Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Knausgårdin Aamutähti-sarja on edennyt neljänteen suomennettuun osaansa, enkä vain malta olla näitä lukematta. Kirjailijan tekstiin kestää aina hetken paneutua, mutta kun on sisällä, on vaikea päästä ulos. Olen Knausgårdin suhteen niin sanotusti "uskossa", kuten Juha Itkonen jossain haastattelussa sanoi olevansa. Uskoon johdattaneesta Taisteluni-sarjasta en saanut edes blogattua, sen verran suuren vaikutuksen se aikanaan teki. 

Yökoulu oli palkitseva odotetulla tavalla ja jäsentyneempänä kuin pari aiempaa. Keskiössä on vain yksi henkilö, norjalainen Kristian, joka kasvaa ärsyttävästä opiskelijasta ärsyttäväksi aikuiseksi. Harvoin tapaa näin epämiellyttävää päähenkilöä! Onko hän nyt täydellinen esimerkki minäminä-kulttuurin kasvatista? Kritiikkiä itseään kohtaan hän ei ymmärrä eikä kestä lainkaan. 

"Olin vain oma itseni, ja siitä hyvästä tällainen paskalasti naamaan." 

Poika haaveilee maailmanmaineesta valokuvaajana ja pääsee opiskelemaan valokuvausta Lontooseen. Hän on universumin keskipiste, loistava aurinko, jonka ympärillä kaikki muu on haaleaa tiskivettä. Vanhemmat, sisarukset, naisystävät, muut opiskelijat, heitä hän säälii keskinkertaisuuden tai muun vian vuoksi, jos tulee ketään ajatelleeksi. Enemmän askarruttavat taidetyöt ja ura, jota ihmiskontaktit häiritsisivät, jos hän piittaisi. Seuraan tuppautuva, älykkäitä koneita kehittelevä Hans on outo, ja onko niin, että Kristiania seurataan Lontoon kaduilla, vai kuvitteleeko hän erakkoudessaan olemattomia? 

"Olin jokseenkin tottunut siihen, että minua tuijotetaan, olin hyvännäköinen ja kasvoissani oli jotain arvoituksellista, mikä arvatenkin herätti ihmisissä niin uteliaisuutta kuin kaipuutakin. Mutta hänen tavassaan katsoa minua oli jotain erilaista. Aivan kuin hän tuntisi tai vähintään tietäisi minut."

Hän tutustuu Christian Marlowen Tohtori Faustus -teokseen ja viehättyy. Ehkä loistava kirjoittaja Marlowe jopa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ajat täsmäisivät? Paljon puhutaan kirjoista ja musiikista valokuvataiteen ohella, taiteesta kiinnostunut lukija haluaa pysyä mukana. Kirjallisuutta opiskeleva Liz välttelee naapuriaan, nostan naiselle hattua: hän vaikuttaa tajuavan heti miehen harhaisen omakuvan, jota kuvataan tarkasti, välillä jopa lukijaa huvittavasti:

"Minä en ollut ihminen, joka luovutti. Olin ihminen, joka piti pintansa ja taisteli vaikeudet läpi."

Kun tapahtuu onnettomuus, johon Kristian sotkeutuu tarkoittaessaan "pelkkää hyvää" (lue: hölmöyttään) ja johon liittyy rikos, hän järkyttyy. Mikä lupaava inhimillisyyden merkki! Mutta taianomaisesti hän pelastuu pulasta. Ja jatkaa uraansa omalla tavallaan, kohoaa maineeseen ja menestykseen, yhtä itsekkäänä kuin aina. Parinkymmenen vuoden kuluttua hänen valokuvanäyttelynsä New Yorkissa on Tapaus. Vaikka hän luonnollisesti halveksii nykkiläisiä, kuten kaikkia muitakin. 

"He elivät valheessa, mutta eivät tajunneet sitä itse, vaan olivat päinvastoin ylpeitä siitä ja kaikesta mitä se edusti. He uskoivat jopa, että New Yorkissa oli jotain eurooppalaista ja joskus oikein leuhkivat sillä, mutta olisin tuhat kertaa mieluummin ottanut jonkin Keskilännen persläven, joka sentään eli vain yhdessä valheessa eikä yrittänyt enää toisella valheella kohottaa itseään muiden yläpuolelle niin kuin New York."

Jotenkin mies on päätynyt naimisiin ja isäksi, mitä ei olisi voinut uskoa. Ehkä se silti kuului hänen haaveisiinsa, jotka kaikki ovat toteutuneet, vai luotiinko olosuhde tarkoituksella jostain käsin? Koko kirjan mitalta olemme saaneet kuulla Kristianilta, miten ainutlaatuinen yksilö hän on, joten tämäkään kuvio ei kulje tavallista rataa. Esiin nousee yllättäen vanha rikostapaus, ja tapahtuu muutakin ikävää. Lukija jännittää, joutuuko mies maksamaan aiheuttamastaan pahasta, ja jos, millä hinnalla. Siitä saadaan viite heti kirjan alussa, kun mies kirjoittaa muistelmaansa vaiheessa, jolloin hänellä on enää yksi toive jäljellä. 

Knausgård on muuntanut Tohtori Faustus -tarinan nykyaikaan ja omaan kirjalliseen ilmaisuunsa. Tunnelma on aamutähtimäisen synkkä, pelkoa herättävä ja nimetöntä kauhua uhkaavasti väläyttelevä, mustan huumorin pilkahduksineen. Tuttuun tapaan kirjailija kuvaa henkilönsä ajattelua, arkisia toimia ja keskusteluja pilkuntarkasti, mikä luo tekstiin hypnoottista imua. Suuri kuvio kaiken taustalla ei ole loistava tähti, vaan jotain muuta. Vaikuttava teos, joka häiritsee ja osin ällöttää, osin pelottaa ja osin nostaa irvistyksenkaltaista hymyä; kylmäksi se ei jätä. Ainakaan "uskossa" olevia. Sarjasta on tarkoitus tulla seitsenosainen, joten monta on lukijalla vielä edessä. 

Muita Knausgårdilta:

Ikuisuuden sudet
Aamutähti
Poissa päiväjärjestyksestä

Karl Ove Knausgård: Yökoulu. Like 2026. Kansi Perttu Lämsä.

Tiina Raevaara: Peilityyni

Geenitutkija Eerika Hämerannasta kertovaa tieteistrillerisarjaa lukeneet tietävät, että Eerikalla on salaisuus. Se liittyy hänen tyttäreensä Tuulikkiin, joka on nyt 12-vuotias. Mutta onko äidillä ja tyttärellä jotain tekemistä Tuulikin koulukaverin Isabellan katoamisen kanssa? 

Tyttö häviää jälkiä jättämättä viattomasta ympäristöstä, leirikoulusta Paraisilla, mikä saa viranomaiset ymmälleen. Ja aikuiset kauhistuneiksi. Myös lukijan: uhka lapselle lienee pahin pelko, mitä voi kuvitella. Kaikki vanhemmat tai muut lasten läheiset ovat monenlaisia uhkakuvia mielessään nähneet, luulen, joten samastuttavuus toimii heti vahvana ja pelottavana. Lisäksi käy ilmi, että läheiseltä merialueelta löytyy miinoja. Uusia, ei sodanaikaisia.

Panu, Eerikan mies, tietää, ettei Eerika pidä merestä, saaristoista tai laivamatkoista. (Lukijakin tietää sarjaa lukeneena, mutta tämä trilleri toimisi mielestäni myös itsenäisenä.) Parainen on meren rannalla, mutta leirikoulu on vasta alkua mereen ja laivoihin kytkeytyville tapahtumille, joihin Eerika joutuu juonen mittaan mukaan osin omasta halustaan, osin tahtomattaan. Panusta on hyötyä paitsi henkisenä tukena myös konkreettisesti, sillä hän tuntee merivalvontaa puolustusvoimia vuosia palvelleena. Ja suhtautuu rauhallisesti uhkaaviinkin tilanteisiin. Nyt hän yllättäen ehdottaa pienelle perheelle yhteistä merimatkaa Bengtskärin majakalle haahkoja katsomaan. Eerikan pitäisi voittaa pelkonsa. 

"Voi kuule, olen vähällä sanoa hänelle, tietäisitpä, mitä kaikkea olen tehnyt juostakseni pakoon pelkojani. En sano.
Panu katsoo minua odottavasti, mutta puhkeaa itse lopulta puheeseen.
 - Oon miettinyt Tuulikkia ja sitä, ettei se oikein kerro ajatuksiaan Isabellasta. Oon samaa mieltä kuin sinä - se varmasti tietää tai ainakin arvailee paljon enemmän kuin kertoo.
- Miten se liittyy tähän merimatkaan, kysyn kummastuneena."

Pitkäaikainen kollega ja ystävä Mikael on toinen, jonka kanssa Eerika voi pallotella ajatuksiaan. Mikael on toistaiseksi hoidossa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoitokodissa, mutta hänellä on suunnitelmia tulevalle. Uusi yritys, joka tutkii geeniteknologiaa syövän parannuskeinon löytämiseksi ja jossa myös Eerika työskentelisi. 

"Minua hymyilyttää: Panu ja Mikael ovat monella tapaa eri puusta veistettyjä, mutta tässä asiassa he ovat varsin samanlaisia. Yhteiskunnallisten pelkojen tarkoituksellinen nostattaminen on heistä molemmista vastenmielistä. He haluavat avoimuutta ja panostamista tavallisten ihmisten tavalliseen elämään." 

Eerika tajuaa miettivänsä "aivan liian vähän sitä, miten muut ihmiset joutuvat elämään elämänsä tai millainen tulevaisuus koko yhteiskunnalla on edessään." Kysymyksiin hän ei juuri ehdi paneutua nytkään, sillä Isabellan katoamisesta alkaa purkautua vaarallinen vyyhti, jonka keskiössä vaikuttavat olevan lapset, myös Tuulikki. 

"En ole koskaan nähnyt pelottavampaa paikkaa. Ihokarvat nousevat pystyyn ja kasvoilleni leviää kylmä hiki. Miksi minun on ollut niin vaikea uskoa Tuulikin ystävien väitteitä, vaikka ne täsmäävät omaankin päättelyketjuuni?"

Tarkemmin en juonta ala availla paljastusten pelossa, mutta kun tiedämme Eerikan oman alan ja kirjailijan koulutustaustan - Raevaara on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori - saamme aavistuksen siitä, mihin tapahtumat liittyvät. Eivät maailman sotatilanteeseen tai tunnettuihin ääriliikkeisiin, eivät edes Venäjän propagandaan tai ekokatastrofiin, vaikka kaikki vilahtavat viitteellisesti tarinassa. (Jopa eduskuntatalo ja itsemurha, vaikkei tapahtuma perustukaan tosielämän äskettäiseen surulliseen tapaukseen: hämmästyttävä detalji silti ja vahvistaa ajatustani siitä, että parhailla kirjailijoilla on antennit, jotka vaistoavat tulevaa.) Enemmän on mukana näkymättömämpiä (ja siten pelottavampia?) ajankohtaisia ilmiöitä tieteen ja teknologian kehityksessä, ahneutta ja ihmisen mieletöntä viettiä olla maailman herra, ikuisesti ja amen.

Hieno, moniulotteinen ja syvän ammattitaitoinen teos jälleen Raevaaralta. Rehellisesti, alku oli minulle jonkinlaista hitautta ja paljon (turhia) selittäviä sanoja, tuskin olisin lukenut loppuun ilman naapurin suurta intoilua kirjasta. Mutta meno parani, ja jännitti kuten pitikin. Suosittelulla siis todellakin on vaikutusta. Toivottavasti blogijutullakin.

Kenelle: Tieteen ja trillerien ystäville, ammattitaitoa arvostaville, teknologian kehitystä tarkasteleville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville, taistelukohtauksia karttaville, jännityksen ystäville. 

Tiina Raevaara: Peilityyni. Like 2025. Kansi Timo Numminen.

Asko Sahlberg: Pompeius

Kirjailija jatkaa historiallisten romaanien sarjaa merkkihenkilöistä ajanlaskumme alun tienoilta. Vuorossa on Pompeius, joka oli Rooman toinen suuri sotapäällikkö Caesarin ohella, samaan aikaan. Pompeius nousi jo nuorena diktaattori Sullan mieheksi, sillä tämä tarvitsi taitavia käskyläisiä valtakunnan laajentamiseksi. Päähenkilömme oli perinyt isältään sotajoukkoja ja toiminut menestyksekkäästi kapinallisten kukistajana, Sulla sanoo. 

"- Olet johtanut legiooniasi suuren päällikön lailla.
- Tarkoitat isäni legioonia, jotka sattuivat hänen kuoltuaan jäämään vastuulleeni. Ei minun niitä varsinaisesti johtaa tarvinnut.
- Älä vähättele itseäsi. Se on kaunis piirre, mutta se ei sovi kunnianhimoiselle miehelle.
- Olenko minä kunnianhimoinen?
- Totta kai olet. Minä käsken sinun olla, semminkin kun nait tyttäreni. Ja lopulta kolmas asia, jonka olet luultavasti arvannut. Minun täytyy turvata valtakunnan tulevaisuus ja olen päättänyt aloittaa Sisilian valloittamalla. Tarvitsen siis sinua ja miehiäsi, joskaan se ei riitä. Kokoan johdettavaksesi suuren armeijan.
- Sinä käsket ja minä tottelen, diktaattori.
- Vähempään en tyytyisi."

Niin käynnistyvät mittavat sotatoimet, valloitusretket ja valtajuonittelut, joissa Pompeius parhaansa mukaan toimii ja pyrkii urallaan eteenpäin. Hän ei ole tarinan mukaan vallanhimoisimmasta eikä etenkään verenhimoisimmasta päästä johtajana tai sotilaana, mutta haluaa hänelle kuuluvan kunnioituksen. Ystävänsä Ciceron kanssa he pohdiskelevat filosofisia tulevaa suunnitellessaan.

"- Ehkä ihmisen ei kannata piitata menneistä eikä olla huolissaan huomisesta. Niin minun isälläni oli tapana sanoa. 
- Eilinen on tosiaan kuollut eikä huominen ole vielä syntynyt, Cicero myönsi. - Toisaalta menneisyys työntää ihmistä selästä ja tulevaisuus houkuttelee häntä puoleensa. Se koskee etenkin meitä nuoria miehiä. Vanhusten sopii maata lavitsallaan tulevaisuudensuunnitelmia vailla, mutta meillä on tilaisuus muovata kohtalomme.
- Ikävä vain, että se mitä nimität kohtaloksi on alkanut minusta tuntua järjettömältä unelta.
Cicero tarttui aiheeseen mielellään. - Elämä saattaa tosiaan olla uni, josta me kuollessamme heräämme."

Ammattinsa vuoksi Pompeiuksen tarina on täynnä sotaa, ja tuolloisen politiikan seuraajille riittää sivuja valloituksista, matkoista, strategioista ja taktiikoista, joilla valtakuntaa laajennettiin. Mukaan kuitenkin mahtuu kiinnostavia hahmoja, ja tietysti naisia. Pompeiuksella ehti eläissään olla peräti viisi vaimoa: joskus valinnat olivat ylhäältä määrättyjä, joskus hän pääsi tekemään ne itse. Ajan tavan mukaan hetairoita liikkuu miesten ympäristössä, eikä vuoteen jakaminen saman sukupuolen kesken ollut tavatonta. Ihmissuhteiden rooli jää kuitenkin melko pieneksi sotilaan uran rinnalla. Pompeiusta kadutti tarinan mukaan myöhemmin, ettei hän ehtinyt tutustua edes lapsiinsa kunnolla. 

"Omissa teoissaan kukaan ei tietenkään nähnyt arvostelemisen aihetta, päinvastoin - ihmisen vaikuttavimpiin taitoihin kuului ällistyttävä kyky selitellä omat toimensa parhain päin sekä muille että ennen kaikkea itselleen."

Waltariaaniset lauseet maustavat sotaista menoa, jota tässä kirjassa on makuuni ylenpalttisesti. Sahlberg on ammattimies, jonka kauniisti soljuvaa tekstiä on aina ilo lukea ja se vie mukanaan, aiheesta huolimatta. Mietin, miksei hän ole tarttunut ilmeisimpään ajan staraan eli Julius Caesariin, mutta lisää lukemalla tajusin: kaverin vaiheet tulevat jo tässä pääpiirteittäin selvitettyä, valtaannousuun saakka. 

Eikä kirjailija ehkä halua nostaa juuri ilmeisimpiä, vaan hieman varjoissa olleita. Jos veikkaisi seuraavaa kirjan aihetta, se voisi olla vaikkapa Marcus Antonius. Hän vilahtaa tässä sivuhenkilönä, mutta miehen jatkoura ja suhde erääseen kuningattareen saattaisivat olla herkullista materiaalia, tosin siitä taitaa jo olla joitakin teoksia Shakespearen tragedian lisäksi. Mutta onko "kansanversiota", taitavana romaaniversiona? Ei silti, lukisin kyllä ilolla jälleen Sahlbergilta myös pienoisromaanin lähempää meidän aikaamme, yllättävän kohdistuksen "varjoon" jääneeseen aiheeseen, kuten hän on tavannut tehdä.

Tämä kohta on yksi helmiä. Pompeius tapaa tuntemattoman vanhuksen, joka jää pohtimaan:

"Ehkä aika, vanhus mietti, oli yhtä tympääntynyt ihmiseen kuin ihminen siihen. Vaikka aikaa hallitsivat tietenkin jumalat eikä moni ihminen ymmärtänyt uupuneensa omaan aikaansa. Sen sijaan ihmiset etsivät syytä rinnassaan ahdistavaan pettymykseen itsensä ja ajan ulkopuolelta, harhailivat elämässä tyytymättömyyden lyöminä eivätkä edes kiittäneet, kun saivat vapautuksen armeliaassa kuolemassa."

Ja aikaamme iskee myös kiistämätön toteamus ihmisen hulluudesta. 

"Kaikki katoaa, Pompeius ajatteli kallionkielekkeelle istahtaessaan, paitsi ihmisen hulluus, joka syntyy kerta kerralta uudelleen. Se matkustaa halki vuosisatojen, pesiytyy sukupolviin, raivoaa aikansa ja tekee tilaa uusille mielettömyyksille."

Kenelle: Historiaan uppoutuville, varman sujuvan kerronnan ystäville, Waltari-tyylistä pitäville, sotaa sietäville.  

Aiempia historiallisia teoksia ovat Herodes ja Pilatus, muita alla. Pimeys-trilogia saattaa olla edelleen lempiteokseni tuotannosta.

Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Häväistyt

Asko Sahlberg: Pompeius. Like 2024. 

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kun takakansi lävähti kiinni, oli pidettävä hiljainen kunnioituksen hetki. Mikä upea tarina! 

JP Koskisen trilogia, joka alkoi Tulisiivestä ja Kaarlesta ja avasi Kuuran (Amerikassa Frost) suvun taustoja Haukansilmä-teoksessa Kaarlen isoisän Yrjön eli Georgen silmin, täydentyy nyt Georgen pojan, toimittaja Janne Kuuran kokemuksilla ensimmäisen maailmansodan aikoina. 

Jos kuulostaa monimutkaiselta, vakuutan, ettei ole: ilmestymisjärjestys ei ole kronologinen eikä edellytä aiempien lukemista, kirjat suvun eri henkilöistä voi hyvin lukea itsenäisinä. Vaikka Janne vilahti mukana jo Tulisiivessä Kaarlen setänä.  

Jannen urakehitys lehtimieheksi ei ollut ongelmaton, mutta sisulla hän lähtee kotoaan Suolasaaren Duluthista ja pääsee unelmiensa työpaikkaan, New York Timesiin. Ja koska 1910-luvulla alkanut suuri sota kolkuttaa ovelle, hänen sukuvikansa, seikkailuveri, vie nuoren miehen sotareportteriksi Eurooppaan. Reportterin statuksella ja lukuisilla lupalapuilla hän onnistuu näkemään niin länsi- kuin itärintamaa voidaakseen kertoa ihmisille, miten tilanteet etenevät.

Sota on mitä se on, pelkkää kauheutta. "En tiedä, kuinka hulluus eroaa urheudesta. Luulen, että urheita ovat ne, jotka jäävät hulluutensa jälkeen henkiin kertomaan tarinaansa." Ja politiikkaa: Jannen pohdiskelevat reportaasit eivät riitä yleisön janotessa tietoa rintamalinjoista, kilometreistä ja sotilasmääristä, vaan hänet komennetaan takaisin New Yorkiin rikostoimittajaksi. 

Kuohuva kaupunki kasvaa hurjaa vauhtia, ja Venäjän vallankumouksen aatteet ovat yltäneet sinnekin. Levottomuuksia syntyy, rikosten määrä kasvaa. Espanjantautikin on riesana, vaikkei niin vahvasti kuin Euroopassa. Janne tapaa ensimmäisen kerran isoäitinsä, joka aikoinaan katkaisi välinsä Jannen isään Jannelle tuntemattomasta syystä.

"- Ajattelit tulla nopeasti ennen kuin kuolen, niinkö? - Vähän niinkin, virnistin ja sekoitin teehen hiukan sokeria. - Olen lukenut juttujasi. Ne ovat hyviä. Osaat ajatella ihmisiä, ja kunnioitat heitä. Isästäsi ei voi sanoa samaa." 

Jannen vanhemmat Anna ja George asuvat edelleen Suolasaarella, Veikko-eno Suomessa on joutunut sisällissodan pyörteisiin eikä lettereitä ole tullut, mikä huolestuttaa perhettä. Jannen veli Timo toteaa suomalaisten sosialistien kironneen Mannerheimiä Duluthissa ja isänsä vähän innostuneen, kun Suomesta tuli oma valtio, "mutta kuten tiedät, isä ei oikein tunne olevansa suomalainen enää, eikä hän halua sekaantua mihinkään. Hän haluaa, että kaikki liivs him öloun." Timo ja Janne toteavat itse olevansa amerikkalaisia enemmän kuin suomalaisia. Jannen paras ystäväkin on alkuperäisasukas, intiaani Nopea Hirvi - hienosti kirja sivuaa tuota amerikkalaisten häpeällistä kansanhävitystä. Silti Timoa kiehtoo venäläinen työläisten ihannevaltio. 

Seuraamme sinnikkään ja toimeliaan Jannen vaiheita aina siihen saakka, kun suuren sodan loppumisesta on kulunut jo vuosikymmen. Yllättäviä käänteitä tapahtuu 1920-luvulla niin lähipiirissä kuin yhteiskunnassa, kuten suuri pörssiromahdus. Tekniikka kehittyy, Charles Lindbergh oli jo ylittänyt Atlantin lentokoneella! Janne on nähnyt elämässään monenlaista, myös ihmisen mustan puolen. Kaikesta huolimatta hän haluaa uskoa tulevaisuuteen. Onko uskolle katetta; nykylukija tietää enemmän kuin Janne tuolloin. 

"Välillä näytti siltä, että ihmisten piti polttaa kätensä kiehuvassa vedessä yhä uudestaan, sillä muutoin kukaan ei uskonut veden olevaan kuumaa. Vaikka moni puhuja kehui ihmiskunnan kehittyvän, aloin hiljalleen epäillä, ettei niin ollut. --- Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Uskoin, että kaikki menisi hyvin."

JP Koskisen kirjailijanlahjat loistavat parhaimmillaan vetävässä tekstissä, jossa hän yhdistää luistavan lennokkuuden historiatietoon ja mielikuvitukseen. Nautinnollista luettavaa seikkailujen ystäville. 

Saman tien oli kerrattava hieman aiempia trilogian kirjoja ja selailla myös muuta kirjailijan laajaa tuotantoa, kuten mainiota Murhan vuosi -sarjaa, jossa tyyli on myös vauhdikas mutta omanlaisensa, perinteiseen dekkarityyliin. Lisäksi tuotannosta löytyy koskettavia historiallisia romaaneja, humoristisia julkaisuja, scifiä ja lastenkirjoja sekä tietoa. Suorastaan uskomaton lista monipuolisuudessaan ja laadukkuudessaan, joka ei notkahtele, vaikka genre vaihtelee. Sama lennokkuus, sujuvuus ja imu sekä taustatiedon vankkuus. Ja sama miehisyys, sillä naisia kirjoissa näkyy vain pakollisen verran. Mutta naiskuvien ja -näkökulmien kirjoittajia riittää kyllä muualla. Koskinen on ollut kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaana, kirjoillaan Rasputin ja Tulisiipi. Hänelle pitäisi kyllä perustaa jokin oma palkintonsa, joka huomioi koko tuotannon ja kaikki genret. 

Olen ollut huomaavinani jänniä yhteyksiä kirjojen kesken, vaikken varmasti kaikkia ole tajunnut. On toistuvia teemoja - historia tietysti, ja sukujen salat sekä ilmastonmuutos, kuten selkeä yhteys romaanin Hukkuva maa ja tietoteoksen Hiilijalanjäljillä kylmien faktojen välillä. Tai eivät faktat sinänsä ole kylmiä, ne vain ovat. Kylmiä ne ovat vain sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat niihin. Tai miltä tilastot näyttävät. 

Kirjailijan aiempia muun muassa (hakusanalla Koskinen löytyy blogista lisää, ja täysi listaus kirjailijasivulla):

Kuinka sydän pysäytetään (ehkä lempparini)
Kalevanpoikien kronikka (Kalevalaa velmusti mutta fiksusti mukaellen)
Aku. Elämäkerta. (tätä ette ole tienneet tunnetusta sarjakuvasankarista)
Murhan vuosi: Huhtikuun hiipuva rakkaus 

Kenelle: Seikkailujen rakastajille, historiaan sukeltaville, sotakuvausta sietäville, vauhdikkaan ystäville.

JP Koskinen: Ukkoslintu. Like 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta? Tuntematonta dna:ta etsimässä

Kaupallisten dna-testien suuren suosion myötä saimme nähdä Yleltä mainion sarjan Puolet minusta. Se kertoi lastenkotiin jätetyistä miehestä ja naisesta, jotka etsivät testitulosten avulla isäänsä ja muita sukulaisiaan. (Sarja näkyy tätä kirjoitettaessa vielä Yle Areenassa, jos joku on missannut).

Tv-sarjan käsikirjoitti ja ohjasi Mape Morottaja, tuttu nimi Ylen katsojille dokumenttien lopputeksteistä. Ilmeisesti aineistoa kertyi  yllin kyllin, sillä nyt hän on koonnut 11 muuta dna:han perustuvaa, vaikuttavaa sukututkimusta kirjan kansien väliin. 

Samalla hän kertoo lainsäädännöstä ja alan muutoksista sekä oikeustapauksista, joihin tutkimukset ovat johtaneet. Sillä aina etsiminen ei pääty auvoisaan lopputulokseen ja ihanaan perheyhteyteen. Ehkä ei useinkaan.  

"Lapsen oikeus molempiin vanhempiin turvataan YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsen äiti ja isä eivät voi kieltäytyä isyyden selvittämisestä."

Jos dna-testit osoittavat vahvasti vanhemmuussuhteen puolesta, on vastahakoinen henkilö nykyisin mahdollista haastaa oikeuteen ja pakottaa testiin virkavallan avulla tai jopa haudan avaamalla. Kova juttu, jota ei olisi vielä muutama vuosikymmen sitten voinut edes kuvitella. Salat todellakin tulevat julki, jos jälkeläinen niin haluaa. Ja kuten tiedämme, salaisuuksia löytyy monesta suvusta. (Omastanikin löytyi yksi, josta kyllä tiesin jo mutta koska en tiedä tiedon levinneisyyttä, ei siitä sen enempää. Kertokoot asianosaiset toisille asianosaisille, jos tarpeen.) Testeihin suhtautuminen ei ole siis pelkästään myönteistä, vaikka niiden suosio on suuri. Syynsä on ollut aikanaan sille, että vanhemman henkilöllisyys on jätetty kertomatta, joten kertomukset eivät ole yleensä mukavia. Ja vaikka uusien sukulaisten vastaanotto olisi lämmin ja yhteys antoisa, on menetetty vuosia.

Joskus kyse on oikeasta tietämättömyydestä lapsen isästä, joskus taas raskaus on alkanut olosuhteissa, joita ei haluta paljastaa, esimerkiksi raiskauksen tai syrjähypyn kautta. Ja usein syy testistä kieltäytymiseen on raha eli pelko perintöasioiden mutkistumisesta. Kirjassa isiään hakevat tosin vakuuttavat, ettei perintö ole motiivi juurien hakuun, vaan halu saada selville itsestään enemmän, ymmärtää itseään paremmin. Toisaalta, kukapa kertoisi hakevansa varakkaita vanhempia - mutta henkisesti asia lie silti suurempi. On apeaa olla juureton, ja joskus tieto on todella tarpeen esimerkiksi perinnöllisten sairauksien selvittämiseksi. 

Henkilökohtaisten kertomusten ohella on faktaosuus, jossa toistetaan tarina asia- ja lakipohjalta ja kerrotaan muun muassa dna-etsivistä, jotka auttavat sukuaan kaipaavia. Faktat ovat erivärisillä sivuilla kuin muu teksti, joten halutessaan teoksen voi lukea pelkkänä perinnöllisyyden tutkimisen tietokirjana. 

Kirja etenee "1950-luvun olemattomien ehkäisykeinojen päivistä tähän hetkeen ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneisiin lapsiin", kertoo Morottaja alkusanoissaan. Hän kuvaa tapauksia, joissa dna-testaus oli ratkaiseva käänne ihmisen elämässä, ja muistuttaa tarinoita olevan Suomessa jo tuhansia. Niin niitä onnellisia kuin oikeuden kautta selvitettyjä. Jotenkin hurjaa tämä tekninen kehitys, jossa "kaikki" tieto on jonkun ulottuvilla. 

Kenelle: Juuristaan uteliaille, sukututkimusta tekeville, ihmiskohtaloista kiinnostuneille, perinnöllisyysteknologiaa päivitteleville.

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta? Tuntematonta dna:ta etsimässä. Like 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

Tiina Raevaara: Uinuva solu

Vuoden 2023 Johtolanka-palkinnon pokkasi tänään dekkaristi Kale Puonti, onnea! Hänen kirjojaan en ole lukenut, mutta mielessä on ollut ehtiä niidenkin pariin, ja nyt entistä vahvemmin. 

Jännitystä ei puutu Tiina Raevaarankaan trillereistä. Hänellä on kiehtova ote monessa teoksessa, tiede ja tieto, ja niiden yhdistäminen fiktioon. Eerika Hämeranta -sarjan neljäs osa kertoo bioterrorismista. Tappavat virukset tahallisesti levitettyinä ovat omiaan luomaan kauhua (vaikka tämä ei varsinainen kauhukirja olekaan, niitä Raevaara on ansiokkaasti tehnyt useita), ja salaliittoteorioita voi hyödyntää, sekä todellisia tieteen viime aikojen keksintöjä.

Geenitutkija Eerika ajautuu entisen opiskelukaverinsa Mikaelin kautta tutkimaan hämäriä laboratoriopuuhia Otaniemen kampukselle, Aalto-yliopiston biotuotteiden ja biotekniikan laitokselle. Mikael on bioteknologian professori, joka vetää suurta tutkimusryhmää, eikä kaikki ole laitoksella kunnossa, Mikael epäilee. 

Raevaara luo tarinalle uskottavat puitteet ja tunnelman. 

"- Miettikääpä tätä, Mikael sanoo juuri silloin mikrofoniin. 

- 1900-luku oli fysiikan kulta-aikaa, mutta 2000-luku on biologian. Kykenemme muuttamaan elämän perusominaisuuksia, elämän ydintä. Teknologia ja biologia yhtyvät, syntyy uusia elämänmuotoja. Ihmiskunta pystyy rakentamaan ja muokkaamaan elämää. Voiko olla suurempaa voimaa? Modenilla, koko ajan kehittyvällä biotekniikalla voidaan ratkaista vaikkapa ruokapula tai hiilidioksidin sitomisen ongelmat. Biotekniikka vapauttaa ihmiskunnan ongelmistaan."

Mutta kaikkea, mitä ihminen keksii, on mahdollista myös käyttää väärin. Sekin on fakta ja asian pelottava puoli. Lopulta ajaudutaan hengenvaarallisiin tilanteisiin.

"Alan huomaamattani pidättää hengitystäni. Pakokauhu ilmoittaa läsnäolostaan. Onko nyt se hetki, kun vastamyrkkyä tarvitaan? Aikovatko he tappaa poliisit - sekä minut ja Mikaelin - jollakin kaasulla tai vastaavalla? - Apua, huudan tietämättä, onko se lainkaan järkevää."

Vauhdikas, selvärajainen ja jännitystä kirvoittava tarina normidekkaria älyllisemmissä kuvioissa. Huumoria ei ole lisätty tummaa tunnelmaa pilaamaan, mikä on hyvä: se ei vain sovi kaikkialle, vaikka monissa dekkareissa se toimii mukavana kevennyksenä. Vetävin toistaiseksi Raevaaralta lukemani trilleri - kulkee kuin luotijuna, eikä keskeyttämistä voisi kuvitellakaan.

Tiina Raevaara: Uinuva solu. Like 2023. Kansi Timo Numminen.

Sofi Oksanen: Samaan virtaan - Putinin sota naisia vastaan

Tietokirjojen tammikuuni alkoi hitaasti bloggausten kannalta, kun työ vie kaiken ajan ja energian. Mutta olen lukenut! Venäläisestä ajattelua ja maailmankuvaa ovat viime aikoina avanneet useat teokset, mutta vieläkin sitä on vaikea ymmärtää: mikseivät venäläiset itse tee loppua väkivallasta, elintasonsa kurjistajista ja johdon valheista, jotka he hyvin valheiksi tietävät? 

Sofi Oksanen selittää asiaa täräyttävän ytimekkäästi, viileän asiallisesti ja viiltävän terävästi. Kirja lähtee naisten asemasta ja sen perinteestä itänaapurissamme. "Jos mies ei lyö, ei rakasta." Kun tähän vuosisataiseen käytäntöön yhdistetään sota ja sen tehokkaimmat tuhoamiskeinot, puhutaan seksuaaliväkivallasta ja sotilaiden tekemistä raiskauksista. Ne ovat ikivanha sotimisen keino, jolla murennetaan vastustajan yhtenäisyyttä, perheiden yhteenkuuluvuutta ja mielenterveyttä sekä suvunjatkamista - yhteiskunnan perusteita. Kirjan takakansi sanoo Venäjän sodan Ukrainassa olevan sodan myös tasa-arvoa vastaan. Se on kylmä totuus. 

Lisäksi keino on halpa: koulutusta ei raiskaamiseen tarvita, joten sitä voivat tehdä nimenomaan sotilaat, jotka, kuten tiedämme, on pitkälti otettu alemmista yhteiskuntaluokista ja rikollisista. Viagrat ovat halvempia kuin ohjukset. Ja yllättävää kyllä, keino hyväksytään myös raiskaajien perheissä; vaimo saattaa jopa kehottaa hommiin. Kunhan hän saa tuliaisiksi ukrainalaisten naisten alusvaatteita. Tuntuu, että tämä on mielipuolista dystopiaa, mutta ei, luotan Sofiin. Hän jos kuka tuntee venäläisen mielenlaadun ja tavat, ja lähteet kirjassa ovat kattavat. Kyse ei siis ole vain mielipiteistä, vaan faktatiedosta.

"Venäjä on klassinen esimerkki patriarkaalisesti hallitusta autoritaarisesta valtiosta, jossa naisten oikeuksien rajoittaminen tapahtuu kaventamalla naisten oikeutta päättää omasta ruumiistaan, löysäämällä seksuaali- ja lähisuhdeväkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä, estämällä naisten pääsy poliittisesti merkittäviin, rajaamalla naisten osallistumista julkiseen elämään ja vahvistamalla traditionaalisia sukupuolirooleja ja -hierarkioita, joissa nainen on aina miestä alempi." 

Kun näistä perusteista lähdetään, ei hyvää seuraa. Kirjailija esittää erinomaisen näkökulman sodista raportointiin. Hyökkäyksiä, ohjusiskuja, ammuttuja ja ammuksia sekä ruumiita ja amputoituja raajoja lasketaan, mutta raiskauksella tuhottujen naisten määriä ei. Ei edes raiskausten tai raiskaajien määriä, sillä niitä on lähes mahdoton selvittää nykykeinoin. Tilastoinnissa olisi todella kehittämisen varaa miehiseen raportointiin verrattuna, ja länsimaat ovat tässä vielä lapsenkengissä, toteaa kirja.

Raiskausten ottaminen todellisten sotarikosten joukkoon raportoinnissa toisi myös naisten kokemukset esiin tasa-arvon nimissä ja ennen kaikkea myöntäisi niiden vakavuuden. Joka on varmasti usein pahempi, pitkäkestoisempi ja laajemmalle vaikuttavampi kuin vaikkapa yksittäisen raajan menettäminen - sen tuskaa väheksymättä. Naisen tekemä työ ja rooli on kuitenkin ratkaiseva yhteiskuntien kehityksessä, tai ainakin puolet siitä, parhaassa tapauksessa.

Fyysisen kärsimyksen, elinikäisten vammojen ja jopa kuolemaan johtavien vaurioiden lisäksi raiskauksen aiheuttamaa henkistä tuskaa on vaikea raportoida, paitsi mielen sairauksina, mutta tämän näen koskevan myös miessotilaita, en niinkään tasa-arvoasiana. Tosin onko koskaan tutkittu kotirintaman naisien ja tyttöjen mielenterveyden tilaa sodan jäljiltä, meilläkään? En aidosti tiedä. Miehistä on tehty ansiokasta tutkimusta, kuten Ville Kivimäki.

Venäläinen ajattelu alkaa avautua, vaikka hitaasti. Historian opetuksen vääristely ja kansan valheellinen tarina, jota sitkeästi pidetään yllä, ovat nykyisin ehkä vahvimmillaan koskaan. Kansa on ainutlaatuinen, johtajat isän kaltaisia huolehtijoita, länsi on paha, mitä kuvataan sanoilla "fasisti" tai "natsi". Meillä niille on omat määritelmänsä, Venäjällä ne tarkoittavat maita ja henkilöitä, jotka kyseenalaistavat Venäjän imperiumin pyrkimykset. Oksanen herättelee niin, että kolahtaa. Miksi tosiaan emme ole nähneet yhtään elokuvaa, kirjaa tai sarjakuvaa, jossa itäiset alkuperäiskansat taistelevat valloittajaa vastaan - kuten lännen kanssa on. Kuitenkin idässä maiden valtaus väkivalloin on ollut yhtä laajaa ja veristä, emme vain ole halunneet nähdä sitä. 

"Vaikka Venäjän erityislaatuisuuden myytti on säilynyt hengissä toista sataa vuotta, ikuinen se ei ole, ja muualla tapahtuneet muutokset ovat mahdollisia Venäjällä. Mikään maassa ei kuitenkaan voi muuttua niin kauan kuin Venäjän kansalaiset kuvittelevat olevansa olennaisesti jotain muuta kuin kukaan muu ja niin kauan kun he eivät usko, että muualla tapahtuneet muutokset voisivat olla mahdollisia Venäjällä."

Raju mutta tärkeä kirja, joka on tiivis, reilun 200 sivun infopaketti. 

Kenelle: Niille, jotka haluavat tietää; niille, jotka pohtivat, miksi Venäjä toimii kuten se toimii ja niille, jotka haluavat nostaa naisten kokemukset miesten kokemusten rinnalle samanarvoisina.

Muualla: Kirjarouva kuunteli kirjan, muttei pitänyt lukijasta, harmi. Oksasen kirjassa tulee esiin monia tapoja pitää yllä naisvihaa.sanoo Leena Lumi.

Sofi Oksanen: Samaan virtaan. Like 2023. 

Dekkariviikot kirjablogeissa: 3 x murha

Murha paremmissa piireissä, mikä herkullinen ulkoasu ja asetelma: kartano Englannissa, 26-vuotias nokkela Beatrice, tyly herttua ja ruumis kirjastossa. Olisiko setti jopa liian kosiskeleva, ainakin yhtään haastavammasta luettavasta pitäville. Komea kansi kyllä kiinnittää huomion!

Eipä siinä, sujuvasti tarina etenee, vaikkei suurta muistijälkeä jää. Huvitusta tuovat 1800-luvun tavat, joissa arvostetaan yli kaiken etikettiä, miehillä omaisuutta ja naisilla nuoruutta ja kauneutta (Bea on auttamatta liian vanha avioliittomarkkinoille) sekä puhetaitoa, jossa argumentaatiovirheitä ei suvaita. Eikä vaaleanpunaista asuvalintaa lumisateella. 

Kirjastohuoneeseen kuoleminen on järkyttävä etikettivirhe, jopa suurempi kuin väärä paperivalinta käyntikorttiin. Uskon, että kirja on nappivalinta monelle kevyen kirjallisuuden lukijalle. Se aloittaa hyvän tuulen dekkarisarjan Beatrice Hyde-Clare ratkaisee. Yhdysvaltalainen kirjailija on tehnyt sarjaan jo tusinan verran osia, saa nähdä, miten saamme niistä suomennoksia. Kustantajan sivulla näkyy nyt toinen, Jadetikarin arvoitus. 

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä (A Brazen Curiosity). Aula 2023. Suomennos Nelli Hietala. 

Satu Rämön Hildur-sarja on nostanut hurjan hypen. Minäkin kannatan kotimaista dekkaria: vaikka Rämö on asunut vuosia Islannissa ja sijoittaa sinne myös dekkareidensa tapahtumat, hän kirjoittaa suomeksi. Kirjailija on onnistunut luomaan lukijakunnan jo aiemmilla tietokirjoillaan Islannista ja taitavalla markkinoinnilla, mikä on ollut hedelmällinen pohja dekkarien julkaisulle. Hildur myi ennätysmäärät, ja toinen osa, Rósa ja Björk, seuraa. 

Kirja on kiinnostava tarina rikosetsivä Hildurista; suomen kielen hienoinen kulmikkuus unohtuu juonen rönsyihin, kuten suomalaiseen villapaita-Jakobiin tai Hildurin siskojen surulliseen kohtaloon, jota vilautettiin ensimmäisessä osassa ja johon toinen osa keskittyy. Varsinaista tekstin lumoa en löydä, mutta uteliaisuudesta luin. Niin varmaan moni muukin. Rämö onnistuu erinomaisesti koukuttamaan, eikä kirjoissa ole inhaa väkivaltaa enempää kuin tappamistarinassa täytyy. Ja yllätyksiä, niitä riittää. 

Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY 2023. Päällys Ville Laihonen.

Ruotsalainen tekee sen taas: Edvarsson osaa upottaa lukijansa. Kirjaa sanotaan  psykologiseksi trilleriksi, mutta kyllä siinä myös rikoksia tapahtuu. Itse asiassa eräs murha on tapahtunut juuri, kun kirja alkaa. Tätä luin henkeä pidätellen.

Lääkäri Steven tilaa ökytaloonsa siivoojan, Karlan, joka hämmästelee turhaa ja jatkuvaa siivoustarvetta. Ja sitä, että perheen vaimo on niin sairas, ettei hänen kanssaan saa edes jutella. Mutta Karla on rahan tarpeessa, työ helppoa. Asumisensa hän onnistuu järjestämään alivuokralaisena Billin luona, joten asiat vaikuttavat sujuvan, kunnes eivät suju. 

Toisaalla myös Jennica huomaa outouksia elämässään, joka on vaikuttanut niin lupaavalta: uusi poikaystävä on viety jopa vanhempia tapaamaan, mies tuntuu täydelliseltä. Eipä ole, tietenkään. Mutta tulisiko suhteesta silti jotain?  

Rahan ja rakkauden puute ohjaavat ihmisiä ja vyöryttävät tapahtumia suuntiin, joita ei lukiessa pysty ennakoimaan. Hurja! 

Mattias Edvarsson: Perhetragedia. Like 2022. Suomennos Outi Menna.

Logokuva: Niina Tolonen.

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Millään en malttanut jättää kirjaa lukematta, vaikka kieltämättä - nimensä mukaisesti - marraskuu olisi sille juuri oikea ajankohta. Viehätyn vahvasti Sahlbergin kielestä ja kielikuvista; pimeys, komea synkkyys ja niistä välittyvä musta huumori ovat vastustamattoman kiehtovia. 

Eletään aikaa kymmenisen vuotta sisällissodan jälkeen. Nylander on herkkävaistoinen ja menestynyt liikemies pikkukaupungissa, jonka suurimmat yritykset hän omistaa. Tähän pisteeseen hän ei olisi päässyt moraalin sopivissa kohtaa joustamatta, kuten hän kertoo Aulis Haatamalle, jonka palkkaa palvelukseensa. Miehiä yhdistää palava tahto ja omistamisen vimma. Mihin he vielä yltävätkään?

Kaupunginviskaalin virasta eläköitynyt Kivirinta näkee ihmissuvun olevan "matkalla kohti lopullista rappiotaan", mutta häntä kiinnostavat tarkkailijana ilmiöt, kuten liikemiesten rooli tässä matkassa. 

"Hän soi mielellään ihmisten iloksi ja lohduksi kuvitelman, että he elivät omaa elämäänsä. Tosiasiassa he elivät toisten elämää tai osallistuivat siihen yhteiseen erehdykseen, harhaan, pitkälliseen ja vaikeaan sairauteen, jota he kutsuivat elämäksi. Yhdentekevää. Riitti hyvin, että he kuvittelivat elävänsä. Ja sellaisten miesten kuin Nylander ja luultavasti myös Haatama velvollisuuksiin kuului nähtävästi luoda lume sellaisesta elämästä, joka oli tavoittelemisen arvoinen." 

Naiset eivät jää passiivisiksi, vaikka miesten suunnitelmat ja taloudellinen menestys heitä ajan lakien ja käytäntöjen mukaan toimiin ajavatkin, milloin perintöjen, milloin itseluotujen suhteiden kautta. Nylanderin sisar Martta päättää edetä oman kiinnostuksensa mukaan, vaikkei se yhteisön hyväksyntää saisikaan, keittäjä Sylvi ei aavista, miten hintelän harmaa Haatama mullistaisi hänen elämänsä. Romukauppias Koposen tytärtä Amaliaa siivittää itsepäinen rakkaus ja laskentataito, apteekkarin vaimoa Edithiä turvallisuuden tunteen varmistaminen. Henkilöitä on runsaasti, mutta ei niin paljon, etteikö heidän matkassaan pysyisi. 

Pankinjohtaja Palmgren tiivistää kirjan sanomaa mietteissään ihmisistä, joita hän katselee ylimmän kerroksen työhuoneestaan. "Nuo päivittäisten rutiiniensa liikuttamat hahmot muodostivat pohjan sille pitkälle prosessille, jota oli tapana kutsua ihmiskunnan tai miksei yhteiskunnan ja myös kulttuurin kehitykseksi, ja Palmgren tiesi täsmälleen, mistä oli kysymys: haluamisesta, himoamisesta, hankkimisesta - ja mikä oli auttamatta oleellisinta - lainaamisesta."

Sahlbergin kielimaailmassa torin ylle kohoava kirkko näyttää suuruudenhulluna lankeavalta varjolta, lattioilla makailevat uupuneet matot ja kuun valo hätistelee varjoja huonekalujen alle. Ihmiset ovat pieniä ja pimeään eksyneitä, vaikka pyrkivät tekemään itsestään isoja hulluine haaveineen omaisuuksista ja vallasta, tulkitsen. Tosin jotkut pysyvät pieninä silkkaa taitamattomuuttaan tai pelokkuuttaan. Ja ehkä jotkut onnistuvat ponnistamaan pimeästä valoon, edes hetkellisesti?

Kirjasta tulee mieleen vahvasti Eeva Joenpellon Lohja-sarja. Eletään samaa kiihkeän kehityksen aikaa, ilmiöissä ja ihmisissä on paljon tuttua. Nylander ei ole yhtä hellämielinen eikä toisaalta niin suoraviivainen omaisuutensa vartija kuin Joenpellon Julin, Haatamassa näen kosolti Matti Reimaa. Sylvin ja Martan yhdistelmä voisi olla Salme, ja niin edelleen. Kuin Lohja-sarja tyylitellympänä, näytelmällisempänä ja mustanpuhuvampana.  

Toinen mielleyhtymä on uudempi. Siinä missä Antti Tuomainen pitää jatkuvan virneen silmäkulmassa ja tuo tummuutta värittämään hauskuutta, Sahlberg tekee juuri päinvastoin. Hänen huumorinsa reunustaa sinänsä melko masentavaa mutta inhimillistä maailmankuvaa kuin varovainen tuuli, joka "sormeili kauhtuneen lauta-aidan takaa lehdettöminä käpertyviä syreeninoksia." 

"- Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on. - Miten niin myöhäistä? - Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi. - Sinä se osaat piristää toista. - Minulla on se lahja."

Ajan armoton voima ratkaisee monta kysymystä ja kohtaloa, sikäli tarinan lopusta ei tarvitse huolehtia. Selviää jotain salattuakin, ja kerronta saa aivan uutta vauhtia. Nautin kirjan lukemisesta yhtä paljon kuin Sahlbergin aiempienkin, joita löytyy listana vaikka tästä. Samaa mieltä kirjailijan kerronnasta edelleen. Marraskuun mies on luja ja runsas romaani, joka lähestyy enemmän Pimeys-trilogiaa tai Tammilehtoa (myös tapahtumien ajankohta!) kuin Sahlbergin lukuisia pienoisromaaneja. Kirja on kirjailijan 18. romaani.

Kenelle: Ison tarinan ystäville, komeista kielikuvista hurmaantuville, pimeydestä pitäville. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies. Like 2022. Kansi Tommi Tukiainen.

Sandra Niemi: Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin

Amerikansuomalaisen Onni Niemen ja tämän vaimon Sophien tytär Maila Nurmi eli poikkeuksellisen elämän, pääosin Hollywoodissa. Hänen veljentyttärensä kirjoitti elämän hämmästyttäväksi tarinaksi, josta ei juhlimista, julkkiksia ja käänteitä puutu. Maila Nurmi loi itsestään show-hahmon, Vampiran, jota kirjoittaja sanoo ensimmäiseksi gootiksi, uranuurtajaksi. Eikä nyt puhuta historiallisista gooteista, vaan meidänkin näkemästämme gootti-ilmiöstä, joka leikittelee kuoleman symboleilla ja kauhulla ja levisi laajasti etenkin 1980-luvulla, musiikista pääkallonkuviksi lasten t-paitoihin saakka. Mutta Vampira syntyi jo 1950-luvulla. 

"Minulle Vampira on mustaan asuun ja peruukkiin pukeutunut Maila-täti. Kaikille muille hän on ensimmäinen ja alkuperäinen glamour-vampyyri, goottikaunottaren ruumiillistuma."

Maila Nurmen isä oli kiihkomielinen raittiussaarnaaja ja lehtimies. Isä yritti pitää tyttärensä koulussa ja onnistui lukion loppuun saakka, mutta täysi-ikäiseksi ehtiessään tyttö muutti kotoa Los Angelesiin vuonna 1941. Hän teki hanttihommia, päätavoitteenaan päästä piireihin ja luoda itselleen taiteilijanura, ei välttämättä tässä järjestyksessä. 

Sinnikkyyden puutteesta naista ei voi syyttää. Hän teki mitä tahansa töitä, jotka katsoi kelvollisiksi ja uraa edistäviksi, hankkiutui tuolloin vahvan filmiteollisuuden liepeille, sai pieniä leffa- ja näytelmäosia, ja seurusteli muun muassa Orson Wellesin ja Marlon Brandon kanssa, ystävystyi James Deanin kanssa ja rakastui toiseen Deaniin, käsikirjoittaja Dean Riesneriin, ja tuli pyörineeksi myös Elviksen kanssa (jota piti pikkupoikana, jonka "taikasauvan" teho ei vastannut kaverin seksikästä esiintymistä). Muiden muassa. Samalla hän kävi jatkuvaa taistelua paikasta parrasvaloissa ja sai oman tv-ohjelman Charles Addamsin sarjakuvan innoituksella (Addams Family -elokuvat ja muut tehtiin vasta reilusti myöhemmin) kehittämällään hahmolla: The Vampira Show oli menestys. Vampira oli kauhukaunotar, joka oli paitsi outo ja hieman pelottava, myös hauska, rohkea ja räväkkä, toki sensuurin rajoissa.

Ikävä kyllä, asiat mutkistuivat ja yleisön muisti on lyhyt, eikä Nurmella ollut taitoa saati varaa käyttää lainopillisia neuvonantajia suuryhtiöitä vastaan. Lyhyesti sanottuna häneltä varastettiin Vampiran immateriaalioikeudet, joista hän toisissa olosuhteissa olisi tienannut miljoonia - ainakin hänen kopionsa "Elvira" teki niin. Tv-yhtiö voitti, Maila Nurmi eli kädestä suuhun, usein nälkäisenä, mutta usein myös onnellisena ja hyväntuulisena, jos kirjaan on uskominen, ja lukuisista ystävistä huolimatta lopulta kuoli yksin kotonaan vuonna 2008. Kokemuksia ja ihmisiä hän omaisuuden sijaan ehti kerätä, ja noudatti omaa tinkimätöntä makuaan ja mieltymyksiään alusta loppuun. Siinä lienee myös yksi syy, ettei hän noussut pysyvämmäksi tähdeksi kovassa kilpailussa, Esiintymistaidoista en osaa sanoa mitään, mutta herttaisin kollega tai helpoin työntekijä hän ei välttämättä ollut, tulkitsen rivien väleistä. 

Hän oli hyvin eläinrakas, ja iän myötä eläimistä tuli hänelle jopa ihmisiä tärkeämpiä. Sukuaan hän ei kaivannut: veljentytär tapasi hänet vain kahdesti, mutta he kirjoittelivat. Sandra Niemi on koonnut kirjan kirjeiden ja tapaamisten, Nurmen jäämistöstä löytyneiden muistiinpanojen sekä muiden arkistolöytöjensä pohjalta. Ja yllätyksekseen hän löysi myös sukulaisen dna-tietokannan avulla. Maila Nurmi synnytti nuorena pojan, jonka isä oli Orson Welles ja joka annettiin adoptoitavaksi suoraan synnyttyään. Mies kuuli yli 70-vuotiaana sen, ketkä hänen vanhempansa olivat. Voi vain kuvitella yllätystä! Sitä ihmettelin, ettei tietojen mukaan Nurmella ollut muita lapsia - miten se mahtoi onnistua noihin aikoihin, sillä miehiä kyllä riitti.      

Kirja on varsin vetäväksi rakennettu ja helppolukuinen, vaikkei tekijä ole ymmärtääkseni ammattikirjailija. Se sisältää paljon suoria sitaatteja Maila Nurmen muistiinpanoista, hänen omaa ääntään, jossa kuuluu omintakeinen huumorintaju ja tinkimättömyys. Ideoinnin ja markkinoinnin taitoa Nurmelta selvästi löytyi rutkasti, myös kauneus mainitaan, mutta mallin hommista hän ei innostunut. Jotain erilaista sen piti olla, ja olikin. Vaikkei kyse ole perinteisestä amerikkalaisesta ryysyistä rikkauksiin -tarinasta, se on kertomisen arvoinen, tai oikeastaan juuri siksi. Kulttimainetta hänen sanotaan saaneen esiintymisestä Ed Woodin ohjaamassa "maailman huonoimmassa elokuvassa" Plan 9 for Outer Space.     

Kenelle: Leffahulluille, Hollywoodin kulta-aikoja kaipaaville, esiintymismenestyksestä haaveileville, gootti- ja vampyyrifaneille, oman tiensä kulkijoille, Amerikan ystäville.

Muualla: Kirjavinkeissä ei näyttelijöiden 1950-luvun menoa aivan ymmärretty, mutta kirjaa pidettiin mielenkiintoisena. 

Sandra Niemi: Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin. (Glamour Ghoul - The Passions and Pain of the Real Vampira.) Like 2022. Suomennos Juha Ahokas. Kansi Tommi Tukiainen.

Sauli Miettinen: Muska

Artistielämäkertojen ja -muistelmien kirjo on laaja, tyyliltään kohdettaan upeasti heijastelevista kiinnostavista tietopaketeista nopeasti kyhättyihin rahat pois -viritelmiin asti. Tietysti laatuun vaikuttaa myös se, millaisesta elämästä puhutaan: löytyykö siitä mielenkiintoista kerrottavaa. Olen iloinen, että Muska-kirja edustaa parempaa laitaa, sillä aineistoa riittää, niin ainutlaatuisen uran artisti on tehnyt. Ja tuo monia muistoja mieleen.  

Muska Babitzinin sinkkujulkaisu Kirjoita postikorttiin vuodelta 1977 poikkesi totutusta iskelmälinjasta ja kirjan sanoin "esitteli aivan uudentyyppisen suomalaisen naisartistin - rocklaulajan." Ajan supertähti ja moguli Danny nappasi tähteyttä jo maistaneen Kirkan pikkusiskon mukaan bisnekseen, jossa D-tuotannon kesäshow't tapasivat olla ponnahduslauta menestykseen. Muska "herätti uudenlaisella rajulla luonnollisuudellaan ihastusta etenkin nuorisossa."

Yleisön kiinnostusta lisäsivät luonnollisesti sisarukset. Auto-onnettomuudessa menehtyneen Sammyn hautajaisista 1973 muodostui kaaos Helsingin ortodoksisella hautausmaalla ihailijoiden ja uteliaiden rynniessä hysteerisesti paikalle. Muistan järkyttävän suru-uutisen tulon itsekin, ja monesti olen miettinyt, että jos Sammy olisi saanut elää, miehen sympaattisuudella ja esiintymistaidoilla hänestä olisi saattanut kehittyä vielä pikkuveljeään Kirkaakin suurempi supertähti. Muskaa ei esiintyminen niin suuresti ole kiinnostanut kirjan mukaan koskaan; lähinnä hän noudatti miehensä Hannu Hande Salakan ja veljiensä toiveita alkuaikoina, mutta piti jo silloin päänsä omasta musiikillisesta linjastaan, jota on noudattanut näihin päiviin asti. 

Ensimmäinen albumi ei ollut tekijöiden itsensä mukaan täydellinen, mutta sillä on "puutteista huolimatta merkittävä historiallinen arvo: se on ensimmäinen suomalaisen naisartistin julkaisema rocklevy". Se jopa myi mukavasti ja raivasi henkistä tietä tuleville naisrokkareille. Muska valittiin monena vuonna peräkkäin Suomen suosituimmaksi naislaulajaksi Suosikki-lehden äänestyksessä. 

Myös nuoremmat sisarukset lauloivat, Ykä ja Anna tekivät sekä omia levytyksiä että studiotöitä ja keikkailivat, vaikkei kumpikaan lopulta jäänyt alalle. Ei Muskakaan jäänyt pelkästään artistin hommiin, vaikka on niitä koko ikänsä tehnyt. Miettinen kuvaa hänen asennettaan:

"Uraansa Muska suhtautui toisin kuin moni muu artisti. Hittibiisien metsästäminen tuntui hänestä vieraalta ja julkisuus ahdistavalta, etenkin silloin, kun mediassa puitiin henkilökohtaisia asioita. Hyvä fiilis oli hänelle tärkeämpää kuin saavutukset, ja kilpailuhenkisyyttä hänessä ei ollut lainkaan."

Koska musiikkibisnes oli tuttu, ryhtyivät Muska ja Hande promoottoreiksi. Heidän ohjelmatoimistonsa listoilta löytyi alusta saakka huippuja Hurriganesista Hectoriin, Royalsista Dave Lindholmiin. Ulkomailta haettiin malleja ja oppia, ja uskaltauduttiin isompaankin tuomalla Suomeen kansainvälisiä esiintyjiä. Baccara, Iggy Pop, Elvis Costello, Motörhead... jopa Euroopan kiertueita järkättiin amerikkalaisille artisteille. Lukuisilla matkoillaan pariskunta ihastui Los Angelesin lämpöön ja meininkiin ja päätti muuttaa Kaliforniaan. 

Promoottoritoiminta jatkui sieltä käsin, ja Muska teki musiikkia vain satunnaisesti. Hieman yllättäen pääansiolähteeksi muodostui vaatebisnes, joka alkoi amerikkalaisten Levi's 501 -farkkujen tuomisella Suomeen.

"Vaatekaupan tuottamat voitot he käyttivät matkustamiseen. Musiikki ei enää ollut työ, mutta intohimo pysyi ennallaan ja määritteli pitkälle vapaa-ajan vieton." 

Konsertit ja hyvät ruokapaikat houkuttelivat, maailmaa kierrettiin, yhteyksiä luotiin. Koettua tuli niin Los Angelesin mellakat kuin suuri maanjäristys, jonka pelästyttämänä syntyi päätös muuttaa New Yorkiin. Se päätös ei pitkään pitänyt. Suomi alkoi kiehtoa, ja niin palattiin Helsinkiin, Muskan musiikillista uraa jatkamaan. Kaikkiaan Muska on tehnyt kahdeksan omaa albumia ynnä lukuisia singlejä, kokoelmalevyjä ja vierailuja muiden levyillä. Näistä on kirjassa luettelo, samoin kuin tekstissä esiintyvistä henkilöistä, joita on hurja määrä, sekä pariskunnan Suomeen tuomista artisteista. Paljon on tullut tehtyä! 

Pariskunta on ollut yhdessä viitisenkymmentä vuotta, huippusaavutus sekin. Muskan 50-vuotista uraa juhlistettiin konserttikiertueella 2019. Miettinen sanoo Muskan kuuluvan siihen artistisukupolveen, joka on kokenut lähes kaiken. Musiikkityylit ja keikkapaikat ovat muuttuneet, kollegoita on tullut ja mennyt, matkan varrella on sattunut kaikenlaista niin itselle kuin muillekin. Niinpä hän ymmärtää nyt paremmin oman isänsä epäilyt ja varoitukset. Musiikkialaa ei voi suositella jokaiselle. 

Huomenta Suomi -ohjelman haastattelussa hän Miettisen mukaan kertoi kaipaavansa 1960- ja 1970-lukujen musiikillista maailmaa, koska silloin tapahtui niin paljon: oli Janis Joplin, Jimi Hendrix, Rolling Stones ja muut. Oman uransa hän totesi olleen suuri seikkailu. Nykyisin Muska myy itse keikkansa, joita sanoo riittävän sopivasti pitämään vireen yllä. Julkisuutta hän ei edelleenkään hae, mutta yleisön kannalta on hienoa, että kirja sentään saatiin. 

Teos on pätevä ja vetävä, lukijaystävällinen mutta kattava. Jossain kohtaa ihmettelin Handen suurta osuutta, tämän ura kun selvitetään myös melko yksityiskohtaisesti, mutta se selittynee parin yhteen hitsautumisella - toista ei olisi ilman toista. Muskan vaiheista kirja antoi paljon minulle uutta tietoa, samoin koko Babitzinin perheestä, jonka tarina jo sinänsä historiasta alkaen on erityinen ja täynnä niin tragediaa kuin onnea. Venäjän vallankumous ja emigranttius, isä-Leon sotiminen Suomen armeijassa,  kolmen pojan ennenaikainen menetys; toisaalta äiti-Elisabetin huolenpito, musiikillisen lahjakkuuden ilmitulo ja menestykset, perheen läheisyys ja sisarusten lapset, liitot ja rakkaudet.   

Juuri seitsenkymppisiään viettäneen rokkimimmin keikkakalenterista selviää, että Muska esiintyy Vantaan Myyrmäessä tällä viikolla su ja seuraavalla viikolla Salossa ja Porvoossa, ja matka jatkuu... 

Kenelle: Rockin ystäville, musiikkiurasta kiinnostuneille, 1960- ja 1970-luvut muistaville. 

Muualla: Marjo Krohn sanoo Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa: Miettisen kirjoittamislaadun etu on, että hän tuntuu näkevän paljon vaivaa kohteittensa eteen.

Sauli Miettinen: Muska. Like 2022. Kansi Tommi Tukiainen, kuva Ville Juurikkala. 

Muistiinpanoja muutamista käännöskirjoista

Martha ei ole mukava ihminen. Hän kohtelee kurjasti etenkin aviomiestään Patrickia, kunnes tämä kyllästyy ja häipyy. Mutta Marthan ongelmat jatkuvat. Hänestä tuntuu siltä, että "en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille." 

Lopulta hänelle löytyy diagnoosi ja ongelmien syy. Kunpa hän olisi tiennyt sen jo nuorena, monelta olisi säästytty, hän miettii katkerana. Onko keski-iässä liian myöhäistä alkaa elää? 

Näppärä ja viihdyttävä tarina, jonka juju on diagnoosi: sen voi lukija mielessään määritellä joko sairaudeksi tai ehkä vain kusipäisyydeksi? Kirja on julkaistu Otavan Sinisessä kirjastossa, mitä ihmettelen. Tasoltaan kovassa sarjassa se ei pärjää, vaikka toimii hyvin viihdekirjana. Kansien kuuluisi olla pinkit tai mieluummin edes lilat.

Meg Mason: Murhe ja autuus (Sorrow and bliss). Otava 2022. Suomennos Marja Lyytinen. 

Osmanin kirja on herkullinen siten, ettei se esitä kolmen päähenkilönsä, vauraitten ja vauhdikkaiden tukholmalaisten nuorten naisten, elämää unelmana. Eikä henkilöitään ihanina, päinvastoin. Haasteita riittää, ja kateutta kaverien kesken. Paineet esittää menestyvää ovat kovat, oli taustalla mitä tahansa - ja kaikilla on. Sofia saa taistella somaliutensa kanssa, ja hän on henkilöistä suorapiirteisin ja ymmärrettävin, piinkova uranainen. Caroline ja Amanda muistuttavat enemmän toisiaan, hieman liikaa mielestäni ollakseen täysin selkeitä hahmojaan: menin usein sekaisin, kummasta puhutaan. Carolinen suhde unelmamieheen Alexiin ei ole ongelmaton, Amandan juhliminen pyörryttää päätä, myös hänen. Molempien äitisuhde on kurja. 

Onko tilanne itseaiheutettu vai olosuhteiden luoma, sitä sopii miettiä. Samoin kuin sitä, miten pitkälle itsekkyydessä ja toisaalta ystävyydessä tulee mennä. Kun paineet kasvavat liian suuriksi, käy väistämätön. Ajankohtaisuudessaan ja armottomuudessaan antoisaa luettavaa etenkin nuorille, suorituspaineista kärsiville naisille. Me iäkkäämmät voimme huokaista helpotuksesta, ettei tuossa kurimuksessa (enää) tarvitse sinnitellä, eikä nuoruutemme ollut näin kovaa kilpailua. 

Sara Osman on yksi kevään 2022 Helsinki Lit -tapahtuman ulkomaisista kirjailijavieraista.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta. (Allt vi inte sa) Like 2022. Suomennos Sirje Niitepõld. 

Robert Seethalerin Kokonainen elämä ihastutti laajasti, mutta häneltä on suomennettu myös yksi aiempi teos, hänen esikoisensa.  Tupakkakauppias kertoo nuoresta Franzista, joka aloittaa työt tupakkakaupassa Wienissä 1930-luvulla, natsien nousun aikaan. Erittäin ajankohtaista kerrontaa fasismin ja silmittömän väkivallan ujuttautumisesta ihmisten arkeen. Ja siitä, miten poika kasvaa mieheksi, havahtuu ympäröivään maailmaan. Kuinka paljon toivoisinkaan, ettei yksikään nuori enää olisi tarvinnut kokea aikuistumista näin! 

Franz ystävystyy Sigmund Freudin kanssa, joka on kaupan asiakas. Hitlerin edetessä Freud empii pitkään, mutta lähtee lopulta maanpakoon (onnekseen ajoissa) ja muuttaa Lontooseen. Miten käy kaupan ja Franzin? 

Kiinnostava ajankuva ja elämäntarina, joka todenkaltaisuudessaan vaikuttaa, vaikkei kirjallisesti vielä huimaa yhtä lujaa kuin alussa mainittu teos. Itävaltalainen kirjailija on ehdottomasti merkittävä ja seuraamisen arvoinen. 

Robert Seethaler: Tupakkakauppias. (Der Trafikant 2012). Suomennos Arja Rinnekangas. Lurra Editions 2017 ja uudistettu laitos 2020.

Rauhallista kerrontaa x 2

Pertti Lassila on rauhallisen kerronnan mestari. Se ei tarkoita tylsyyttä, päinvastoin: tiiviyden ja linjakkuuden vaatimusten mukaan kirjoittaminen vaatii taitoa. Venetsia-kirjassaan hän kertoo 1900-luvun tarinan erään helsinkiläisen perheen kautta. Muutettiin maalta, haettiin töitä, perustettiin perhettä ja tehtiin seuraava sukupolvi, joka opiskelee, perustaa firman ja perhettä... Normicorea parhaimmillaan. 

Ihailen Lassilan tyyliä ja eleetöntä tapaa kertoa niin tavallisen tarinan kuin olla voi, mutta sisällyttää siihen kaiken, mitä ihmiselämään kuuluu, ja samalla yhteiskunnan kehityksen lähes sadan vuoden ajalta kaupungistumisineen, teollistumisineen, naisten aseman muutoksineen, talouselämän murroksineen. Ihmistasolla silti ollaan, heidän kauttaan lukija näkee ilmiöt ja ajattelun muutokset. Ei ole hilpeä kirja, mutta todelta tuntuu. Vanhempiaan ja isovanhempiaan on lukijan helppo peilata kuvioon, sijoitella ehkä siihen itsensäkin.

Mummo matkalla kertoo kirjasta enemmän. 

Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021.

Rauhallisuus oli sana, joka nousi mieleeni Zeniitin luettuani. Ehkä harhaanjohtavasti, sillä kirjassa totta totisesti riittää tapahtumia ja dramaa: kyse on 1700-luvun ranskalaisesta tutkimusmatkailijasta nimeltä Maupertois, joka kävi Suomessakin mittausmatkoillaan, Torniossa. Miehen piti mitata, onko maapallo sitruuna vai litistynyt navoiltaan, eikä tulos aivan helposti selvinnyt. 

Mittaukset sinänsä onnistuivat hienosti ja pallonmuoto selvisi, mutta pariisilaiset päättäjät kuninkaallisessa tiedeakatemiassa eivät hyväksyneet loppupäätelmää, koska se soti ajan yleistä käsitystä vastaan. Tästä aiheutuu miehelle monenlaista harmia, tiedemiehen uskottavuuden horjumisesta ihmissuhteisiin. Tilanne ajautuu niin pitkälle, että Maupertois alkaa veljeillä Preussin kanssa ja saa kuningas Fredrikiltä kutsun Preussin tiedeakatemiaan. Voisiko mies jättää kotimaansa ja jos, onko paluuta enää koskaan?

Kuninkaallisten ja tiedevaikuttajien suhteet kietoutuvat monimutkaiseksi juonittelujen, sotien ja juorujen vyyhdiksi. Maupertois ei ole kärsivällinen kärsijä, vaan ajaa itseään ahtaalle myös naissuhteissaan, jotka hän myös onnistuu mutkistamaan itsekkyydessään ja tiedehurmiossaan. Mikään miellyttävä herra ei ole kyseessä, mutta persoona kyllä, ja kiistatta taitava alallaan. Kuin sketsien hajamielinen professori, joka ei näe maailmaa ympärillään - vain sen, minkä valitsee nähdä, usein harkitsematta tekojaan. 

Valistuksen ajan alku vaikuttaa sekavalta Euroopassa: maiden rajat siirtyilivät, hallitsijat vaihtuivat, vanhat uskomukset sekoittuivat uusiin tiedehavaintoihin, Amerikan mantereen hallinnasta sodittiin, kansa alkoi oppia lukemaan ja kiinnostua maansa johtamisesta. Lentolehtiset ja jaeltavat kirjoitukset olivat aikansa some, jonka uutisia levittivät supisemalla sopiviin korviin jokainen, joka arveli jotain niistä hyötyvänsä, eli melkein kaikki. Ällistyttävän nopeasti uutiset tiedettiin!  

Herkullinen, informatiivinen ajankuva, jonka luomiseksi kirjailija on tehnyt mittavan taustatyön. Suuri osa henkilöistä ja maailmantapahtumista on todellisia, niin tiedemaailmassa kuin politiikassa, ja heistä löytyy googlaten lisätietoja. Suomesta kerrotut kohdat ovat riemastuttavia, tosin eivät suomalaisia imartelevia. 

Onko kirja hyvä? On, kun siihen malttaa paneutua. Sekä sisällöltään että vanhaan vivahtavalta kerronnaltaan se tuo mieleen Olli Jalosen. Mutta Jalosen herkkyyttä Koski ei tarjoa, vaan suoraviivaisemman, tosin kaikkea suoraan sanomattoman, ja raskaamman etenemisen. Kerronnan rauhallisuus lienee osa ajankuvaa, tai vain kirjailijan tapa kertoa yksityiskohtia monin sanoin, jopa toisteisesti, tiedemiehen tapaan yksityiskohtia pyöritellen. Siitä syntyy verkkaisen etenemisen tuntu, vaikka paljon tiedemiehelle tapahtuu.  

Kirja oli yksi Tulenkantaja-palkintoehdokkaista 2021. 

Kenelle: Historiahulluille, tutkimusmatkoja miettiville, tieteentekijän työstä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin, sanoo Tuijata. 

Kuutti Koski: Zeniitti. Like 2021. Kansi Tuomo Tukiainen.

Rosa Liksom: Väylä

Järisyttävä kirja, joka vetää hiljaiseksi luku- ja pakolaismatkan päättyessä. Kun Lapin sodan alta siirrettiin siviilejä Tornionjoen yli Ruotsin puolelle, matkaa tekivät myös eläimet, ihmisten tärkein elinkeino, omaisuus, ystäviksi kasvaneet ja kasvatetut karjat. Eihän niitä voinut tapettaviksi jättää!  

Aivan kuin varsinaisessa sodassa ei olisi jo kärsitty tarpeeksi. Perheiden miehet, isät, veljet ja serkut, olivat rintamalla, olleet vuosia - jos eivät maanneet jo mullan alla - joten naiset ja tytöt tekivät pääosan maatöistä. Ja nyt he joutuivat vielä pelottavalle pakomatkalle huolehtimaan itsestään, perheensä pienimmistä, vanhuksista ja eläimistä.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka oli tottunut eläintenhoitaja ja jonka hennoille harteille isä pikaisesti sodasta kotona käydessään asetti valtavan vastuun. Piti huolehtia äidistä, piti huolehtia karjasta. Piti lähteä tien päälle, kävellen, mukana vain päällä olevat vaatteet ja pienet eväät. Kaikkia pelotti, ei vähiten lehmiä. Tyttö rauhoittelee hoidokkeja.

"Hävetti olla ihminen, jonka armoila se oli. Porisin sille, että ei mithään hätää, lähemä retkelle, Väylän toisele puolele, siellä on makeaa rehua, homheettomia heiniä ja lämmin navetta. Kerttu kuunteli, mutta mie näin, ettei se uskonu minua."

Matka rajajoelle ja siitä pakolaisleirille on karmea, jo pelkästään siinä mielessä, että miellämme leirit yleensä muun maailman asioiksi, ei suomalaisten. Sen tajuaminen, että on vain vähän aikaa siitä, kun osa omaa kansaamme sellaisille joutui. Kirjailija läväyttää lukijan silmien eteen niin väkevät näyt ja asetelmat, että vellovan ihmis- ja karjameren huudot melkein kuulee korvissaan, hajut tuntee nenässään, kehnojen teiden kuopat ja suon kylmän kosteuden jaloissaan. Ruokaa sai milloin sai, yöpymään opittiin ulkona. Kyllä, tulee vahvasti mieleen Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa, mutta kirjat eivät ole kaksosia, vaan niillä on omat tarinansa. Kinnunen kertoo kokeneista naisista, Liksom pienestä tytöstä. Nuori ikä näkyy kauniisti, sydäntäsärkevästi. Oli lähdössä jotain jännittävääkin, vaikkei aikuisia juuri ollut apuna.

"Olima lophuun ajettuina, mutta silti miun syän oli kevyt. Tunsin itteni irtonaiseksi ko villipeura. Olin matkala avahraan maailhaan, joka oli uusi ja tuntematon."

Perille saavutaan, ne ketkä selviävät. Uskon, etteivät ruotsalaiset järin innoissaan kirjasta ole, sillä hyväntekijän maine saattaa vaarantua. Leirien olot ovat kurjat, terveydenhoitoa ei ole. Tosin olosuhteet ovat joillekin parannus entiseen, kun hyvinvointiin ei ole totuttu. Täällä sentään saa syötävää päivittäin, vaatteitakin ryysyläisnaapureille lahjoitetaan. Pitkä karanteeni tartuntatautien varalta hermostuttaa väsyneet, kotia ja läheisiään kaipaavat ihmiset. Lapset ja nuoret, kuten tyttömme, pärjäävät parhaiten. Vaikka on ikävä, ajatus Isästä ja Sedästä jossain helpottaa. Yksinäisyyttä tyttö suitsii kesyttämällä itselleen lemmikkirotan. Ja onhan Katri mukana, kotitalon mukava ja reipas apulainen. Äidistä ei tytölle ole apua, päinvastoin.

Mutta mikä ilo, kun lapsille lopulta järjestetään lupa käydä koulua ja aikuisille päästä töihin!

"Mie olin kovasti töörevänä ja innoissani ja aattelin, että tämmöinen lahja meile annethiin vasthineeksi siitä ko jou'uima jättähmään kotikonnut."

Melkein vuosi vierähtää, että päästään palaamaan. Tytön usko jumalaansa on monta kertaa koetteella, miettiipä hän sitäkin, miltä tuntuisi kävellä jokeen kiviä taskut täynnä. Hän kuvaa kokemaansa helvetiksi, ja siltä se vaikuttaakin. Kun kotikonnuille palattiin, ei siellä tietenkään ollut samanlaista kuin ennen. Mutta ei ollut tyttökään enää samanlainen kuin lähtiessään. On vaikea tajuta, miten moisesta paineesta, niin henkisestä kuin fyysisestä, voi ikinä toipua. 

Jollain someseinällä näin monen kommentoivan kirjan aihetta tutuksi oman äitinsä tai isoäitinsä kertomuksista; he olivat tehneet todellisuudessa saman matkan. Taas järkytti. Vaikka kyseessä on fiktio, johon kirjailija on epäilemättä koonnut tositarinoita tai käyttänyt niitä pohjana, tajuan, että taitavaa valintaa on tehty. Tytön tarina voisi olla kirjassa yhtä hyvin lempeämpi kuin vielä pahempi, mutta jälkimmäistä ei ehkä lukija kestäisi. Kokonaisuus on juuri täydellinen näin. Varmaotteinen kirjailija tietää, mitä tekee. Mitään en muuttaisi.

Upea kirja, kammottava tarina. Rosa Liksom osaa täräyttää ja luoda tunnelman, joka vangitsee. Murretta ei ole vaikea lukea, oudot sanat ymmärtää asiayhteydestä tai ruotsinkielestä, eikä asian seuraamista haittaa, vaikkei joka sanaa tajuaisikaan. 

Kenelle: Historiasta kiinnostuneille, sotaa kestäville, faktapohjaisen fiktion ystäville, vahvan tunnelman arvostajille.

Muualla: Silmiä avaava lukukokemus, sanoo Ja taas kirja kädessä - Jorma.

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Mitä juhlaa lukea pitkästä aikaa Knausgårdia! Nautin kuin rakkaan vanhan ystävän tapaamisesta, ihailen kirkasta lausetta, näennäisen naiivia mutta omalaatuisen komeaa sanonnan tapaa, pikkutarkkaa kuvausta. Lähes kaikki kirjailijat aiemmat teokset ahmineena uppoan Taisteluni-sarjasta tutunoloiseen maailmaan, jossa Arne aloittaa kerronnan. Hän on lapsiperheen isä, jonka vaimolla on mielenterveyshaasteita. Olisiko taas aika viedä vaimo sairaalaan?

Naapurin Egil tuntuu myös tutulta. Ja muutama muu henkilö, mutta ei pelkästään Knausgårdin ansiosta, vaan myös muita norjalaisia tämän ajan kertojia lukeneena. Tämä onneton tunari, joka sössii jatkuvasti. Tai se itsevarma setä-ääliö, joka uskoo kaiken olevan hänelle luvallista. Ja se vaimo, joka yrittää kaikkensa vaihtelevalla menestyksellä. Tai nuori itsevarma nainen, joka ottaa kyselemättä. Aamutähdessä äänen saa moni, ja he kaikki elävät vimmaisesti omankokoistaan elämää, kun alkaa tapahtua kummia. 

Taivaalle nousee uusi tähti. Luonto käyttäytyy omituisesti, etenkin eläimet. Ei suuressa mittakaavassa, vaan pieninä kummallisuuksina, joskus onnettomuuksina tai sairauskohtauksina. Ihmiset säpsähtelevät oudoista havainnoistaan, tunnelma kasvaa uhkaavaksi.

"Mies oli vain parikymppinen. Ei näyttänyt narkomaanilta. Varmaan opiskelija, joka oli juonut vähän liikaa. Kumarruin uudelleen, laskin käden hänen olkapäälleen ja ravistelin häntä kevyesti. Silmät aukesivat. Minut nähdessään hän luikerteli seinää vasten kuin eläin. - Et voi nukkua täällä, sanoin. - Auta, hän kuiskasi. - Auta minua." 

Onko uusi tähti Raamatun viittama Kointähti ja tarkoittaako se pelastusta, paholaisen nousua vai ihmiskunnan lankeemusta? Sitä ei juuri kirjassa pohdita, mutta muita teologisia kysymyksiä sitäkin enemmän. Mitä ylipäätään on usko, jumaluus tai elämän ja kuoleman ero? Filosofeihin viittaillaan. Egilin pohdintaa on paljon, jopa esseenä. Niin paljon, ettei lukija voi välttää epäilyä siitä, että kirjailija sijoittaa häneen omia ajatuksiaan. Siihen viittaa myös se, etteivät ajatukset ole ammattiteologin tai -filosofin tasoisia, vaan sisältävät paljon yleistietoa. 

Harmikseen Egil saa hoitaakseen kymmenvuotiaan poikansa Viktorin tämän äidin matkan ajaksi. Niin, Egil ei ole miellyttävä ihminen, kuten ei välttämättä kukaan kirjassa. Ihmiskunnasta annetaan inhimillinen, erehtyvä, suorastaan typerä kuva. Mikä on tietysti aivan todenmukaista. 

"Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään." 

Kaikki kirjan tapahtumat eivät ole outoja, mutteivat silti mieltä nostattavia. Masentuneen nuoren Olen äidin, Turidin, kertomusta on tuskallista seurata. Papin, Kathrinen, työn kuvaus ja avioliitossa kärvistely. Josteinin katkeruus ja hukassa olo - yksi kohtaus tuo mieleen Mikko Kamulan Tuonelan. Luin kirjan joka sanan tarkasti, rukouksia myöten, sillä odotin oivalluksia, jotain keskeistä, jotain yhdistävää. En oikein löytänyt. Yksi keskeinen miete on Vibeken: 

"Pohdin sitä mitä Helge oli sanonut, että kaikki maailmassa oli improvisaation tulosta ja luonnonlait olivat oikeastaan pelkkiä opittuja tapoja."

Tämä on kiinnostava ajatus, josta jotkut tutkijatkin ovat puhuneet. Entä jos ympäristöään perustavanlaatuisesti muuttamalla ihminen muuttaa myös sen käyttäytymistä, siis luonnon ja luonnonlakien? Kuten tiedetään, ihminen on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään muu olento, seurauksia miettimättä ja aavistamatta. Onko mikään enää samaa kuin ennen? Kuten vaikkapa kuolema tai ajan kuluminen? Voiko mihinkään entisiin totuuksiin enää luottaa? 

"Mitä uskovat uskoivat? Sitä en ollut ikinä täysin ymmärtänyt."

Kiinnostavista kohdista ja henkilöiden inhimillisyydestä huolimatta kokonaisuus jää jotenkin kesken. Langanpätkiä heitellään, mutta niitä ei koota yhteen, paketti sitaistaan kiinni miten kuten oikeastaan vasta viimeisellä rivillä. Harmittaa, sillä paljon hyviä elementtejä on ilmassa; niistä voisi muodostua tätä paljon järisyttävämpi tarina. Kirjaa oli silti ilo lukea, niin tuttuuden, kirjailijan ihailun kuin uteliaisuuden kannalta. Tällaista Knasu siis on pohtinut. En silti lähtisi häntä veikkailemaan nobelistiksi ihan lähivuosina, vaikka sellaistakin on esitetty. 

Kenelle: Knausgårdin ihailijoille, uhkan varjossa viihtyville, uskonkysymyksiä pohtiville, ympäristön muutoksia miettiville.  

Karl Ove Knausgård: Aamutähti. (Morgenstjernen) Like 2021. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

JP Koskinen: Haukansilmä

Muistanette komean Tulisiiven ja etenkin sen vaikuttavan lopun? Haukansilmä jätti samanlaisen liikutuksen ja lievän paniikin siitä, että tarina loppuu, kun takasivu liian pian kääntyy esiin. Onneksi sivuja on reilusti ja kertomus runsas, vaikka sitä olisi seurannut mielellään vaikka kuinka pitkälle.

Peruutamme ajallisesti taaksepäin, Tulisiiven Kaarlen Yrjö-isoisän lapsuuteen. Hän muuttaa vanhempiensa ja veljensä Veikon kanssa Amerikkaan aikana, jolloin Suomessa nähtiin nälkää ja pelättiin tsaarin sotia, 1860-luvulla. Ehkä elanto irtoaisi laveampana rapakon takana? Seikkailunhaluakin lienee ollut aimo annos siivittämässä Kuuran perheen asettumista Nyy Jorkkiin. Maassa oli kuulemma sota kesken, sivil voor, mutta se riehui kaukana etelässä ja näkyi kaduilla lähinnä satunnaisina sotavammaisina ja värvääjien huuteluina.

"Täällä pitää oppia nopeasti tai jää jalkoihin", neuvoo tuttu mies Nyyperi. Yrjöstä tulee George Frost, poika, joka pärjää hyvin eläinten kanssa ja taitaa pian kielen, lukemiset ja laskemiset. Pisnes, juu nou!  

"- Miss sitä ja mister tätä. Vaikka näiden solkotus tarttuu päähäsi paremmin kuin täi tervaan, ei se estä minua lyömästä sinua nyrkillä kuonoon, Veikko sanoi ja tarttui paitani rintamukseen. - Minkä minä sille voin, että sanat tarttuvat päähäni? Minusta ne ovat hauskoja, niin kuin pööd, sehän on kuin linnun pitkä liuku taivaalla. Tai hoos, sehän muistuttaa hevosen hirnahdusta. - Niin varmaan."

Isä haaveilee omasta maapalasta. Eikä se jää haaveeksi - Kuurat ovat tekijäsorttia - vaan perhe hankkii haltuunsa maatilan. Länttä pyrittiin asuttamaan, sotilaslinnakkeet suojasivat muuttajia intiaaneilta, joiden elintilaa rajoitettiin reservaatein ja jotka ymmärrettävästi eivät suhtautuneet heiltä metsästysmaat vieviin uudisraivaajiin suopeasti. Hyökkäyksiä ja väkivaltaa tapahtuu, ja jotain kauheaa: intiaanit sieppaavat Georgen. Hän on vasta toisella kymmenennellä. 

Lapsi sopeutuu, muistot perheestä haalistuvat. Lakotaheimosta tulee hänen perheensä, heidän pojistaan sielunveljiä, heidän päälliköistään kaiken päättäjiä; sodan ja rauhan, elämän ja kuoleman. 

"Valkosilmät ovat tulleet maillemme ja ajaneet biisonit pois. Valkoinen isä piirsi paperiin viivan, mutta preeria ei ole paperia. Valkosilmät eivät näe viivaa. Jos haluamme saada saalista, on meidän pakko mennä sinne, mistä sitä saa." 

Mutta voivatko intiaanit mitään valkoiselle vyörylle ja hyvin varustetulle armeijalle? George, joka tarkan näkönsä vuoksi on saanut nimen Haukansilmä, ei halua sotia muttei voi välttää taisteluita, ja hänesta kasvaa urhea ja arvostettu soturi. Silti hän ei halua pois, sillä intiaanit ovat nyt hänen kansansa. Ristiriita saa pojan kyyneliin. 

"Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli valta nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta. Olin maailmojen välissä enkä tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin."

Sotilaskoneisto löytää Georgen lopulta, ja hänen nahkansa pelastuu, toistaiseksi. Sotimaan hän ei edelleenkään halua, kenenkään puolelle. Perheelleen ja niille muutamalle, jotka katsoo läheisikseen, kuten kummisetä Bob ja mestariampuja Diana, hän ilmoittaa olevansa elossa: sopeutuminen jo lähes unohdettuun kieleen ja valkoisten elämään vie aikansa. Mieluiten hän eläisi preerialla metsästellen ja hevosia hoitaen. Niin helposti asiat eivät tietenkään suju. George joutuu vielä moniin seikkailuihin ennen paluuta New Yorkiin ja kirjan viimeistä sivua.  

"Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa. Sinun ei kannata ajatella asioita liian pitkälle."

Kirja on kuin western parhaasta päästä; molempien sotivien osapuolten näkökulmat on huomioitu. Tarkoitan sotaa intiaanien ja hallinnon välillä, en Civil Waria. Westerniä tarina muistuttaa sikälikin, että naiskuva on ohuenpuoleinen, vaikka naiset ovat tärkeitä toimijoita eikä romantiikkaa jäädä vaille. Vauhdikas veto vie lukijan läpi historian ajanjakson, jossa tapahtuu paljon. Tuttuja todellisia nimiä vilahtelee sivuosissa Jamesin rosvoveljeksistä kenraaleihin ja legendaarisiin intiaaneihin.

Todentuntuinen tarina vie vastustamattomasti mukaansa. Suureen tietomäärään ja erinomaiseen kerrontataitoon pohjaava aikuissatu ja kasvukertomus, joka koskettaa ja saa ajattelemaan ihmisen perusluonnetta ja länsimaisen kasvuajattelun rajoittuneisuutta, josta maapallomme saa nyt kärsiä enemmän kuin George aikalaisineen olisi ikinä voinut kuvitella. Vaikkapa isänpäivälahjaksi oiva teos, jolla myös äidit, vaimot, mummot, kummitädit ja tyttöystävät voivat herkutella.

Kenelle: Kaukokaipaaville, siirtolaisten jälkeläisille, sukutarinoista innostuneille, historiahulluille, westernien katsojille, vauhdikkaan seikkailun ystäville. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka toteaa Koskisen olevan armoitettu tarinankertoja. Kirsin tavoin kertasin Tulisiiven tämän luettuani. Hieno kirjapari! Eikä yhtään haittaisi lukea lisää Kuuran perheen tarinaa.

JP Koskinen: Haukansilmä. Like 2021. Kansi Tommi Tukiainen.

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Kirjailijalla ei ollut onnellinen lapsuus. Seurasi masennusta. Muistihäiriöitä. Ensimmäinen itsemurhayritys teininä. Kun hän oli jo aikuinen, äiti ja vaimo, hän tarvitsi hoitoa ja sai sitä. Pahalta kalskahtavaa sähköhoitoa, jota Ruotsissa kirjoittajan mukaan tehdään eniten maailmassa.

Linda Boström Knausgård kertoo vuosista 2013 - 2017, jolloin hän vietti useita jaksoja sairaalassa. Hän kuvaa tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja arkeaan hoitajien ympäröimänä. 

"Minun sisimmässäni ja koko olemuksessani oli hauraus, minkä takia vietin jonkin verran aikaani näissä paikoissa. Minut oli altistettu sähkövirralle monet kerrat. Minä tiesin hoidosta kaiken."

Hänen miehensä, Karl Ove, totesi avioliiton olevan ohi. 

"Minun täytyy saada hänet tajuamaan, että vain hän haluaa tätä eroa. Eivät lapset enkä minä. Sinun täytyy selittää, minä sanoin. Et voi vain esittää asiaasi ja pitää sitten suusi supussa. Miksen? sinä sanoit. Minä teen kyllä mitä minä haluan."

Lapsia oli neljä. Kirjailija oli juuri julkaissut esikoisromaaninsa, joka menestyi hyvin. 

"Se oli hämmentävää. Menestys ilahdutti minua hiukan kaiken sen pahan keskellä, josta en ollut tietävinänikään."

Aiemmin hän oli julkaissut novelleja. Taitoaan hän ei epäile, hän sanoo kirjoittamisen olevan itselleen helppoa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on sairaus, josta ilmeisesti ei parannuta, ainakin hän itse uskoo niin lehtihaastattelujen mukaan. Kirjan perusteella hänen tautinsa on vakava ja raskas, mutta lapsistaan hän kertoo aina huolehtineensa tunnollisesti ja pelänneensä sähköhoitojen kadottavan tärkeitä muistoja. En tiedä, kävikö niin. Hoidoista oli nähtävästi kuitenkin apua, sillä hän pääsi sairaalakierteestä, jossa hän alkuun pohtii: 

"Vain paskamuistoja ilmoittautui. Lapsuuteni päivät olisin mielelläni unohtanut, mutta arvelin että ne olivat syöpyneet aivokuoreeni. Sinne asti sähkö ei yltänyt. Kuvittelin kaikenlaista. Oli asioista joista en tiennyt mitään. Kuinka käyttäydytään rakkaussuhteessa, kuinka oma elämä rakennetaan ja kuinka tietoja vaalitaan. Mitään en ollut oppinut. Oli hyviä kausia ja huonoja kausia. Huonoja oli tullut yhä enemmän ja hyviä yhä vähemmän. Ennen olin aina noussut jaloilleni kuin itse piru, mutta nykyään elin elämääni kyykyssä."

Kyllä, kyseessä on terapiakirja kirjoittajalle, raskas tarina lukijalle. Tunnelmat tulevat liki ja masennus paiskautuu sakeana silmille. Vaikka kirjailijan tapa kirjoittaa on äärettömän herkkä ja hengittävä, se on samalla viiltävän terävä intensiivisyydessään, jo aiemmin lukemani perusteella. Kuin silmät vangitseva, harvinainen ja hento kukkanen, jota koskettaessa sormeen saattaa tulla viilto. Helppolukuinen mutta ahdistava, kummasti yhtä aikaa. Ainakaan kirjailija ei pelkää avata ajatuksiaan, mutta toivon, että seuraava teos on jotain muusta aiheesta kuin omasta elämästä. Aion kyllä lukea senkin, sen verran hänen kirjoitustapansa kiinnostaa. 

Tapasin sympaattisen oloisen kirjailijan vuonna 2017 HelsinkiLit-tapahtumassa. Kiitin kirjasta, vaihdoimme muutaman sanan (ja hän silitti innokkaan fanin olkapäätä), kuvassa alla. Voi aikoja; nyt kun katson kyseisen vuoden somepäivityksiäni, on ollut ihan hurjasti kirjallisia hulinoita. Litin lisäksi Kirja vieköön -tapahtumien sarja, kirjamessut tietysti Helsingissä ja Turussa, kirjabloggareiden tapaamisia, lähiöilta kirjailijavieraan kanssa, IKIOMA-ensikirjaprojekti, kirjakakkujen nauttimista...  Saas nähdä, tuleeko vastaavaa vuotta vielä, toiveikkaana odotellen (ja vähempikin meno riittäisi)!

Kenelle: Mielenterveysaiheesta tietoa etsiville, masennusta kestäville, erilaisesta kasvutarinasta kiinnostuneille. 

Muualla: Marjatta on ihastunut kirjailijan tyyliin ja kertoo kirjailijan taustoista lisää.

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. (Oktoberbarn). Like 2021. Suomennos Petri Stenman.