Tiina Raevaara: Peilityyni

Geenitutkija Eerika Hämerannasta kertovaa tieteistrillerisarjaa lukeneet tietävät, että Eerikalla on salaisuus. Se liittyy hänen tyttäreensä Tuulikkiin, joka on nyt 12-vuotias. Mutta onko äidillä ja tyttärellä jotain tekemistä Tuulikin koulukaverin Isabellan katoamisen kanssa? 

Tyttö häviää jälkiä jättämättä viattomasta ympäristöstä, leirikoulusta Paraisilla, mikä saa viranomaiset ymmälleen. Ja aikuiset kauhistuneiksi. Myös lukijan: uhka lapselle lienee pahin pelko, mitä voi kuvitella. Kaikki vanhemmat tai muut lasten läheiset ovat monenlaisia uhkakuvia mielessään nähneet, luulen, joten samastuttavuus toimii heti vahvana ja pelottavana. Lisäksi käy ilmi, että läheiseltä merialueelta löytyy miinoja. Uusia, ei sodanaikaisia.

Panu, Eerikan mies, tietää, ettei Eerika pidä merestä, saaristoista tai laivamatkoista. (Lukijakin tietää sarjaa lukeneena, mutta tämä trilleri toimisi mielestäni myös itsenäisenä.) Parainen on meren rannalla, mutta leirikoulu on vasta alkua mereen ja laivoihin kytkeytyville tapahtumille, joihin Eerika joutuu juonen mittaan mukaan osin omasta halustaan, osin tahtomattaan. Panusta on hyötyä paitsi henkisenä tukena myös konkreettisesti, sillä hän tuntee merivalvontaa puolustusvoimia vuosia palvelleena. Ja suhtautuu rauhallisesti uhkaaviinkin tilanteisiin. Nyt hän yllättäen ehdottaa pienelle perheelle yhteistä merimatkaa Bengtskärin majakalle haahkoja katsomaan. Eerikan pitäisi voittaa pelkonsa. 

"Voi kuule, olen vähällä sanoa hänelle, tietäisitpä, mitä kaikkea olen tehnyt juostakseni pakoon pelkojani. En sano.
Panu katsoo minua odottavasti, mutta puhkeaa itse lopulta puheeseen.
 - Oon miettinyt Tuulikkia ja sitä, ettei se oikein kerro ajatuksiaan Isabellasta. Oon samaa mieltä kuin sinä - se varmasti tietää tai ainakin arvailee paljon enemmän kuin kertoo.
- Miten se liittyy tähän merimatkaan, kysyn kummastuneena."

Pitkäaikainen kollega ja ystävä Mikael on toinen, jonka kanssa Eerika voi pallotella ajatuksiaan. Mikael on toistaiseksi hoidossa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoitokodissa, mutta hänellä on suunnitelmia tulevalle. Uusi yritys, joka tutkii geeniteknologiaa syövän parannuskeinon löytämiseksi ja jossa myös Eerika työskentelisi. 

"Minua hymyilyttää: Panu ja Mikael ovat monella tapaa eri puusta veistettyjä, mutta tässä asiassa he ovat varsin samanlaisia. Yhteiskunnallisten pelkojen tarkoituksellinen nostattaminen on heistä molemmista vastenmielistä. He haluavat avoimuutta ja panostamista tavallisten ihmisten tavalliseen elämään." 

Eerika tajuaa miettivänsä "aivan liian vähän sitä, miten muut ihmiset joutuvat elämään elämänsä tai millainen tulevaisuus koko yhteiskunnalla on edessään." Kysymyksiin hän ei juuri ehdi paneutua nytkään, sillä Isabellan katoamisesta alkaa purkautua vaarallinen vyyhti, jonka keskiössä vaikuttavat olevan lapset, myös Tuulikki. 

"En ole koskaan nähnyt pelottavampaa paikkaa. Ihokarvat nousevat pystyyn ja kasvoilleni leviää kylmä hiki. Miksi minun on ollut niin vaikea uskoa Tuulikin ystävien väitteitä, vaikka ne täsmäävät omaankin päättelyketjuuni?"

Tarkemmin en juonta ala availla paljastusten pelossa, mutta kun tiedämme Eerikan oman alan ja kirjailijan koulutustaustan - Raevaara on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori - saamme aavistuksen siitä, mihin tapahtumat liittyvät. Eivät maailman sotatilanteeseen tai tunnettuihin ääriliikkeisiin, eivät edes Venäjän propagandaan tai ekokatastrofiin, vaikka kaikki vilahtavat viitteellisesti tarinassa. (Jopa eduskuntatalo ja itsemurha, vaikkei tapahtuma perustukaan tosielämän äskettäiseen surulliseen tapaukseen: hämmästyttävä detalji silti ja vahvistaa ajatustani siitä, että parhailla kirjailijoilla on antennit, jotka vaistoavat tulevaa.) Enemmän on mukana näkymättömämpiä (ja siten pelottavampia?) ajankohtaisia ilmiöitä tieteen ja teknologian kehityksessä, ahneutta ja ihmisen mieletöntä viettiä olla maailman herra, ikuisesti ja amen.

Hieno, moniulotteinen ja syvän ammattitaitoinen teos jälleen Raevaaralta. Rehellisesti, alku oli minulle jonkinlaista hitautta ja paljon (turhia) selittäviä sanoja, tuskin olisin lukenut loppuun ilman naapurin suurta intoilua kirjasta. Mutta meno parani, ja jännitti kuten pitikin. Suosittelulla siis todellakin on vaikutusta. Toivottavasti blogijutullakin.

Kenelle: Tieteen ja trillerien ystäville, ammattitaitoa arvostaville, teknologian kehitystä tarkasteleville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville, taistelukohtauksia karttaville, jännityksen ystäville. 

Tiina Raevaara: Peilityyni. Like 2025. Kansi Timo Numminen.

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi

Anne Hiltunen on taidehistorioitsija, joka hämmästyi hyvillä mielin metoo-ilmiöstä. "Vihdoin, minä ajattelin." Vihdoin naisten kerrontaa häirinnästä todella kuunnellaan. Mutta pian hämmästys vaihtui kiukkuun. 

"Jokin oli vialla. Tuntui kuin heidän sanansa olisivat kaikuneet tyhjässä tunnelissa. Kukaan ei vastannut heille. Lopulta sain oivallukseni. Mikään ei ollut muuttunut. Puheet eivät johtaneet tekoihin."

Asialle täytyy tehdä jotain, päättää Anne. Hän ideoi julkisen performanssin hyväksikäytöstä, symbolisena anteeksipyyntönä naisille, ja onnistuu kokoamaan toteutukseen sopivan ryhmän. Työkkäri pitää performanssiin osallistumista sopivana aktiviteettina pitkäaikaistyöttömälle Suville. Lisäksi mukana on ohjaajana feministinen performanssitaiteilija Roni sekä kuuluisa näyttelijä Minna, joka oli julkisesti kertonut medialle raiskauksestaan. Jokainen heistä kertoo tarinaa vuorotellen lyhyinä lukuina. 

Ihmisvyyhti on valmis, ja sen solmut osoittautuvat tiukemmiksi ja syvemmälle ulottuviksi kuin lukija ikinä arvaisi. Olin täpinöissäni Martta Kaukosen esikoisromaanista Terapiassa, ja sama tyyli onneksi jatkuu. Lukijaa kieputetaan taitavasti eri suuntiin, ja yhä uusia salaisuuksia nousee esiin ryhmän yhteistyön edetessä, paljastumisen ja väreilevän väkivallan uhka kasvaa. Lukijana on erityisen nautinnollista saada arvoituksiin ratkaisuja, joita Kaukonen paljastaa viimeiselle sivulle saakka.

Pidän tyylistä, jossa tapahtuu paljon napakkaan tahtiin ja jossa lukija saa kerran toisensa jälkeen ällistyneenä huomata arvioineensa tilanteen väärin - sillä totta kai koko ajan on yritettävä ratkoa mielessä herääviä kysymyksiä. Kehen voi luottaa tai miksi ei? Kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa, vaikka käänteitä ja yksityiskohtia on runsaasti. 

Juoniviihteen ohella lukija saa laittaa peliin aivosolujaan ja mielikuvitustaan. Taidemaailman kuviot kiinnostavat kulttuurinystävää, ja tutut tapahtumapaikat Helsingissä ja Kuopiossa auttavat tarinaan uppoutumista. Samoin muutamat viitteet esikoisromaanin tarinaan, joita oli hauska bongata. Vaikkei itse aihe ole vähääkään hauska. Hyväksikäyttö ja sen seuraukset. Tuliko metoo-ilmiöstä lopulta vain miesten väylä valittaa heidän asettamisestaan altavastaajiksi, kuten Anne ajattelee?

"Roni sanoi, että häntä oli jo pitkään vaivannut yksi asia. Kannattiko meidän pyytää anteeksi yksittäisiltä uhreilta? Kysehän oli kuitenkin viime kädessä valtarakenteista eli siitä, mitä me yhteiskunnassa hyväksymme. Pahaa tarkoittamaton kysymys sai Minnan suunniltaan. - Tässä ei ole nyt kyseessä mikään helvetin 'rakenne', Minna näytti etusormillaan lainausmerkkejä sarkastinen ilme kasvoillaan, - tässä on kysymys konkreettisesta rikoksesta, jonka uhri on oikea ihminen. Sinun on ihan turha yrittää etäännyttää tätä rikosta piiloutumalla jonkun helvetin teoriakehityksen taakse."

Vaikka kirjassa on vahva naisen aseman teema, se puhuu myös muunlaisesta hyväksikäytöstä kuin seksuaalisesta. Kuten vanhemman vallasta lapseen pahimmillaan. Myös maine ja media vaatimuksineen ovat tarinassa läsnä, kuten tänä aikana kuuluu. 

Kenelle: Fiksun viihteen ystäville, psykologisten trillereiden ahmijalle, yllätyksistä pitävälle.    

Muualla: Martta Kaukosen odotettu toinen kirja ei jää ensimmäisen varjoon, sanoo Fiktiofanin kynästä -blogi. 

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi. WSOY 2022. Kansi Perttu Lämsä.

Tuomas Niskakangas: Roihu

On tehokas trilleri, sanottava heti. Osaamista, hyviä elementtejä.

Suomessa eletään talouden romahtamisen jälkeisiä lama-aikoja joidenkin vuosien päässä tulevaisuudessa. Väestö on ikääntynyt, viruspandemia aiheuttanut suurtyöttömyyden, innovaatiomme jääneet ajastaan jälkeen. 

"Parissa vuodessa Suomeen oli syntynyt uusi alaluokka, johon vajosi iso joukko aiempaa keskiluokkaa. Työttömyys vain paheni, ja monien työntekijöiden palkat jäivät niin heikoiksi, ettei niillä käytännössä pystynyt elämään. Kun massoittain ihmisiä valui sosiaalitukien käyttäjiksi, valtion voimat loppuivat."

Valtaa pitää oikeistolainen Kilta, pääministerinään nuori ja energinen Leo Koski, mutta vasenliike on vahva ja yhä vahvistumassa, kun sen johtoon nousee terävä Emma Erola.

"Emma Erola olisi kasvonpiirteidensä puolesta käynyt kiltistä naapurintytöstä, mutta hänen katseensa sanoi kaikkea muuta: se oli päättäväinen ja viisas. Se kertoi, ettei tälle naiselle voinut puhua pehmoisia."

Molemmat johtajat taustajoukkoineen työskentelevät aktiivisesti muuttaakseen maan tilannetta parempaan päin. Keinot ovat rajuja alusta asti, ja muuttuvat koko ajan rajummiksi. 

"Metso sai selvät ohjeet siitä, miten, missä ja milloin murha tuli suorittaa, jos Peregrino antaisi lopullisen käskyn. Tämä ei ole pelkkä murha, Peregrino selitti. - Ymmärrätkö Metso? Kyse on kansakunnan perimmäisten etujen mukaisesta tehtävästä."

Kumpi puoli vetää pidemmän korren ja keiden etua oikeastaan ajetaan? Hommaan sotkeutuvat niin poliisi- kuin puolustusvoimienkin ylin johto, ja lukijaa harhautellaan ovelasti aivan loppuun saakka siitä, mitä oikeastaan on tekeillä. Median työtä kaiken raportoijana seurataan klikkejä saalistavan toimittaja Vilma Variksen kautta. 

Helsingin tutut kulmat vilahtelevat tapahtumapaikkoina Kesärannasta Korkeasaareen, josta eläintarha on lakkautettu ja paikka on muuttunut asunnottomien valtakunnaksi. Johtokeskus Keskuspuiston alla ja maanalaiset reitit ovat jännittäviä, koska yleisö niihin ei normaalisti pääse. Juuri tänään uutisoitiin uudesta tunnelin rakentamisesta Laakson sairaalalta Meilahteen - ajassa ollaan! 

Jännite purkautuu asiaankuuluvan näyttävästi suureen huipennukseen siellä, missä sen paikka Suomessa on jos missä: Senaatintorilla. 

Nautin vauhdista, yllätyskäänteistä ja sisällön monipuolisuudesta, joka syntyy pienin yksityiskohdin aina Erolan lempikirjailijan (Jane Austen) pohdinnasta aateliston asemaan. Taideheitot ovat hyviä täkyjä kulttuuria kuluttaville. Toimijoiden erilaiset motiivit ovat kiinnostavia, jopa uskottavia - no, sen verran kuin trillerissä tarvitaan. Keinoissakin löytyy kekseliäisyyttä, ja yhteiskunnallisuus on kiinnostavaa.

Lievä äijämäisyys vaivaa. Keskeisten naispäähenkilöiden ilmiasua kuvaillaan vaatekappaleita myöten, minkä tarpeellisuutta en tajunnut, paitsi Variksen kohdalla, joka käyttää ulkonäköään härskisti hyväkseen työssään. Miesten kohdalla ollaan suurpiirteisempiä, ulkonäkömainintaa ilmenee lähinnä silloin, kun se ei ole mairittelevaa. Ajatellaan vaikka hotellinjohtaja Harri Holstia, josta törttöilyineen tulee oikeistolle riesa. 

Tuleeko mieleen Ilkka Remes? En osaa sanoa, yhtään Remestä en ole saanut luettua, aloitellut turhaan paria. Hesarin politiikan ja talouden toimittajana aihepiiriinsä perehtynyt Niskakangas on kertonut ihailevansa myös Dan Brownin Da Vinci -koodia, mikä ei ole huono juttu hengästyttävän vauhdin ja näyttävien käänteiden osalta. Jos ei tässä koko maailmaa olla pelastamassa, yhtä valtiota ja kansakuntaa sentään. Toivottavasti se ei oikeasti ole vastaavan tilanteen edessä ja pelastuksen tarpeessa tulevaisuudessa. 

"Kaksi muuta ensi-iskua Ullanlinnassa ja Jollaksessa olivat lastenleikkiä: ne kohdistuivat vanhoihin herroihin, joilla oli vaikutusvaltaa, mutta ei aseellista suojaa. - Odotamme käskyänne, kuului ääni langan päästä. - Olkaa valmiina. Viisi minuuttia h-hetkeen. Kylmät väreet kulkivat miehen selkäpiitä pitkin. Vain viisi minuuttia. Kaikki oli valmista. Kansan tuki oli kaiken perusta. Oli aina ollut. Ja se oli heidän takanaan."

Kenelle: Vauhdin ystäville, politiikoille, tulevaisuutta pelkääville tai siitä haaveileville.

Muualla: Niskakankaan kokemus ja asiantuntemus taloudesta ja politiikasta näkyvät Roihussa joka tasolla, sanoo Kirsin kirjanurkka, joka sanoo kirjailijan haastavan jopa kotimaisen trillerikentän kuninkaat Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran.

Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava 2021. 

Helmet-haaste 2021 kohta 31, jännityskirja.

Lisäjännitystä elämään

Luulisi, että jännitystä ilmassa riittäisi nyt muutenkin, mutta ehei, niin yksinkertaista ei lukijan elämä ole. Vielä pitää lukea dekkareita lisäksi.

Tiedätte varmasti ruotsalaisen dekkaristin Viveca Stenin. No, hänen tyttärensä Camilla Sten seuraa äidin jalanjälkiä, ja nyt häneltä on ilmestynyt ensimmäinen suomennos. Kadonnut kylä on trilleri kaivoskylästä, jonka kaikki 900 asukasta katosivat mystisesti 1950-luvulla. Poliisi ei pystynyt selvittämään tapausta, joka kiehtoo dokumenttiohjaajaksi opiskelevan Alicen mieltä niin, että hän haluaa tehdä siitä lopputyönsä. Alice saa haalittua rahaa sen verran, että pääsee paikalle pienen kuvausryhmän kanssa tekemään esittelyä varsinaisen dokumentin pohjustamiseksi ja varojen keräämiseksi rahoittajilta.

Autiossa kylässä tapahtuu kummia, saa Alice ryhmineen pian huomata. Kuvaaminen ei olekaan helppoa eikä etenkään vaaratonta! Tyylikkään sujuva ja jännitteensä säilyttävä tarina, jonka lukee ahmien ja ahkerasti arvuutellen, mitä aikoinaan tapahtui ja miten se liittyy tähän päivään. Hyvää jännitysviihdettä. Sopivasti pelotti, jopa kauhistutti.

Camilla Sten: Kadonnut kylä (Staden). Bazar 2020. Suomennos Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff. 

Taitto Jukka Iivarinen. Arvostelukappale. Kaupoissa 5.5.2020 alkaen. 

Jotain uutta: kiinalainen psykologinen dekkari! Vieras kulttuuri, outo kirja. Nuori mies päättää tehdä murhan ja kadota. Oikeussalidraamaksikin osin kääntyvä tarina yrittää arvailla ja availla miehen motiivia: Kurja lapsuus? Pettymys elämään? Valtionhallinnon ankaruus? Silkka tekemisen puute?

"Pelottava tylsistyneisyys ilmeni minussa kahdella tavalla: ensinnäkin halusin lähteä ulos käytännössä heti sisään tultuani, ja toisekseen sitten kun olin lähtenyt, mieleni valtasi palava halu palata takaisin sisään. Minne ikinä meninkin ja mitä teinkin, tunsin aina tekeväni kaiken turhan päiten. Maailmalla ei ollut minulle käyttöä, eikä minun ja maailman välillä ollut minkäänlaista yhteyttä."

Antiikkitorikaupan kuvaus iskee aikaamme kuvaamalla paikallista bisneskulttuuria ja tuomalla mieleen eräät hengityssuojainkaupat.

"Kauppiaat mainostivat kylteissään tekevänsä 'rehellistä kauppaa' tavaralla, joka oli 'aitoa, tai ostaja saisi rahansa kymmenkertaisena takaisin.' Silti tiesin hyvin, että täällä juuri rehellisyys oli asia, joka herkemmin kuin mikään muu tilaisuuden tullen uhrattaisiin; uhrauksen välttämättömyys oli myös yleisesti tiedostettu tosiasia, josta ei puhuttu ääneen. Kauppiaat viilasivat asiakkaitaan sumeilematta linssiin, mutta tekivät niin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että myös asiakkaat yrittivät keinoja kaihtamatta hyötyä heidän kustannuksellaan."

Yhteiskunnallista kritiikkiä huokuva teos on kuulalta tekstiltään helppo ja nopea lukea, sisällöltään häiritsevä, kuten varmasti on tarkoituskin. Siinä mielessä kirja teki tehtävänsä, vaikkei siitä voi sanoa kovin pitävänsä. Ja uteliaisuus on tyydytetty: nyt voin nyökytellä tietäväisesti, jos sattuu tulemaan puhe kiinalaisesta nykykirjallisuudesta tai dekkareista, olenhan perehtynyt aiheeseen peräti yhden kirjan verran.

A Yi: Täydellinen rikos. Aula & Co 2020. Suomennos Rauno Sainio.  Kansi Perttu Lämsä.

Ruotsalainen kirjailija tekee trilogiaa 1700-luvun lopun Tukholmasta: ensimmäinen osa teki ansaitsemansa vaikutuksen, toinen jatkaa tiukasti samaa vahvaa linjaa. Väkevä ja aistivoimainen teksti vyöryy lukijan tajuntaan vastustamattomasti ja vie kaupungin köyhien ja kurjien joukkoon kujille ja toreille, hirsipuulle, lastenkoteihin, mielisairaaloihin ja vankiloihin - nurjalle puolelle niillä kauniilla rannoilla, joita mekin Ruotsin-reissuillamme laivoista ihailemme.

"Kaupunginvahdit kuulevat kaiken mutta kohauttavat vain harteitaan, itsekin humalassa ja välinpitämättöminä liitupiippujensa hehkussa. On varkaiden yö, ja sen joka hakeutuu tyhmyyttään sen huvien pyörteisiin, on paras sopeutua sen sääntöihin ja syyttää vain itseään. Tukholmassa hallitsee hulluus, ja on pelkkää turhuutta vastustella sitä."

Ensimmäisestä osasta tuttu kruununraakki Jean Michael Cardell selvittää jälleen poliisille arvoitukseksi jäänyttä kuolintapausta ystävänsä Wingen kanssa. Isälleen pettymyksen elämällään aiheuttanut aatelispoika Erik Tre Rosoria syytetään rakastettunsa verisestä murhasta, mutta asiassa on epäilyttäviä piirteitä. Erittäin epäilyttäviä, käy ilmi!

"- Etsimme Erik Tre Rosoria. Kauppias nyökkää. - Hän ei ole enää täällä. Missä hän sitten on? - Hänet on viety hullujenhuoneelle. Cardell karjahtaa tyrmistyneenä. - Minkä helvetin takia? Kauppiaan kasvoilla paistava alakulo lähentelee epätoivoa. - Ei keksitty muuta neuvoa. Poika ei enää ollut oma itsensä, edes entiseen verrattuna."

Pääjuonen ohella tapahtuu paljon muutakin. Cardellin suojatti Anna Stina Knapp ilmestyy miehen elämään yllättäen kateissaolon jälkeen. Erikin ystävän Johan Axel Schildtin kohtalo kummastuttaa. Ruotsin ja muiden siirtomaavaltojen pahimmat ja julmimmat puolet piirtyvät elokuvantarkasti lukijan silmien eteen. Vieläkö joku haikailee vanhoja hyviä aikoja? Kirja on hullunrohkea sukellus historiaan ja mielikuvitukseen, ja kuljettaa lukijan tehokkaasti nykyhetkestä erilaiselle Ruotsin-reissulle. Kirjan loppuessa on hieman pökertynyt olo. Onneksi muistin, että tulossa on vielä kolmas osa. Arvannette nimen -  kyllä, se on 1795.

Lue myös osat 1793 ja 1795

Niklas Natt och Dag. 1794 Elävien haudasta. Johnny Kniga 2020. Suomennos Kari Koski. Kansi Maria Mitrunen.  

Karmeita kirjoja! Fiona Barton: Leski ja A.J. Finn: Nainen ikkunassa

Karmeus ei viittaa kirjan laatuun, vaan sisältöön. Bartonin Leski kiinnosti aiheen kuultuani: kuvittelin, että tulossa on kotimaisen tv-sarjan Mustien leskien tapaista mutta herkullisempaa kostofantasiaa kaltoin kohdellulta vaimolta mustan huumorin myötä. No ei tullut.    Tuli pahempaa.

Kun tajusin, että kyse on kadonneen pikkutytön tapauksen selvittämisestä, teki mieli keskeyttää lukeminen, mutta ei arvoitusta enää voinut jättää mielen perälle kummittelemaan. Barton hyökkää suoraan arimpaan kohtaan lukijassa: voiko pahempaa rikosta olla kuin lapsen sieppaus, mielikuvituksen heti tilanteeseen luomine lisäpiirteineen? Ajankuvaa luovat netinkäyttö ja sivut, joille ei toivoisi lapsensa eksyvän. Harmitonta aikuisten leikkiä?

"Isi sanoi, että minä olin liikaa tietokoneella", Kultakutri vastasi. "Isi rankaisi minua." Kumpikin tiesi, että hän oli jo kaksikymmentä- seitsemänvuotias, mutta leikki oli jo käynnissä. - Millä lailla? - En viitsi kertoa. Saattaisi tulla taas vaikeuksia. - Kerro nyt. Ja Kultakutri kertoi."

Hienovaraisuudesta Bartonia ei voi syyttää jatkossakaan, niin railakkaan purevasti hän kuvaa sekä poliisin että etenkin median toimintaa. Molempien tavoitteet ja tehtävät tehdään selviksi, molemmat sisältävät raadollisuutta, kylmää tosiasioiden toteamista ja taitavuutta työssä, mutta myös virheitä, joita inhimilliset seikat vääjäämättä aiheuttavat. Tässä kirjailija on ehdottomasti parhaimmillaan. Se selittyy myöhemmin, kun luen liepeestä, että hän on tehnyt pitkään töitä suurissa brittimedioissa ja nykyisin kouluttaa toimittajia.

Juoni ei sinänsä ole erityinen, eikä näkökulmatekniikka - äänessä ovat leski, poliisi, toimittaja ja muutama muu - eikä edes teksti, joka välillä junnaa. Kevennystä ei löydy millinkään verran, ei huumorina tai sivujuonina, mutta kokonaisuus toimii riittävän hyvin, koska todentuntu on läsnä. Ja se luo tunnelman, joka pelottaa ja hämmentää ja jolle on pakko saada lopetus, loppupisteen kautta. Niitä kirjoja, jotka on pakko lukea loppuun mutta joista jää tahmainen olo. Tehokas, myönnän, ja lajissaan taitava. Laji ei vain ole minulle sopivin. Lukekoon ken uskaltaa!

Kenelle: Pelkoa pelkäämättömille, käsien likaamista kaihtamattomille, median toiminnasta kiinnostuneille.

Muualla:  Koukuttava, jopa hengitystä salpaava, sanoo Mai. Jean on aika pelottava hahmo, sanoo Hemuli ja linkkaa muihin blogiarvioihin.

Fiona Barton: Leski (The Widow). Bazar 2018. Suomennos Pirkko Biström.
 
  - - - - - - 

Annalla on agorafobia, avaran paikan kammo. Hän on linnoittautunut kotiinsa New Yorkissa, tilaa tarvitsemansa kotiinkuljetuksina eikä tapaa ketään, jos ei ole pakko, ja harvoin on. Mieheen ja lapseen hän pitää yhteyttä keskusteluin. Itseään hän ravitsee lähinnä punaviinillä ja psyyken lääkkeillä.

Yksi sosiaalinen ase hänellä on: ikkunat. Anna seuraa vastapäisten talojen ihmisten elämää ja osuu näkemään väkivaltaisen kohtauksen. Uteliaisuus ja hätä voittavat kammon, ainakin yrittävät. Miten Anna sotkeutuu naapurien tilanteeseen ja miten hän itse pärjää? Hän on sentään koulutukseltaan psykologi; naisella luulisi olevan keinoja selvittää niin oma sekava tilanteensa kuin auttaa muitakin, muutenkin kuin netissä neuvomalla, mitä hän harrastaa. Se tuntuu terveeltä ja kannatettavalta toiminnalta Annan itsensä kannalta. Mehän tiedämme, ettei hän ole kunnossa, ja jatkuva viini- ja lääkekuuri tuo lukijalle lisäpäänvaivaa: miten paljon Annan kertomaan voi luottaa?

Anna joutuu huomaamaan, että ovet ja ikkunat sulkemalla ei pääse pakoon maailmaa eikä ihmismielen syövereitä, sen hienoine ja kammottavine puolineen. Lukijalle arvoitukset avautuvat monien vihjeiden kautta.

"Jane kirkaisi. Kaksi kertaa. Hänen poikansa sanoi, että mitään hätää ei ole. En voi kutsua poliisia; jos Ethan ei puhu minulle, hän ei varmasti puhu virkavallalle."

Kelpoa psykologista jännitystä; ennalta arvaamatonta, hiljalleen salaisuuksiaan raottavaa. Ja pelottavaa: on mahdoton olla kuvittelematta, miten itse reagoisi Annan tilanteessa. Melkoinen taistelutarina!

Kenelle: Vainoharhaisille. Pahinta pelkääville. Ajatukset pois arjesta tahtoville.

Muualla: Kirjojen kuisketta esittelee kirjan lisäksi kirjailijan. Samoin tekee Kirsin Book Clubin Minna, joka nautti erityisesti siitä, ettei ratkaisu paljastunut liian aikaisin. Kenen taistelusta oli kyse ja kuka on tehnyt rikoksen, vai onko kukaan?

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window). Otava 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Sain kirjat kustantajilta, kiitos!

Ulkomaisia uutuustrillereitä

Oliko se britti Gillian Flynn Kiltillä tytöllään, joka aloitti tykityksen psykologisilla trillereillä, jotka hämäävät, härnäävät ja pyörittävät lukijaa vinhasti pitkin matkaa ja ällistyttävät loppuratkaisuillaan?

Lajityypin menestys poikii runsaasti seuraajia, joihin kuuluu myös ruotsalainen Camilla Grebe kirjallaan Jää pettää alta (alun perin Älskaren från huvudkontoret). Suomalaista nimivalintaa en pidä onnistuneena - aasinsilta, jää ei liity mitenkään itse asiaan, vaikka samaa siltaa käytetään kirjan sisälläkin - mutta tarina on kelpo pyöritystä. Rikospoliisi Peter apunaan profiloija Hanne selvittelevät murhaa ja samalla keskinäisiä suhteitaan. Toisaalla vaatemyyjä Emma rakastuu työnantajayrityksensä johtajaan Jesperiin, vaikka hankaluuksia koituu, kun seurustelu on pidettävä työkavereilta salassa. Mutta Jesper katoaa ja hänen kotoaan löytyy ruumis. Mitä tapahtui?

Vasta loppupuolella aavistin, mistä on kyse, joten jännite pitää ja sivut kääntyvät vikkelästi, vaikka tiettyä laskelmoinnin makua ei tämäntyyppisten kirjojen henkilöissä ja tapahtumissa voi välttää. Kärjistyksillä ja liioitelluilla luonteenpiirteillä edetään, mutta jos se ei haittaa, siitä vain Emman matkaan salaromanssin pauloihin! En muuten ihmettelisi, jos tästä muodostuisi sarja, vai olenko peräti kuullut sen jostain? Peterin ja Hannen poliisityöt saattaisivat hyvinkin jatkua.

Camilla Grebe: Jää pettää alta. (Älskaren från huvudkontoret) Gummerus 2017. Suomennos Sari Kumpulainen.

Muualla: Blogiarvioita on paljon, katso vaikka Kirsin kirjanurkan juttu ja sieltä lisää linkkejä.

--------

Lukusukkula tämäkin: J P Delaneyn Edellinen asukas kertoo erikoislaatuisesta arkkitehdistä Edwardista ja hänen suunnittelemastaan talosta, johon Edward valitsee vuokralaisen omien outojen kriteeriensä perusteella. Kertojina toimivat vuorotellen talon edellinen vuokralainen Emma (jälleen Emma, jolla on ongelmia!) ja nykyinen asukas Jane. Jane selvittelee, mitä Emmalle tapahtui ja saa selville monenlaisia taloon liittyviä salaisuuksia.

Emma. Jane. Emma. Jane. Emmajane. Janeemma. Emmajaneemmajane. Kertoja vaihtuu niin tiuhaan, että välillä pitää pysähtyä ja tarkistaa, kumman kertomusta nyt luenkaan. Vauhdikas ja yllätyksellinen, enkä taaskaan arvannut loppuratkaisua. Olen ihan höynäytettävissä!

Tällaisen kirjan nielaisee nopsaan, mutta epäravittu tuntu jää. Kun sanomana ei ole muuta kuin pahiksen osoittaminen eikä tekstissä tasoja jännityksen kasvua enempää, tuntuu köyhältä. Kelpo kirja sinänsä lajityypissään, vaikka simppelinpuoleinen siinäkin. Kirjailijanimen taakse kätkeytyy kuulemma jostain toisesta genrestä tuttu englantilainen kirjailija. Netti juoruaa hänen olevan Anthony Capella (Napolilainen naimakauppa, Ruokaa amore).

Kirjasta on tekeillä myös leffa,  jonka ohjaaja Ron Hubbard on ohjannut maailmanluokan elokuvia, kuten Da Vinci -koodin ja Kauniin mielen. Minun ikäluokkani muistaa miehen 1970-luvun tv-sarjasta Happy Days, jossa hän näytteli Richie Cunninghamia, perheen poikaa ja Fonzien kaveria.

J P Delaney: Edellinen asukas. (The Girl before) Otava 2017. Suomennos Satu Leveelahti.

Muualla:  Nerokas, täyden kympin trilleri, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin.

-------

E. O. Chirovicin Peilien kirjaa mainostetaan Joël Dickerin kirjojen ystäville: en kuulu heihin, mutta Peilien kirjasta pidin. Siinä tapahtumille alkusysäyksen antaa käsikirjoitus, josta piti tulla erään professorin murhan selvittävä romaani, mutta teksti jäi kesken ennen kuin ehti murhaajan paljastamiseen saakka.

Käsikirjoituksen tekijä on kuollut, joten kustannustoimittaja pyytää ystäväänsä selvittelemään tapausta. Ehkä he voisivat täydentää käsikirjoituksen valmiiksi kirjaksi? Kiintoisa asetelma, josta seuraa kiintoisa ja yllättävästi henkilöitään peilaava tapahtumaketju ja tietysti, kuten asiaan kuuluu, murhaajan metsästys. (Mainio peilimäinen kansipaperi, muuten!)

Jännittävää psykologista pyöritystä sekä piristävän tuoretta ja ajantasaista tekstiä tämän päivän ilmiöineen. Kiintoisaa sekin, että kirjailija on syntyisin Romaniasta ja asuu nykyisin Belgiassa.

E. O. Chirovici: Peilien kirja. (Book of mirrors) Otava 2017. Suomennos Inka Parpola.

Muualla:  Vanhan ajan dekkarin lumoa, tuumii Riitta Kirja vieköön.