahingoittavasti.

Camille on jo pitkään ollut omillaan ja mahdollisimman kaukana tuosta ahdistavaksi kokemastaan kotiseudusta ja lapsuudenperheestään, mutta joutuu nyt työnantajansa vaatimuksesta palaamaan. Pelättyä luokkakokousfiilistä ei voi välttää. Hän pääsee tapaamaan lapsuudenystäviään ja jopa tutustumaan sisarpuoleensa Ammaan, 13-vuotiaaseen häiriintyneeseen naisenalkuun, äidin kohtaamisesta puhumattakaan. Eivätkä nämä tapaamiset ole auringontäyteisiä. Perhe on kirosana - jossain vaiheessa kannen johdanto-otsikkoehdotuksena oli Ei ole kodin voittanutta, mutta nyt se viittaa tyttöihin kuten kuvassa näkyy. On osuvampi.

Suomennos on raikas, menevä ja sopii tyyliin, pieniä epätarkkuuksia olin havaitsevinani (käännöksessä tai editoinnissa). Ymmärrän, että kielessä on pyritty puhekieleen alkuperäistä mukaillen, mutta onko silti pakko käyttää ärsyttävää juurikin-sanaa: sitooko muotisana suomennoksen turhaan tiettyyn aikakauteen sille, joka lukee kirjan muutaman vuoden kuluttua? Ajanmukaisuudesta huolimatta käytetään paljon vanhahtavaa sanaa sievä, kun nykyään varmaan pikkutyttöä sanottaisiin söpöksi tai söötiksi. Adora-rouvaa muuttui seuraavassa virkkeessä neidiksi, eikä suomen kielessä aina tarvitse kääntää persoonapronomia. Pidin on ihan yhtä tehokas kuin Minä pidin. Ja "lautasella olevat leivänmurut" voisi kääntää lyhyemmin "leivänmurut lautasella". Jotain sellaista pientä tyylijurputusta, normaalin pilkutusjupinan lisäksi.

Itse dekkaritarina etenee ällöttävän kihelmöivästi. Arvostan johdonmukaista otetta; kirjailija ei sorru imelyyksiin tai muihin notkahduksiin, vaan jatkaa valitsemallaan synkeän - ja jotenkin pelottavan realistisen vaikka mielipuolisen - loogisella linjallaan loppuun saakka.

Kolmesta Flynnin kirjasta tämä saattaa jopa olla tehokkain; Kiltti tyttö on tosin yllättävämpi, mutta tämä on suorasukaisempi ja rankempi. Välikirja Paha paikka on, niin, enemmänkin välikirja.

Kenelle: Karmivaa kaipaaville, koukuttavaa etsiville, painajaisia pelkäämättömille. Ei kivaa perhedraamaa hakeville eikä satuihin uskoville.

Muualla: Omppu kuvaa sisältöä tarkemmin. Dekkariviikolla 8.-14.6. ilmaantuu varmasti paljon lisää postauksia.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä. WSOY 2015. Suomennos Maria Lyytinen.

Paha paikka

Muistattehan viime kesän jännärihitin, Kiltin tytön? Flynnin seuraava suomennettu kirja oli sen jälkeen must-luettava, jossa reipasotteinen, lukijaa säälimättömästi riepottava tyyli jatkuu. Tai oikeastaan alkaa, sillä kirja on kirjoitettu ennen Kilttiä tyttöä. Tai oikeastaan ei ala, sillä on olemassa vielä tätäkin edeltävä Flynnin kirja Sharp Objects, jota ei ole vielä suomennettu.

No kuitenkin. Libby Day menetti perheensä raa´assa perhesurmassa seitsemänvuotiaana. Äiti ja kaksi siskoa tapettiin, veli Ben joutui turmasta vankilaan istumaan elinkautista Libbyn todistuksen perusteella, isä oli häipynyt kuvioista jo aikaisemmin. Tyttö kasvoi yksinäisenä aikuiseksi vaihtuvissa sijaiskodeissa.

"En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen."

Libby varastaa, valehtelee, ei viitsi hoitaa laskujaan, ei innostu työnteosta ja inhoaa kaikkea ja kaikkia. Mikä hänen taustansa huomioiden ei ole ihme. Sellaisesta tyypistä ei voi olla pitämättä, jollakin tavalla. Siis kirjassa. Onneksi Flynnin kirjojen ihmisiä ei tarvitse tavata livenä.

Libby ei pidä yhteyttä Beniin, sillä hän ei halua muistella kauheuksia, vaan pysyy tiukasti lapsena omaksumassaan käsityksessä veljen syyllisyydestä. Kunnes hän joutuu tilanteeseen, jossa on pakko miettiä asioita uudestaan. Nimittäin läheskään kaikki eivät usko Benin syyllisyyteen.

"Ja otan tosissani osaa suruusi, kun menetit perheesi, ja olen tosi pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan, mutta nyt sinun pitää olla aikuinen ja hoitaa asia kuntoon."

Tarina etenee osin nykyhetkessä, osin turmien aikana. Sitä mukaa, kun Libby saa selville tapahtumien todellista kulkua, niistä avautuu uutta tietoa, joiden pohjalta voi todellista tekijää yrittää arvailla. Lukija saa tietää koko ajan Libbyä enemmän, sillä tytön itsensä lisäksi kirjassa puhuvat myös muut asianosaiset. Lopulta totuus selviää, myös Libbylle. En arvannut loppuratkaisua, vaikka ahkerasti veikkailin.

Kiltin tytön kaltaisia näkökulmamullistuksia tässä tarinassa ei tule, sillä perusdilemma on valmis jo alussa. Onko Ben syyllinen vai ei? Tämä kirja on myös huomattavasti verisempi ja konkreettisempi. Ympäristö Amerikan sydänmailla on ahdistava helvetti, jossa köyhyys, likaisuus ja pahat hajut tunkevat lukijan nenään, ahdasmielisyys, ääriliikkeet ja rikollisuus jylläävät. Suorastaan virkistävän inhorealistinen - tai ironinen - näkökulma tuohon onnen maahan. Täällä ei lasten päätä silitellä eikä kansallislaulua lauleta, ja huumori, jos sitä on, on kirjan kannen väristä.

Yllättävyys on Kilttiä tyttöä pienempää kaliiperia, mutta koukuttavaksi rakenneltu tarina pitää hyvin otteensa. Muutamankin illan valvoin ihan liian myöhään tämän kanssa, kun en malttanut sammuttaa lukuvaloa.

Kenelle? Kesädekkarifaneille, verta pelkäämättömille, ahmintaviihteen ystäville.

Muualla: Sonja summaa hyvin Flynnin kirjat: ei paljon päätä pakota, mutta viihdyttää. Norkku pitää kieroista tyypeistä, joissa on säröä, ja niissä Flynn on asiantuntija. Kirjasieppo suosittaa Flynniä aivot narikkaan -luettavaksi.

Gillian Flynn: Paha paikka. WSOY 2014. Suomennos Maria Lyytinen.
Kustantajan lukukappale.

Edit: unohdin merkata kirjabingoa varten: dekkariruutu raksittu tällä!