Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet

Karl Ove Knausgård on osoittautunut tuotteliaaksi kirjailijaksi: kaverin kuuluisuuteen nostaneen Taisteluni-sarjan jälkeen häneltä on ilmestynyt jo seitsemän romaania. Tuttu kerronnan lumo on ennallaan, samoin päätalomaisen pikkutarkkuuden ja laajan maailmannäkemyksen yhdistäminen.

Käsittelyltään ja aiheeltaan Ikuisuuden sudet muistuttaa edellistä, Aamutähteä, ja muotoutumassa onkin kuulemma trilogia, jossa minä-kertojan - jälleen poika, josta kasvaa mies - elämään limittyy outoja elementtejä. Mutta fantasian sijaan tarina on enimmäkseen kertomus perheestä ja tarkemmin norjalaisesta Syvertistä, jonka isä on kuollut pojan ollessa pieni. Kun Syvert joutuu tutkimaan isänsä jäämistöä myöhemmin, hän löytää jotain, joka muuttaa hänen käsityksensä isästään ja perheestään, ehkä itsestäänkin.

Tekstiä on vaivaton lukea, kuten Knasua aina. Dialogia on paljon, samoin arjen kuvausta, kuten ruuanlaittoa. Armeijan käytyään Syvert huolehtii hieman vastahakoisesti pikkuveljestään äitinsä työvuorojen aikana. Perhesuhteiden ja Syvertin kehitystä vetelehtivästä teinistä vastuun ottajaksi on kiinnostava seurata, jäsenten välit ovat lämpimät. Äidin kipeä selkä alkaa vaivata. 

"- Miten selkäsi muuten voi? - Paremmin, kiitos kysymästä. Jatkoin syömistä. Hän työnsi sätkäkoneen pienen kahvan eteen ja nappasi valmiin savukkeen, sytytti sen ja jäi sitten siihen istumaan ja polttelemaan hiljaisuuden vallitessa lainkaan miettimättä, etten voinut sietää tupakanhajua syödessä. - Ymmärrän hyvin, että olet vihainen ja surullinen, hän sanoi hetken kuluttua. - En ole kumpaakaan, sanoin, pyyhkäisin ketsuppia huulesta, etsiskelin jotain mihin voisin puhdistaa sen. Päädyin hieromaan sormia yhteen, kunnes ketsupista oli jäljellä vain nihkeä tunne iholla. - Luulen kyllä, että olet. - Sinä et tiedä yhtään, mitä minä siitä ajattelen. Etkä tule tietämäänkään.  --- Hän vaikeni. Tiesin, etten kykenisi istumaan siinä hiljaisuudessa pitkään antamatta hiukkaakan periksi. Olin liian pehmeä siihen."

Tarinan toinen juonne tapahtuu Venäjällä. Tutustumme Alevtinaan, biologiin, jolla on tieteilijän maailmankatsomus mutta joka alkaa ihmetellä ihmisen ymmärryksen ja sen vuorovaikutuskyvyn kehnoutta luonnon kanssa. On dna ja evoluutio, mutta mistä ne kumpuavat?

"Vaikka tieto jossain mielessä olikin abstraktia, sitä ei voinut olla olemassa ilman fyysistä muotoa. Ja tieto siitä, millaiseksi eliön kuului kasvaa ja mitä sen tuli tehdä, sijaitsi soluissa, fyysisesti olemassa olevana koodina. Se oli selvä. Mutta missä sijaitsi tieto siitä järjestelmästä, johon koodi kuului, kaavasta jota kaikki elämä noudatti, evoluution periaatteista?" 

Alevtina on menettänyt äitinsä, ja isä on vanha. Poika Sevan kanssa suhde on mutkainen. Omat opinnot ovat edenneet myös mutkaisesti. Onko naisessa jotain samaa kuin Syvertissa? Kohtaaminen on väistämätön, kirjalakien mukaan. 

Kirjailija on ympännyt kahteen elämäntarinaan paljon pohdiskelua ihmisyyden peruskysymyksistä. Mukana on myös hieman irralliselta vaikuttava luku, jonka kertoja on Vasilisa Baranov: tämän Alevtinan kollegan osuus on vanhenemista ja kuolemista käsittelevä; paljon puhutaan kirjailijoiden teksteistä ja ajattelijoista, jotka miettivät mahdollista ikuista elämää - eivätkä uskonnollisessa mielessä, vaan konkreettisesti. Tiedettä ja uskontoa, toivetta ja kuvittelua. Jostain syystä, ehkä maailmantilanteen, elämän ja kuoleman aihe mietityttää ankarasti kirjailijaa. Hän on sijoittanut tarinaan myös edellisestä teoksesta tutun kummallisen tähden luonnottoman kirkkaine valoineen.

Mahtaako trilogian kolmas osa olla synteesi kaikesta, jota kahdessa edellisessä on väläytelty? Vai jatketaanko kevytsyvällisellä linjalla, jossa heitellään arkikuvauksen lomaan isoja ajatuksia lukijan ajateltavaksi ja pääteltäväksi? Jää nähtäväksi. Luen kuitenkin, uteliaisuudesta, kirjailijan vaikuttavan taustan ja tutun upottavan luettavuuden vuoksi, enemmän kuitenkin viihteenä kuin puhuttelevana filosofiateoksena. Uskon, että joku voi siitä puolesta saada enemmän irti kuin itse sain. Elämä on totta kai ihmeellistä emmekä tiedä siitä läheskään kaikkea, mutta todisteiden vaikuttavuus jää tämän kirjan lukemalla vähäiseksi. Viihdyttävä ja tunnelmaltaan vahva teos silti, taitavan tekijän kädenjälkeä.

Kenelle: Tutun kerronnan ja tarinoinnin ystäville, uppoutuville, perhekuvauksista kiinnostuneille, suuria kysymyksiä varovaisesti miettiville. 

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet (Ulvene fra evighetens skog). Like 2023. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Bloggarikaveri lykkäsi kirjan nenän alle. Ei kuulostanut eikä näyttänyt pahalta, joten otin ja luin. Ja sehän vei ihan mukanaan.

Perhe Englannin pikkukylässä, josta tarina alkaa 1970-luvulla. Voi Robbieta, tuota epäonnen kulkijaa - suurimmaksi osaksi omasta syystään, totta kai. Köyhä poika, mutta uskomattoman taitava laulaja ja paikallinen pikkujulkkis, jolle povataan suurta tulevaisuutta.

Kun Robbie tapaa Malesiasta Britteihin muuttaneen Susheelan, se on menoa. When a man loves a woman -biisi toimii, ja rakkaus leimahtaa. He perustavat perheen ja haaveilevat Robbien läpilyönnistä.

"Mikään ei ollut hänelle juuri nyt tärkeämpää kuin kilpailun voitto. Hänen oli pakko voittaa."

Walsh kirjoittaa hienostelematta ja niin, että lukijan on helppo elää mukana: hän kuvaa niukkuuden, siirtolaisuuden ja arkisen pärjäämisen ongelmia ja niin englantilaisen yhteiskunnan kuin ihmisten mentaliteettia, samalla kun kertoo Robbien ja Susheelan koskettavaa tarinaa. Ihmiset ovat inhimillisiä, eivät sankareita. Yhteiskunta on kova ja kasvoton. Pari saa kaksi lasta, Vincentin ja Ellien, jotka kirjan myöhemmissä vaiheissa ovat isoja teinejä ja nousevat tarinassa keskeisiksi.

Jo nimi kertoo, ettei hupikirjasta ole kyse. Aiheet maahanmuutosta koulukiusaamiseen ja erilaisuuden sietämiseen, köyhyydestä ja omien valintojen ratkaisevuudesta - ja ihmisen erittäin rajallisesta kyystä niiden tekoon - puhumattakaan, ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan. Kirjan tarina ei missään mielessä ole vanhentunut, päinvastoin! Vaikutuin, liikutuin ja tunsin voimatonta raivoa. Ja soisin tätä luettavan edelleen.

Walsh kirjailijana ei ollut minulle ennestään tuttu; hän on näköjään kirjoittanut neljä romaania, joista kaksi on suomennettu. Vuonna 2007 ilmestynyt Lutka vaikuttaa kuvauksen perusteella rajulta ja äärimmäiseltä; sitä nyt kuvaamani kirja ei ole, vaikkei silkkisen sileä sekään.

Tarina haaveista ja todellisuudesta, rakkaudesta ja kauhuista, joita niin aikuisen kuin lapsen eteen saattaa tulla. Ehkä juuri siksi kirja teki vaikutuksen; se tuntuu hyvin todelta.

Kenelle: Koskettavia kohtaloita kestäville, kiusaamisaihetta miettiville, satumaista vierastaville, brittifaneille.

Muualla: Liisaan kirja ei jättänyt syvää tunnejälkeä. Kirjanurkkauksen Zephyr kuvaa kirjan paikkoja ja sanoo tarinaa todella ajankohtaiseksi - vuonna 2011 kirjan luettuaan! Ankia itketti. Noora suosittelee kirjaa niille, jotka hakevat koskettavaa ja monisyistä tarinaa synkemmillä sävyillä.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once upon a time in England). Like 2009. Suomennos Jonna Joskitt.