Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Jos kaipaat pois kuplastasi ja haluat laajemman näkökulman, tämä teos on siihen nappivalinta. Tarkoitan siis todella laajaa näkökulmaa, ei vain maan, maanosan tai edes maapallon tasolla, vaan sellaisella (vaatimattomalla) koko tunnetun maailman, ehkä jopa maailmankaikkeuden katsannolla.

Scifi voi olla vaikeaa ja pelottavaa luettavaa, mutta tässä lukija saa nauttia tarinasta, etenkin, jos on yhtään kartalla tai kiinnostunut kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kulttuurivallankumous, maanpuolustus, kielletyt kirjat ja ylipäätään tiukka valvonta ja toisinajattelijoiden vaino ovat Ye Wenjien maailmaa. Ye näki lapsena isänsä väkivaltaisen kuoleman ja miettii aikuisena ihmisen pahuutta.

”Kuinka monet ihmisen toimet, jotka useimpien silmissä vaikuttivat täysin oikeutetuilta, olivatkin todellisuudessa puhdasta julmuutta?”

Hän kouluttautuu huipputieteilijäksi, astrofyysikoksi, joka siirretään valtion tukikohtaan tekemään äärimmäisen salaista tutkimustyötä. Hänelle tehdään tarjous, josta nuori nainen ei voi eikä halua kieltäytyä.

”- Toivon että tartut tähän tilaisuuteen kaksin käsin. Paiski lujasti töitä, niin voi ahkeroida menneet virheesi unholaan. Vastedes sinulta odotetaan vain ja ainostaan moitteetonta käytöstä: et saa puhua etkä tehdä mitä huvittaa, ja sinua rangaistaan ankarasti joka ikisestä taantumuksellisesta teosta.”

Professori Wang Miao tekee omia tutkimuksiaan muun muassa suprajohtavuuden ja nanomateriaalien parissa, koukuttuu nettipeliin nimeltä The Three Body ja saa erikoisia silmäoireita, joihin lääkäreistä ei ole apua. Ratkaisu on yllättävä ja johtaa siihen, että professori liittyy Tieteen rajaseutu -nimiseen yhteisöön.

”- Nyt ymmärrän, Wang Miao sanoi. – Toisin kuin olette väittäneet, Tieteen rajaseutu ei ole mikään yhdistys, jonka tapaamisissa keskusteltaisiin tieteen perusteorioista. Sen yhteys todellisuuteen on paljon monimutkaisempi kuin olin kuvitellut.
- Päinvastoin. Mielikuvasi johtuu siitä, että Tieteen rajaseudun koskettamat kysymykset ovat paljon lähempänä maanpintaa kuin luuletkaan. ”

Fiksut ihmiset ymmärtävät, että jotain suurta on tekeillä, mutta mitä? Jännitys kasvaa, vaikkei ole tietoa, mistä eri tahojen salaisissa tutkimuksissa on kyse. Varmaa on vain se, että ”tiedepiireissä on viime aikoina tapahtunut asioita...” Wang Miao keskustelee asiasta poliisin, Iso-Shin kanssa. Myös poliisi on hyvin kiinnostunut siitä, mitä on meneillään, sillä tieteilijöillä on ilmennyt kummallisia kuolemantapauksia – itsemurhia?

”- Kansan vapautusarmeijan komentohuoneessa istuu nyt Naton upseereja, ja meidän väkeämmme puolestaan vaikuttaa Pentagonissa. Ota tässä nyt selkoa siitä, kuka helvetti se vihollinen on.
– Kuulostaa hyvin oudolta. Pitääkö tämä kaikki todellakin paikkansa?
– Monet vanhoista taistelutovereistani ovat onnistuneet keplottelemaan itsensä upseereiksi. Heidän kauttaan saan aina kuulla yhtä sun toista.
– Miksei media ole reagoinut asiaan, jos kerran meneillään on jotain näin suurta?”

Hyvä kysymys! Kyseessä saattaa olla maapallon kansalaisia suurempi juttu, mutta kuka selvittää salaisuuden ja mikä se on?

”Kyllä, koko ihmiskunnan historia on ollut pelkkää sattumaa. Kivikaudelta aina tähän päivään saakka. Ei ainoatakaan suurta mullistusta. Se on ollut silkkaa tuuria. Mutta hyvä tuuri loppuu aina ennen pitkää. Voin vakuuttaa, että se on jo loppunut. Kannattaa varautua henkisesti.”

Nautin vauhdikkaasta, kuivahuumorisesta tarinasta ja mielikuvituksesta, joka on nivottu niin ovelasti faktaan, vaikkapa juuri Kiinan historiasta, että lukijan mieleen nousee pakosti epäily: voisiko tässä olla totuuden siemeniä... Sillä eihän ole ennenkuulumatonta, että kaunokirjallisuuteen on kätketty piilotettuja viestejä ja vihjeitä tosielämästä. Tosin juuri Kiinassa näistä oltaneen erityisen tarkkoja (ristiriidan takiakin kirja riemastuttaa).

Dialogi on kiinnostavaa, samoin eräät henkilöt, joista etenkin Iso-Shi rosoisuudessaan viihdyttää. Vaikka juttu perustuu fysiikkaan ja tieteeseen, pääpiirteet ymmärtää ilman tekniikan tai fysiikan koulutustakin. Mukana on niin paljon muutakin. Ja jännittävä tieteisromaani, sitä se on, vaikkei hyvän mielen lohdullista luettavaa. Minua riemastuttaa aina kiinalaisten kirjojen lukemisessa myös se, etten ihmisten nimistä yhtään osaa päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Tekee hyvää mahdollisille ennakkoluuloille. 

Kenelle: Kiinasta kiinnostuneille, tieteen ystäville, ennakkoluulottomille, isosti ajatteleville, fysiikan faneille, omasta arjestaan irti pyrkiville.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema. (kiina: Santi, englanti: The Three Body Problem). Aula 2018. Suomennos Rauno Sainio. 

Tara Westover: Opintiellä

 "Luennoitsija antoi minulle puheenvuoron, ja minä luin koko lauseen ääneen. Kun tulin sen sanan kohdalle, pysähdyin. - En tunne tätä sanaa, sanoin. - Mitä se tarkoittaa?

Seurasi hiljaisuus. En tarkoita että toiset olisivat hetkeksi vaienneet, vaan koko huoneeseen lankesi täydellinen, ankara hiljaisuus. Kukaan ei koskenut papereihinsa, yksikään lyijykynä ei kirjoittanut mitään.

Opettajan suu kapeni viivaksi. - Kiitos vain, hän sanoi ja palasi muistiinpanojensa ääreen. 

Minä tuskin liikahdin loppuluentojen aikana. Tuijottelin kenkiäni ja ihmettelin mitä tapahtui ja miksi kävi niin, että aina kun kohotin katseeni, joku tuijotti minua kuin olisin omituinen. Totta kai minä olin omituinen ja tiesin sen, mutta en ymmärtänyt miten toiset sen tiesivät."

Tara oli päässyt monen mutkan kautta yliopistoon. Kukaan siellä ei tiennyt hänen karmeaa salaisuuttaan: tyttö ei ollut ikinä käynyt tavallista koulua. Hän oli elänyt maalla mormoniperheessä, joka vältti yhteiskuntaa, lääkkeitä ja terveydenhuoltoa, kaikkea järjestettyä. Sillä isä ja äiti uskoivat paitsi jumalaansa myös luonnon voimaan. He sanoivat pitävänsä lapsille kotikoulua, mutta opit olivat  erikoiset, välillä pähkähullut. Niiden avulla tiedonhaluinen ja fiksu Tara ei pitkälle pärjännyt päästessään lopulta kosketuksiin ns. normimaailman kanssa. Hänen oli opittava paljon uutta, ja nopeasti. 

Joku saattoi neuvoa, ilman tietoa tytön taustasta. Jota tyttö ei missään tapauksessa aikonut tunnustaa kenellekään. Monesta syystä, noloudesta, tietämättömyydestä ja opeista, joita kotoa oli annettu. 

"Hän puhui ja minä istuin mykkänä kuin tiiliskivi. Hän kyseli perheestäni. Minä en vastannut. Olin jo tuottanut perheelleni pettymyksen, sillä en kyennyt rakastamaan sitä niin kuin pitäisi, joten vaikeneminen oli vähintä mitä saatoin tehdä."

Taran ponnistelut ovat yhtä uskomattomia kuin hänen perheensä ja pääsynsä opiskelemaan. Kyseessä on kirjailijan oma tausta, tositarina. Perhe eli isän mielettömässä maailmassa, joka oli väkivaltainen, ahdas ja kummallinen - mutta eihän lapsi sitä ymmärrä. Kesti kauan, ennen kuin Tara alkoi ymmärtää. 

"Vaikutti ettei hallituksella ollut koskaan ollut tapana murhata ihmisiä siksi, etteivät he laittaneet lapsiaan kunnalliseen kouluun. Se tuntui minusta niin ilmiselvältä, että oli vaikea ymmärtää, kuinka koskaan olin voinut kuvitella muuta. Ajattelin katkeran hetken ajan, että isä oli valehdellut. Sitten muistin pelon hänen kasvoillaan, ja minusta tuntui varmalta, että hän oli todella kuvitellut meidän olevan vaarassa. Koetin keksiä selitystä, ja mieleen nousi omituisia sanoja, jotka olin oppinut hetkeä aiemmin: paranoia, mania, suuruus- ja vainoharhat."

Mutta henkinen ero perheestä kestää kauan - jos loppuu koskaan - ja sen tajuaminen ja tunnustaminen, ettei läheimmissä suhteissa, jotka ovat lapselle koko maailma, ollut mikään kunnossa. Sitä on Taran vaikea nähdä ja vaikea myöntää, edes itselleen.

Sydäntäriipivä kirja tuo mieleen Joonatan Tolan Punaisen planeetan ja Jana Kipon, ruotsalaisen Karin Smirnoffin luoman romaanihenkilön teoksessa Lähdin veljen luo (tähän on tulossa jatko-osa). Opintiellä ei tuo oheen keveyttä eikä huumoria, se on kipeä ja vakava mutta rakenteeltaan taitavasti helppolukuiseksi rakennettu kasvutarina. Se kertoo myös lapsenkasvatuksesta, perheen mielenterveysongelmista, sisarussuhteista, älykkyydestä ja ennen kaikkea häpeästä. Suomalainen aina ja kaikkea häpeävä henkilö löytää siitä samastumispohjaa sen verran, että kirja koskettaa. Jäi lukematta ilmestyessään, olen iloinen, että nyt se tuli tutuksi.

Kenelle: Häpeää tunteville, koulutusta harkitseville, lasten ja nuorten läheisille, selviytymis- ja kasvutarinoiden ystäville. 

Muualla: Vetää sanattomaksi, sanoo Kirjoihin kadonnut. Mahtava selviytymistarina, mutta on se kyllä monin paikoin myös todella ahdistava, sanoo Kirjarikas ja ahmii tarinaa eteenpäin. 

Tara Westover: Opintiellä. (Educated) Suomennos Tero Valkonen. Tammi 2018.

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun

Ville on pokeriammattilainen, jonka päiväjärjestys eroaa ns. normaalista aika lailla. Hän pelaa illat ja yöt, nukkuu aamuyöstä - jos nukkuu - ja käy välillä salilla. Tai oikeastaan hän pelaa koko ajan, kun läppäri on käden ulottuvilla. Jopa treffeillä, joita hän ahkerasti järjestää netin kautta, lähes yhtä addiktoituneena naisen hakuun kuin pelaamiseen. Addiktikin kaipaa inhimillistä lämpöä, tai ainakin seksiä, eikä sen saaminen ole nykyisin Villelle hankalaa.

"Naiset nukahtavat kainaloon aina samanlaisina pieninä apinoina. En ole havainnut merkittävää varianssia, vaikka otokseni on viiden viime vuoden aikana multiploitunut."

Matematiikkanerona Ville laskee todennäköisyyksiä, tekee mallinnuksia ja laatii listoja niin kuntoilusta, deittiehdokkaista kuin pelien kulusta. Viimeksimainitusta en ymmärrä mitään, mutta se ei estä kirjan lukemista, pointti tulee selväksi: millaista on kontrollifriikin ja peliaddiktin elämä?

"Viihdytän itseäni estimoimalla illan kimuranttien pelitilanteiden odotusarvoja. Jäin puoli kiloa tappiolle, mutta en harmittele ohivetoja; vanhat professoni olisivat ylpeitä vakaumuksellisesta uskostani tilastotieteeseen. Vielä ylpeämpiä he olisivat, jos olisin laajentanut epäsymmetristä informaatiota markkinoilla - peliteoreettisesti, ylipäätään varsin teoreettisesti - tutkailevan graduni väitöskirjaksi, mutta kaikkia ei voi miellyttää."

Elämä vaikuttaa kovin ahtaalta, mutta kaveri itse tyytyväiseltä. Rahat riittävät mukavasti (Ville luonnollisesti laskee tarkoin niin vuosi- kuin tuntiansionsa ja tarkkailee niiden vaihtelua), kaikki on tiukasti hallinnassa ja suunniteltua. Pelikaverit ovat tuttuja, jotkut jopa ystävänkaltaisia; läheisistä puheen ollen, lapsuudenperhe on olemassa, äiti sekä veli perheineen muistuttavat Villeä tavallisesta elämästä. "Naisotoksen multiploituminen" johtuu avoerosta; juristi Jutta ei luottanut pokeriammattilaiseen tulevana perheenisänä ja SWOT-analyysin tuloksena etsi uuden miehen.

Kumppanin puute alkaa hiertää Villeä. Hänestä kehittyy nopea deitti-ilmoitusten analysoija, jossa hän käyttää hyväkseen kokemuksensa perusteella laatimiaan luokitteluja naisista: Uranaiset, Hippi-/hörhönaiset, Miehessä pitää olla haastetta -naiset, Hauskat naiset, Kolmannessa persoonassa itsestään kertovat naiset jne. joista joka ryhmästä hän "tietää "ilmoituksen taustalla olevan totuuden (nämäkin saamme lukea).

Sosiaalipsykologi Pilvi - 30/166/63, itäsuomalaista geeniperimää edustava hobittiprinsessa - kiinnittää hänen huomionsa. Mutta kuviot ovat yllättävät: millaista suhdetta tässä ollaan muodostamassa?

"Ennen kuin aloittaa keskustelun suhteen luonteesta, pitää hoitaa rakastelu pois alta.
a) Keskustelun jälkeen ei välttämättä ole enää seksiä kyseisen kumppanin kanssa
b) Seksi rentouttaa. Rentona on helppo käsitellä vaikeitakin asioita.
c) Seksiin johtavan prosessin keskeytys loukkaa toisen tunteita, mikä heikentää neuvottelupositiota.
d) Ennen seksiä aloitettu keskustelu voidaan tulkita kiristykseksi.
e) Ennen seksiä saavutetut neuvottelutulokset ovat epäluotettavia. 

Kuten näkyy, kirja on kirjoitettu peli- ja taloustermein; mukana on jopa mallinnuksia ja analyyseja pokerikäsistä, sekä oikeista että tilanteista naisten kanssa, jotka Ville rinnastaa pelitilanteisiin Situation - Question - Answer - Action -mallilla. Tämä tuo erikoisen ja osin humoristisen aspektin tarinaan. Tai surullisen, miten sen ottaa. Voisiko Ville vain hellittää hetkeksi ja ottaa ihmiset ihmisinä? Mitä tapahtuu, kun selviää, että Pilvi on addiktiotutkija?

Kirjoittaja selkeästi tuntee asiat, joista puhuu. Sen voi siis lukea niin asiantuntijatekstinä kuin (fiktiivisenä?) miehen kehityskertomuksena, ja ristiriitaisesti sekä peliammattilaisuuden puolustuksena että addiktiopelotteena; molempiin löytyy argumentteja. Lukijan päätettäväksi jää, miten hän suhtautuu. Minä arvostan ammattimaisuutta asiassa kuin asiassa, samoin erikoista aihetta ja siihen paneutumista, mutta tunsin oloni melko epämukavaksi tuossa ahtaaksi mieltämässäni maailmassa, vaikka kirja sinänsä on fiksusti rakennettu ja sutjakkalukuinen.

Ville ei vaikuta "hyvältä tyypiltä", vaan lähinnä sovinistilta ja itseään täynnä olevalta kukonpojalta, jossa on kyllä potentiaalia, jos hän käyttää älyään oikein eikä aseta sitä kaiken edelle. Jonkinlaista kypsymistä on kyllä mukaan ujutettu: jossain vaiheessa lienee jokaisen aika siirtyä "nextille levelille". Luin kirjan erään blogilukijani ehdotuksesta, sitä ennen en edes tiennyt sen olemassaolosta. Pokerista kiinnostuneille mukana on myös pelisanasto ja muuta tietoutta.

Kenelle: Pelaamisesta kiinnostuneille, pokerin pelaajille, addiktioista kiinnostuneille, vieraaseen arkielämään tutustuville.

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun. Atena 2018. Kansi Jussi Karjalainen.

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä

Vasta nyt tulin lukeneeksi teoksen, joka sinkautti Knausgårdin kirjalliselle taivaalle. Sinne hänet betonoi myöhemmin kuusiosainen Taisteluni-sarja, joka päivitti käsityksemme autofiktiosta ja jonka luin yhtä hypnoosissa kuin muutkin hurahtaneet. Mutta mitä oli sitä ennen?

Kyllä, samaa hypnoottisuutta. Samat teemat, sama kerronnan tapa realistisista yksityiskohdista mielikuvituksen laukkaretkiin, jopa samat henkilöt: ankara isä, lempeä äiti, isoveli. Päähenkilö on 26-vuotias Henrik Vankel, joka saa työpaikan opettajan sijaisena Pohjois-Norjan tunturiseudulta. Myös hän tuntuu hyvin tutulta. Mies on herkkä, kuvitteleva ja havainnoiva piinaavuuteen saakka; erilainen kuin muut ja aina se, joka jää joukon ulkopuolelle. Sekä akuankkamainen epäonnistuja, joka joutuu usein vaikeuksiin - päällisin puolin katsoen ilman omaa syytään.

Jotenkuten, tuskaisesti, hän sovittautuu osaksi opettajanhuoneen ja pikkukaupungin ahdasta yhteisöä, kuin välttämätön huonekalu, jolle pitää tehdä tilaa. Mutta koululaiset pitävät hänestä, onhan hän nuori ja hyvännäköinen, urheilullinenkin, toisin kuin useimmat opettajat. Ja muualta tullut, sehän on aina kutkuttavaa pienillä paikkakunnilla. Henrik kertoo neljäsluokkalaisistaan:

"He olivat täsmälleen samanlaisia kuin oma luokkani kuusitoista vuotta sitten. Olimme nauraneet samoille asioille, meilläkin oli laiska pullukka jota me pilkkasimme, meilläkin oli viekas ja röyhkeä pikku paholainen, meilläkin oli yksi neutraali lapsi, meilläkin oli johtaja ja yksi joka halusi esiintyä. Meilläkin oli tyttöjä jotka olivat uppoutuneet hevostelhtiin ja kirjeenvaihtokavereihin, tyttöjä jotka halusivat olla kanssamme ja tehdä poikien juttuja, pelata jalkapalloa ja käydä omenavarkaissa, meilläkin oli tyttöjä jotka olivat päällekäyviä ja halusivat jostain syystä meidät mukaansa pussailuleikkeihin. Veri ja räkä ja pissa ja kakka naurattivat myös meitä, mekin tuijotimme avaruuteen ja kyselimme toisiltamme mitä ihmettä siellä voisi olla. Erlingin mielestä siellä paloi, hänen isänsä oli sanonut niin, ja tähän päivään saakka olen ajatellut niin: maailmankaikkeuden reunoilta leviää raju, loputon liekkimeri."

Henrik opettaa myös isompia lapsia. Yksi heistä on 13-vuotias Miriam.

"Mitä voisikaan tapahtua? Mitään ei voisi tapahtua. Miriam tulisi käymään, koska oli vähän rakastunut opettajaansa ja halusi olla tämän lähellä, siellä missä opettajakin oli, istua siellä missä opettaja istui, katsoa sitä mitä opettaja katsoi, ja opettaja jututtaisi häntä hieman surullisena, kyselisi häneltä kaikenlaista, jotta hän ei pois lähtiessään tuntisi itseään tyhmäksi ja pieneksi."

Voi ei, tekee lukijan mieli kiljua! Älä vain tee sitä!

"Estojen ja rajoittuneisuuden pelko vaivaa vain niitä jotka ovat oikeasti estoisia ja rajoittuneita."

Välillä Henrik käy läpi siihenastista elämäänsä; hänen tapaansa kehittää pakkomielteitä tyttöjä kohtaan, liikuttavat muistilistat sopivista puheenaiheista tytön kanssa. Hänen pelkoaan isäänsä kohtaan. Isovanhemmat. Kaverit. Kirjat. Etenkin kirjat ja mielikuvitus. Jopa vanhentunut tietosanakirja saa sen laukalle. Muistojen olemus askarruttaa häntä paljon. Hän tapaa myös eri-ikäisiä Henrikejä, jopa keskustelee heidän kanssaan. Eivätkä muistot rajoitu hänen omiinsa, vaan myös hänen vanhempiinsa ja isovanhempiinsa, joille hän kuvittelee tarinat, yksityiskohtaisesti.

"Jos lapsuudenmuistojen tilalle tulee uusia, syrjäyttävätkö uudet ja tuoreet muistot ne kokonaan? Mihin lapsuudenmuistot siinä tapauksessa työnnetään? Minne te vanhat muistoni joudutte? Ja mikä teidät vie sinne? Kai te teette niin kuin haluatte. Pudottaudutte aivojen pimeyteen noustaksenne pintaan yöllä nukkuessani, ja kun en ole näkemässä, peuhaatte kuin delfiinit siinä suuressa vapaudessa joka uni on ajatuksille. Te teette niin kuin haluatte. Piiloudutte, kaivaudutte mutaan ja nousette äkkiä esiin, aivan odottamatta. Voin kulkea pimeyden läpi ja tähystellä, mutta te pakenette."

Kirja on Taisteluni-sarjan johdanto ja alkusoitto, joka palkitsee sarjan ystävän. On kihelmöivää havaita tuttuja asioita mutta myös kehitys. Vaikea sanoa, mitä kirjasta olisi pitänyt sarjaa lukematta - tuskin niin paljon. Kirja sai Norjan kriitikkopalkinnon ,ja siitä on liepeen mukaan tekeillä elokuva.

Kenelle: Nuoren miehen maailmasta kiinnostuneille, lapsuuttaan pohtiville, runsaan tekstin ystäville.

Muualla: Kiemuraisesti polveilevaa, syvälleluotavaa ja näppärää aatoksenrientoa, sanoo Mummo matkalla. 

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä (Ute av verden). Suomennos Katriina Huttunen. Like 2018. 

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus

Kumma juttu, en löydä blogistani Koskisen Murhan vuosi -sarjan aiempia, vaikka olen kuukausien mukaan nimetyn sarjan lukenut huhtikuun asti ja Juho Tulikoskeen ja hänen lähipiiriinsä tutustunut. (Hakusanalla Koskinen kyllä löytyy vaikka mitä.) Mies kirjoittaa niin hurjaa tahtia, ettei blogisti ehdi perässä!

Juho avustaa enoaan Kalevi Arosuota yksityisetsivän hommissa. Arosuo on entinen poliisi, jonka kontakteista on edelleen hyötyä. Juhosta taas nuorempana miehenä on hyötyä ainakin jalkatyössä, johon etsivätoimisto joskus joutuu turvautumaan. Jonkun ne työperäiset pakolliset mutta onneksi satunnaiset ruumiilliset kolhut on otettava vastaan. Eno harrastaa rikoksia vapaa-aikanaankin; aiemmin hän ratkaisi Bodom-järven surmat, nyt pohtii toimeksiantonsa ohella Anneli Auerin tapausta.

"En voinut käsittää, miksi rikokset olivat enolleni pakkomielle."

Sarjan kirjoissa on mukava leppoisa tunnelma ja paljon huumoria - jota nimitän mielessäni dekkarihuumoriksi sen lajissa usein esiintyvän puujalkoihin perustuvan luonteen vuoksi - vaikka kuolintapauksia selvitellään. Koska etsivät asuvat ja työskentelevät Hämeenlinnassa, kaupunki on vahvasti esillä väylineen ja rakennuksineen (pitäisi oikeastaan tehdä turistireissu sinne.) Tällä kertaa etsivät vierailevat keskiajalle juurensa kurottavassa Vanajanlinnassa, jonka kuvaus pätee todellisuuteen muuten paitsi nykyomistajuuden ja käytön osalta. Kirjassa sen omistaa upporikas Amanda Garamer, jonka suvun asioita Tulikoski ja Arosuo palkataan selvittelemään - onhan vanhan rouvan kuoltua jälkeläisille luvassa mahtava perintö. Mutta perijöiden määrästä on epäselvyyttä.

"Tohtori Carl Rosenlew käytti talossa vain parhaita materiaaleja, vaikka huvilasta oli tarkoitus tulla jonkinlainen metsästysmaja. Melkoinen maja siitä tulikin, sillä päälinnassa on yli 80 huonetta. - Jos Jalmaria on uskominen, Amandan ego saattaa juuri ja juuri mahtua sinne."

Juhon elämässä on toki myös muita naisia kuin työkontaktit. Tyttöystävä, kampaaja Heli pyytää Juholta apua ystävänsä ongelmaan, ei hiuksiin liittyvään. Sisar reissaa maailmalla, tarkemmin Ukrainassa, eikä paljon Juhoa vaivaa. Paitsi siltä osin, että sisarusten isän, tunnetun maalarin, taideteosten myyntituotot ohjautuvat muualle kuin Juhon tilille. Mies epäilee tilinomistajaa sisarekseen ja tuntee epämiellyttävää petetyksi tulemisen tunnetta. Toisaalta, hänellä on itsellään useita isänsä maalauksia, jotka voisi laittaa myyntiin. Mutta Juho ei ole aloitekyvystään tai ripeydestään tunnettu. Hänen lahjansa viittavat enemmän nokkelan (ainakin hänen itsensä mielestä) sanailun puolelle. Mutta välillä myös rikollisten logiikan ja kuvioiden ymmärtämiseen, maanläheisellä tavallaan.

Garamerien suvun salat yllättävät niin etsivät, paikalliset poliisit kuin suvun jäsenet itsensäkin. Sarja on mukavasti sulavaa ja sopivaa aivolepoa hetkeen, jossa ei halua ponnistella vaan kaipaa ajankulua. Koskisen teksti soljuu sujuvasti ja viihdyttää sopivasti. Etenkin lukujen alut ja loput ovat mietittyjä, kuten genreen kuuluu, jotta lukeminen jatkuisi. Lempparini tässä kirjassa on erään luvun loppulause, joka kuvaa Juhon tervejärkistä suhtautumista tyttöystävän hulluiltakin kuulostaviin avunpyyntöihin.

"Tunsin Helin otteen kiristyvän ranteessani. Hänen kyntensä olivat tehokkaampi myrkky kuin botox ja naamani pysyi peruslukemilla. Päätin nopeasti, että toimistomme voisi väliaikaisesti laajentaa reviiriään myös maapallon ulkopuolisiin ongelmiin."

Sarjassa on ilmestynyt jo uudempikin teos, Toukokuun tuonen kukat. 

Kenelle: Perusdekkaritarinoiden ystäville, ajankulua etsivälle, kotimaisen kannattajille.

Muualla: Dekkariasiantuntija Kirsi esittelee sarjan muutaman muun ohessa ja pohtii sarjatyyppisen kirjatuotannon suosiota. Häneltä löytyy tietysti myös huhtikuun kirjan arvio.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus. CrimeTime 2018. Kannen ulkoasu Timo Ahola, sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

Niina Repo: Vyöry

Tämä kirjan lukemiseen sopisi pimenevä ilta tai nouseva myrsky, mutta omaa mielenrauhaani (tai -rauhattomuuttani) ajatellen oli ehkä hyvä, että ahmaisin sen aurinkoisen kevätpäivän aamiaiseksi.

Nimittäin jo aihe on pelottava alituisesti kaikesta huolissaan olevalle ihmiselle. Kaikki on hyvin. Mutta entä jos kohta ei olekaan? Mitä jos asiat alkavat mennä vääjäämättä väärään suuntaan? Jos täytekakun kerrokset eivät sulaudukaan kauniisti yhteen vaan ajelehtivat hallitsematta eri suuntiin, kuin lumikerrokset vyöryssä? Sylvia kertoo:

"Asiat alkoivat liukua limittäin ja lomittain, pienet ja suuret asiat epäsuhdassa, suhteettomina. Pienetkin asiat paisuivat ja alkoivat velloa ympärilläni surrealistisen suurina. Tapahtumilla ei tuntunut olevan syy- ja seuraussuhteita. Ehkä sellaiset ovatkin elämässä vain toiveajattelua. Muistan jonkun sanoneen, että elämän loogisuus on valtava harhakuvitelma, eikä se, että yritämme sovittaa tapahtumiin tarinan kaavaa tarkoita, että tapahtumat noudattaisivat minkäänlaista kaavaa."

Sylvia on arkistonhoitaja, joka digitalisoi vanhoja kuva- ja tekstimateriaaleja. Kotona hän hoitaa tyttäriään, lukiolaista Rebeccaa ja pientä Minniä, miehensä Rurikin kanssa. He ovat hankkineet unelmakodin, vanhan talon. Lämmitys ei toimi, joten tarvitaan takka. Sylvia selvittää byrokratian lupakiemuroita saadakseen sellaisen rakenteille. Samalla hän jännittää Rebeccan alkavaa vaihto-oppilasvuotta ja perheeseen vastaavasti tulevaa ulkomaista vaihto-oppilasta sekä tutustuu töissä uuteen pomoon, Jareen. Tosin Sylvia on nyt uupumuksen vuoksi sairauslomalla.

Ihan tavallista ja normaalia, kunnes Sylvia huomaa veritahran. Ja hermostuu mielenterveysongelmaiseen naapuriinsa, joka huutaa ja kiroaa ikkunastaan kadun yli, pelottelee jo tyttöjäkin. Sylvia tarttuu toimen naisena puhelimeen ja valittaa eri tahoille naapuristaan.

"- Voi voi... teillä on kyllä siellä hankalat oltavat. Mutta muistattehan, että hänenkin on paha olla. Hän on yksinäinen. Ei hänkään haluaisi huutaa. - Mutta kun huutaa. - Eikö teillä ole yhtään empatiaa? - Entä teillä? Miten täällä voi asua? - Sanotte lapsille, että hän on sairas. - Mutta onko hän vaarallinen? - Tiedättehän, että meillä on vaitiolovelvollisuus. - Kertokaa edes, onko täällä turvallista asua. - Jos tilanne tuntuu uhkaavalta, soittakaa hätänumeroon. - Ette voi olla tosissanne. Hekö tästä tilanteesta ovat vastuussa?"

Muutakin outoa alkaa tapahtua. Pieniä mutta pelottavia asioita. Varaston ovi on eräänä iltana raollaan, mutta kun Sylvia tarkistaa uudestaan, se on jälleen kiinni, kuten pitääkin. "Mitä jos tosiaan näin harhoja? On raskasta epäillä omia aistejaan. Pitäisi aina ottaa valokuva." Vaihto-oppilas Karla osoittautuu toisenlaiseksi kuin papereissa oli kerrottu. Sylvia päättää kuitenkin olla tämän tukena. Hän itse tilittää huoliaan puhelimitse äidilleen, joka aina jaksaa kannustaa ja ymmärtää. Takkamestari osoittautuu aarteeksi; hän tekee paljon enemmän kuin takkaa.

Sylvia harrastaa kirjoittamista ja saa purettua paperille tuntemuksiaan. Häntä kiehtovat erityisesti historialliset henkilöt, joita hän löytää työmateriaaleistaan. Sylvia kehittelee heille elämäntarinoita ja seurustelee heidän kanssaan kirjoittamalla näille kirjeitä: Jarekin vaikuttaa kiinnostuneelta kertomuksista. Lisätukea elämäntilanteeseensa, erityisesti ärsyttävän naapurin kanssa pärjäämiseen, Sylvia saa somesta, totta kai.

Vaikkei elämä aina noudata kaavaa, Repo onnistuu luomaan uskottavan kehyksen Sylvian tarinaan. Epämiellyttävän, pelottavan uskottavan, painostavan. Teksti heijastelee taitavasti päähenkilönsä luonnetta, mielialoja ja ajatuksia. Kirja on täysi, ehkä jopa liiankin runsas kaikkine juonteineen ja yksityiskohtineen. "Kiva" tai "viihdyttävä" eivät luonnehdi Vyöryä - vaikka huumoriton se ei ole - eikä sellaista odottavan kannata kirjaan tarttua, mutta tehokas ja fiksu se on. Ja saa miettimään niin omaa kuin läheisten mielenterveyttä sekä yhteiskuntaamme; miten olemme onnistuneet tekemään siitä itsellemme niin hankalan, etteivät monet enää selviä tavallisesta elämästä?

Pidin myös Niina Revon Kompleksista.

Kenelle: Uhkaavaa kestäville, mielenterveyden reunoja miettiville, pelkoja sietäville.

Muualla: Vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, sanoo Anun ihmeelliset matkat.

Niina Repo: Vyöry. Siltala 2018. Graafinen suunnittelu Elina Warsta.

Helmet-haaste 2019 kohta 29: kirjassa nähdään unia. Sylvian painajaiset!

Esseitä ja novelleja

Sirkjärven novellikokoelma on vilahdellut mediassa niin, että nimi jäi mieleen: mistä mahtaa olla kyse?

Kirjoittajansa esikoinen koostuu novelleista, jotka vievät viistolla katseellaan lukijan outoihin tilanteisiin ja kummallisiin paikkoihin. Kauhun elementti on usein läsnä ja iskee yllättäen, eikä se säästä sen enempää aikuisia kuin lapsia tai lemmikkejäkään. Viattomasta Myrna-kahvikuppeja ja vanhoja kodinkoneita myyvästä huutokaupasta saattaa kehkeytyä aivan muuta bisnestä. Tunnollisen kodinhoitajan tausta pelottaa, ja tuleva morsian saa uutta ajateltavaa hääpukuja sovittaessaan. Sirkjärvi ei selitä, mutta hän kuvaa henkilönsä huolellisesti ja takuuvarmasti yllättää. Hänen kielensä on raikasta ja rankkaa, pelottavan osuvaa. Novellit tönivät häiritsevästi lukijan maailmankuvan vakautta.

Kirja palkittiin viime vuonna Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.

Kenelle: Kummaa kaipaaville, kammottavaa kestäville, uuden novellin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura pitää novellikokoelmaa loisteliaana ja kiittää erityisesti Sirkjärven todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Hänellä on myös paljon linkkejä muihin blogiarvioihin.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos 2018. Ulkoasu Marika Maijala.

Olen kärsimätön esseiden lukija. Esseeparalla on kova työ lukijan huomiosta kamppaillessa: sen pitäisi nopeasti vakuuttaa kiinnostavuutensa niin aiheensa kuin kirjoittajansa osalta, osoittaa tekstillinen taitonsa tiiviissä tilassa ja ennen kaikkea esittää huomionarvoisia ajatuksia ja mielellään myös jonkinlainen ratkaisu tai loppukuva pohdittavana olevaan kysymykseen. Siinä on urakkaa verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen - vaikka romaaniin, jossa lukijalla on runsaasti aikaa tutustua kerrottuun maailmaan ja mahdollisuus heittäytyä siihen mukaan.

Pölyn ylistyksessä kiinnostivat esikoiskirjailija ja sisältö, sillä myös se sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon 2018. Hulvaton teos koostuu kahdeksasta esseestä, jotka käsittelevät enimmäkseen populaarikulttuuria ja taidetta (ja ehkä myös niiden rajanvetoa). Kuten kokoelman nimeksi (mainio sellainen, muuten) nostettu otsikko kertoo, ei puhuta mestariteoksista ja hienoudesta kuin käänteisesti tai sivulta, vaan puhutaan huonoista - tosin Akseli Gallen-Kallelan taulukin voi kerätä pölyä komerossa maatessaan, kuten yksi esseistä huomauttaa.

Aiheet eivät herättäneet suurta kiinnostusta tässä lukijassa: Leonard Cohenin musiikki, väkivallan ja seksin yhdistämisen kiehtovuus tai Dubai - jonne en ikinä haluaisi mennä matkalle, jos ei ole ihan pakko, niin karmelta paikalta se kuvausten perusteella kuulostaa, sekä ulkonäöltään että yhteiskunnaltaan. Kirjoittaja toteaa saman, sanoo  kaupunkia - tuota "kaupunkisimulaatiota" - "rahan ja maallisen kunnian voitoksi käytännöllisyydestä ja viihtyisyydestä" mutta silti viihtyy paikallisen uima-altaan partaalla drinkkeineen. Juuri tuo ristiriita tekee esseistä kiinnostavia. Mikä karmeassa kiehtoo? Mikä kitchissä vetoaa? Sitä Hosseini avaa ansiokkaasti tuomalla esiin monenlaisia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseensa reippaalla otteella.

Napakat hyökkäyslauseet sinkoilevat, kuten lifestyle-blogeista puhuttaessa: hän vertaa moisia blogisteja torakoihin. Silti kirjoittaja ei asetu yläpuolelle, vaan myöntää auliisti shoppailevansa itsekin mielellään. Hän tekee itsestään inhimillisen, ja sitä kautta lukijasta, ja saa kerrottua paljon, suorastaan liikaakin jaaritellen ajoittain, myös rennolla huumorilla. Enkä voi olla ajattelematta, että kova kriittisyys on aina ollut yksi ihailun keino.

Esseessä Mitä sivullisuus tarkoittaa? on ajatuksia, joita luin toisin kuin muiden esseiden. Kuluneista kulunein aihe, Camus´n Sivullisesta alkaen, mutta Hosseini tarjoaa tässä vakavampia oivalluksia. Ehkä essee tuntuu erilaiselta ja läheisemmältä siksi, että sen aihe on yleismaailmallisempi? Sivullisuuden kokemus on jokaiselle tuttu, ja ajattelen Hosseinin tavoin sen olevan "ihmisyyteen perimmäisesti kuuluva tunne." Pidin hänen pohdinnastaan rakenteellisesta sivullisuudesta ja nyökyttelen. Myös vastakohta on tasapainon vuoksi mietitty:

"Sivullisuuden tunteen vastakohta on nimittäin kotiin tulemisen tunne, voimakas tunne olemassaolosta ja maailmaan kiinnittymisestä." 

Kiinnostava sukellus esseen maailmaan ja mainio näyttö kirjoittajansa taidoista.

Kenelle: Kirjallisesti suuntautuneille (sillä paljon viittaillaan kirjallisuuteen), pohdiskeluja harrastaville ja niitä lyhyessä mitassa kestäville, nykyesseeseen tutustuville.

Muualla: Tekstiluola analysoi teosta tarkemmin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas 2018. Kansi Ville Hytönen.

Heikki Kännö: Sömnö

Mitähän oikein juuri luin? Elämäkerran? Romaanin? Tietokirjan? Parodian jostain näistä? Oopperan...? Hämmästyneenä mutta riemastuneena suljen takakannen tiiliskivestä, jonka sisältö kurottelee niin moniin suuntiin, että harvoin moista komboa tapaa.

Lähtökohta on se, että Isak Severin - kirjailija, jossa on omien sanojensa mukaan tutkijan vikaa - alkaa koostaa kirjaa kuulusta ruotsalaisesta kuvataiteilijasta ja mystikosta Werner H. Bergeristä. Tai oikeastaan lähtökohta on Richard Wagnerin oopperateos Siegfried. Tai ehkä tarina alkaa Franz Litsztin syntymäpäiviltä... No, oli miten oli, Isak tutustuu Bergeriin Per Erik Stenin kautta, jota Isak kuvaa vähemmän mairittelevasti mutta ilmeisen todenmukaisesti:

"Per Erikiä ei voi kuvailla sanoilla 'suloinen lurjus', koska vaikka hän nuorempana olikin suloinen ja lurjus, hänen todellinen persoonansa oli lähelle eksyviin ihmisiin reikiä syövä mato."

Mutta Werner on toista maata. Hän on eksentrinen, teosofisia oppeja noudattava renesanssi-ihminen, intohimoinen ja loppumattoman sinnikäs tiedemies, taiteilija ja bisnesmies, muun muassa. Kuvaan hänen ajatteluaan sitaatilla:

"Hän kertoi rakentavansa itselleen G.I. Gurdjieffin menetelmien avulla sielun ja myyvänsä sen Saatanalle vastineeksi vastaavanlaisista henkisistä voimista, jotka koituivat Dorian Greyn kohtaloksi, mutta jotka myös mahdollistivat hänelle pysyvän nuoruuden. Werner sanoi: - En tiedä, voiko tavoittaamani henkeä kutsua sielun viholliseksi, vaiko sen suurimmaksi ystäväksi, mutta tiedän, että jotain sen kaltaista on olemassa. Olen joutunut silmätysten merkillisten asioiden kanssa. Asioiden, joita voi tutkia ainoastaan mystiikan ja taiteen avulla, ja jotka lupaavat ihmiselle suurenmoisia mahdollisuuksia."

Kovin mystisiä asioita kirja ei silti sisällä, vaan vauhdikkaan sukutarinan, joka alkaa Samuelista, Wernerin isoisästä, sinkoilee Belgiasta Ruotsiin ja sieltä Afrikkaan, piipahtaa New Yorkissa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Aasiassa ja palaa taas Belgian Kongoon ja Tukholmaan (ei välttämättä tässä järjestyksessä), matkailijoina milloin Per-Erik, milloin Ivar tai joku Bergerin suvun jäsenistä. Välillä liikutaan kulttuurin suihkuseurapiireissä, välillä ihmiskunnan syntymyyteissä tai natsien vallassa ja Ruotsin saaristossa, jossa Sömnö sijaitsee.

Tarina esittelee ohimennen erilaisia ajattelu- ja taidesuuntauksia sekä tapahtumia nykyvuosiin asti. Ja paljon "faktaa" nimineen, vuosilukuineen ja muine detaljeineen, jonka todellisuuspohjaa en edes yrittänyt alkaa googlailla, nautin vain kyydistä ja jännityksestä: miten tämä kaikki pysyy kasassa? Ja miten päättyy? Kertomus kuvannee yhtä paljon kuvitteellista kirjoittaajansa kuin varsinaista kohdetta. Tai ehkä oopperaa kaikessa rönsyilevässä melodramaattisuudessaan?

Selkeää juonta etsivä saattaa pettyä, vaikka sellainenkin on, kuten elämässä yleensä - alku, keskikohta ja loppu - tai oikeastaan niitä on kymmeniä, mutta kirjan anti on muualla: sen hersyvyydessä, yllätyksellisyydessä ja hauskuudessa. Ja poikkeuslaatuisessa sisällössä ja sen osaavassa käsittelyssä. Sen kunniaksi nostakaamme malja Wernerin suosimaa vetyä nro 384!

Erikoinen ja erikoisen riemastuttava, sähäkästi kulkeva älyllinen fiktio, joka piristää kummasti lukijan talvipäivää. Hymy ja ällistys jäävät päälle.

"Sitten suljin muistikirjan, työnsin kynän sen väliin ja poistuin kahvilasta tietoisena siitä, että uusi sukellus Bergereiden pökerryttävään maailmaan oli alkanut, ja että vaikenemisen aika oli vihdoin ohi."

Kenelle: Taiteen ja tieteen rakastajille, oopperan ystäville, mystiikkaan taipuvaisille tai sitä inhoaville, perusromaaneihin kyllästyneelle, Afrikasta kiinnostuneille.

Muualla: MarikaOksa piti kirjaa hieman vaikeana vaikka osin erinomaisena.

Heikki Kännö: Sömnö. Sammakko 2018. Ulkoasu Riikka Majanen.

Helmet-haaste 2019 kohta 5: kirja oli ehdolla Runeberg-palkinnon 2019 saajaksi - ja voitti. 

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput

Hieman hirvittää alkaa puhua kahden huippusanataiteilijan ja intohimoisen tekstinrakastajan kirjasta, jonka luettuaan tuntee omat sanansa kovin vajavaisiksi, mutta ei auta: ken häpeää pelkää, hänen ei pidä kirjablogia pitämän, sanoo vanha blogistanialainen sananlasku.

Vuola ja Melender pohtivat esseekirjassaan romaanien lopetuksia. He esittelevät itsensä sekä lukijoina että kirjailijoina ja ruotivat 30 esimerkkiromaanin avulla erilaisia lopetustapoja ja miettivät vaihtoehtoisia loppuja ja omia suosikkejaan. Huima paketti romaaninystävälle! Dialogin muotoon tehtynä kuitenkin helppolukuinen täyteydestään huolimatta.

Miksi romaanin lopetus on tärkeä? Myönnän, en kiinnitä niihin huomiota lainkaan yhtä paljon kuin aloituksiin. Loppua lukiessani tiedän jo, mitä kirja on syönyt ja millainen se mielestäni on; harvoin lopetus pystyy enää muuttamaan käsitystäni. Loppu unohtuu helpommin kuin alku, ja se saattaa usein olla pettymys, etenkin jos kirja on ollut erityisen hyvä. Melender toteaa:

"Romaanien alkukuvat vilauttavat tuntematonta mutta kiehtovaa maailmaa, kun taas sen loppukuvat sulkevat tutuksi käyneen ja arvoituksensa paljastaneen maailman. Alkukuvat viettelevät lukijan, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet. Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa."

"Romaani voi alkaa lähes millä tahansa tavalla, mutta se ei voi loppua miten hyvänsä", sanoo Vuola.

Selvä. Olen monen kirjan kohdalla ajatellut lopetuksen olevan pettymys siksi, että kirjailijalta yksinkertaisesti loppuu puhti. Myös tämän havainnoi Vuola: "Ehkä kirjailijan kontrolli heikkenee, koska hänen voimansa ehtyvät maalin lähetessä." Kirjailijalle voi tulla kiire tai iskeä kyllästyminen, jolloin lopun käy kehnosti, ja tämä voi näkyä jo paljon ennen varsinaista loppua. Tunnistan lukijana ilmiön, jota Vuola kuvaa:

"Niillä main lukijalle alkaa valjeta, että romaani on jo paitsi näyttänyt myös monessa tapauksessa käyttänyt keinonsa, ja romaanin kielellisenkin ilmaisun mahdollisuudet alkavat umpeutua. Voisi myös puhua romaanin sulkeutumisvaiheesta, joka edeltää varsinaista loppua. Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi."

Postaukseni oireilee sulkeutumistaan: kirjassa on niin paljon kiinnostavaa, etten pysty läheskään kaikkea mainitsemaan. Muun muassa kirjailijoiden omat näkemykset parhaista lopuista. Vuola kaipaa loppuja, jotka eivät vastaa kysymyksiin, vaan herättävät niitä.

"Ollakseen huikea lopun  pitäisi aueta eri suuntiin ja siten mahdollistaa useita, ehkä keskenään ristiriitaisiakin tulkintalinjoja. Avautuminen vaikuttaa siis olevan yksi lopetusmieltymyksilleni ominainen piirre. Onkin johdonmukaista, että tällaisista lopetuksista ei yleensä tule lopun mielikuvaa. Tavallaan en ajattele niitä lopetuksiksi vaan ennemminkin uusiksi aluiksi."

Myös Melender kammoaa suljettuja, reseptinmukaisista loppuja.

"Ne on viimeistelty niin varman päälle, että niiden maailma sulkeutuu viimeisellä sivulla eikä jatku lukijan tajunnassa. Kun romaanin rakenteessa kaikki osat tukevat millimetrin tarkasti toisiaan, minussa herää paranoidi kauhu. Olisi kamalaa, jos elämässä kaikki liittyisi kaikkeen jonkin pirullisen käsikirjoituksen mukaisesti. Yhtä kamalaa se on myös kertomakirjallisuudessa."

Molemmat muistuttavat myös, että lukija tavallaan luo kirjan itse.

TM: "Lukeminen on luomista siinä missä kirjoittaminen, ja siten lukemisen ilo on pohjimmiltaan samaa kuin kirjoittamisen ilo: itse tehdyssä maailmassa seikkailemisen riemua. SV: "Kuten tiedämme, kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman asian eri puolet."

Yksi lukukerta ei tälle teokselle riitä; ammennettavaa riittää ja lukuvinkkejä sinkoilee keskustelun tuoksinasta. Lukija saa miettiä omia mieltymyksiään ja lukutapojaan samalla kun sivistyy ja nauttii kirjapuheesta ja asiantuntijakeskustelusta. Vaikka kirjan sanotaan olevan "kaikille kirjallisuuden ystäville", vaatii se ehkä kuitenkin tavallista lukijaa (joksi miellän vaikkapa vanhan äitini) enemmän tietämystä kielitieteestä ollakseen antoisin - ainakin alan termien tuntemusta. Ja keskimääräistä romaaninlueskelijaa enemmän teoriatiedon kaipausta. Mikä ei liene ongelma niille, jotka kirjallisiin opuksiin ylipäänsä tuntevat kiinnostusta tai jotka tätä postausta lukevat.

Myös ruodittujen 30 kirjan tuntemus on hyvä pohja, muttei välttämätön. Itse olen lukenut niistä puolet, useita laitoin lukulistalle. Kaikin puolin syvän antoisa, selkeä ja asiantunteva teos, jota on ilo lukea: esseemuoto henkilökohtaisine otteineen tuo mausteen, jota normioppaissa ei ole, dialogimaisuus suorastaan pakottaa osallistumaan keskusteluun mielessään. Osallistava siis myös, minkä ajattelen paitsi viihdyttäväksi lukijalle, hedelmälliseksi erityisesti kirjallisuuden tai kirjoittamisen opiskelijoille.

Lopuksi lyhyt visa: tunnistatko, mistä kirjoista nämä loppulauseet ovat? Kirja puhuu viimeisistä merkittävistä tekstikappaleista eikä näin simppelisti, oikaisen tässä yhteen lauseeseen, jotta asia ja kirja jäisi mieleesi pyörimään. Lauseista kolme on klassikoista, yksi viime vuosien kirjallisuudesta. Yksikään ei ole kotimainen, huomaan, ei tarkoituksella. Kirjan esimerkeissä on kyllä niitäkin.

1. - Kello on viisi neljäkymmentäyhdeksän.
2. - Onhan huomenna taas uusi päivä.
3. - Alhaalta kuului vaimeita pianon tai viulun ääniä.
4. - Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kesäpäiviä hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoittensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja. 

Lue myös kirja aluista: Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010. (Kas, olen käyttänyt visaideaa jo silloin.)

Kenelle: Taisi tulla sanottua jo edellä.

Muualla: Kirja lunastaa alkusanojensa lupaukset käytännönläheisyydestä, ilosta ja inspiraatiosta, sanoo Tuijata.

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 34: kirjassa on usean kirjailijan kirjoituksia. Kirjoittajien omien tekstien lisäksi lainauksia löytyy kymmeniltä muilta. 

Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat

Alf Rehn on johtamisen (ja innovaation ja designin) professori, jota seurailen somessa ja aina kuuntelen, jos kohdalle sattuu, kuten viimeksi kirjamessuilla: hänen virkistävän suorasukaiset ja perusjärkevät ajatuksensa ovat aina antoisia ja puhetapansa sytyttävä.

Sama koskee kirjaa, jossa hän pohtii johtajuuden ristiriitaista olemusta. Johtajuus on "mahdoton kysymys", edes professori ei pysty suoraviivaisesti sanomaan, "miten johtajuutta luodaan". Se ei ole insinööritiedettä, jossa on valmis kaava, vaan hämyistä, epäselvää ja moninaista, sanoo hän. Eikä se Rehnin mielestä johdu tutkimusmaailman hörhöilystä tai kyvyttömyydestä selittää asioita käytännössä:

"Minä väitän, että se johtuu siitä, että itse maailma on hämyinen."

Johtajuus on paradoksi, huutamista hyvin hiljaa, hän sanoo. Se on nopea ja hidasta, tunnetta ja järkeä, miehekästä ja kovaa, pehmeää ja naisellista - kertakaikkinen paradoksi. Johtaja voi olla näkyvä sankarihahmo tai näkymätön ohjaaja, joskus yksi joukosta mutta usein yksin.

"F. Scott Fitzgerald on todennut: 'Ensiluokkaisen älyn koetinkivi on kyky pitää mielessä kaksi vastakkaista ideaa ja silti säilyttää kyky toimia.' Väittäisin että sama pätee johtajuuteen. Suuret johtajat eivät ole putkiaivoja, vaan kykeneviä pitämään mielessään ei vain kaksi vaan monen monta vastakkaista ideaa ilman, että tämä vähentää heidän toimintakykyään."

Johtaja epäonnistuu aina, mutta sen kanssa on osattava elää, Rehn sanoo.

"Hän [johtaja] epäonnistuu kommunikaatiossa ja päätöksissä ja johtamisessaan. Silti hän kommunikoi ja tekee päätöksiä ja johtaa. Koska hän tietää, ettei muutakaan voi." Eikä johtaja voi eikä hänen pidä tietää kaikkea. "Olisi hyvä, että hän osaa palkata ihmisiä, jotka tietävät ja osaavat, mutta ennen kaikkea hänen tehtävänsä on luottaa alaisiinsa ja mahdollistaa se, että nämä voivat tehdä ja saada aikaan isoja asioita. Helppoa tämä ei aina ole, koska se edellyttää juuri luottamusta ja aika ajoin mojovaa riskinsietokykyä."

Rehn kertoo runsaasti esimerkkejä elävästä elämästä, yrityksistä, joissa hän on pyrkinyt auttamaan johtajia työssään. Hän siteeraa myös kuuluja ajattelijoita ja muita johtamisen asiantuntijoita, joista ilokseni löysin Annastiina Mäen, jonka valmennettavana olen itsekin saanut olla (vaikken ole johtaja, vaan asiantuntijatyössä).

Rehn tekee muun muassa huomion, jonka tunnistan: jos ihminen ei pysty hoitamaan pieniä asioita, hän tuskin pystyy hoitamaan isoja. Sillä "kaikkein useimmat niistä asioista, joiden kuvittelemme olevan isoja ja ihmeellisiä, ovat oikeasti vain iso rykelmä varsin piskuisia asioita jämptisti hoidettuna." Oman kokemukseni mukaan isot johtajat vastaavat aina sähköposteihin nopeasti, tekevät muistiinpanoja - ja ylipäänsä tekevät. Pienemmät pomot eivät aina vaivaudu.

"Asiat on näytettävä teoilla", Rehn toteaa. Johtajan yksi tehtävä on jatkuva reagointi, vaikka joskus asioiden on annettava kehittyä hitaasti. On tietysti osattava valita asiat, joiden tekemiseen keskittyy kaiken sälän joukosta! Paradoksi jälleen... Tulkisen mutkat suoriksi: tärkeintä on tehdä, vaikkei päätösten taustalla ole sadan prosentin varmuutta onnistumisesta.

Tekoälystä hän muuten ei ole huolissaan, sillä "ihmisten johtaminen on ennen kaikkea tunnetta, fiilistä, empatiaa - asioita, joita emme ihan hetkessä voi siirtää tietokoneisiin. Ennen kaikkea siksi, että emme edes itse tiedä, miten nämä toimivat."

Johtajuus ei vaikuta helpolta hommalta - mutta mikä nykyisin sellaista olisi. Ei Rehn silti anna kuvaa, etteikö siinä voisi onnistua, päinvastoin. Kunhan hyväksyy epätäydellisen ja sen, ettei johtamista voi toteuttaa oppikirjan mukaan. (Tosin hän suosittelee johtajille vahvasti lukemista, etenkin kaunokirjallisuuden, sen ilmeisten etujen takia, joita tämän jutun lukijoille tuskin tarvitsee kerrata.) Hän muistuttaa, miten johtajat ympärillämme ovat saaneet ja saavat jatkuvasti miljoonat ihmiset toimimaan yhdessä ja saavuttamaan paljon.

Pidin kirjan valoisasta ja kannustavasta otteesta - sen tutun suorasukaisuuden ja kommervenkittömän lähestymisen lisäksi. Mainiota, innostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa paitsi johtajille myös asiantuntijoille ja muille työntekijöille; samoja periaatteita voi soveltaa moneen. Mutta jottei liian ruusuiseen kuvaan jäädä lillumaan:

"Heti kun johtaja alkaa olla liian varma johtajuudestaan, hänen pitäisi harkita muutosta."

Rehn työskenteli aiemmin Åbo Akademissa Turussa, mutta perhetilanne ja suomalainen yliopistojen ja yhteiskunnan ilmapiiri saivat hänet muuttamaan Tanskaan. Harmi meille, mutta onneksi hänen sanomisiaan voi lukea kirjoista ja kolumneista tai kutsua miehen vaikka puhumaan Speaker´s Forumin kautta.

Kenelle: Johtajille ja sellaisiksi aikoville, johdettaville, bisneselämästä kiinnostuneille.

Muualla: Jukka Niittymaa löysi monta oivallista oivallusta. Olli tuumailee kirjan ajatuksia oman johtamiskokemuksensa kautta.

Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat. Miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksi se ei ole ongelma. Docendo 2018. Kansi ja taitto Jyri Alanne.

Hans Rosling: Faktojen maailma

Ruotsalainen kansantalouden professori Rosling kirjasi kaikille tiettäväksi alansa viime vuosien kehityksen – hyvin myönteisen sellaisen. Luento- ja opetusmatkoillaan hän nimittäin oli huomannut, että jopa huippujohtajien tiedot maailman nykytilasta ovat hämmästyttävän hatarat, puhumattakaan sijoittajista, opettajista, toimittajista, bisnesväestä…

Hän kertoo muun muassa, että maailman ihmisistä suurin osa (75 %) on keskituloisia. Äärimmäinen köyhyys (tulot alle 2 dollaria per päivä) on puoliintunut viimeisen 20 vuoden aikana. 60 % matalan tulotason maiden tytöistä käy peruskoulun loppuun, ja 80 % yksivuotiaista rokotetaan. Lapsikuolleisuus laskenut 1900-luvulla dramaattisesti, samoin sotatoimissa kuolleiden tai ydinkärkien määrä.

Kirja räväyttää esiin vakuuttavia lukuja ja taulukoita kymmenistä ilmiöistä, jotka ovat muuttuneet ihmisten elämän ja terveyden kannalta hyvään suuntaan. Silti moni tuskailee ja kiroaa maailman jatkuvasti pahenevan – mikä voi olla totta joissakin asioissa, luulen, mutta isoa kuvaa katsottaessa se ei Roslingin mukaan pidä paikkansa. Me vain haluamme uskoa vanhentuneisiin tietoihin tai pelkkiin oletuksiin, hän viestittää, ja kuvaa ihmisen 10 vaistoa, jotka saavat meidät tekemään niin.

Niihin kuuluvat esimerkiksi yleistämisvaisto (jos jokin asia menee huonoon suuntaan, yleistämme sen koskemaan muitakin asioita) tai viivasuoruusvaisto, jonka mukaan uskomme kehityksen jatkuvan samanlaisena kuin se on jatkunut tähän asti, vaikka faktatieto ei ajatusta tukisi – tämä pätee hänen mukaansa esimerkiksi maailman väestönkasvun suhteen. Helposti myös lankeamme mustavalkoiseen kuiluajatteluun, jossa on vain kaksi (ääri)päätä. Me ja muut – ikään kuin maailma jakautuisi siististi kahtia, vaikka todellisuudessa esimerkiksi keski- ja suurituloisissa maissa asuu 91 % väestöstä. Roslingin kohtalovaistoksi nimittämä ajattelu taas perustuu yleistyksiin kulttuurien mukaan. Afrikka on sitä, islam tätä, tämäntyyppinen luokittelu, johon hän vastaa:

”Yhteiskunnat ja kulttuurit eivät ole muuttumattomia ja mahdottomia muuttaa kuin kivet. Ne ovat liikkeessä. Läntiset yhteiskunnat ja kulttuurit ovat liikkeessä ja ei-läntiset yhteiskunnat ja kulttuurit ovat liikkeessä – usein paljon nopeammin. On vain niin, että kaikkein nopeimmat kulttuurimuutokset – internetin leviäminen, älypuhelimet ja sosiaalinen media, esimerkiksi – tapahtuvat usein hiukan liian hitaasti ollakseen havaittavia ja uutisarvoisia. Tämä tai tuo uskonto tai kulttuuri tai kansakunta ei koskaan muutu tai ei saa muuttua sen perinteisten ja muuttumattomien arvojen takia. --- Ylevät toteamukset ovat usein yksinkertaisesti faktoiksi naamioituja tunteita.”

Afrikasta löytyy äärimmäistä köyhyyttä, mutta niin löytyi Ruotsistakin vielä alle sata vuotta sitten. Afrikka kuitenkin kirii, esimerkkinä lapsikuolleisuus vähenee nopeammin kuin Ruotsissa koskaan. Intia ja Kiina ovat osoittaneet nopeaa talousnousua, kun taas länsimaat haluavat uskotella itselleen olevansa vain tilapäisesti talouslamassa tai taantumassa, vaikkeivat viralliset kasvuodotukset ole täyttyneet vuosiin. Ja niin edelleen.

Kuvio on varmaan selkeä? Tässä kohtaa on syytä muistaa hänen erikoisalansa, kansanterveys. Vaikkapa ilmastonmuutoksen kaltaista vaikeasti määriteltävää hahmotettavaa saati mitattavaa uhkaa se ei mittaa. (Rikkidioksidipäästöjen ja otsonia kuluttavien aineiden käyttöä kyllä.)

Viestiä tukevat kaaviokuvat, joista Rosling pitää tärkeimpänä tulotasoa, terveyttä ja elinikää osoittavaa karttaa, johon on sijoitettu maailman maat tulojen vaaka- ja eliniän pystyakselille. Kaikki Afrikan maat eivät suinkaan ole yhdessä kasassa, vaan pitkin karttaa, huomaamme. Ihmisten oloja ei siis voi luokitella maan tai maanosan nimen mukaan, vaan tulotason - jolla on suora yhteys terveyteen ja elinikään. Ja nimenomaan köyhät maat petraavat koko ajan. 

"Yhteenvetona: matalan tulotason maat ovat paljon kehittyneempiä kuin ihmiset luulevat. Ja niissä asuu valtavasti vähemmän ihmisiä. Käsitys kahtia jakaantuneesta maailmasta, jossa enemmistö ei pääse pois kurjuudesta ja puutteesta, on harhaluulo. Täydellinen väärinkäsitys."

Hämmästyttävä määrä hämmästyttävän väärää tietoa meidän keskuudessamme jyllää, ja sen kitkemiseksi Rosling on hyvä muistutus siitä, ettei mitään kannata uskoa ilman todellista tietoa. Ja myös siitä, että ihmiset ovat nokkelia löytämään keinoja ja ratkaisuja isoihinkin ongelmiin, kuten tilastot osoittavat. Meidän ei tarvitse siis jäädä epätoivoon, vaikka jokin mittari juuri nyt punaista näyttäisikin.

Kenelle: Tulevaisuuden uskoa hakevalle, pelkäävälle, pessimistille, tosiasioita arvostavalle.

Muualla: Kirsin Book Club keskusteli kirjasta vilkkaasti ja suosittelee sitä kaikille maailmankuvan päivittämiseen.

Hans Rosling: Faktojen maailma (Factfulness). Otava 2018. Suomennos Matti Kinnunen.

Helmet-haaste 2019 kohta 8: kirjan lukeminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen.

Jennifer Egan: Manhattan Beach

Eganin kirjoja sanotaan poikkeuksellisiksi, "kirjallisuutta uudistaviksi". Sitä olivat aiemmat hienot Aika suuri hämäys ja Sydäntorni, mutta tällä kertaa kokeellisuus väistää perinteisen tarinankerronnan tieltä. Mikä ei tarkoita yhtään sen vähemmän laadukasta luettavaa. Manhattan Beach kiehtoo kuin paras klassikko.

New York, ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Ganstereiden, filmitähtien, duunareiden ja kiihkeän kaupungin lama-aikana Anna on pikkutyttö, joka pääsee rakkaan isänsä Edin kanssa tämän työasioille, myös käymään suuressa rantahuvilassa, jonka omistaa Dexter Styles. Työasiat ovat tytölle käsittämättömiä - kirjekuoria viedään ja tuodaan, viestejä välitetään, jotain sellaista - mutta varakkuuserot Annakin tajuaa nähdessään Stylesin tyttären valtavat leluvarannot, jollaisista Anna voi vain haaveilla.

Tapaaminen on merkittävä tulevaisuuden kannalta, vaikkei Anna sitä vielä tiedä. Vuosien kuluttua, sodan jo puhjettua hänestä tulee elättäjä perheessä, jossa ovat jäljellä enää hänen sisarensa Lydia ja tyttöjen äiti. Älykäs Anna pärjää työssään meritelakalla, mutta se ei riitä. Kun hän näkee merisukeltajien harjoittelevan sotalaivojen kupeessa, hän tietää, mitä haluaa: hänestä tulee sukeltaja.

"Anna ei ollut koskaan ennen törmännyt yhtä paljaisiin ennakkoluuloihin. Tosiasiat ovat mitä ovat, oli luutnantti sanonut, vaikka ensimmäistäkään tosiasiaa ei ollut. Annan kävellessä eteenpäin pettymys ja surkeus kivettyivät järkähtämättömäksi vastarinnaksi, johon hänen aikaisempi vihansa Katzia kohtaan sulautui. Luutnanti ei häntä murtaisi; hän murtaisi luutnantin."

Annan rohkeus astua miehiselle alalle on virkistävää muttei röyhkeää. Sota edistää tasa-arvoasiaa kummasti. Miesten ollessa sotimassa merivoimien on palkattava myös naisia, mutta asiaa ei tehdä helpoksi. Helppoa ei ole myöskään Annan sosiaalinen elämä, rakkauselämästä puhumattakaan, mutta nainen ei suostu uhrin rooliin missään kohtaa. Hän on aktiivinen toimija ja tekee päätöksensä itse. Hänen ajatuksiaan - joihin tietysti vaikuttavat myös ajan kasvatus- ja moraali-ihanteet - on kiinnostavaa seurata. Ja sitä, miten hänelle, hänen isälleen ja Dexter Stylesille käy.

"Päiväsaikaan yksinäisyys oli poissa; sukelluskoulussa hän oli turhaan yrittänyt palauttaa mieleensä edes sen, miltä se tuntui. Mutta hämärän laskeuduttua se kietoutui taas hänen ympärilleen kaamean lohduttavana kuin vanha tuttava ainakin. Sillä oli sydämen syke. Sen syleily vei Annan pois maailmasta, jossa äidit kiskovat lapsiaan kädestä ja miehet kiiruhtivat kotiin iltalehdet kainalossa. Hän nousi johdinautoon, haitariovet pamahtivat kiinni hänen takanaan, ja hän katsoi, kuinka pimeys liukui ohi ikkunan toisella puolella. Se värähteli vaaraa, ja hänen yksinäinen päiväohjelmansa oli viimeinen ohut puolustuslinja sitä vastaan. Mutta mikä häntä muka uhkasi?"

Tarina vilisee havaintoja ihmisluonnosta ja käyttäytymisestä poikkeusoloissa, periytyvistä piirteistä, pärjäämisestä, rakkaudesta ja muista ihmisiä yhdistävistä siteistä. Se avaa myös kaupungin historiaa ja ajankuvaa minulle tuntemattomista kulmista, kuten sotateollisuuden ja järjestäytyneen rikollisuuden ruohonjuuritason toimintatavoista. Siinä on jonkinlaista viehättävän nostalgista vanhan ajan klangia. Rönsyjä tiiliskivessä riittää, mutta ne ovat hienosti hallinnassa.

Kerronnan pyörre vie lukijaa ja yllättää kerran toisensa jälkeen. Naisnäkökulma on piristävän suora ja konstailematon, eikä itsestäänselvyyksien kanssa muutenkaan jahkailla. Siirtymät ovat nopeita ja sivaltavia, hyvällä tavalla - lukijan on pysyteltävä hereillä. Luin takakannesta Eganin työstäneen romaania vuosia, minkä ymmärtää jo tietomäärän keruun kannalta, mutta ehkä myös Anna on kehittynyt ja kypsynyt tekemisen aikana. Jossain häivähtää toistoa, mahtaako olla kirjailijan keino helpottaa lukijaa runsauden keskellä vai kertaus tekijälle itselleen vauhtiin pääsemiseksi, jos tekemisessä on ollut pidempi tauko?

Nautinnollinen luettava vanhaan kunnon uppoutumistapaan, ja kirja nostaa entisestään ihailua kirjailijaa kohtaan. Tämä nainen on taitava, valitsee hän minkä lajin hyvänsä.

Kenelle: Vahvan tarinan ystäville, New Yorkin rakastajille, uppoutumaan haluaville.

Muualla: Taitava ihmissuhteiden kudelma, sanoo Oksan hyllyltä -blogi.

Jennifer Egan: Manhattan Beach. Tammi 2018. Suomennos Helene Bützow. Päällys Jussi Kaakinen.

Helmet-haaste 2019 kohta 43: kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas

Seikkailijoiksi tituleeratut toimittajat Riku ja Tunna ovat vuosia opastaneet kansaa syömiseen, juomiseen ja tietysti matkustamiseen niin tv:ssä kuin kirjoissaan. Miehille on kertynyt kosolti maailman menossa kosolti kokemusta ja näkemystä, joiden pohjalta koottu selviytymisopas on mainio idea. Nyt ei puhuta siitä, miten puhutellaan ihmisiä arabimaissa tai kuinka syödään sormiruokaa, vaan isommista kuvioista: kun kaikki ympärillämme muuttuu, työstä ja taloudesta ilmastoon ja ihmisiin asti, miten pärjätä? Ja miten voi valmistautua tuleviin suuriin muutoksiin?

"Käsillä olevan murroksen vuoksi meistä jokainen on jonkinlaisen hämmennyksen vallassa, vailla entisenkaltaisia kiintopisteitä. --- Viisaiden ihmisten ja tutkimusten avulla setvimme tätä muutosvaihetta."

Opas on jaettu seitsemään selkeään osa-alueeseen, joita kaikkia käsitellään samalla formaatilla. Helpottaa lukemista ja hahmottamista, muistuttaa matkaopasta. Kustakin alueesta listataan keskeiset ennustukset, siihen liittyvät megatrendit sekä asiantuntijoiden (mm. Esko Valtaoja ja Perttu Pölönen) ja kirjoittajien omat kommentit ja näkemykset. Lisäksi ennusteiden pohjalta on jokaisesta aiheesta laadittu utopia ja dystopia: paras ja pahin skenaario siitä, mitä voi tapahtua. Sivuilla on monenlaista vinkkiä ja tietoutta, ja aina aiheen lopuksi todo-lista rastittavine kohtineen selviytyjälle avuksi. Eikun suorittamaan!

Vaihteleva, erilaisista elementeistä - bokseista, listoista, dialogeista, piirroksista, valokuvista jne. - koostuva taitto palvelee silmäilyä ja tekee oppaasta helpompaa luettavaa heille, jotka eivät jaksa pitkiä tekstejä. Vaikka aiheet ja kirjan perussävy ovat asiallisia ja vakavia, löytyy seasta myös huumoria, tekijöille ominaisen rennon kerronnan ja puhekielisyyden muodossa - eikä kaikkia vinkkejäkään ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi (en usko, että 3D-tulostan itselleni uutta maksaa tai hommaan kehoni syväjäädytykseen ihan pian, mutta netin käytön tarkkuudessa tai valitsemalla ravinnon ilmastomyötäisemmin voin toimia heti).

Haastateltujen asiantuntijoiden ja tietolähteiden suuri määrä tekee vaikutuksen, faktaa ja viisaita kommentteja on pyritty keräämään monipuolisesti. Se, miten paljon lukija arvostaa kirjan asiantuntijoita, on sitten oma kysymyksensä. Ihmettelin Yuval Noah Hararin tekstin lainausten suurta määrää, se toimii ikään kuin "jumalan sanana" koko kirjan taustalla. Selvästi Harari on tehnyt vaikutuksen tekijöihin, kuten moniin muihinkin, joten ehkä hänen ajatustensa tunteminen tosiaan on jo yleistietoa, kun maapallon tilasta puhutaan. Ja kun on asiat on jo kerran hyvin ajateltu ja kirjoitettu, miksei sitä hyödyntäisi. Eiväthän Riku ja Tunna itse professoreita ole, kiinnostuneita ja paljon tietoa hankkineita kavereita kyllä. Näppärästi he ovat viestinsä paketoineet joka tapauksessa.

Toimivatko vinkit - hälveneekö pelko? Vaikea sanoa, mutta oppaassa on ehdottomasti puolensa. Pidin erityisesti sen johdonmukaisesta oman tekemisen ja osaamisen painottamisesta. Jos ihmisellä on tunne, että hän voi tehdä itse jotain, on helpompi kohdata tuntematon tulevaisuus. Ja jotta hän oikeasti voi tehdä ja vaikuttaa, on oltava tietoa, ja sitä saa opiskelemalla ja lukemalla. Tiedon ja osaamisen kartuttaminen ei ole koskaan turhaa, vaan suorastaan elintärkeää ja ainoa keino selviytyä mistä vain, Riku ja Tunna painottavat. Tähän yhdyn! Heidän tunnettuuteensa toivottavasti kiinnostaa ja edistää viestin perillemenoa. Ja saa ajattelemaan asioita pään tyynyyn piilottamisen lisäksi.

Opas antaa tiivistettyä tietoa ja nopean katsauksen viimeisimpiin ilmiöihin ja näkemyksiin, jotka maailmaamme vaikuttavat. Siksi se soveltuu jokaisen luettavaksi, mutta visuaalisuutensa ja säläisyytensä vuoksi uskon sen toimivan erityisesti nuorille ja nuorille aikuisille, jotka eivät paljon lue, mutta ovat huolissaan tulevaisuudestaan. Väreillä ei pelata, kirja on mustavalkoinen, ja myös pokkariformaatin valinta auttaa siinä, ettei kirjan hinta nouse nuoren ulottumattomiin. Hyvä lahjavinkki silti aikuisille, kummeille ja vanhemmille, jonka jälkikasvu pohtii pärjäämistään tai jopa pelkää tulevaisuutta. Lue itse ja anna eteenpäin, niin minäkin tein. Ja tee se pian, sillä tutkimustieto ja maailma elää koko ajan. Tosin en joutunut ostamaan kirjaa, vaan sain sen lukukappaleena kustantajalta. (Täytyy myöntää, että olisi jäänyt muuten ehkä lukematta.)

"Kaikki muuttuu, mutta oikein asein varusteltu ihminen selviää voittajana."

Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Johnny Kniga 2018. Kansi Matias Putus, ulkoasu ja taitto Ana Mitrunen.

Helmet-haaste 2019 kohta 22: Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. 

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Ja muuta elämäkerrallista.

Elvi Sinervo tunnetaan 1900-luvun alkupuoliskon runoilijana, jonka vasemmistolainen ja kommunistinen aate leimasi elämäntarinaa vahvasti. Hänen tuotantonsa ei ole minulle tuttua, mutta taiteilijaelämä on aina kiinnostava aihe. Samoin ajankuva, joka väistämättä välittyy yksittäisen ihmisen tarinassa. Tiesin ennestään elämäkerran kirjoittajan taidot ja omistautumisen aiheelle ja olin myös siksi utelias näkemään, millainen teos kohteesta syntyy.

Syntyy sellainen, josta tekee mieli sanoa: ottakaa oppia! Näin tehdään kunnollista.

Runoilija Elvi Sinervo syntyi helsinkiläiseen kotiin, jossa poliittisia aatteita ja sivistystä arvostettiin. Levyseppä-isän ja kotiäidin lapsikatraasta kasvoi vaikuttajia niin yhteiskunnallisesti kuin kulttuurisesti. Kunnioitettavaa kasvatustyötä vanhemmilta, vaikkei aatemaailmaa jakaisikaan. Sinervon lahjakkuus huomattiin ajan myötä niin lukija- kuin palkitsemispiireissä. Eikä hän kulisseihin sulautuva ihminen: taiteellisen työnsä ohella hän toimi aktiivina muun muassa Kiila-kulttuuriyhdistyksessä.

On koskettavaa lukea Sinervon kamppailusta taiteensa ja aatteensa puolesta arjen ja uran ristipaineissa; varsinkin, kun tiedämme, miten kommunismille itänaapurissamme ja muualla Euroopassa kävi. Sinervo joutui aatteensa puolesta vankilaan asti, ja muutkin hänen elämänsä käänteet ovat kuin romaanista. Arkiset haasteet rahahuolineen, yksilöllisyyden ja yhteisyyden sekä työn ja perheen yhdistämisineen ovat vavahduttavan todellisia ja tuovat mieleen paitsi nykyajan myös tuon kauden muut vahvat naistaiteilijat. Mutta lisäksi sen rohkaisevan ajatuksen, että paljon voi haasteista huolimatta tehdä, jos niin päättää, haluaa ja tuntee paloa. Viesti on ikiaikainen, niin taiteilijuuden, tai jos niin halutaan, koko ihmisyyden olemuksen suhteen, ei suinkaan vanhentunut.

Torninoja-Latola on perehtynyt kohteeseensa syvällisesti, mikä näkyy lukijalle. Elämäkerta on syntynyt väitöskirjan sivupolkuna. Nautin täsmällisestä kerronnasta, jonka asiapohjaan voin huoletta luottaa. Erityisesti ilahduin elämäkerran kirjoittajan omista kommenteista ja näkemyksistä: kirjoittaja ei tyydy vain kirjaamaan faktaa, vaan laajan tietämyksensä pohjalta pystyy arvioimaan asioita itse. Kieli on ammattimaisen sujuvaa ja virheetöntä, suhde kohteeseen lämpimän ihaileva, mutta ei silmiä ummistava. Erinomainen elämäkerta. Perinteiseen tapaan; viitteineen, lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen lajissaan kouluesimerkki, jolle on helppo kuitata kiitettävä arvosana.

Kenelle: Kotimaisen runouden ystäville, elämäkertoja ahmiville, faktan rakastajille, ajankuvaa etsiville.

Muualla: Tervetullut lisä suomalaisnaisten elämäkertojen sarjaan, sanoo Omppu. Kirjoitettu niin hyvin, että luin sitä kuin romaania, sanoo Tarukirja.

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Into 2018.

Elämäkertojen lukijana saa nähdä monenlaista. Parhaimpia ovat ne, joissa yhdistyvät kirjoittajan  syvällinen ymmärrys kohteesta ja henkilökohtainen tunne: Antti Heikkinen ei peitellyt ihailuaan Juice Leskisestä kirjoittaessaan, vaikka kertoi kipeistäkin kohdista. Anne Mattsonin kirja Tellervo Koivistosta perustuu vahvaan kohdepersoonaan ja hänen kiinnostavuuteensa, Kari Hotakaisen kirja Kimi Räikkösestä kirjailijan omintakeiseen tyyliin ja tietämättömyyteen kohteensa alasta. Yksi vaikuttavimpia on Touko Perkon kirja A.I. Virtasesta. Loistoesimerkkejä riittäisi. Mutta myös niitä toisia.

Usein ongelmallisia lukijan kannalta ovat itse kirjoitetut elämäkerrat. Kuten vaikka Reetta Meriläisen Tytön tie, joka kiinnostavasta kohteestaan ja tämän journalisesta taustasta huolimatta on kuiva, itsetehosteinen ja huumoriton, mikä yllätti: jopa Janne Virkkusen elämäkerta Päivälehden mies on virkeämpi. Molemmat ovat olleet Hesarin päätoimittajia, jolloin sisällön odotusarvo varovaisiksi opetetuilta vaikuttajilta ei ollut korkea (silti niin kiinnostava, että piti lukea). Yksi riemastuttavimpia lukemiani poliittisia elämäkertoja on suurlähettiläs Ilkka Pastisen Yläkerran ylhäisyys: monissa tärkeissä foorumeissa vaikuttaneen, viime vuonna edesmenneen Pastisen hauskanterävä kuvaus diplomaatin työstä jäi mieleen. Ulkomaisista elämäkerroista on mainittava Michelle Obama, jonka rooli - ja sitä myöten kirja - on lajissaan uudenlainen.

Oma lukunsa ovat fanikirjat, joita en laske elämäkertoihin, vaikka raja on kieltämättä häilyvä. Ja niissäkin on helmiä ja sitten niitä toisia. Mikko Aaltosen JHT-kirja Jare Tiihosesta avaa onnistuneesti miehen taustoja ja ajatusmaailmaa, kun taas Mari Koppisen Jari Sillanpäästä kertova teos on kritiikitöntä ihailua, taitavasti tehtynä kyllä. (Hieman kirpaisee lukea nykytiedon valossa.)

Lajin lukijan on siis syytä olla tarkkana: harva viidakko on niin sankka ja lavea kuin elämäkertojen. Näen siinä myös paljon mahdollisuuksia. Onneksi niin näkevät tekijätkin. Mia Kankimäki uudistaa lajia upeasti ja persoonallisesti, mistä päästään autofiktion avaraan maailmaan. Mutta siitä lisää toiste - huomaan aiheeni leviävän kuin paras pullataikina.

Luin muuten New Yorkissa pitkään asuneen ja työskennelleen Liisa Simolan Sweet Manhattan -muistelmakirjan, jonka ala-otsikko kertoo mistä on kyse. Kohtaamisia tähtien kanssa esittelee staroja Sophia Lorenista Richard Gereen, Bette Davisista Yoko Onoon, Fidel Castrosta Salvador Daliin - joita kaikkia Simola on onnistunut haastattelemaan, osan kanssa jopa ystävystymään. Vilahtaa myös suomalaisia, kuten Helvi Sipilä, Michael Monroe ja Tyyni Kalervo. Hengästyttävä nimilista ja kertomuskavalkadi kuvaa New Yorkia 1970-luvulta 2000-luvun alkuun, jonka jälkeen Simola muutti takaisin Suomeen (tornien romahtamisen jälkeen, se oli liikaa).

Kirja selkeyttää, mikä on elämäkerran ja muistelmien ero. Se ei kerro Simolasta vaan haastateltavista, joiden urasta ja tapaamisista hän on koostanut tarinan kustakin. Kertomisen arvoinen tarina, jollaista tuskin kukaan muu suomalainen journalisti voisi kertoa, tähtinimineen. Arvostan Simolan kokemusta ja saavutuksia. Mutta kirjaa pidin kepoisena enkä ihastunut sen enempää sisältöön kuin nokkavana pitämääni kirjoitustyyliin, mutta oikealle lukijalle tarjonnee huumaavaa tähtiloistetta.

Liisa Simola: Sweet Manhattan - kohtaamisia tähtien kanssa. Bazar 2018. Ulkoasu: Susanna Appel. 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

En aikonut lukea tätä kirjaa. Kyökkipsykologiaa, noloja itsestäänselvyyksiä ja iltapäivälehtihoroskoopin arvoisia totuuksia oletin olevan tarjolla, kun ihmistuntemuksesta puhutaan - kunnes kyllästyin ympäristön pulinaan erivärisistä tyypeistä. Kai on pakko ottaa selvää, mistä on kyse, totesin. Ja luin. Ja aika lailla innostuin.

Kirjailija on ruotsalainen yritysvalmentaja, joka on kehittänyt simppelin mallin ihmisten luokitteluun ja keskinäisen vuorovaikutuksen kohentamiseen. Hän jakaa ihmiset neljään kategoriaan, ja malli on yksinkertaisuudessaan yllättävän toimiva. Miten pärjää viileä pilkunviilaaja sininen innostuvan minäpuheen suoltajan keltaisen kanssa? Tai kilpailuhenkinen päättäjä punainen varovaisenvetäytyvän vihreän kanssa?

Kirja kuvaa käyttäytymistyypit väreiksi nimettyinä eri tilanteissa ja lukuisien esimerkkien avulla. Luonnollisesti ihmiset ovat oikeasti moninaisempia ja koostuvat monista eri "väreistä", mutta perusluonne ja asenne ympäröivään maailmaan ovat nähtävissä jokaisessa, kun niitä Eriksonin mallin mukaan alkaa tarkastella. Mallia voi soveltaa niin kotona kuin työelämässä, jonka sujumiseen kirja erityisesti pyrkii antamaan eväitä.

En ole paljon joutunut tekemisiin idioottien kanssa. Olen aina saanut työskennellä itseäni fiksumpien kanssa, mistä olen todella kiitollinen. Kirjan nimi on tietysti ironinen, jos se nyt pitää mainita: jos ympärilläsi on aina vain idiootteja, ehkä syy löytyy muualta kuin heistä. Mutta jatkuvasti teen yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, ja siihen Eriksonin malli on nopea apu ja laastari, tai paremminkin teippi, jonka avulla yhteistyö voi sutjakkaasti jatkua, säröilystä huolimatta.

Malli ei lyttää ketään, vaan toteaa erilaisuuden olemassaolon.

"...yksikään käyttäytymismalli ei ole oikea tai väärä; suuri osa käyttäytymismalleista on ihan hyviä. Mikään käyttäytymismalli ei ole korrekti tai epäkorrekti. Sinä olet sellainen kuin olet, eikä sitä kannata miettiä sen kummemmin. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Olet hyvä riippumatta siitä, kuinka päätät käyttäytyä tai kuinka muut tulkitsevat käytöstäsi. Tietyissä rajoissa, tietenkin."

Helppoa tähän asti, mutta seuraava ajatus on tukalampi. Meille on aina opetettu, että toisia tulee kohdella kuin haluaisi itseä kohdeltavan. Väärin! Sillä suurin osa ihmisistä toimii ja ajattelee toisin kuin sinä. Ja haluaa itseään kohdeltavan oman käsityksensä mukaisesti, ei sinun.

Kirjoittaja lisää painetta: voit säädellä oman käyttäytymistyyppisi voimakkuutta, kuin ajaisit autoa eri vaihteilla. Tutustuessa ehkä mennään hiljaa, mutta tosi toimissa vitosella. Pointti on se, että kun tunnistat oman käyttäytymismallisi, voit käyttää sitä sen mukaan ja sillä voimalla, mikä edistää asiaasi: yhteistyön rakentamista, tehtävän suorittamista, päätöksen saamista tai jotain muuta. Ymmärrät eriväristä yhteistyökumppaniasi tai kollegaasi, jolle voit tarjoilla asiat hänen malliinsa sopiviksi.

Eriksonin malli ei riitä kartoittamaan henkilökohtaisia eroja tai persoonallisuuksien hienoimpia piirteitä, mutta antaa osviittaa ihmistuntemukseen tasolla, joka useimmiten riittää työelämässä. Siniset haluavat faktaa ja sääntöjä, vihreät luottamusta ja turvaa, keltaiset tilaa itselleen ja innostukselleen, punaiset paikkoja päättää ja voittaa. Kirja kertoo paljon asioita, joista värit tunnistaa. Viimeisen viikon olen päässäni luokitellut ympäristöni ihmisiä: itse olen sinivihreä (turvallisuushakuisia vihreitä kuulemma olemme kaikki lähtökohtaisesti), mieheni on umpivihreä, esinaiseni on - no, kertokoon itse - kollegoissani on niin vihreitä punapilkuin kuin kirkkaankeltaisiakin, enemmistövihreiden lisäksi.

Kannattaa muistaa se, ettei käyttäytymistyyppeihin tarvitse jämähtää. Vaikka perusluonne on tietynlainen, muita toimintatapoja voi hyvin opetella. Ja täytyy, jos aikoo pärjätä ja saada tyydyttävän (työ)elämän. Olen oppinut matkan varrella paljon punaista määrätietoisuutta, nopeutta ja päätöshakuisuutta samoin kuin keltaista leikittelyä ja hetkestä kiinni ottamista. Erilaiset tyypit ovat siten rikkaus, eivät este.

Tyypittelystä tulivat mieleeni lukuisat tyyppi- ja persoonallisuustestit, joissa olen käynyt opiskelu- ja työurani aikana. Olen jopa markkinoinut testausmenelmiä yrityksille rekrytoinnin ja tehokkuuden noston tarkoituksiin. Testauskenttä on epätasainen, testien ja niiden toteuttajien maine vaihtelee, jopa niin, että osa ihmisistä pitää koko lajia huuhaana. Sitä se ei ole: kunnolliset testit mittaavat oikeita asioita, jos ne valitsee, tekee ja tulokset analysoi asiansa osaava testaaja.

Eriksonin malli on nokkelan yksinkertainen kiteytys käyttäytymismalleista. Sen käyttö on arjessa helppoa ja viihdyttävää mutta myös hyödyllistä. Siksi en (enää) ihmettele kirjan suosiota. Sujuva teksti selkeine rakenteineen kannustaa lukemaan, sisällön elementit toimivat, vaikka suomalaiselle lukijalle meininki on välillä turhan toistelevaa. Toisaalta, kertaus on opintojen jne. kun tietokirjasta puhutaan. Tietoähkyä ei päässyt syntymään, lukija on kiitollinen esimerkeistä ja havainnollisuudesta. Lopussa ei ole kaiken kattavaa tiivistystä, on muuta. Peukutan, kannattaa lukea.

"Silläkin uhalla että tämä kuulostaa kliseeltä: lopullinen tavoite on tehdä yhteistyötä ja kohdata muita ihmisiä."

Kenelle: Yrityksessä tai yhteisössä työskentelevälle, tyhmistä kollegoista kärsiville, jatkuvien riitojen ihmettelijöille, toisia ymmärtämään pyrkiville.

Muualla: Erinomaista luettavaa kaikille ihmisten kanssa toimiville sekä erityisesti esimiehille, sanoo Sivistyksen sivuraiteilla -blogi.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni. Atena 2018. Suomennos Riie Heikkilä. Graafinen suunnittelu Göran Alfred.

Helmet-haaste 2019: kirjassa on yritys tai yrittäjä, sitähän Thomas Eriksson on, ja kertoo paljon omista työkokemuksistaan.

Ritva Hellsten: Lea

"Nimeni on Lea. Pelkkä Lea. Kansakoulussa minulle valkenee, että muilla tytöillä on kaksi tai kolmekin nimeä. Tunnen jääneeni muita vähemmälle, minua harmittaa."

Punikinpennuksi pienenä haukuttu Lea on leski, joka on lasten aikuistuttua muuttanut kerrostaloon perheaikojen kodistaan. Hänellä on nyt aikaa muistella niin omaa sodanjälkeistä niukkaa lapsuuttaan kuin nuoruuttaan ja perheen perustamisen aikoja - ja sitä, millainen äiti hän on ollut kahdelle tyttärelleen, Martalle ja Mirjalle.

"Miksi hän ei ollut niin kuin muut ihmiset, ne jotka nauroivat ja leikkivät lastensa kanssa? Hän ei kyennyt iloon, siksi hän pakeni työhön. Uppoutui tekemiseen josta syntyi tulosta, jotainhan hänenkin oli saatava tässä maailmassa aikaan."

Lealla oli selkeä käsitys siitä, mitä hän tytöilleen halusi. Hyvän koulutuksen sekä reippaat ja kunnolliset, komeat ja urheilulliset aviomiehet. "Ja eteenpäin pyrkiviä, menestyviä toki." Ei ainakaan sellaisia kuin Lean oma isä, joka aiheutti tyttäressään vain häpeää ja vihaa, loppuun saakka.

Sukupolvet törmäävät. Lea ei voi ymmärtää, miksi älykäs Martta haluaa jäädä kotiäidiksi, vaikka tällä on kaikki mahdollisuudet tulla miksi haluaa. Hänen, pakosta kotiäidin, oli pidettävä oma miehensä Unto onnellisena ja työkykyisenä niin, että perhe oli turvassa. "Se oli hänen elinehtonsa. Unto oli pidettävä tyytyväisenä."

Lean elämä on ollut ponnistelua, suorittamista, olemassaolonsa oikeutuksen lunastamista työllään. Hänen piti olla tukimuuri, joka piti perhettä koossa, unohti itsensä. Ainoa henkireikä oli ystävä Katja ja tälle kirjoitetut kirjeet. Kirjoittaminen auttaa Leaa selvittämään ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, vaikkei hän kirjeitä koskaan lähetäkään. Kun hän oivaltaa, ettei hänen antamansa äitimalli periydy ja että hän olisi voinut toimia toisinkin, se jysähtää lujaa. Toimiko hän edes oikeista syistä, rakkaudesta, kuten hän väittää? Kun hän katsoo nuorta myyjätyttöä kaupassa, hän tuntee julmaa vallantunnetta.

"Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun hän äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen; jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt, miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän? - Minä olen tehnyt sen monta kertaa, hän itki. - Omille lapsilleni."

Pelkkää synkkyyttä tarina ei ole, vaikka tummanpuoleista (kuten kansikin kertoo). Rakkaus Untoon ja lapsiin on todellista, uskon, ystävyys Katjaan myös, vaikka kaikki erilaista kuin Lea on kuvitellut. Voiko vanhana oppia ajattelemaan uudella tavalla, kirja kysyy ja jatkaa: voiko ikinä päästä eroon edellisten sukupolvien kasaamista raskaista painoista? Se ei ole helppoa, mutta ehkä mahdollista. Ainakin Lea oppii tunnustelemaan omaa oloaan ennenkokemattomalla tavalla, jopa varovaisesti nauttimaan silkasta elossa olemisesta. Ja: "Ajatus tyttärentyttärestä nipisti palleanseutua ja hämmästyen Lea tajusi että se oli onnea." 

Jotenkin tunnistan Lean hahmon aiemmista sukupolvista. Hänestä on vaikea pitää, mutta Hellsten tekee henkilöstä kokonaisen. Uskon Lean kaltaisia olleen tai edelleen vanhuksina olevan, paljon. Toivon ja uskon, että me olemme päässeet jo eteenpäin. Lea koskettaa ja kuvaa aikansa naista rehellisesti. Hellsten tietää, mistä puhuu, ja tekee sen uskottavasti. Taitava, vakava psykologinen romaani.

Teksti on huolella rakennettua ja oikoluettua, napakkaa toimivine dialogeineen, vaikka hetkittäin ylidramaattista ja -sanoitettua kuilun ylle kurottuvine riippusiltavertauksineen tai pitkine bunkkeriesimerkkeineen (samassa kappaleessa). Luontokuvausta on makuuni liikaa, mutta se sopii päähenkilön maailmaan.

Kenelle: Vanhoille rouville, sodankäyneen sukupolven lapsille, mummon ankaruutta ihmetteleville, realismin lukijoille.

Muualla: Donna Mobilen kirjat -blogin Leena sanoo kirjan olevan vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Hän myös kertoo minulle uuden tiedon: Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Kappas! Googlatessani lisää opin myös, että Lea on omaelämäkerrallinen, kirjailijoiden äidin tarina.

Ritva Hellsten: Lea. Aviador 2018. Kansi ja taitto: Jonna Nisu. Kustantajan lukukappale.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Hyvä ihminen kertoo Rakusta ja hänen matkastaan nuorukaisesta keski-ikään. Nuorena hän tuntee vapautta, seikkailee maailmalla ja löytää kutsumuksensa.

"Avasin sanomalehden ja luin samat uutiset työttömyydestä, lomautuksista, joukkoirtisanomisista ja yhteistoimintaneuvotteluista. Uutiset eivät sinänsä olleet merkittäviä vaan merkittävä oli aika jolloin ne alkoivat kantaa hedelmää ihmisten mielissä. Ihmiset tuntuivat myyvän asioita joita eivät omistaneet, rahasta jota ostajilla ei ollut, hintaan jota kukaan ei voinut maksaa. Siinä koko kurjuus. Kirjoitin päiväkirjaan haluavani auttaa ihmisiä jotka ovat sinkoutuneet tämän laskusuhdanteisen yhteiskunnan laitamille. En halunnut nukkua enkä levätä, en seistä enkä istua vaan kuljeskelin asunnossani kahvikuppi kädessä. Olin onnellinen."

Rakku miettii paljon lapsuuttaan ja kirjaa ajatuksiaan muistiin.

"Jo lapsesta saakka olen halunnut dokumentoida elämääni jollain tavoin, en ole varma miksi. Kai siksi ettei menneisyys koteloituisi minuun hyvässä eikä pahassa, kai siksi että osaisin elää nykyhetken paremmin ja kokea sen voimakkaammin."

Nuorukainen vaeltelee Euroopan kaupungeissa ja kylissä ilman tarkkoja suunnitelmia; huvittuneena luin hänen kommenttinsa alati paikkaa vaihtavista kaduista - samastuttava tunne vieraissa paikoissa kulkeneille. Matkoillaan hän löytää ystäviä, ihastuksia, rakastetunkin. Tavallista nuoren itse-etsintää siis. Ihmisyyspohdintojen myötä saamme käsitystä siitä, miten Rakun ajatuksenjuoksu kulkee.

Työelämässä Rakusta tulee virkamies, joka päättää avustusten myöntämisestä elämässä hankaliin tilanteisiin päätyneille; tavallaan suunnitelman mukaan siis. Suuren virastotalon uumenista löytyy töitä ja työkaveri, jota mies arvostaa, Lindahl. Heidän työstään ja osallistumisestaan konsulttien vetämälle kurssille on hykerryttävää lukea.

"Marraskuuksi virastotalon esimiehet ovat keksineet järjestää meille lisäkoulutusta jonka tarkoituksena on saada meitä ymmärtämään oikein asiakkaiden merkitys työnkuvamme tärkeimpänä osana. Taikasanana on asiakaslähtöisyys. Me vitsailemme siitä lounaalla, tupakkapaikalla ja kahvitauolla sillä eivätkö juuri asiakkaat muodosta työmme lähtökohdan, miksi olisimme unohtaneet sen?" 

Rakku perheellistyy, syntyy poika. Mutta edelleen hän vanhenee, ja sekä perhe- että työkuviot muuttuvat, vaikkei mies sitä toivo. Miksi?

Kirjan perusideaa piti pähkiä tovi - se on sanottu takakannessa, jota en tapani mukaan ollut lukenut. Ihmisellä on tarve nähdä elämänsä kaarena ja yhtenäisenä tarinana, niin Rakullakin. Mutta hänen dokumentoimansa elämä on erilaista kuin hänen ympärillään olevat sen näkevät. Hän itse on  erilainen omissa silmissään kuin vaimonsa tai Lindahlin tai muiden ystävien. Hän on epäluotettava kertoja. Voiko koko elämän elää niin? Emme saa tietää Rakun oikeaa nimeä koskaan, symbolista sekin.

Kiinnostava aihe, hieman vaikeasti avautuva, sillä rönsyt pitkin matkaa viittaavat hämäävästi myös suuntiin, joiden merkitystä tai lopputulosta en nähnyt. Tyylin vaihtelut vakavasta joskus lapsellisen juhlalliseksi äityvästä pohdiskelusta ja ihmissuhdesuosta suorastaan humoristisiin tai outoihin kohtauksiin hämmensivät. Pääskynen taitavana kirjoittajana tekee kuitenkin tekstistä sinänsä nautinnollisen luettavan ja saa lukijan ajattelemaan.

Kenelle: Perusihmisyyttä miettiville, salaileville, miehen kehityskaaresta kiinnostuneille, älyllisen fiktion ystäville. 

Muualla: Kirjasta kirjaan -Hannele sanoo kirjan olevan viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. Päällys Markko Taina.

Kirja oli yksi Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2019 kuudesta ehdokkaasta.

Helmet-haaste 2019 kohta 42: kirjailijan nimi viehättää. Linnut viehättävät!