Mainintoja kotimaisista kirjoista: Quynh Tran, Johanna Valjakka, Kari Hotakainen

Quynh Tranin esikoiskirja Varjo ja viileys kuvasi vietnamilaistaustaisen perheen elämää Suomessa. 
Viileän fraasittomasti, tuoreella otteella. Hienon omaääninen kerronta jatkuu ja vahvistuu seuraavassa teoksessa, joka on esikoista eheämpi ja romaanimaisempi, fokusoidumpi. Vietnamilaissyntyinen Maggie asuu teinityttärensä Lanan kanssa Lundissa, Ruotsissa. 

Maggie emännöi suosittua kylpylää ja uppoaa töihinsä, Lana on teini, jolla riittää ystäviä, myös poikia, mutta nyt hän on pitänyt seurustelutaukoa. Peräti puoli vuotta! Omasta päätöksestään, sillä hän sai hommasta tarpeekseen edellisensä kanssa. Muut tytöt ihmettelevät. 

"Joskus kavereihin vain kyllästyy totaalisesti. Heidän pieniin, söpöihin naamoihinsa - niiden pelkkä ajatteleminenkin tökkii. - Etkö sä aio hommata poikakaveria jo kohta? Katarina kysyi, kun he näkivät viimeksi, ja irvisti perään inhoten ikään kuin olisi täysin poissa laskuista, että Lana voisi ikinä enää löytää ketään. Tungetteleva kysymys ja inhon ilme. Miten sellaiseen voi vastata? Olemalla hiljaa. Ja sen jälkeen menemällä kotiin ja kelaamalla ajatusta eteenpäin: mistä hän jää paitsi, kun hänellä ei ole poikaystävää? Toisinaan Lana ajattelee, että jos hänellä ei olisi ystäviä, hän ei välittäisi pojista pätkääkään." 

Lana ei tunne isäänsä, mikä alkaa vaivata häntä. Miksei Maggie voi kertoa kahta lausetta enempää, ihmettelee lukijakin, joka saa kyllä tietää Maggien taustan ja tekemiset. Työteliäs, hiljainen, yksioikoinenkin nainen, joka osaa sopeutua olosuhteisiin. Ja olosuhde on nyt se, että hänen on elätettävä tyttärensä ja itsensä, saatava tytölle kaikki, mitä tämä tarvitsee. 

"Hän menee töihin ja tulee töistä kotiin. Kotona hän siivoaa tai laittaa ruokaa. Ei salli itselleen hetkenkään lepotaukoa. Lana näkee hänen yksinäisen vauhkoamisensa. Maailmassa täytyy olla hirveän paljon yksinäisiä äitejä, mutta onko Maggien pakko olla yksi heistä? Jos Lanan isä on sellainen kuin Maggie on kuvaillut (herkkänahkainen rotta), eikö korvaajan luulisi löytyvän helposti?"

Kerran hän lipsauttaa maininnan ensimmäisestä poikaystävästään, ennen Lanan isää. Kun tyttö kiinnostuu, 

"Maggie ei kuitenkaan haluaa jatkaa puhumista. Ainakaan itsestään. Mutta mitä Lanalle kuuluu? Onko kaikki hyvin? 
- Ihan hyvin, Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista." 

On rauhallista, kun ei puhuta! Vaikka molemmille tapahtuu paljon, myös miesrintamalla. Maggien työpaikka on vaarassa, ja hän tekee kaikkensa kylpylän rahoituksen säilyttämiseksi. Lana ajautuu nuorten yöllisiin draamoihin, joihin lomittuu rikoksia ja väkivallan uhkaa. Ja poikia, ihastumisia, räppäri-Jakob ja tapahtumia, jotka jännittävät myös lukijaa. 

Osuvan tarkka, vetävä ja ajankohtaisen tunnun luova tarina kahden sukupolven ja kulttuurin yhteensovittamisesta sekä ikiaikaisesta kysymyksestä äidin ja tyttären väleistä, naiseudesta ylipäänsä. Henkilöt tulevat lukijalle tosiksi, etenkin nuorten elämän raikas kuvaus viehättää. Tran ei osoittele eikä opeta, hän näyttää, ja tekee se kauniisti. Hän jättää lukijalle tilaa.  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat. Teos 2025. Ruotsista suomentanut Outi Menna.

Kannessa on Matilda Edengrenin maalaus Nimetön, kannen suunnittelu Tom Backström.

Johanna Valjakan Klinikka O on kuvaus unihäiriöisestä balettitanssija Esmestä, joka on ehkä-sveitsiläisellä luksusklinikalla hoidattamassa ongelmiaan. Klinikalla on tiukat säännöt ja asiakkailla henkilökohtaiset lukujärjestykset, sillä selkeä päivärytmi on unihäiriöistä kärsivän paras ystävä. Maailmanluokan kokkien gourmet-ruuasta ja muusta täydellisestä palvelusta huolimatta tunnelma on ahdistava, sillä Esmeä ei jätä rauhaan Ruger, otus, joka seuraa häntä öisin kaikkialle. Hallusinaatioiden vuoksi Esme pelkää menettävänsä todellisuudentajunsa lopullisesti. 

"Päivisin Esme siis koki olonsa normaaliksi? Ei, ei tietenkään. Esme koki ennemmin olevansa kastunut sukka, jotka elämä oli tarttunut molemmista päistä ja yritti vääntää kuivaksi. Öisin hän ei edes tiennyt, oliko sukka vai ei. Luulee... olevansa... sukka... Lääkäri puhui kirjoittaessaan ääneen kuin taidon vastaoppinut lapsi. Hän suositteli lampaiden laskemista ymmärtämättä, että lasketut lampaat putosivat suoraan Rugerin suuhun." 

Erikoista on sekin, etteivät asiakkaat saa käydä ulkona. Heitä varjellaan ulkoisilta ärsykkeiltä. TV:ssä esitetään vain yhtä ohjelmaa, aina samaa kokkishow'ta, päivittäin uusin jaksoin. Kanssakäyminen muiden asiakkaiden on niukkaa ja varautunutta, mutta Burnis muistuttaa ystävää. 

"- Mitä teille kuuluu?
- Fantastista, kaikkihan on täällä aivan ensiluokkaista, Burnis vastaa ja elehtii asuunsa, klinikan univormuna toimivaan pellavapukuun. - Parasta on, ettei tarvitse pohtia, onko asuni tarpeeksi business casual.
- No, sehän on mukava kuulla, hoitaja vastaa ja syventää hyväksyvää hymyään."

Onko kaikki Esmen harhaa vai jotain outoa todellisuutta? Ovatko asiakkaat potilaita vai vankeja? Missä raja kulkee? Esme ei tiedä, mutta hänen aivojaan on sanottu teräviksi. Kun hän vain saisi nukuttua. 

"Hän vain tahtoisi olla normaali, mutta normaalius on joustava käsite, ja kuten Esme on huomannut, niin on todellisuuskin." 

Tarina on tumma ja hätää täynnä, mutta trillerimäisesti jännittävä, vangitsevakin (sopii teemaan).

Johanna Valjakka: Klinikka O. Kosmos 2025. Kansi Hanna Kahranaho.

Vihdoinkin jotain hauskaa! Paitsi että onko? Nimi on hauska, odotin kunnon kurmotusta kirja-alalle ja meille liepeilijöille. Sadoittain kirjailijahaastatteluja nähneenä arvelen materiaalia riittävän pelkästään tästä aiheesta. Mutta Hotakainen menee ymppäämään hommaan mukaan tavoilleen uskollisena niitä suhteita ja sotkuja, joissa "ihmisen osa" astuu päärooliin (jolloin yleensä tapahtuu se inhimillinen, mitä haastattelullekin kirjan nimen mukaan). Ollaan siis kirjamessuilla kirjailija Mikael Taustajoen haastattelussa, jonka vetää Salla Joenperä. Luen näytelmäkäsikirjoitusta. 

Ei silti, parissa kohtaa nauroin: ensimmäisen kerran, kun haastattelijasta tuli mieleen todellinen, usein messuillakin kuultu haastattelija, ja muutamassa osuvassa kirja-alaa riipovassa sanailussa, kuten siinä, että kirjan aiheina "jos läheisiä sattuisi kuolemaan, ehdottomasti se surupuuro kannattaa keittää". 

Kirjailijasta tuntui hyvältä...

"Saada sydän-emojeita! Niitä vilisi silmissä, kun suloinen kulttuuriväki riensi paikalle ja avasi sanattoman arkkunsa. Sydämiä, jaksuhaleja, ihku-ihania tsemppiviestejä. Somehan on joskus teurastamo, toisena päivänä hieromalaitos."

Nykyilmiöiden kuvauksessa Hotakainen on armoton, ihmisille lempeä mutta ketään säästelemätön, kirjailijoitakaan. Olemmehan kaikki yhtä naurettavia tai mahdollisesti "heijastuksia toistemme ikkunoissa". Ja kyllä, Jumala ilmestyy myös, uutuuskirjojen seassa.

Uskon, että näyttämöllä toimii tekstiä paremmin ja humoristisemmin, kun näyttelijöiden karisma ja ammattitaito rikastavat kerrontaa. Taustajoki itsekin oli todennut aiemmasta kirjastaan: "Teosteni vahvan tunnelatauksen saavat parhaiten esiin juuri nämä viehättävät naisnäyttelijät." Hyvää harjoitusta näytelmäkäsikirjoitusten lukemiseksi, ja kiitettävän maltillisen pituisena. Hotakais-faneille täsmäisku. 

Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Siltala 2025.

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Ihmisen vietti selvittää menneisyyttään ja sukujuuriaan riivaa Valdemaria. Hän asuu kaupungissa, jonka teeskennelty prameus, läpitunkeva rapistuminen ja arkinen ankaruus noudattavat surrealistisia diktatuurin sääntöjä. Valdemarin vanhempia ei ole, ei edes muistoissa, karu kasvatus isoisän ja isoäidin luona maatilalla on kaikki, mitä hän muistaa. Ja veli Viktor. 

"Menneisyydessä oli liian monia yhteensopimattomuuksia, kummallista epäselvyyttä, kotipaikattomuutta, hapuilevuutta."

Viktor ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin, kun Valdemar yllättäen saa tekstiviestin: veli ehdottaa tapaamista. Mitä veli on tehnyt tai mitä hänelle on tehty, miksi hän tulee kuin takaa-ajettuna, sotkuisena ja mustelmilla? Valdemar ei tiedä, mutta toivoo saavansa veljeltä muistojen muruja lisätiedoiksi heidän lapsuudestaan. Ei ole ketään muuta, kenen kanssa menneestä voisi rakentaa jonkinlaisen totuuden. 

Ennen Viktorin katoamista Valdemari huolehti veljestään, yritti saada hänet pois rötöstelyistä turvallisille raiteille, ehkä turhaan?

"Valdemar oli antanut kaiken anteeksi, hoitanut opintonsa ja iltatyönsä, maksanut kaikki laskut, siivonnut ja käynyt kaupassa, ajatellut, että Viktorin olisi tehtävä maatilalla vietettyjen vuosien ja koko lapsuutensa kanssa, löydettävä itsensä uudestaan.
Kuinka paljon Valdemar olisi tällä kertaa valmis auttamaan veljeään?"

Viktoria vainotaan. Suljetun yhteiskunnan pahimmat puolet kääntyvät esiin. Tekaistuja syytteitä, väkivaltaa ja sen uhkaa, ruotuun pakottamista. Valdemar tutustuu Annaan ja järjestöön, joka pyrkii auttamaan vainottuja asianajajien avulla. Anna on itsekin järjestelmän lakien rikkoja; hän rakastaa naista, vaikka hänellä on lapsi, ja se on rikos. Lapsia on siepattu viranomaisten matkaan vähemmästäkin. Pelkoon on aihetta. Jotain on tehtävä, mutta mikä on mahdollista? 

Kirja käynnistyi minulle hitaasti, sillä alku kuvaa pitkästi kaupunkia ja yhteiskuntaa, jossa henkilöt elävät. Kun Valdemar ja Viktor tapaavat, päästään varsinaiseen juoneen. Ja se on kylmäävää kyytiä, trilleri rautaesiripun takaa, totalitarismin juhlaa. Ehkä tapahtumat voisivat olla totta: järjetön omien kansalaisten kyykytys ja seuranta, ihmisten avuttomuus ja kekseliäät tai epätoivoiset selviytymiskeinot tai niiden yritykset. Kaupungissa saattaa nähdä todellisia piirteitä itänaapurista. Tunnelma on vahva, osin unenomainen, tai painajaismainen. Tosi ja epätosi sekoittuvat niin lukijan kuin kirjan henkilöiden mielissä. Mihinkään ei voi luottaa, ei edes lapsuuden muistoihin. 

"Mutta mikään ei ollut varmaa, sen Valdemar oli huomannut. Muistoissa oli aina mukana paljon sinne kuulumatonta."

Kylmäävän tehokas kuvaus autoritaarisen hallinnon pahimmista piirteistä ja siitä, mitä ne ihmisille aiheuttavat, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vainovalkeita sytytettiin ennen vanhaan rannikoille ja korkeille paikoille varoitukseksi vaarasta, merkiksi vihollishavainnosta. Ovatko vainovalkeat jälleen käytössä, jopa leviämässä?

Jarkko Volanen: Vainovalkeat. Teos 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Kirjaa voi lukea kahdella tavalla: joko heittäytymällä komean sanankäytön ja jännittävän juonen vietäviksi sen kummempia miettimättä - teksti kyllä kantaa - tai pohdiskella lukiessa suomalaista kansanperinnettä ja kirjan yhteyksiä Kalevalaan. 

Yritin innoissani tehdä molempia, joten lukeminen vei aikansa. Sillä Kalevalan Louhi, Pohjolan emäntä, on kiehtova hahmo, joka todella ansaitsi oman tarinansa esiintuomisen, minkä Emmi Itäranta nyt ansiokkaasti toteutti. Täytyy sanoa, etten hyppinyt ilosta Itärannan aiheen ensi kertaa kuultuani: mitä ihmettä nyt vielä revitään jo keksityistä, lähes fraasimaisista ikonisista hahmoista, haluan jotain uutta! Mutta kirjaa lukiessa kelkkani kääntyi. Tätä tarvittiin! Olisi pitänyt muistaa kirjailijan etevyys. Lönnrotinkin hän on ottanut mukaan, sillä kuten Louhi tälle toteaa:

"Sinun sanasi auttoivat tekemään minusta kuolemattoman, aivan kuten minäkin autoin sinua saavuttamaan kuolemattomuuden. Ne säilyttivät minut, ja ne kahlitsivat minut."

Louhi oli noita, joka osasi taiat ja loitsut moneen käyttöön, kuten sään ohjailuun, ja osasi muuntaa itsensä eläimeksi, loitsuhahmokseen. Mutta niin osasivat monet muutkin. Itse asiassa kaikilla Pohjolan naisilla oli loitsuhahmonsa, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä heidän yhteisössään. Toisin oli Kalevanpojilla, tuolla ikuisella Pohjolan riesakansalla, joista joillakin toki oli taikavoimia, mutta sillä ei saanut leveillä. 

Kirja kertoo Louhen tarinan lapsuudesta loppuun saakka - jos tarina siis katsotaan loppuneeksi. Hänen ja Pohjolan näkökulmasta, jolloin tuntemamme tapahtumat saavatkin aivan toisen sävyn kuin olemme Lönnrotilta oppineet kuulemaan. Kalevanpojat eivät näyttäydy sankareina, kuten meille on uskoteltu. He saapuvat Pohjolaan pahat mielessään, pitäisi saada sampo ja sen mukana kaikki maailman rikkaudet, ja vielä tyttäriäkin vaimoiksi. Ryökäleet! Mitä muuta Louhi olisi voinut tehdä kuin puolustautua, kun osoittautui, ettei vieraiden sanoihin voinut luottaa, vaimojaankin kohtelivat huonosti. 

"Ennen vihollisen saapumista Pohjola oli ollut minun maailmani. Olin luullut silloin, että se oli koko maailma."

Pohjolassa hallitsivat naiset. Louhi oli paitsi johtaja myös nainen, äiti, vaimo, sisko, tytär ja ison talon emäntä, jotka kaikki puolet Itäranta tuo tarinassa esiin. Usein vuodekin jaettiin naisten kesken, mutta lasten tekoon tarvittiin miehiä: Louhen puoliso oli Niilo, ja heille syntyi rypäs tyttäriä. Esikoisen syntymästä Louhi miettii ikiaikaisia äidin ajatuksia:

"Kaikki hänessä yllätti minut, ja kaikki itsessäni hämmästytti minua, kun hän oli luonani. Hänen saavuttuaan oli mahdotonta ajatella maailmaa ilman häntä, vaikka olin siihen asti sellaisessa elänyt. Samalla ajattelin jatkuvasti maailmaa ilman häntä: sellaista, jossa hänet oli otettu minulta pois. Se täytti minut kauhulla. Se täytti minut rohkeudella."

Kirja kuvaa myös patriarkaattia vihollisen puolella ja on muutenkin yllättävän ajankohtainen näinä sotaisina ja riitaisina aikoina. Luonnon voima ja sen kunnioitus ovat vahvasti läsnä, mikä iskee aikamme kohtalonkysymyksiin sekin. Kansanperinne lävistää tarinan jokaista lausetta hienosti ja vie lukijan mukanaan maagiseen tunnelmaan, joka on vahva ja upottava. Samalla teksti tulee kerranneeksi Kalevalan syntyhistoriaa tarkkailemalla Elias Lönnrotia Louhen silmin. Uskon tässä olevan jotain olennaista myös kirjailijan työstä. 

"Uskot löytäneesi suomalaisuuden syntylaulun. 
Ja kuten voi käydä, kun mieli tahtoo luoda uutta, alkavat kuulemasi tarinat elää sinussa, muodostaa salaista rihmastoa keskenään, kasvaa yhteen joksikin osiaan suuremmaksi."

Draamantajua Lönnrotilla totisesti oli. Hän tarvitsi runokokoelmaansa Kalevanpoikien sankaruuden vastapainoksi pahuutta, jota Kalevalassa edustaa Pohjola noitineen. Louhi näkee asiat päinvastaisina. Mutta kuten hän toteaa:

"Runoilijoihin ei ole luottamista. Me olemme valehtelijoita joka ikinen."

Kirjan loputtua kesti hetken toipua ja laskeutua takaisin arkeen. Itärannan komea suomen kieli saa lehahdella vapaasti kuin kotka konsanaan. Tapahtumat noudattelevat nähdäkseni uskollisesti Kalevalan tuttuja tarinoita, vain käänteisellä näkökulmalla ja Louhen elämän lisäyksillä. Jonkin verran on toistoa, mitä ihmettelin ensin, mutta havaitsin sen toimivan tehokeinona tunnelman luomisessa, kuten runoissa tai laululyriikassa kertosäkeineen.

Kirjailija sanoi kirjan julkkareissa, että englanninkielinen versio ottaa enemmän aikaa kuin yleensä - hän kun tapaa kirjoittaa molemmat versiot julki yhtäaikaa. En ihmettele; löytyykö kaikille perinteen termeille edes vastinetta? Mutta englanninnos on siis tulossa.

Vahva suositus kansanperinteen, Kalevalan ja Lönnrotin ystäville, maagisesta fantasiasta innostuville, jännitystä kaipaaville, naisnäkökulmaa etsiville, vahvasta maalailevasta kielestä pitäville ja uppoutuville.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja. Teos 2025. Kannen suunnittelu Jussi Kaakinen.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Eräs ihminen palaa synnyinkotiinsa pikkukunnalle, kun vanhemmat ovat kuolleita ja hän itse asunut kaupungissa kauan, opiskellut ja tehnyt töitä. Varsinainen muistojen bulevardi, tuo entisen tehdaspaikkakunnan ammoin päällystetty ja nyt repaleina retkottava tie, jota eräs ihminen kulkee ja tuntee olevansa muualta. Viime vuosituhannella kukoistaneen kylän meno on ihmisen silmin kotimaista hidastettua elokuvaa, verkkaista ja sulkeutunutta.

"Harvoin autokaan kulkee ohi. Vain muutama. Autossa aina yksi kappale paikallista ihmistä. Hidastaa, katsoo pitkään, paikallisuus rehottaa pellin sisällä."

Siinä missä Kaikkien menetysten äiti kuvaa hätkähdyttävästi äitiyttä ja äitisuhdetta, tässä kirjassa käsittelyssä on isä. Kun eräs ihminen asettautuu autioon kotitaloon, jotain alkaa tapahtua mielessä, mielelle.

"Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa, joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan."

Ihmiseen imeytyy muutakin, kuten viinaa, sillä isäänsä muistellessaan hän toistaa tämän rituaaleja juomisineen, retkottamisineen, äkkipikaisuuksineen, kuopan kaivamisineen. Onko sellainen koulutetun ihmisen tapa käsitellä menneisyyttä? 

"Säikähdän, kun poliisiradio särähtää päälle kaapin päällä. Sanoista ei saa selvää, joku siellä rätinän takana piilee.
- Hys, suhisee isä, joka seisoo alasti keittiön oviaukossa.
Tämä ei tapahdu, tämä on jo tapahtunut.
Polisiiradio hiljenee kuin ääni uppoaisi vuoren sisään. Isä menee säätämään asemaa, jota ei enää löydy. Isä lyö seinää kämmenellä ja kääntyy.
- Sillä siunaamalla sekunnilla ku sinä saavut, menee kaikki pieleen.
Isä kulkee eteiseen.
- Nyt mä menen tappamaan itteni, sanoo isä ja paiskaa oven perässään."

"On mukava muistella menneitä."

Marjo Niemen proosa on voimakasta, taitavaa ja pakahduttavaa. Siinä ei sydän romanttisesti väräjä eivätkä perhoset lentele kevyesti vatsassa, vaan on sydänkohtauksen vaara ja oksettaa. Ja väliin pilkahteleva musta huumori naurattaa. Jos lukija on iässä, jossa muistojaan uskaltaa jo kurkata ja jos lapsuus ei ole ollut Muumitalossa, jotain samastuttavaa tai vähintään koskettavaa saattaa löytyä.

Eikä lukeminen tee pahaa muillekaan, jos haluaa ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä talouslama, rakennemuutos tai luokkanousu. Minäkertojan lisäksi tapahtumia kommentoivat aaveet ja muut edesmenneet, ehkä myös talossa joskus elänyt eräs pieni ihminen, joka nyt on iso.

"Sinä lähdit ja luulit olevasi jotain muuta kuin olit. Sinä et uskonut, mitä sinulle sanottiin, se oli totuus mitä täällä sinulle sanottiin, että ei sinusta siihen ole, mitä oikein itsestäsi kuvittelet, ei sinusta ole muualle, et sinä siellä pärjää, älä mene sinne, kun me saadaan sitten hävetä."

Häpeään kasvatetun on vaikea muuttua ja sukupolvien kuilu on pohjaton kuin isän mieli; jos sinne heittää jotain, mitään ei kuulu varmistukseksi perillemenosta, kirja toteaa. Huonot muistot isästä ja kaikesta olisi tarkoitus jättää taakse, mutta se ei taida onnistua.

"Teutaroi siellä, teutaroi täällä, mutta sitten tuli kauhu, kun asianlaita tuli vastaan, ja sitä huomaa, ettei voi ottaa jotain mutta jotain jättää, ei mene niin. Kaikki tulee."

Veli sentään on, vai onko ja mitä siitä on sitten hyötyä. Korpin sisarukset tuovat mieleen Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -kirjasta alkaneen koleankarmean mutta mutta oudosti samalla hauskan trilogian. Yhtä seikkailullisia ei Suomessa olla, mutta Niemellä on taito iskeä lukijan tajuntaan toisin keinoin, terävämällä leipäveitsellä. Samanlaista kosketusta olen kokenut muun muassa Elina Hirvosen romaaneissa, laman runtelemaa työläisarkea taas on kuvannut hienosti myös muun muassa Noora Vallinkoski. Marjo Niemi on kirjassa hyödyntänyt omia kokemuksiaan, kuten kirjailijat aina, mutta paikkakunta ei ole yksi yhteen minkään tietyn kanssa ja teos on fiktiota. 

"Voitte poistua, milloin haluatte, keskeyttämättä mitään."

Sellainen sota sitten. Pään sisäinen, eikä maksa paljon. Seuraukset ovat puolestaan oma juttunsa.

Aiemmin Marjo Niemeltä:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen
Ihmissyöjän ystävyys
Miten niin valo

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen
KokoTeatteri: Norminäytelmä

Ihmissyöjän ystävät -bändi esitti musiikkina Runokuussa 2019 Harry Salmenniemen novellin Mies ei vastaa

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos 2025. Kansi Pauliina Mäkelä.

Ossi Nyman: Alkuhuuto

Ossi Nymanin romaanihenkilöihin tutustuessa ei tiedä, pitäisikö nauraa vai voihkaista: usein molempia. Osuvasti nimetty Toivo haaveilee työn jättämisestä, vaikka on alle viisikymppinen. Maailma ei mene hänen mielestään hyvään suuntaan maahanmuuttoineen ja muineen. Ei ole enää mummon leipomaa leipääkään. 

"Hän ei pysty hyväksymään sitä, että koko maailma on mennyt päin persettä, eikä koskaan palaa entiselleen. Mikään mihin hän on uskonut ei ollutkaan pysyvää. Kaikki on paljastunut katoavaiseksi aina ihmisistä urheiluseuroihin ja kyliin ja kaupunkeihin asti. Jopa ilmasto ja vuodenajat ovat muuttumassa toisiksi. --- Hän ei halua saavuttaa elämällään mitään, ainoastaan viettää aikansa mahdollisimman mukavasti." 

Mukavuuteen kuuluu rakkaus, jota Toivo etsii netistä. Hän löytää Marjutin ja rientää ostamaan sormukset. Marjut ottaa naiseudestaan kaiken irti: hän elää mukavassa mutta väljähtyneessä liitossa, ja hakee ihailua ja seksiä muilta kuin mieheltään Faithilta. Tämä puolestaan on maahanmuuttokriittinen maahanmuuttaja, jolla on hyvä työ suntiona, aina siisti ulkonäkö sekä huoli siitä, että he Marjutin kanssa ovat vieraantumassa. Joko nauroit tai voihkaisit?

Nautinnonhaluinen Marjut ja vakava Faith vaikuttavat tosiaan etääntyneiltä toisistaan, vaikka Faith uskoo asian parantuvan, ehkä Jumalan tai terapeutin avulla. Marjut saa Toivon unohtamaan kaipuun menneeseen, mutta nykyisyyskin kiukuttaa miestä. Nainen päättää rakastaa tämän ehjäksi, tuoda iloa ja valoa Toivon elämään. Eikä hänellä orgasmejakaan vastaan mitään ole. Avioeroa hän ei suunnittele, sillä "Marjut ei halua kenenkään ajattelevan, että hän olisi huono puoliso tai ihminen." Eroa ei halua myöskään Faith omista syistään.

Marjut näyttäisi oivaltaneen jotain tärkeää, kun hän katsoo köyhää pesulanpitäjää: "Hän ei ollut ketään onnettomampi eikä kukaan häntä onnellisempi. Ihminen sopeutuu  kaikkeen. Vain muutoksen hetki on vaikea." Haluaako kukaan näistä henkilöistä muuttua? Miksi, tai miksi ei? Heidän kunniakseen on sanottava, että he pyrkivät olemaan aktiivisia toimijoita, mutta onko heidän keinoillaan mitään vaikutusta onnellisemman elämän saavuttamiseksi? 

Juttuun sekaantuu ulkopuolisia keskustelijoita, jotka kommentoivat Toivon reaktioita.

"- Nyt Toivo on ymmärtänyt, et tää kaikki ei johdukaan hänestä, vaan olosuhteista hänen ympärillään. Hänen lapsuudesta. Yhteiskunnan rakenteista. Globalisaatiosta. Siitä, että hänen nuoruudessaan ja lapsuudessaan koulutusjärjestelmä ei osannut vielä ottaa hänenlaisten tarpeita huomioon. Mikä on tietysti melkosen ironista, kun tiedetään kuinka paljon hän kadonnutta aikaa kaipaa.
- Hän syyttää mun mielestä nyt täysin oikeutetusti kaikkia paitsi itseään."

Toivo on raivoissaan, on vaikea hyväksyä, etteivät asiat menekään kuten "piti" tai kuten hän hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina kuvittelee itselleen luvatun. Yllättäen hän päättää olla jalomielinen Faithia kohtaan, vaikka on tälle kateellinen. Toivo ilmoittautuu maanpuolustuskurssille. Alan pelätä, että Toivo on menetetty. 

Avartava analyysi ihmisyydestä sekavassa maailmassa: kukin etsii tapojaan olla. Vastustamalla, sopeutumalla tai nautintoja etsimällä. Entiseen kaipuu on suuri - entiseen, jota tuskin on ollut olemassakaan. Muistuttaa monia maailman maiden nykypuolueita ja poliittista johtoa, joissa faktoilta suljetaan silmät tiukasti. Tekstistä tulee usein mieleen Kari Hotakainen traagisen ja koomisen yhdistelmineen ja pienen ihmisen urheine tai säälittävine räpistelyineen suurempien voimien vallassa. Näin me räpistelemme, kukin tavallamme.

Kenelle: Mennyttä kaipaaville, pärjääville ja pärjäämättömille, maahanmuuttokriittisille, maailman hulluutta päivitteleville, ohi oman kuplan katsoville, Hotakais-tyylin ystäville. 

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos 2025. Ulkoasu Taru Staudinger.

Rebecca F. Kuang: Yellowface

Kustannusmaailma ja ankara kilpailu. Epätoivoinen huomion tarve ja tunnustuksen kaipuu. Nimetön, loistava käsikirjoitus. Siinä ainekset, joista Juniper Songin (alunperin June Hayward) nuori jännittävä elämä koostuu. 

Kun hänen lapsuudenystävänsä Athena nousi kirjailijana kuuluisuuteen, Juniper kiehui kateudesta. Hän oli sentään kirjoittanut pidempään, suhtautunut hommaan vakavasti. Kateus ei ole vihreää ja hapanta, se on rypemistä häpeässä ja itsesäälissä, hän kertoo. 

"Olen kuitenkin huomannut, että kirjailijoiden kateus muistuttaa enemmän pelkoa. Kateutta on äkkipiikki sykkeessäni, kun luen Athenan saavutuksista Twitterissä - taas uusi kustannussopimus, palkintoehdokkuus, erikoispainos, käännösoikeuksien kauppa. Kateus on sitä, että vertaan itseäni jatkuvasti häneen ja jään aina kakkoseksi; se on paniikkia, etten kirjoita riittävän hyvin tai riittävän nopeasti, että en riitä nyt enkä koskaan myöhemminkään." 

Dekkarimainen käänne: Athena kuolee äkisti, ja Juniper varastaa hänen käsikirjoituksensa. Kukaan ei tiedä asiasta, kustantaja iloitsee saadessaan uuden lupaavan kirjailijan. Käsikirjoitusta muokataan, ja se nousee bestseller-listoille. Athena rypee jälleen, nyt syyllisyydentunnossa ja paljastumisen pelossa.

"Mutta pointti on siinä, ettei kukaan koskaan tule ymmärtämään panostani tälle romaanille."

Hän saa uskoteltua itselleen, että oikeastaan hän on luonut romaanin, lopullisen tuotteen - kuten tekikin. Alkuperäisidea ja kehystarina vain olivat Athenan. Sen vaikuttaa tietävän myös somekiusaaja, joka alkaa vainota Juniperia. Saamme opastuksen somelakien toimintaan.

"Kun näkyvyyden kriittinen massa on saavutettu, kaikki alan ihmiset alkavat puhua asiasta."

Juniperia aletaan kiusata myös kulttuurillisesta omimisesta, kertoohan kirja kiinalaisista, joihin hänellä ei ole mitään yhteyttä, vaikka niin luullaan. Athena oli amerikkalaiskiinalainen. Painajaismainen tilanne! Miten Juniper hoitaa sen, miten kestää pää, tuleeko kaikki julki? 

Juoni ei ole kummoinen näin kuvattuna, mutta kerronta on vauhdikasta ja tiukasti tässä ajassa (no, Twitter ehti muuttaa nimensä). Mukaan heitellään kuuluja firmojen ja tekijöiden nimiä, kustannusalalta, medioista ja muualta. Kirjatapahtumissa käydään, kirjailijaelämää kuvaillaan muistiinmerkintätavoista alan tiedottajien työhön ja kirjailijakuvien ottoon. Kustannusala näyttäytyy kovana: menestys ei synny, vaan se tehdään. 

Käänteet ovat nopeita, ja Juniperin ajatuksia saadaan seurata tarkasti. Suomen kieli on hyvää, suosiosta päätellen alkuperäinenkin, tosin kielikuvat ovat paljon käytettyjä. Lyhyet lauseet korostavat kiirettä ja hätää. Hyvin koukuttavaa ja helposti luettavaa, kirja on ahmaistava saman tien.

Mutta en voi välttyä ajatukselta, että se voisi minusta hyvin olla vaikka tekoälyn kirjoittama. Siksi, että siinä ei ole tasoja, siinä seurataan vain tätä yhtä henkilöä, yhtä juonta ja sen etenemistä, mausteena alan, median ja somen termit ja käytännöt. Ja omiminen, kulttuurinen ja fyysinen (käsikirjoitusvarkaus). Kuin joku olisi etsinyt tietyssä kohderyhmässä suosittuja nettiteemoja ja yhdistänyt ne kirjan kirjoittamisaiheeseen. Tietysti mausteeksi on pitänyt lisätä myös Juniperin elämässä eräs miespuolinen henkilö, jonka rooli on pieni. 

Tietty yksinkertaisuus saa aikaan tuon ajatuksen, enkä nyt esitä mitään väitteitä, sillä perusteeni eivät riitä ja ajatus perustuu vain tunteeseen. Monet muutkin kirjat ovat juoneltaan simppeleitä, mutta nautittavia viihteellisyydessään ja helppoudessaan, kuten tämäkin. Mutta kirjan teemaan sopisi hyvin tällainen tekeminen. Ja siitä olen varma, että tekoälyn käytön yleistyessä juuri tämäntapaisia kirjoja alkaa ilmestyä yhä enemmän ja nopeammin. 

Kenelle: Ajassa eläville, kustannusmaailman kiehtomille, kirjailijuudesta uneksiville, vilpin itselleen oikeaksi selittäville, ystäväänsä vihaaville, nopeaa viihdettä hakevalle. 

Rebecca F. Kuang: Yellowface. Teos 2024. Suomennos Helene Bützow. 

Katja Raunio: Viime ajat

Katja Raunion kirjoista olen kovasti pitänyt; ne eivät ole ihan perinteisiä, mutta helposti luettavia ja paljon ajatuksia herättäviä, mielikuvitusta herkullisesti kutittelevia. Sellainen on myös Viime ajat.

Tarina sijoittuu museoon ja kohdistuu sen asiakaspalvelijaan. Ja se on muuten ilmestynyt ennen samaa aihetta käsittelevää Maisku Myllymäen Valvojaa. Nuori nainen tässäkin tarkkailee museon ja kollegoidensa toimintaa, ensin kassan lipunmyyjänä, mutta saa sittemmin ylennyksen. 

Pahat kielet supattavat, että ylennys tuli ulkonäöllä ja myötäsukaisuudella museon miesjohtoa kohtaan. Tyttö ei itse ole oikein varma - mutta totta on, että monen organisaation rakenteissa on edelleen mätää, eivätkä pitkät kauniit hiukset ja edustavat muodot ainakaan haittaa urakehitystä. Hienosti Raunio kuvaa sitä, miten epäilyttävät tilanteet syntyvät kuin huomaamatta ja ainakaan tarkoittamatta, siis alaisina toimivien naisten osalta. Ja millaista jatkuvaa torjuntaa ja varomista naisen elämä voi olla.

"Sinä et pysty edelleenkään karistamaan pois asiallisuuttasi; sinä hymyilet kireästi ja hymiset ikään kuin sinua kiinnostaisi. Mies katselee taas vartaloasi ja kasvojasi - nyt erityisen arvioivasti. - Kyy-yllä minä voin muutaman lapsen sinun kanssasi tehdä, hän toteaa. - Ehkä ei kuitenkaan, sinä vastaat. Miksi 'ehkä'? Mikä pidättelee sinua ajamasta pois tuota viheliäistä ukkelia? Hän varoittaa sinua ulkopoliittisesta tilanteesta. - Tällaisina aikoina, hän sanoo, - tyttöset tarvitsevat miehen suojelijakseen. Lähde mukaani, sinusta tulee morsiameni. Joku kieroutunut ajatuskulku mielessäsi pelkää, että saat potkut, jos et ole tuolle nilkille ystävällinen, ikään kuin työtehtäviisi kuuluisi humalaisten miesten fantasioiden kuunteleminen. Ja sitten mietit: ehkä se kuuluukin."

Naisella on rahavaikeuksia, hän on ajautunut velkakurimukseen.

"Sinä katsot kokoustarjoiluja. Et ole syönyt pariin päivään. Otat keksin lautaselta, sitten toisen. Huomaako kukaan? Kukaan muu ei syö keksejä. Otat kolmannen."

Onneksi hänellä on ystäviä ja kämppiksiä. Bileisiin ja muihin menoihin tulee kutsuja - vaikuttaa varsin normaalilta nuoren elämältä, masennuksineen kaikkineen. (Jotenkin tuntuu pahalta, että tällainen vaikuttaa normaalilta. Että näinä aikoina on sellaista, että epävarmuus ja masennus ovat normi.) Eräs mies lainaa hänelle takkiaan pelastaakseen tämän paleltumiselta, mutta haluaa takkinsa takaisin - ja nainenkin haluaa tavata miehen uudestaan. 

Kuvaus kaiken epävarmuudesta ja lepattavuudesta on osuvaa, kirjan nimeä myöten, ja sitä korostaa sinä-kertojan käyttö - kuin päähenkilö yrittäisi saada selvää ja selittää itselleen, mitä tapahtuu, näinä aikoina, mutta eihän se selviä. Mielikuvitukseen on välillä sukellettava. Mustavalkokuvat helsinkiläisistä purkutaloista täplittävät tarinaa. Puretaanko niissä vanhoja ajatusrakenteita vai turvallisuuden tunnettamme? Väliaikaista ainakin kaikki on, ne tuntuvat sanovan.

Hieno pieni (reilut sata sivua) teos. Lukeminen kannattaa, myös ja etenkin näinä aikoina. Ja aina, kun viime ajat huolestuttavat.

Lue myös Katja Raunion Sinun päiväs koittaa

Kenelle: Fiksun ystäville, nuoren naisen elämää miettiville, kuvitteleville mutta ajassa eläville.

Katja Raunio: Viime ajat. Teos 2023. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Milja Sarkola: Psykiatrini

Näytelmäkirjailija tarvitsee psykiatrikäyntejä työkyvyttömyyslausuntoa varten. Työstä on kadonnut iloa ja motivaatiota, oleminen tuntuu muutenkin epäonnistuneelta, vaikka asiat ovat päällisin puolin hienosti. On lapsia, tiivis suhde Eevaan, selätetty avioero takana, talous kunnossa. Mikä on ongelma?

Kirja avaa asiaa lukijalle riemukkaan haastavasti. Yllätyksekseen nainen ihailee psykiatria, joka tekee teräviä havaintoja ja tarkkoja kysymyksiä. 

"Tämä, ettet pidä itsestäsi, kuten sanot, se on osa sinua, siitä sinun luonteesi on rakentunut. Se ei poistu sinusta terapiankaan myötä. Mutta terapia voi auttaa sinua hyväksymään tämän piirteen itsessäsi."  

Mistä kielteinen minäkuva muodostuu, mikä vaikutus on lapsuudella tai tunteeko nainen kateutta heterosuhteita kohtaan. Lukija voi vain päätellä asioita, vaikkei ole varma, milloin kyseessä on naisen kuvitelma, milloin tosihavainto. Onko psykiatrin ja hänen vaimonsa Liisan avioliitto ideaali? Ainakin kirja intoutuu kuvaamaan sitä tarkasti parin seksitapoja ja -fantasioita myöten.  

Liisa on koulutukseltaan teologi ja psykologi, joten psykiatri käy tämän kanssa syvällisiä keskusteluja potilaistaan, nimettöminä tietysti, ja tarjoaa viisauttaan myös ystävilleen, joiden kanssa illallispyödässä (eettisesti tuotetun poropaistin ääressä) voidaan pohtia vaikkapa taiteen valtavaa merkitystä yksilölle ja ihmetellä taidemaailman keskiluokkaisuuden halveksuntaa. Porvarillisuutta sanoo vihaavansa myös kertojamme. 

"- Mitä pahaa siinä on? 

- Ei kai mitään, paitsi että se on itseensä käpertynyttä elitismiä, jossa ydinperheen kulissien ylläpitäminen on tärkeintä, vaikka maailma miten muuttuisi ja romahtaisi ympärillä --- Enkä koe mahtuvani siihen, kelpaavani. Ainakaan parisuhde-elämäni osalta." 

Ristiriitaisia haluja, täydellistä viiniä paahtovanukkaan kanssa, kertoja on eksyksissä, alkaa lukija miettiä. Mutta missä ihmisen ylipäänsä pitäisi olla, mihin keskittyä? Onko elämälle olemassa käyttöohjeita? Myös naisen vanhemmat, jo kauan sitten toisistaan eronneet, pistäytyvät tarinassa kiinnostavalla tavalla.

Keskusteluista psykiatrin ja potilaan, psykiatrin ja tämän vaimon ja ystävien, potilaan ja Eevan sekä muiden kanssa muodostuu kuvio, jota ei selitetä auki, vaan se jää lukijalle esiin kaivettavaksi. Paljastinko nyt kirjasta liikaa? Se kyllä tavallaan itsekin kertoo tämän, useissakin kohdissaan.  

"...minulle on ehkä ominaista tarkastella elämää etäisyyden päästä, kuvana. En pysty mitenkään täysin rinnoin astumaan kuvan sisään, olemaan osa sitä. Ikään kuin katsoisin ihmisiä liian läheltä, enkä silti tarpeeksi läheltä." 

Mahtavasti rakennettu teos, joka riemastuttaa moniäänisillä havainnoillaan ihmissuhteista ja psyykestä, kaikkine rasittavine tunteineen. Ketäpä ei kiinnostaisi ruotia omaa tai läheisen luonnetta, kuten vaikka erityisherkkyyttä tai seksuaalisuutta, jopa päästä vertailemaan itseään kirjan henkilöihin? 

Vaikka puhutaan perivakavia, enimmäkseen hymyilin kirjaa lukiessani sen nerokkaan esitystavan ansiosta. Ehkä nauratti myös mielleyhtymä itsekeskeiseen autofiktioon lajina. Onko tässä jopa parodiapiirteitä? Lukeminen on helppoa, paljon dialogia, kuten näytelmäkirjailijalta voi odottaa. Pelkistys on onnistunutta. Teksti ei ota kantaa, vaan näyttää. Kirja, jota voi lukea tosissaan ja leikillään samaan aikaan. 

Kenelle: Porvareille ja taiteilijoille, homoille ja heteroille, psykologiajargonia inhoaville ja siitä innostuville, itseään etsiville ja sen löytäneille, oivalluksia hakeville. 

Milja Sarkola: Psykiatrini. Teos 2024. Kansi Ulla Donner. 

Mikko Kauppila: Terveisin K

Katsaus opiskelijapoika K:n elämään. Hän arvelee nähneensä vilauksen lapsuutensa parhaasta
ystävästään, mikä kirvoittaa K:n kirjoittamaan tälle kirjeen. Useita kirjeitä. Joiden ohessa hän kertoo lukijalle minä-muodossa arjestaan ja ajatuksistaan, kiitos siitä.

Teksti on raikasta ja osin riemastuttavan, osin riipivän oivaltavaa. Tuskin ehdin huokaista jälleen yhden homopojan seksuaalisen identiteetin etsinnän teemaa, väheksymättä homopoikia tai asian vakavuutta, mutta onhan se kirjallisuudessa paljon nähtyä, kun K nujertaa huokauksen ja kirjailija saa jatkamaan lukemista innolla. 

"Minulla ei ole aikaa velloa menneessä ajassa, sillä nykyiset ja tulevat rakastajani odottavat minua."

Hujan-hajaiset, keltaisenkaltaiset ja pylvästyräkki-tyyppiset sanat viihdyttävät (ja vähän tirskuttavat lapsekasta mieltä), mutta kirjan lumo ei ole vain niissä. Vaan tarinan kehittymisen tarkkailussa. Kun K kirjoittaa ylvästeleviä kirjeitään P:lle, niissä kuultaa jotain mustaa ja huolestuttavaa. Tällä pojalla ei ole kaikki hyvin, miettii tätilukija. Vaikka juuri vähän ennen tätä ajatusta olin pohtinut tekstille sopivaksi kielikuvaksi jotain suolaisen ja makean yhdistelmää. Huomaan kielikuvan tavallaan oikeaksi, kirjailija johdatteli siihen taitavasti. Mutta suolaisuus muuttuu yhä kitkerämmäksi kirjan edetessä. 

Poika tarkkailee itseään ja toisia tiiviisti. Keskivartalolihavuus vaikuttaa olevan todella tuomion arvoinen ja usein mainittu seikka, kun taas vaaleahiuksinen opiskelijakollega vie romanttisiin ja seksuaalisiin haaveisiin. K on fiksu ja lukenut, mutta ihmisistä hänellä on niukalti kokemusta. Surullisinta on se, että heitä ei ole. Äiti kertoo soittaessaan omista haasteistaan, muttei näe lapsensa haasteita. Eikä muita ole. K saa vajota rauhassa päänsä sisäiseen maailmaan.

"Minä seuraan, miten opiskelijat tulevat vaivatta toimeen toistensa kanssa ja miten he toisaalta tulevat vaivatta toimeen tarjoilun runsauden kanssa. He keräävät nopeasti elintarvikkeista pahvilautasilleen sattumanvaraisen keon, ja minä panen merkille, kuinka mutakakku tahraa valkoiset lautaset ja perunalastujen mauste jää opiskelijoiden sormenpäihin kiinni. Mausteen he liottavat suuhunsa, yksi kerrallaan. Tämän jälkeen he syövät kasaamansa keon kiinnittämättä varsinaisesti huomiota siihen, mitä suuhunsa panevat."

Yhä useammat asiat käyvät ällöttäviksi. Sana kermanvaalea pitäisi kieltää lailla! K on tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että jotain on pielessä ja kaipaa apua. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö ottaa K:n vastaan. Ja lähettää ulos ravintoympyräesitteen kanssa. Se vasta auttaakin ihmistä, jonka ruokasuhde, tai pitänee sanoa maailmansuhde, on syvästi ongelmallinen. 

Raikas, aidonoloinen ja koskettava teksti, johon uskon monen opiskelijan tai entisen sellaisen voivan samastua. Ainakin jos ei ole ollut sitä laitaa, joka heiluu bileiden keskipisteenä tai rymistelyjen ryhmänjohtajana. Esikoiskirjamaisuuksista huolimatta (tai ehkä osin niiden aidon hellyttävyyden vuoksi) yhä tummemmaksi muuntuva perusjuonne tuo tarinaan pelottavaa painavuutta ja sitoo sen isompaan yhteiseen ongelmaamme, yksinäisyyteen, osallisuuden ja näkyvänä olon puutteeseen. Hieno esikoinen kirjailijalta, jonka tunnemme paremmin tv:stä, upean Aikuiset-sarjan Kuismana ja Sekunnit-sarjan Danielina. 

Kenelle: Entisille ja nykyisille nuorille ja opiskelijoille sekä heidän vanhemmilleen, ajassa pysymään haluaville, syömishäiriöiden kanssa kamppaileville ja heidän läheisilleen.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos 2024. Päällys Jenni Saari @sorryjenny_visuals

Suomenkieliset Runeberg-palkintoehdokkaat

Kehuskelin somessa lukeneeni kaikki suomenkieliset Runeberg-palkintoehdokkaat. Voittaja julkistetaan 5.2.2024, ja ehdolla on kymmenen teosta. Minkä minä valitsisin? 

Valitsin Antti Hurskaisen Suntion, joka yhdistää syvällisen ajattelun ja etiikan normit käytännön arkeen hätkähdyttävällä tavalla ja komean tarkalla kielellä. Vaikka muitakin hienoja on: olen aina pitänyt Hanna Weseliuksen teksteistä, jotka haastavat lukijaa älyllisyydellään ja jonkinlaisella erityisellä kirjallisella tunnulla, mutta eivät vetoa tunteisiin. Mikä on joko miinus tai plussa, lukijan mukaan. Omatyylistä kuitenkin. 

Harry Salmenniemen kirkas ja oivaltava esityksen tapa viehättää, paljon. Anu Kaajan Rusetti unohtaa realismin riemastuttavasti. Katja Meriluodon Mehiläisen paino on helposti avautuvaa runoutta maailman ajankohtaisimmasta teemasta, luontokadosta. 

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa iski lujaa tunteisiin. 

Mutta millainen on Miira Luhtavaaran Tuhkaksi tekemisen taika? Kaunis pieni kirja, oli ensimmäinen havainto. On helpottavaa tulla kotiin, kun: "Lattialla ei lainehdi vettä eikä ruumiitakaan." Kun ihminen herää painajaisesta, hän on onnellinen tai ainakin hetken aikaa huojentunut. Romaani "käyttää runon keinoja", sanottiin jossain, mikä arvelutti oman runonlukemistaidon  kannalta. Hieman teos jäikin hämäräksi, on myönnettävä, vaikka siinä on monta mielenkiintoista teemaa. Aada rakastuu Hansiin, jonka vaimo on kuollut, mutta vauva on olemassa, joten Aadasta tulee uusperheen äitipuoli. 

Aada tutustuu masennukseen siihen sairastuvan Hansin kautta. Ja myös Lars von Trierin Melancholia-elokuvaa ruotivan väitöskirjatyönsä, jota hän yrittää uudessa elämäntilanteessaan edistää. Tunnelma on tiheä ja raskas, kodin ahdistus tuntuu ja tarttuu. Aadan ajattelua kuvataan niin masennusaiheisin tietotekstien sitaateilla kuin runojen kautta. Muun muassa Eeva-Liisa Manneria siteerataan paljon. Ja myös englanninkielisiä tekstejä, joista avaintermit on suomennettu. Ehkä helpottamaan suomenkielistä lukijaa, ehkä korostamaan avainteemoja; ratkaisu on erikoinen, jopa lievästi ärsyttävä lukiessa, mutta kieltämättä säästää googlaamista. 

Ja arvostan aina taidolla tehtyä, omaperäistä esitystapaa. Sitä koko kirja on: juonen korostusta enemmän se liikkuu aiheissaan ilmavasti, vaihtelevasti, ajattelun kaltaisesti. Kiinnostava kokonaisuus. Sivuja on vain vähän, mutta ne on käytetty erityisen harkiten. Nyt kun etsin tämän kirjoituksen loppuun kirjan julkaisutietoja, huomaan kirjailijan olevan paitsi runoilija myös psykologi. Selittää paljon. 

Ruotsinkielisiä kirjoja Runeberg-ehdokkaana on kolme. Kirjailijat ovat toistaiseksi kaikki minulle vieraita: Peter Mickwitz, Sofia Parland ja runoilija Eva-Stina Byggmästar. Saa nähdä, nouseeko niistä yllättäjiä! Kaikkiaan palkintoehdokkaat vaikuttavat erittäin laadukkailta valinnoilta, joten varmasti myös voittajaksi nousee sellainen. Jännittävää! 

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos 2023.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Kun syysapeus vaanii ja maailma palaa, Pertti Lassila tyynnyttää, ajattelin. Jo kirjan nimi tuntui lohdulliselta; kesä meni kerran, mutta tulee taas. Ajankulku onkin historiallisen pienoisromaanin kantava teema.

"Talvi ja muut vuodenajat tulevat erilaisinakin samanlaisina ja vievät enemmän kuin jättävät ja elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa."

Sisarukset Elsa ja Aino asuvat vanhemmiltaan perimässään talossa Hangossa 1900-luvun alkukymmeninä. Huvila- ja kylpyläkulttuuri elää, vaikka venäläisiä ei enää sodan jälkeen käy. Aino toimii farmaseuttina Kyyhky-apteekissa, Elsa on töissä täysihoitola Belvederessä, jossa tapaa merimies Erikin. 

Pian Elsan tytär Taimi täyttää jo kaksi vuotta, lapsesta on sisaruksille paljon iloa. 

"Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut."

Aino haluaa pitää idyllinsä, mutta kun Taimi ehtii aikuiseksi, muutoksia on tapahtumassa. Ja ajankulua on Ainokin pohtinut nyt eri tavoin kuin nuorempana. 

"Aika on kuin tomu, joka ei näytä olevan missään, mutta vähä vähältä se laskeutuu ja peittää ihmisen ja ihminen harmaantuu, kuihtuu ja kuivuu ja tajuaa, että on kohta tomua, jota ei tomusta erota."

Taimi opiskelee Helsingissä Kätilöopistossa, mutta käy Hangossa usein. Taiteilija Stenharu maalaa hänestä taulun, tai onko se hän, vai vain se, mikä peilissä ja muille näkyi, miettii Taimi. Myös Stenharu pohtii ikää ja aikaa, vanha mies, pian poistuva. 

"Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa."

Tuomari Korpela uskoo uuden sodan olevan väistämätön. Ja tiedämme sen tulevan. Kaiken keskellä kirjan naiset ovat itsenäisiä, käytännöllisiä ihmisiä, jotka mukautuvat ajan kulkuun ja tapahtumiin, ottavat siitä sen, mitä otettavissa on. Eivät tavoittele taivaita tai haikaile mahdottomia, eivät tukeudu miehiin, vaikka rakkautta ja miehen asemaa elämässään pohtivat kuin kuka tahansa.

"Joku luulee, että on katsottava vain yhteen suuntaan, jossa on tulevaisuus ja se, mitä toivoo ja haluaa. Ei ihmiselämä sellaista ole. Sitä saa puikkelehtia ja kierrellä, astua eteenpäin ja sitten taakse saman verran tai sivulle yhtä hyvin, ei voi tietää etukäteen, kunhan elää päivän kerrallaan."

Tarinassa väreilee mielestäni luja tulevaisuudenusko, perustunne, joka vielä joitakin vuosia oli vallitseva. Aika kuluu ja kuluttaa, mutta kulkee, yleensä parempaan, on uskottu viimeiset sata vuotta. Ilmastonmuutos, luontokato ja sodat ovat alkaneet hapertaa uskoa. Tapahtuu asioita, joita vielä muutama vuosi tai vuosikymmen sitten ei olisi uskonut todeksi. Koko kirjassa kuulen taustalla maailman kellon jämptin säännöllisen tikityksen. Onko sen äänessä nyt erilainen, uhkaavampi sointi kuin kirjan kirjoitusaikana? 

Pertti Lassilan rauhallinen ja napakka kirjoitustapa on lepoa lukijalle. Henkilöiden ajatukset, mietityt ja selkeät, voisi nostaa sitaateiksi mistä kohtaa tahansa. Konstailemattoman kaunis teksti todella on rauhoittavaa, vaikka nyt elämämme ajan uudet tuulet eivät. Jääkö teos erään aikakauden kuvaajaksi, sen, jonka murroskohdassa me olemme?

Kenelle: Ajankulua pohtiville, ajatuksia hakevalle, rauhoittavan tekstin etsijöille, Hangon ystäville, itsenäisen naisen kuvauksista pitäville, historiaa sietäville mutta tulevaan kurkottaville.

Muualla: Pertti Lassilan kaunis, viisas ja puhutteleva romaani kestää aikaa ja lukukertoja, sanoo Raijan kirjareppu.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos 2017. Ulkoasu Camilla Pentti.

Lempeänluontoista luettavaa katastrofikauhuisille

Oletko juhlatuulella? Tai muuten vain väsynyt dystopiaan, murhiin, maailmanlopun ennustuksiin ja kaikkiin kauheuksiin? Etsitkö luettavaa, joka on lempeää, nokkelaa ja hauskaa? Ehkä sellaista, jonka voisi antaa joululahjaksi melkein kenelle vain? Esittelen kaksi kirjaa tähän kategoriaan: molemmat liittyvät suomalaisille rakkaaseen aiheeseen, luontoon, ja suomalaisuuteen ylipäänsä, mikä tänään on oikein sopivaa. 

1. Heli Laaksonen: Luonnos. Heli Laaksosen iloisuus on tarttuvaa lajia, nauttii sen luettuna tai esiintymisinä. Esitelmistä kirjan ideakin syntyi: miksei tehdä samantien kokonainen luontokirja, kun alkua oli jo olemassa (kai jonkinlainen luonnos?). Kertoja on kirjassa "luonnos" eli ihan pihalla, metsässä, niityillä ja rannoilla, taivastelemassa tavallisia ihmeellisyyksiä ja kuvaamassa niitä hersyvän hauskasti pulusta hirvikärpäseen ja lisääntymisestä hyasinttiin. Auringosta kaikki alkaa, ja ajassa ollaan, sillä auringolla on korona.

"Mistä tunnet sä jäkälän? Onko oikea sulle hän?"

"Hämähäkki ei saa niellyksi kiinteää ravintoa, siksi se liuottaa saaliinsa nestemäiseksi ja ryystää sen kuin pirtelön. Ei ehkä auttanut hämähäkkikammoon?"

"Hirvi on Suomen suurin eläin mutta suurin elävä luonnossa on mesisieni (rihmasto jopa hehtaarin kokoinen)." 

Kiinnostavia, monenkokoisia havaintoja ja faktoja, totta mutta ei totista tarinointia kustakin luontoaiheesta noin sivun verran, nasakoilla lauseilla ilmaistuina ja yllättävillä yhteyksillä maustettuina. Kirjailijan taitoja ja oivalluskykyä voi vain ihailla - eikä tiedonhankinta ole ollut pieni työ. Hän on tehnyt itse myös kirjan piirroskuvituksen. Sopii kaikenikäisille luonnonystäville ja jopa luontoa vieroksuville. 

2. Juha Hurme: Tiu tau tilhi. Kirja jatkaa Niemi- ja Suomi-kirjoista tuttua hurmaavaa Hurme-tyyliä, jossa kerrotaan painavaa asiaa huumorilla ja rennolla jutusteluotteella. Nyt aihe on rajatumpi, sillä se kuvaa erään vanhan lastenlaulun syntyä. Mutta Hurme ei rajauksia tunnusta, vaan tulee kuvanneeksi myös suomalaista kulttuuria laulun syntyaikoina, 1900-luvun alussa, osallisia ja aikansa merkkihenkilöitä, jotka vaikuttavat olleen ihmeellisen touhukkaita, aikaansaavia ynnä varsin persoonallisia.

Ajatellaan vaikka "Suomen kansakoulun isää" Uno Cygnaeusta, jonka mielestä ei riittänyt se, että suomalaiset, vähävaraiset, tytötkin, oppisivat koulussa lukemaan - heidän olisi hyvä myös ymmärtää jotain lukemastaan! Ja "laulun luikautus vähän joka välissä oli suotavaa", sanoo Hurme. Kansainvälistynyt tanssitaitoinen pappi, lääkärinopintojakin suorittanut Cygnaeus omisti loppupuolen elämästään kansakoulujen ylitarkastukseen ja todennäköisesti tarkisti myös, että laulettavat laulut olivat oikeanlaisia. 

Tiu tau tilhi -laulun sävelsi Mikael Nyberg ja sanoitti Ilmari Kianto, jonka elämä oli kirjan mukaan melkoista sekoilua ("Rasittava äijä", sanoo Hurme). Biisin opettelusta saivat nauttia kansakoulunsa noin vuosina 1930-1960 käyneet. Joku saattaa muistaa Olavi Pesosen Laulukirjan tai sitä edeltävän Wilho Siukosen musiikin oppikirjan koululaisille. Molemmista löytyi nimikipale, jota Hurme ruotii niin sävelen kuin sanoituksen puolesta. Luonnollisesti kirja käy läpi myös niin tilhen, pihlajanmarjan kuin muut laulun luontoaiheet tarkalla tieteellisellä syynillä dinosaurushistoriasta Kettu-karkkeihin. Vaikka laulu sinänsä ei kiinnostaisi, kirja tarjoaa viihdyttävää ja tietopitoista tekstitykitystä Suomen kulttuurin alkuajoista kiinnostuneille.

Heli Laaksonen: Luonnos. Otava 2022. Kuvitus Heli Laaksonen.

Muualla: Kirsin Book Clubin Kirsi oli mukana Helin kuuden metrin luontopolulla ja sanoo kirjaa erinomaiseksi joka kodin oppaaksi. 

Juha Hurme: Tiu tau tilhi. Teos 2022. Ulkoasu Jenni Saari. 

Muualla: Riippumaton tuumailija hieman väsyi kirjan rönsyihin, mutta sanoo: "...on syytä antaa Hurmeelle jälleen kerran tunnustus siitä, miten laajalti hän penkoo suomalaista sivistys- ja kulttuurihistoriaa ihan vain tämän "c-mollin kvinttiä" kiertävän yksinkertaisen melodian avulla."

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys voitti Runeberg-palkinnon 2022. Vietnamilainen kirjailija kirjoitti teoksen ruotsiksi, ja sen suomensi Outi Menna.

Mielenkiintoinen kurkistus maahanmuuttajan maailmaan! Suomessa on vietnamilaisia kymmenisen tuhatta, ja heitä tapaa paljon pääkaupunkiseudulla. Ilmeisesti myös Pohjanmaalla, sillä Pietarsaaressa asuu kirjan minä-kertoja, nuori poika äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun kanssa. Eletään videokasettien ja markkojen aikaa.  

"Toisinaan aavistin sen jo varhain illalla: repaleisia pilviä ympäröivän hopeisen hohteen, joka sai sisäpihalla kasvavan puun hehkumaan ihmeellisesti. Kun sitten makasin sängyssä ja olin nukahtamaisillani, tuo sama hehku levisi koko näkökenttääni, uneni paljastuivat ennen kuin ehdin nähdä niitä ja heittelehdin kuvasta toiseen, muistoihin jotka eivät olleet omiani; minä kuljin valossa."

Heidän ystäviinsä kuuluvat muun muassa Lan Pham, johon he tutustuivat tämän toimiessa tulkkina perheen muutettua Suomeen. Gunnel on paikallinen puuhanainen, joka auttoi heitä käytännön toimissa alkuun - mukava mutta rasittava, tuumii Má - ja Tei-Tei-täti, joka ei koskaan nuku ja joka näki leopardin Pietarsaaressa.

Äiti ja Hieu ansaitsevat poimimalla mustikoita äidin vakityön lisäksi, ja Lan Pham yrittää keksiä oikeaa sanaa kuvaamaan ihmeellistä ilmiötä, jossa metsä muuttuu siniseksi marjoista. Malin "paasaa" biologiasta opettajana ja vie pojan luokkansa kanssa luontoretkelle tutustumaan kasveihin ja punkkeihin - viihdyttävä jakso. Kirja koostuukin pienistä kertomuksista, vaikutelmista ja havainnoista, juonta siinä ei ole.  

Pojan elämä on tavallista lapsen elämää jalkapalloharrastuksineen ja isoveljen ihailuineen äidin tarkan valvonnan alla. Eikä sittenkään tavallista, suomalaisesta näkökulmasta, sillä katsanto on ulkopuolisen ihmettelevä. Sää. Koulu ja pänttäys. Isoveljen teinielkeet ja -toilailut. Juodaan paljon teetä, pelataan korttia, tupakoidaan. Hieu passitetaan koulupsykologille, ja äitiä huvittaa psykologinaisen huivi jostain syystä: Huivi! Pitihän se tietää. Niin naiivia väkeä ne valkolaiset... Kuvittelevat, että kaikesta voi aina puhua... Ja suomalaisten kummallinen kirkkaan valaistuksen tarve ihmetyttää perhettä.  

Vietnamilaiset janoavat kulttuuria, kertoo poika, ja kun Má hankkii vietnamiksi dubattuja elokuvia, koko yhteisö jonottaa vuokraamaan niitä katsottavikseen. Má on kekseliäs ansaintakeinojen suhteen!  

"Má on tehnyt laskelmia: hän on arvioinut menot ja tulot ja kertonut tietonsa muille. Hänen ajatuksensa lähtevät helposti laukkaamaan, hänestä jonot kuulostavat ideana hyvältä - kaikki puhuvat siitä kuinka niitä pitäisi välttää, mutta hänelle ne antavat toivoa: ne toimivat merkkinä jostain, eräänlaisina jännityksen nostattajina."

Alkusivut luettuani en ollut vakuuttunut teoksen kirjallisista ansioista, mutta kieltämättä aihe veti mukaansa, samoin oudonoloinen mutta ilmeikäs kielenkäyttö. Ihmettelin asioita samaan tapaan kuin kertojapoika omiaan, enkä kaikkea suomalaisen kulttuurin edustajana edes ymmärrä. Mitä hauskaa huivissa oli? 

Kenelle: Tämän päivän lukijoille, maahanmuuttajien elämästä kiinnostuneille, kulttuureja tutkiville. 

Muualla: Kirjaluotsi hämmästyi kirjan lopussa ja toivoo tarkkailijakertojan oppivan jotain tarkkailustaan. 

Quynh Tran: Varjo ja viileys (Skugga och svalka). Suomennos Outi Menna. Teos / Förlaget 2021.

Olen samoilla linjoilla Runeberg-valintaraadin kanssa siinä, että peukutan kirjan katsetta tähän päivään ja tulevaan. Mutta niin on myös Emma Puikkosen hienossa Mustassa peilissä, jonka aihe on mitä tärkein: ilmastonmuutos ja fossiiliset polttoaineet. Olisin suonut sille nostetta palkinnon myötä, toivottavasti jo ehdokkuus sitä tuo. 

Romaaneista ehdolla olivat myös Niillas Holmbergin Halla Helle, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Kaj Korkea-ahon romaani Röda rummet / Punainen huone ja Matias Riikosen Matara. Lisäksi ehdokkaina oli kolme runokokoelmaa: Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke, Martina Moliis-Mellbergin Falk ja Kaija Rantakarin Salit sekä Suvi Vallin esseekokoelma Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja.

Rauhallista kerrontaa x 2

Pertti Lassila on rauhallisen kerronnan mestari. Se ei tarkoita tylsyyttä, päinvastoin: tiiviyden ja linjakkuuden vaatimusten mukaan kirjoittaminen vaatii taitoa. Venetsia-kirjassaan hän kertoo 1900-luvun tarinan erään helsinkiläisen perheen kautta. Muutettiin maalta, haettiin töitä, perustettiin perhettä ja tehtiin seuraava sukupolvi, joka opiskelee, perustaa firman ja perhettä... Normicorea parhaimmillaan. 

Ihailen Lassilan tyyliä ja eleetöntä tapaa kertoa niin tavallisen tarinan kuin olla voi, mutta sisällyttää siihen kaiken, mitä ihmiselämään kuuluu, ja samalla yhteiskunnan kehityksen lähes sadan vuoden ajalta kaupungistumisineen, teollistumisineen, naisten aseman muutoksineen, talouselämän murroksineen. Ihmistasolla silti ollaan, heidän kauttaan lukija näkee ilmiöt ja ajattelun muutokset. Ei ole hilpeä kirja, mutta todelta tuntuu. Vanhempiaan ja isovanhempiaan on lukijan helppo peilata kuvioon, sijoitella ehkä siihen itsensäkin.

Mummo matkalla kertoo kirjasta enemmän. 

Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021.

Rauhallisuus oli sana, joka nousi mieleeni Zeniitin luettuani. Ehkä harhaanjohtavasti, sillä kirjassa totta totisesti riittää tapahtumia ja dramaa: kyse on 1700-luvun ranskalaisesta tutkimusmatkailijasta nimeltä Maupertois, joka kävi Suomessakin mittausmatkoillaan, Torniossa. Miehen piti mitata, onko maapallo sitruuna vai litistynyt navoiltaan, eikä tulos aivan helposti selvinnyt. 

Mittaukset sinänsä onnistuivat hienosti ja pallonmuoto selvisi, mutta pariisilaiset päättäjät kuninkaallisessa tiedeakatemiassa eivät hyväksyneet loppupäätelmää, koska se soti ajan yleistä käsitystä vastaan. Tästä aiheutuu miehelle monenlaista harmia, tiedemiehen uskottavuuden horjumisesta ihmissuhteisiin. Tilanne ajautuu niin pitkälle, että Maupertois alkaa veljeillä Preussin kanssa ja saa kuningas Fredrikiltä kutsun Preussin tiedeakatemiaan. Voisiko mies jättää kotimaansa ja jos, onko paluuta enää koskaan?

Kuninkaallisten ja tiedevaikuttajien suhteet kietoutuvat monimutkaiseksi juonittelujen, sotien ja juorujen vyyhdiksi. Maupertois ei ole kärsivällinen kärsijä, vaan ajaa itseään ahtaalle myös naissuhteissaan, jotka hän myös onnistuu mutkistamaan itsekkyydessään ja tiedehurmiossaan. Mikään miellyttävä herra ei ole kyseessä, mutta persoona kyllä, ja kiistatta taitava alallaan. Kuin sketsien hajamielinen professori, joka ei näe maailmaa ympärillään - vain sen, minkä valitsee nähdä, usein harkitsematta tekojaan. 

Valistuksen ajan alku vaikuttaa sekavalta Euroopassa: maiden rajat siirtyilivät, hallitsijat vaihtuivat, vanhat uskomukset sekoittuivat uusiin tiedehavaintoihin, Amerikan mantereen hallinnasta sodittiin, kansa alkoi oppia lukemaan ja kiinnostua maansa johtamisesta. Lentolehtiset ja jaeltavat kirjoitukset olivat aikansa some, jonka uutisia levittivät supisemalla sopiviin korviin jokainen, joka arveli jotain niistä hyötyvänsä, eli melkein kaikki. Ällistyttävän nopeasti uutiset tiedettiin!  

Herkullinen, informatiivinen ajankuva, jonka luomiseksi kirjailija on tehnyt mittavan taustatyön. Suuri osa henkilöistä ja maailmantapahtumista on todellisia, niin tiedemaailmassa kuin politiikassa, ja heistä löytyy googlaten lisätietoja. Suomesta kerrotut kohdat ovat riemastuttavia, tosin eivät suomalaisia imartelevia. 

Onko kirja hyvä? On, kun siihen malttaa paneutua. Sekä sisällöltään että vanhaan vivahtavalta kerronnaltaan se tuo mieleen Olli Jalosen. Mutta Jalosen herkkyyttä Koski ei tarjoa, vaan suoraviivaisemman, tosin kaikkea suoraan sanomattoman, ja raskaamman etenemisen. Kerronnan rauhallisuus lienee osa ajankuvaa, tai vain kirjailijan tapa kertoa yksityiskohtia monin sanoin, jopa toisteisesti, tiedemiehen tapaan yksityiskohtia pyöritellen. Siitä syntyy verkkaisen etenemisen tuntu, vaikka paljon tiedemiehelle tapahtuu.  

Kirja oli yksi Tulenkantaja-palkintoehdokkaista 2021. 

Kenelle: Historiahulluille, tutkimusmatkoja miettiville, tieteentekijän työstä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin, sanoo Tuijata. 

Kuutti Koski: Zeniitti. Like 2021. Kansi Tuomo Tukiainen.

Romaaneja hoitotyöstä ja jaksamisesta

Luin kaksi kirjaa, jotka resonoivat mielessäni voimakkaasti, vaikka kirjat ovat täysin erilaisia. Mutta ne vievät ajattelemaan samoja asioita.

Tiina Lifländerin vakava, jopa pelottava Hyvä yö kertoo lähihoitaja Nannasta, joka työskentelee vanhusten hoitokodissa ja uupuu. Hän ei enää saa nukuttua. Lääkärin vastaus on kolmivuorotyötä ymmärtämätön, Nannan tilanteen sivuuttava. Miehestä, Eerosta, on iso apu, mutta Nannaa vaivaa olla aina suhteen heikompi osapuoli - kuten hän kokee. Hän haluaisi olla vahva ja iloinen, mutta on usein kärsimätön ja tyly kumppani. 

"Älä stressaa sitä, ettet nuku. Ajattele jotain mukavaa. Älä höpsi, kaikki osaavat nukkua. Tiedän kaikki pimeydet ja miten niiden läpi katsotaan. Viisi tuntia on oikein hyvin. Kahdeksan tuntia taivas. Kolme se, mitä tavallisesti saan. Nukkuisinkohan paremmin omakotitalossa. Kello on varmaan kolme. Ehdin nukkua kolme tuntia, jos nukahdan nyt. Lääkäri sanoi, että ihminen ei pysty valvomaan määräänsä enempää, mutta kyllä se pystyy. Uni istuu rintalastan päällä ja tökkii sormella silmääni."

Lifländer kuvaa hoitotyössä kasvavaa väsymystä, sen hoitamisyrityksiä ja seurauksia todesti ja ymmärtävästi. Mikä hienointa, tarina tuo mukaan mukaan myös vanhuksen, hoitotyön osapuolen, jonka ajatuksia harvemmin kuullaan. Tyyne on leski, joka kaipaa miestään Marttia, lapsiaan, ystäviään. Nykyhetki lyö hetkittäisiä teräviä kiiloja menneeseen, jota Tyyne käy läpi mielessään. 

"Mustat silmät eivät ole ystävän silmät. Hän ei pelkää niitä, mutta hän on varuillaan ja käskee mustasilmäisen pois. Se ei lähde.

Hän ei ole tässä ja sitten taas on. Hän tietää, että hänen pitäisi olla jossain muualla. Hän yrittää lähteä, mutta on vaikea päästä pois, eikä mustasilmäinen auta vaan työntää takaisin sänkyyn."

Nanna kamppailee pitääkseen itsensä pinnalla. Uupumisesta seuraa arvaamatonta käytöstä ja ajatuksia, jotka kieppuvat yhä syvemmälle mustaan. Vaikka hän horjuu väsymyksestä, oma vuoro on tehtävä loppuun. Velvollisuus korostuu, oma ammattitaito kyseenalaistuu.

"Päässä kaikuu kaikki se, mitä olen oppinut hoitotyöstä, ja mihin minusta ei ole."

Yhtä sydäntä särkevää on lukea Tyynen mietteitä. Hän ei enää tajua ympäristöään ja sen tapahtumia. 

"Mustat silmät katsovat kuin hän olisi likainen. Miksi se tulee hänen luokseen, vaikka se ei pidä hänestä? Tyyne hymyilee, mutta se ei kelpaa. Kunpa Martti. 

Mitä hän teki väärin kun kukaan ei ole täällä? 

Lifländerin hiotut lauseet muodostavat ahdistavan vahvan tunnelman. Hän ei kuvaa hoivatyön koko kurjuutta tai iloa, mutta riittävästi, tarkoin valikoiden. Valmiita ratkaisuja ei tarjota, lukija saa pohtia niitä itse samalla kun eläytyy sekä Nannan että Tyynen asemaan. Komea kirja hoitotyön haasteista, sekä hoitajan että hoidettavan kannalta.

Katso myös Tiina Lifländerin esikoiskirja Kolme syytä elää

Kenelle: Hoitajille, hoitotyön suunnittelijoille, hoidettavien omaisille, hyvän romaanin ja kielen hakijalle, tunnelmanrakentamista arvostaville. 

Muualla: Jännite kiristyy loppua kohti, sanoo Omppu Reader why did I marry him -blogissa ja tuntee kiitollisuutta hoitotyötä tekeviä kohtaan.

Tiina Lifländer: Hyvä yö. Atena 2021. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Minna Lindgrenin hersyvä tapa kuvata vanhenemista jatkuu entistä nasevampana, jos mahdollista, mainion Ehtoolehto-sarjan ja kolmen muun romaanin jälkeen. 

Yläkoulun opettaja Anneli on hankkinut uuden ammatin ja hoitaa maaseudulla määräaikaista pestiä kunnan eläinlääkärinä. Hänen ihmislääkärimiehensä Kalle pitää saman kunnan terveyskioskia osa-aikaisena ja toimii sisarensa Tiinan omaishoitajana. Maallemuutto ja uusi elämäntapa tuntuvat hyviltä ratkaisuilta kaikille; opeahdistus on Annelilta poissa, vanhusten hoivatyöhön turhautunut ja työuupumuksen rajalla horjunut Kalle saa keskittyä enemmän kuolemansairaaseen sisareensa ja kodinhoitoon, Tiina on turvallisissa käsissä. 

Kommelluksia eläinten ja niiden omistajien kanssa tietysti tapahtuu. Lindgren tutustuttaa lukijan hämmästyttävään valikoimaan erilaisia lemmikkejä ja tuotantoeläimiä sekä kylän persoonia. Masentunut Romeo-lisko, depressiivinen siili. Lopetettava Pavarotti-sonni, joka sai nimensä "kun se on luonteeltaan tuollainen tenori. Ei ole itsetunto-ongelmia hänellä." Terapia-alpakka Leena. Piesty koira ja vaimo. Hankala sikalanomistaja Roima. Homoseksuaalinen kääpiövillakoira. Yhdeksänkymppinen eläinten ystävä Maila, joka hallitsee niin pora- kuin tietokoneen käytön. Ja monta muuta, joiden kanssa sekä Anneli että Kalle joutuvat tekemisiin, Anneli valitettavan usein lopettajan roolissa, kolleganaan Esko, joka hoitaa raadot pois.

"Taannoin ihmisiltä kiellettiin kaikki sosiaaliset kontaktit, taide ja huvit useaksi vuodeksi, kun päätöksiä tehtiin terveys edellä, mikä yleensä tarkoitti samaa kuin tilastot edellä, ja tilastoissa ratkaiseva tekijä oli sairaalan sänkyjen lukumäärä. Mitä enemmän hän oli asiaa pohtinut, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että myös ihmisiä pitäisi kohdella kuin eläimiä, ei toisin päin.

- Tuohan on mielenkiintoista! Tappaisitko jokaisen masentuneen teinin noilla ruiskuillasi? - En tietenkään! Mutta aina, kun ihminen kohtelee eläintä kuin ihmistä, seuraa ongelmia. Tai vääristymiä, ja loppujen lopuksi kärsimystä.

- Niin, voisihan tuota kokeilla, siis että suhtauduttaisiin ihmisiin kuin eläimiin, Esko sanoi. Hän jäi mietteliäänä naputtelemaan sormillaan pöytää sen merkkinä, ettei hänellä ollut loputtomasti kärsivällisyyttä terapoida Annelia työn eettisistä ongelmista. - Eläinten kohdalla jutun tekee mutkikkaaksi se, että kun puutut niiden ongelmaan, sohaiset omistajan sielua syvältä, hän sanoi lopulta ja oli oikeassa."

Ei Kallekaan helpolla pääse. Usein ihmiset, joiden lemmikit on jouduttu lopettamaan, siirtyvät terveyskioskille epämääräisten vaivojen takia. Kirja kuitenkin keskittyy eläimiin omistajineen ja niiden välillä säntäilevään Anneliin, joka saa palautetta laidasta laitaan. "Määräät lääkkeitä ja isket piikkejä siinä toivossa, että joku luoti osuu." Omaa hermostoaan hän hoitaa loputtomalla Beethovenin kuuntelulla, sillä musiikissa on hänen nähdäkseen kaikki eikä Beethovenia parempaa ihmiskunta ole luonut. Aina löytyy jotain yllättävää tai tilanteeseen sopivaa. Ja tilanteita riittää, hauskoja ja niitä toisia.

"Sellainen oli nyt järjestys, Anneli ajatteli raa'asti, minä huolehdin eläimistä, en ihmisistä. Eläinlääkäri pelastaa koiria ja lehmiä, ei vaimoja ja lapsia. Miltä olisi kuulostanut Annelin virke: Vaimo voidaan ottaa sinulta pois, se sijoitetaan parempaan perheeseen, etkä sinä voi sille mitään."

Annelin tarina saa lukijan pohtimaan eutanasiaa, eläinten ja ihmisten hoidon eroja ja sitä, kuinka pitkälle eläimiä on tarpeen inhimillistää. Tärkeää pohdittavaa, eikä kirja saarnaa, vaan tuo ajatukset tarjolle huumorin ja vauhdikkaan kerronnan lomassa. Kaikkea ei lausuta ääneen, joten lukijakin saa oivaltaa. Parasta Lindgreniä aikoihin! 

"... eläinten eutanasiahan perustuu hyvin kauniille ajatukselle armahtamisesta. Ihminen ei halua, että eläin joutuu kärsimään. 

- Mutta... ihmisen on... pakko." 

Kenelle: Lääketieteen ystäville, lemmikkejä pitäville, klassisen musiikin kuuntelijoille, hoitajille ja hoidettaville, sote-asioista päättäville, huumoria vakavista aiheista sietäville. 

Muualla: Kyseessä on monen teeman osalta hyvin ajankohtainen kirja, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli, joka pystyi eräiltä osin samastumaan kaimaansa.

Muita teoksia mm:

Ehtoolehdon tuho

Sivistyksen turha painolasti

Vihainen leski

Minna Lindgren. Armon Anneli. Teos 2021. Ulkoasu Jenni Saari.

Helmet-haaste 2021 kohta 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

Marjo Niemi: Kuuleminen

Titta K on jonkinlaisessa murroksessa oman olemisensa kanssa. Luontevaa siis on vetäytyä miettimään asioita omaan rauhaan, vaatekomeroon. Puoliso ei ymmärrä, vaan häipyy, vaikka rakastamisen puute ei Tittaa vaivaa. Moni muu asia kyllä.

Tekee ehdottomasti hyvää joskus maustua omassa liemessään ja sanoa kaiken juuri niin kuin se on, ja niin juuri Titta tekee. Hän kirjoittaa kirjeitä, joissa pohtii asioita ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Miten eteenpäin?

Kirjeitä on kahdeksan, ne alkavat rakkaudesta ja päättyvät rahaan (miten surullinen kehityskulku). Sota-aiheisessa kirjeessä hän kertoo kasvatuksestaan, joka opetti maailman olevan turvaton ja väkivaltainen paikka, jossa on hallittava selviytymistaidot (näihin kuuluu mm. 20 kilon tarvikepakkaus sekä käyttövalmis ase). Miten monin eri tavoin vanhempi voi myrkyttää lapsensa? Kirjeessä Laumasuoja ei puhuta koronasta, vaan sanotaan suorat sanat ikävälle ystävälle. Muita kirjeaiheita ovat uskonto, eläinkunta, paha ja terapia. Isoja teemoja! Niitä keventävät tuulahdukset reaalimaailmasta, ts. viestittely komeron ulkopuolelle.

Titan ajatuksia on kiinnostava seurailla. Hän muun muassa kehottaa muistamaan, että "itsesääli on marinadi, joka maustaa maussaan vähäiset" ja toteaa sivistyksen olevan "mitä parhain lastenhoitaja, on inhimillisempää hylätä lapsensa kotiin, jossa on kirjasto, kuin kotiin, jossa ei ole kirjastoa." 

Ihmissuhteissa on havaittavissa perustavanlaatuista pettymyksentynkää. "Kun näkee ihmisiä, heiltä haluaa jotain, ja kun ei ole saatavia ei ole syytä nähdä!" hän summaa. Koska ihmiset ovat yleisesti p-skoja ja tekevät toisilleen pahaa, Titta suunnittelee perustavansa ihmishirviöiden seurat "sellainen ihan tuote olisi kyseessä." Loistoajatus! "Jokainen kertoo vuorotellen, kuinka kusipäisesti on mennyt tekemään, rauhallisesti, yksi asia per puheenvuoro." Ei analyysiä, armoa, ymmärrystä tai paijailua. Vain ääneen tunnustaminen. Tekisi varmasti hyvää meille kaikille, ehkä jopa lyhentäisi terapiajonoja! Vaikkei se tietenkään mukavaa olisi. "Sinä kehotit minua vilkuilemaan omaan tunne-elämään. En missään nimessä olisi halunnut vilkuilla sinne."

Löytääkö Titta suunnan, johon kulkea? Kun avaa kaiken, mitä saa vastineeksi, edes näkyvyyttä? Onko viihde ainoa keino elää ja elättää itsensä? Ja ketä kiinnostaa? Ai niin, unohdin muuten mainita Alpo Jaakolan, joka on Titalle tärkeä taiteilija.

"Huh, olihan aikamoinen uurastus. Aika rankka meno, eikö vain? Ei aivan ansioton?"

Ei tosiaan: kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Haastavakin. Ei laajuudessaan (en tarkoita sivumäärää, niitä on vain reilut 200) yhtä kompakti tai vimmaisen intensiivinen kokonaisuus kuin upea Kaikkien menetysten äiti, mutta pysyy hillittömyydestään huolimatta hienosti kasassa ja laittaa lukijan hämmästymään, yskimään ja pyrskähtelemään. Ehkä vähän ajattelemaankin. Marjo Niemen kielitaituruus rönsyää nautittavasti, ja hän tuo lukijan eteen niin paljon pohdittavaa, että kirja oli luettava kahteen kertaan peräkkäin, kerralla sitä ei niele. Ja kun kaikki on ohi:

"Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan laittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

Jatkakaa. 

Kenelle: Ennakkoluulottomille lukijoille, kohtuuttomuuteen taipuvaisille, yllätyksellisen kielen ystäville. 

Muualla: Omppu sanoo kirjan olevan a) loistava b) loistava c) loistava... Seppo Puttonen haastattelee Marjo Niemeä Keravan kirjastossa. 

Lisää Marjo Niemeä: 

Miten niin valo

Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi: Kuuleminen. Teos 2021. Päällys Jussi Karjalainen.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Ensin kiinnitän huomiota kieleen. 

Se muistuttaa kauneudessaan, kuvailussaan ja huolellisuudessaan muinaista runoa tai jotain, joka kumpuaa kaukaa menneestä. Kuitenkin tarinassa ollaan täysin toisaalla, hamassa tulevaisuudessa, jossa ihmiskunta on asuttanut lähiuniversumin. Vastakohta on hämmentävä ja tehokkaan toimiva. Se sysää lukijan heti oudolle, etäisen tuntemattomalle mutta toisaalta hyvin tutulle alueelle.

"Nyt keskityn välähdyksiin, jotka syttyivät ja sammuivat taivaalla kuin nuotiosta yöhön lentävät kipinät tai kaukaiset ajatukset. Kirkas, hämärä, kirkas: pimeään piirretty polku, joka kutsui kulkemaan ja katosi vieraiden usvien väliin. Hengitin näkyä sisääni, halusin sulkea sen silmieni taakse, jotta voisin kutsua sen esiin milloin halusin. En ole koskaan nähnyt valoja näin selvästi, sanoin."

Lumi kirjoittaa päiväkirjaa, jonka hän osoittaa suoraan Solille, kuin puhuisi tälle. Sol ei ole paikalla, eikä Lumi tiedä, missä puoliso on. Ei välttämättä missään, josta voisi viestiä ajantasaisesti suurten etäisyys- ja aikaerojen takia, vaikka tietäisikin. Teksti on pysyvää, luettavissa kun tilaisuus tulee. 

Sol on joutunut olemaan ennenkin poissa pitkään työssään etnobotanistina. Lumilla on myös oma työnsä, joka on täysin muuta kuin tiedettä. Tieteilijä ja sielueläimiä rummuttamalla avukseen kutsuva parantaja: epätodennäköinen pariskunta? Lumi huolestuu Solin katoamisesta ja tekee kaikkensa tämän löytääkseen. Etsintä ei ole vaaratonta kenellekään tai millekään osalliselle. 

"Ne ovat pelkkiä naarmuja, sanoin. Ne ovat siitä huolimatta haavoja, Vivian sanoi. Sielueläimesi tehtävä on suojella sinua, mutta se on vastavuoroista. On myös sinun tehtäväsi suojella sitä. Hän kosketti olkapäitäni kevyesti. Hänen silmänsä olivat tumman himmeässä valossa, ja niiden katse näki syvemmälle kuin olisin halunnut. Se ei ollut vihainen, ainostaan huolta täynnä. Lumi, Vivian sanoi. Mikään ei ole kiellettyä, mutta kaikella on seurauksia."

Samalla kun seuraamme Lumin ja Solin vaiheita ja katoamisen arvoitusta, eteen piirtyy kuva tulevaisuudesta. Se on osin kiehtova ja hämmästyttävän ihailtava suoritus ihmislajilta - kun nykyistä maapallon tilannetta katsoo - mutta siinä on myös varjonsa. Tarina on ajankohtainen ekologinen kannanotto ihmisen toimiin maapallolla, samalla ihmisluonteeseen. Eräät ominaisuudet eivät ihmisellä näytä muuttuvan, ideointi- ja selviytymis- ja teknologiakyvyistä "toisten" pelkoon ja itsekkyyteen.

"- Marsin varaus ja hyvinvointi perustuvat systemaattiseen Maan luonnonvarojen hyväksikäyttöön. Meidän on aika tunnustaa osamme Maan ongelmien pahentamisessa. On elintärkeää muistaa, että ihmislajin selviytymisen kriisitilanteissa, kuten sotien ja pandemioiden aikana, on mahdollistanut ennen kaikkea kyky myötätuntoon ja avun tarjoamiseen. - Tuosta voidaan varmastikin olla montaa mieltä."

Komea ja viisas tarina, tekstin voiman ylistys, toisiin maailmoihin vievä mielikuvittelun taitava leikki. Jollain tavalla rauhoittava, mutta samalla kiihdyttävä. Koukeroisimmat kuvailukohdat eivät ole lempilukemistani, ja niitä joudun hieman tankkaamaan, mutta kokonaisuutena ihailen ja kiitän vaikuttavasta lukukokemuksesta. Tervemenoa vuoteen 2168 (Marsin aikaa)!

"Tule Kuunpäivän taloon, kun haluat nähdä minut. Osa minusta on aina siellä, kanssasi."

Kenelle: Arjesta pakeneville, ihmislajin tulevaisuutta miettiville, hiotun tekstin ystäville, romantikoille. 

Muualla: Voimakas teos, jossa tulevaisuuden vaihtoehdot näyttäytyvät meille tässä ajassa teosta lukeville, kuvailee Kirjakko ruispellossa. Tuijata sanoo lukeneensa kirjaa lopulta rakkausromaanina, vaikka siihen on upotettu jännityskirjaelementtejä spefi-ympäristöön.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020. Kannen suunnittelu Jussi Kaakinen.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 1, kirjoitetaan päiväkirjaa ja 6, kertoo rakkaudesta. Siinä ollaan myös metsässä, kohta 12, ja tarkkaillaan luontoa, kohta 34. Etnobotanisti ja parantaja ovat molemmat harvinaisia ammatteja, kohta 20. Kirjassa on reseptejä (ainakin yksi resepti), kohta 44 ja julkaistu 2021, kohta 49.