Jännitettävää ja matkustelua

Lasitarha aloittaa uuden sarjan, joka kertoo rikostutkijoiden Elmo Vauramo ja Matilda Metso tutkimista rikoksista Jyväskylän seudulla, jonne Elmo muuttaa Helsingin rikospoliisista uuteen työpaikkaansa. Se heittää lukijan heti syvään päätyyn pahimmalla mahdollisella tapauksella, lapsen katoamisella. 

Eikä vain yhden lapsen, vaan useamman, käy ilmi. Lilja etsii yhä poikaansa, joka on kadonnut ja julistettu kuolleeksi jo vuosikymmeniä sitten. Hän ei voi uskoa tämän menehtyneen - tai ainakin haluaa pitää tapauksen esillä ja puhua siitä ammoisten asianosaisten kanssa. Jos joku muistaisi vielä jotain tärkeää...

Dekkari on laadittu taitavasti lajin taiteen sääntöjen mukaan, jännitys pysyy hienosti yllä ja kasvaa. Suorastaan karmealla tavalla. Henkilöt ovat eläviä: mukavaa, että pääosassa ei ole vanheneva miestutkija ura- ja terveysongelmineen, vaan nuorehko Elmo, jolla on tietysti omat kuvionsa muun muassa naismaailmassa. Matilda jää toistaiseksi hieman vieraammaksi, mutta on persoonaltaan kiinnostava. Siinä on nainen, joka ei turhia lörpöttele!

Lilja tulee tutuksi, sydäntäsärkevästi. Hän on menettänyt pojan lisäksi myös kuulonsa ja miehensäkin, Leosta ei ole enää seuralaiseksi. Paras ystävä Vivian toimii Liljan tulkkina ja tukijana, kun nainen tapaa poikansa katoamisesta ehkä jotain tietäviä henkilöitä, mikä ei lukijasta tunnu kovin turvalliselta.

Tyylikäs ja vetävä dekkari, sitä lajia, joka kantaa jälleen hyvää viestiä suomalaisesta kirjallisesta osaamisesta - se pärjää mille ja missä vain. Luin muuten myös ruotsalaisen Anna Janssonin dekkarin Katoavat jäljet, jossa on sama aihe, paitsi että siinä tutkija Kristoffer Bark yrittää selvittää oman tyttärensä katoamista. Vetävä sekin on, mutta hieman sekavampi kummallisine (hieman epäuskottavine) yhteensattumineen; tosin loppuratkaisu onnistuu yllättämään.

Kumpikaan dekkareista ei kuvaa verta ja väkivaltaa, vaan porautuu enemmän ihmissuhteisiin ja ihmismieleen, mitä arvostan. Sain kirjan kustantajalta.  

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. Kansi Tuomo Parikka.

- - -

Heikki Valkamaan ei voi olla törmäämättä, jos yhtään seuraa Ylen kanavia: etenkin Tokion olympialaisten aikaan saimme nautittavia päivityksiä japanilaisesta elämänmenosta. Oli Yleltä niin oikea veto lähettää juuri tämä Japanin-asiantuntija paikan päälle! 

Uusin dekkari Yakuzan kosto kertoo japanilaisesta järjestäytyneestä rikollisuudesta. Sitä en tiedä (en ehkä haluakaan tietää), miten aihepiiri suhtautuu todellisuuteen, mutta muut maasta kertovat osuudet ovat uskoakseni faktaa. Niin avartavaa kurkata toiseen todellisuuteen, jota Valkama esittelee sulavasti ja vankalla tietämyksellä. 

Juoni ei ole ylitsepursuvan yllätyksellinen, paljon kuollaan - etenkin alku on tappamista täynnä niin, että silmissä vilisi ruumiita kuin räväkimmissä toimintaleffoissa - mutta juuri tuo "muu" kiehtoo. Ja suomalainen kokki Riku Mäki, joka on perustanut ravintolan Tokioon! Miehen suuri haave on toteutunut, ja nyt olisi aika rauhoittua ja perehtyä entistä syvemmin japanilaiseen ruokakulttuurin vuoden kymmenine ruokasesonkeineen (niitä on tarkemmin sanoen 74), jos olosuhteet sallisivat. Hänen poliisiystävänsä Matsuzaka on mukana kuvioissa, tai Riku hänen, miten vain: ystävyys tuo lämmintä ulottuvuutta tapahtumiin. Romantiikkaakaan ei tarinassa unohdeta, ja aikamoisia yllätyksiäkin sittemmin seuraa, kun rivakasti etenevää juonta loppuun saakka seurailee.

Hyvin vetää, sekä kirjailija että kirja. Riku Mäki on jo tuttu aiemmista kolmesta Valkaman dekkarista, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Sopii niin ruuan, Japanin kuin toiminnan ystäville. 

Heikki Valkama: Yakuzan kosto. Tammi 2021. Kansi Markko Taina.

- - -

Kesän mökkeily- ja perhetohinoissa lukeminen on pätkittäistä ja tapahtuu minulla yleensä yöllä puhkiväsyneenä: siksi on jopa vaikea muistaa, mitä on tullut luettua, vaikka valikoima on ollut "helppoa" juonellista tavaraa (juuri edellä mainitusta syystä). Sellaisen havainnon olin tekevinäni, että monet uutuuskirjoista jännitysosastolla kertovat matkustamisesta, lieneekö syy korona-ajan kotona kökkimisen. Vai valitsenko tiedostamatta sellaisia? Oletko huomannut samaa?

Clare Mackintosh kertoo matkasta, jolle lentoemäntä Mina itsensä järjestää päästäkseen karkuun ongelmia kotona. Kyseessä on ensimmäinen suora lento Lontoosta Sydneyyn, ja se saa paljon mediahuomiota sekä julkkismatkustajia. Mutta pian menee pieleen niin PR-mielessä kuin muutenkin, kone kaapataan. Mina on tiiviisti mukana alusta loppuun, pakotettuna tosin, sillä naista kiristetään uhkaamalla hänen 5-vuotiaan tyttärensä henkeä, jos nainen ei suostu yhteistyöhön. Pelastaako satoja matkustajia vai oma lapsi, kas siinä pulma. 

Kiinnostava kulma on myös adoptio, joka Minan tapauksessa on ollut haastavaa. Avioliitossakin on hankaluuksia, joten on ymmärrettävää, että Mina pakenee työhön, jossa tavallisesti viihtyy, vaikka mies on vastakarvaan. Mutta juuri tämä lento olisi ehkä saanut jäädä väliin. 

MacIntoshin kirjat koukuttavat tehokkaasti niin, että kesken ei voisi kuvitellakaan jättävänsä. Tästä jäi jopa muistijälki, joka tuskin kuitenkaan kantaa siihen päivään saakka, kun itse ehkä saa joskus taas lähteä lentomatkalle. 

Clare Mackintosh. Panttivanki. Gummerus 2021. Suomennos Marja Luoma. 

- - -

Pauliina Suden Seireeni ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Onneksi luin sen vihdoin, sillä viihdyin mainiosti sen kanssa, vaikken mielelläni risteilylle lähtisikään. Oli silti kiinnostavaa kuulla, millaisia ovat todelliset luksusristeilyt. Nyt ei puhuta tallinkeista eikä siljoista, vaan ökymatkailusta Välimerellä paatissa, jossa on 5 000 vaativaa matkustajaa. Laivalla on omat koripallokentät, leffateatterit, kaikki mahdolliset viihtymisen ja hemmottelun palvelut, mikä edellyttää tietysti valtavan määrän henkilöstöä.

Suomalaiset sisarukset Leia ja Ripsa lähtevät mukaan risteilylle Barcelonasta. Kyse ei ole tyttöjen bailausmatkasta - vaikka Ripsa kyllä parhaansa yrittää homman tähän kääntää - vaan aikuisten ja äitien reissusta, jossa on tarkoitus myös katsella maisemia ja historiallisia kohteita satamissa matkan varrella, kuten Pompeijia, jonka näkemisestä Leia on haaveillut. Leian sosiaalinen omatunto kolkuttaa herkästi, eikä hän voi hyvällä mielellä katsella henkilöstön orjamaista aherrusta. Järkytystä herättävät myös uutiset Välimerellä turvattomina seilaavista pakolaisista. Toimen naisena hän pyrkii saamaan niin henkilökunnan kuin pakolaisten huonoa kohtelua tietoonsa ja julki, ja joutuu napit vastakkain laivayhtiön kanssa. Sen intressit kun ovat täysin toisenlaiset. 

Alussa unohdin lukevani dekkaria ja tuudittauduin mukavaan reissuun naisten kanssa. Juhlimista, flirttiä, övereitä laivan tarjoomuksia... kunnes alkaa tapahtua. Vyöry kasvaa, jännitys tiivistyy ja juoni tihenee, toden totta, aivan loppuun saakka! Saattaa olla, että tämän jälkeen mieli tekee risteilylle entistä vähemmän. Ahdistusta aiheuttavat paitsi jännärimäiset tapahtumat myös tieto siitä, että todellisuus on monessa kohtaa läsnä. Mukavuuslipun alla työolot voivat olla surkeat, ja vielä surkeampaa on ihmissalakuljettajien uhreilla. Leian puheet oikeudenmukaisuudesta ja riistosta ovat asiaa, ja sitä puolta on vähintäänkin riittävästi - kyse on sentään viihdekirjasta - mutta pointit tulevat selviksi ja tehokkaasti tunnetasolle saakka. 

Mutta seikkailusta on kyse, ja ennalta-arvaamattomista tapahtumista. Henkilöt ovat uskottavia, ja heistä kuoriutuu mielenkiintoisesti uusia piirteitä pitkin matkaa. Toivottelen hyvää risteilyä sinullekin!
 

Pauliina Susi: Seireeni. Tammi 2017. Kansi Timo Numminen. 

- - -

Risteilystä on kirjoittanut myös ruotsalainen Mats Strandberg. Osuvasti nimetyn kirjan, Risteily, (Like 2016, suomennos Stella Vuoma) luin jo aiemmin, mutta siitä ei mieleen kuitenkaan paljon jäänyt. Väkivaltaa piisasi.  

Ruth Ware on sijoittanut suljetun paikan arvoituksen kirjaansa Nainen hytissä 10 (Otava 2017, suomennos Terhi Kuusisto. Hypistelin tätä joskus, mutten suoraan sanoen muista siitä mitään. Mahdoinko edes lukea, tuskin ainakaan loppuun asti. Kun katson kirjabloggareiden juttuja, jotain kelloja soittaa lainattu ripsiväri ja risteilijä Aurora Borealis, jolla matkalle päässyt tiedottajanainen näkee jotain outoa.

Vesille vie myös saksalainen Sebastian Fitzeck kirjallaan Matkustaja 23 (Bazar 2021, suomennos Sanna van Leeuwen). Kirsin kirjanurkka kuvaa kirjaa niin hyytävästi, että painajaisten pelossa jätän tämän suosiolla väliin. Psykopaattista, iljettävää... Huh!

Taidan jättää jännittävän mutta hajanaisen mielikuvittelumatkailun toistaiseksi ja siirtyä perusromaaneihin kesämoodin jälkeen. Ensimmäinen syksyn uutuus nimittäin putkahti juuri postilaatikosta, joten tästä se lähtee, kirjasyksy 2021. Hyvää sellaista myös sinulle!

 

Äänikirjakokemuksia

Olen tehnyt äänikirjakokeiluja. Nautin kirjoista esineenä, tekstistä kirjaimina, ihailen niiden jonoja ja selailen äkkiä pari sivua taaksepäin, tarkistan tekstissä mainitun nimen, kurkkaan kannen värin, luen uudestaan vaikuttavan kappaleen, äimistelen kekseliästä taittoa, jolla asiat tuodaan näkyviksi, suljen takakannen painokkaasti. Luettu! Fiilistelen pinoa pöydällä, suunnittelen jatkokäyttöä. Kaverille, omaan hyllyyn, kirjaston kierrätykseen...

Entä jos kaikki nämä elementit puuttuvat lukemisesta? Outoa ja riisuttua, mutta toimii tarpeissa, joita en edes tiennyt omaavani. "Kevytversio" lukemisesta - jollaisena vielä äänikirjakuuntelua pidän - viihdyttää kävelyllä ja muissa puuhissa, kun teksti ei ole niin tärkeä, että se pitäisi omin silmin nähdä. 

Tällaisina toimivat hyvin trillerit. Jännitys kasvaa tehokkaasti ääneen luettuna, mutta joka lause ei ole merkityksellinen. Tilanne kehittyy, vaikka jotain menisi ohi. On myös niin, että paperikirjassa on äänikirjaa helpompi hypätä jotain yli, jos kohta ei ole kiinnostava; silmäily kertoo kuitenkin, mitä menettää. Äänikirjassa niin ei voi tehdä. "Pakolla" kuunneltu tunnelma kasvaa. Kuuntelin Mats Strandbergin Risteilyn (suomennos Stella Vuoma). Huh. Pelotti. "Itämerellä ei kukaan kuule huutoasi."

Tietokirjoja ja elämäkertoja on hyvä kuunnella. Kun tekstiä ei tarvitse makustella, varsinainen asia korostuu. Toimii. Kuten jo kerroin, Tuomas Nyholmin Samu Haberin elämäkerta on mainio äänikirja. 

Perinteinen kaunokirjallisuus on minulle vaikeampi pala kuunnella. Huomaan, että ajatus harhailee helposti, kun en hahmota tekstiä selkeinä osina, kuten paperikirjassa teen. Venla Saalon Kukkia maan alla (linkki Tuijatan juttuun) on epäilemättä mainio kirja. Kuunneltuani sen minusta tuntui, että jäin jotain vaille. Kun keskittyminen välillä herpaantui - joku huuteli vierestä tai tuli muu katkos -, kelailin taaksepäin ja kuuntelin uudestaan. En oikein saanut kokonaisuudesta kunnon otetta, vaikkei kirja ole haastavaa luettavaa. REC-tyyppistä kokeellista kirjaa en edes uskaltaisi yrittää kuunnella!

Kokeilin myös Tommy Orangen Ei enää mitään -kirjaa (suomennos Jussi Korhonen), kesken jäi toistaiseksi, ei vetänyt. Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua  (suomennos Karoliina Timonen) sujui helpommin, vaikken huomannut läheskään kaikkia hienouksia, joista linkkaamani Helmi Kekkosen juttu kertoo. Vähän hätäännyn: voinko edes sanoa kirjan lukeneeni, jos koen lukukokemuksen jäävän näin vajaaksi? 

Onneksi Jarkko Volasen Varjoihmiset oli sujuva kuunneltava (linkki Ompun juttuun). Juha teininä ja aikuisena, punk-ajan muistot, selkeät kaksi aikatasoa ja yhden kertojan näkökulma, pysyi kasassa ja kiinnosti. Kyllä, olen lukenut ja sisäistänyt. Ehkä alan oppia tämän?

Äänikirjoja kuuntelevat paljon kirja-alan ammattilaiset. Luulen, että he saavat niistä enemmän kuin tavislukijat. He ovat tottuneet etsimään tiettyjä rakenteita, kliseitä, muotoja. Ne löytyvät myös kuunnellessa. Paradoksaalisesti äänikirja toiminee hyvin myös vähän lukeville. Kun ei haeta tekstillistä hienoutta, vaan juonta ja tunnelmaa. 

Lopputulos: ei joko tai vaan sekä että. Äänikirjat laventavat lukemista. Kirjallisuuden korkeat laineet leiskuvat komeasti ja niillä voivat surffailla nekin, jotka eivät halua tai pysty ottamaan kirjaa fyysisenä esineenä. Tämä on ehdottomasti hyvä juttu. Samoin äänikirjojen valtava valikoima, helposti kenen tahansa ulottuvilla. Jo se pelkästään tuo lisää lukijoita kirjallisuuden pariin. Huonoa on se, että kirjailija hyötyy tästä surkean vähän (linkki Ylen uutiseen). Se ei ole reilua eikä hedelmällistä kirjallisuuden tulevaisuutta ajatellen. 

Itselläni on vielä treenaamista, jotta pystypäin saatan sanoa kirjan "luetuksi" kuuntelemisen jälkeen. Ja postata siitä. Toistaiseksi en ole merkkaillut kiinnostavia, mahdollisesti postauksessa siteerattavia kohtia, kuten paperikirjaa lukiessa teen. 

Nyt olen luke... eikun kuuntelemassa, vai sittenkin lukemassa, erityisen hyvää kirjaa, omakohtaista romaania uupumisesta. Kyseessä on Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Toistaiseksi olen haltioissani, samastun moneen ja iloitsen sujuvasta, tervejärkisestä sanomisesta. Mutta siitä lisää myöhemmin. Kuuntelemisiin, lukemisiin!