Ihmisten asiat

En enää muista, kuka tätä kirjaa suositteli, mutta kiitos. Kaiken hälinän keskellä tuntui hyvältä lukea rauhallinen, tavallisista asioista kertova inhimillinen kirja.

Kertojarouva on eläkeläinen ja leski; tilitoimistossa ikänsä työskennellyt, joka nyt muistelee (harvoja) miessuhteitaan, edesmennyttä aviomiestään Jarnoa, äkkiä kuollutta parasta ystävätärtään Ritvaa, uraansa, vanhan äitinsä kuolemaa ja kaikkea sitä, mikä on edeltänyt tätä päivää.

Lassila sulautuu naisen nahkoihin luontevasti - vaikka osin asiat ovat itselleni vieraita. Kirja pakottaa miettimään omaa historiaa. Kuten kohta, jossa nainen muistelee ensimmäistä vakavaa miessuhdettaan:

"Se, että Esko minua halusi, lisäsi minun merkitystäni, kasvatti minun kokoani ja minä aloin tulla enemmän näkyväksi kuin ennen. Sen ansiosta muutkin miehet alkoivat huomata minut."

Rakkauden vaikutuksia pohditaan, vapaaehtoista lapsettomuutta sivutaan; toisin toimiva Ritva toimii peilinä ja vertauskohtana. Näin teki Ritva, näin tein minä. Ritva oli muuten aika viisas nainen. Tai fiksusti ennakoi näitä feel good -aikoja.

"Hyvä elämä tarkoitti ennen, että teki hyvää muille, mutta nykyään hyvä elämä syntyy siitä, että tekee hyvää itselleen, Ritva sanoi."

Iän tuomat erot ajatteluun tulevat selviksi. Ja onhan tämä ikääntyneen näkökulmaa, koko kirja.

"Nuorena ajattelee, että aika on ainetta, josta voi tehdä mitä haluaa, elettävän päivän ja tulevatkin päivänsä."

Jarno, sisäasiainministeriön virkamies, oli aviomies, ei intohimon kohde. Arvattava, säntillinen, turvallinen. Vaikkei naisesta koskaan oikein tuntunutkaan siltä, että tämä on se oikea, Jarnosta kasvoi sellainen - huomaako hän sen vasta, kun Jarno oli kuollut?

"Aika, kuolema, suru, niin ja se rakkaus, ihmisten asioita ne vain ovat, eivät ne muuta ole, ja kun ihmistä ei enää ole, ei niitäkään enää ole."

Pieniä sattumuksia; simpukasta löytyy helmi. Mökillä vietetään aikaa. Kaupungissa Stockmannilla ruokakaupassa. Ei sen kummallisempaa. Tavallisuus on suuri voima, ehkä suurin.

"Kun suljin oven, mieleeni tuli, kuinka hyvä on olla tavallinen ihminen."

Kenelle: Ihmisten asioista kiinnostuneille. Tavallisuudesta viehättyville. Rauhallisen luettavan hakijoille.

Muualla: Merkityksellisistä hetkistä kannattaa pitää kiinni, jottei elämästä tule liian tavallista, sanoo Maria. Annissa kirja herätti tunneaallon. Karoliina piti, mutta miettii kertojan epäluotettavuutta ja sitä, onko päähenkilö hellyttävä vai masentava. (Ja minäkin mietin, onko päähenkilön nimi Gun - sitä ei sanota kertaakaan, mutta eräs Gun mainitaan).

Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos 2013.

Matkamusiikkia

Iisa asuu Turussa, ja hänen miesystävänsä insinööri-Esko on matkatöissä raksa-alalla Kuopiossa siltaurakassa (mahtoiko kyseessä olla Kallan siltojen työ). Turun torilla Iisa törmää yllättäen Aimoon, Eskon 88-vuotiaaseen isään, joka on päättänyt lähteä käymään vielä ennen kuolemaansa kotikonnuillaan Savossa.

"- Minä tarvitsen jonkun ajamaan minut Savoon kuolemaan. Kuka hullu huru-ukko sitä haluaa kuolla tämmöisessä paikassa jossa sairaalassakin joutuu kuulemaan sitä mongerrusta. Ei oo rumempaa asiaa maailmassa. Sitä minä en halua kuulla kun minä kuolen. - Turun murretta? - Minä haluan kuulla tuulta ja lintujen laulua."

Iisa suostuu kuskiksi, ja alkaa matka halki Suomen. Aimon muisti pätkii pahasti, ja Iisalla on huolehtimista, mutta hän heittäytyy täysillä mukaan. Hänellä on omat ongelmansa, joista karkumatka antaa mukavasti hengähdystaukoa. Suhde Eskoon, tekemättä jäänyt lapsi - Iisa on jo yli nelikymppinen - tympivä työ, niitä "tavallisia". Eikä autokaan kulje kuin maksimissaan yhdeksääkymppiä alkamatta täristä.

"- Mihinkä me mennään? - Kohti kuolemaa ja auringonnousua. - Missä ne on? - Juvalle päin."

Matkantekoa seuraa hirvi. Kuinka suomalaista, kuinka tuttua pitkien matkojen ajajille. Tämä hirvi kommentoi matkaa ja olemistaan muutenkin, seurailee ihmisiä ja näiden tekemisiä. Paikat vaihtuvat Turusta Tampereeseen, siitä Juvalle. Mutta reissu ei lopu sinne, vaan jatkuu kohti pohjoista. Tuurin kyläkaupan kautta ajetaan Kemiä kohti ja vielä ylöspäin, sillä Aimon mukaan

"- Lapissa on taivas korkeella."

Puikkosen kieli on raikasta ja pirskahtelevaa. Kuten usein teatteriammattilaisten kirjoittamissa kirjoissa, tarina on selkeän näytösmäinen. Juoni jää sivuseikaksi kunkin hahmon pohdintojen keskellä. Vanhuuden tunnot Puikkonen kuvaa Aimon kautta oivaltavasti, mutta Iisan ajatuksiin en pääse käsiksi. Tarkemmin sanoen, en ymmärrä häntä yhtään. Miksei hän kerro Eskolle, mitä toivoo? Miksei edes sitä, että hän on tämän isän kanssa reissussa? Ärsyttävä tyyppi, joka tekee asioista monimutkaisia, vaikka saa paljon anteeksi Aimosta huolehtimisellaan. Esko ei ole sen uskottavampi miehenä, joka tekee kummallisia äkillisiä päätöksiä. Sopivat hyvin toisilleen.

Persoonallisen kielen lisäksi kirja tarjoaa huumoria välähdyksinä, vaikka kuolemaa kohti kuljetaan. Mukana on myös Iisan perhettä ja sukua, mutta Aimoa lukuunottamatta henkilöt - tai pitänee sanoa hahmot, muistetaan myös hirvi - ovat epäuskottavia. Tarina tavoittelee maagista outoutta, mutta kummaa ei ole riittävästi vinksauttamaan kirjaa reilusti vaikka Meri Kuusiston Amerikkalaisen tapaan omille herkullisille raiteilleen. Tulos jää jotenkin vaillinaiseksi, eikä ihan selviä, mikä kirjan pointti on. Tai en vain tajunnut. Ehkä pointti matkassa on vain - matkanteko.

Muualla: Hengityskeinussa tajuttiin. Kiiltomato.net sanoo kirjan jättävän paljon lukijan tulkinna varaan.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia. WSOY 2013.

Toisin - minun Asperger-elämäni

Paula Tilli on nuori nainen, joka on koko ikänsä saanut kuulla olevansa erilainen. Yleensä laiska ja saamaton, sillä tytön on ollut vaikea selviytyä asioista, jotka valtaosalle ovat helppoja, kun omista tavaroistaan huolehtimisesta, musiikin kuuntelusta tai elokuvan katselusta.

Toisaalta hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo kolmivuotiaana, ja edelleen oppii uuden kielen muutamassa kuukaudessa, sillä kielioppi on hänen intohimonsa tai Asperger-termeillä sanoen erityiskiinnostuskohteensa.

Asperger-syndrooma on oireyhtymä, jonka yksi tunnusmerkki ovat nimenomaan erittäin voimakkaat mutta rajalliset kiinnostuksen kohteet. Lisäksi tila aiheuttaa muun muassa sosiaaliseen käyttäytymiseen erityisiä piirteitä, joita voivat olla muun muassa kirjaimellisuus, elekielen ja sen tunnistamisen puute ja aistiyliherkkyys. Oireyhtymän synnyn syytä ei tunneta, mutta se voidaan diagnosoida mm. hermoston toimintaa ja hormonipituisuuksia tutkimalla. Pahimmillaan oireisto estää koulunkäynnin, työskentelyn ja onnellisen elämän, jos henkilön erityispiirteitä ei huomioida; parhaimmillaan se tekee henkilöstä erinomaisen asiantuntijan, joka pärjää mainiosti. Asperger-henkilöt ovat usein huippulahjakkaita kiinnostusalueillaan.

Sen kummemmin psyykkisestä tai fyysisestäkään sairaudesta siis ei ole kysymys. Tilli kertoo kirjassa oman tarinansa, Asperger-henkilön tapaan erittäin perusteellisesti ja asiallisesti. Yksi hänen kolmesta erityiskiinnostusalueestaan on nimittäin terveys. Lapsena hän vielä pärjäsi hyvin kotona - äiti ymmärsi tytön erityispiirteet - mutta koulu, opiskelu ja työelämän aloitus olivat melkoista kidutusta. Kun on erilainen, aina kiusataan, ja Tillin erilaisuus näkyi.

Myös Asperger-henkilöt eroavat toisistaan; Tilli on sosiaalista ja puheliasta lajia. Silti kanssakäymisessä on ollut opettelemista: jos hänelle sanottiin tapaamisajaksi kello neljä, hän alunperin ymmärsi sen sekunnilleen ja ihmetteli suuresti niitä, jotka myöhästyivät puoli minuuttia. Nyttemmin hän on oppinut, että usein ihmiset tarkoittavat kellonajoilla tai muilla määreillä "noin"-lukua, että vauvan kuvaa esittelevälle kehutaan aina vauvan ulkonäköä, lahjoista kiitetään vaikkeivat ne miellyttäisi eikä aina kannata kertoa oikeasti, mitä kuuluu vastauksena mitä kuuluu -kysymykseen. On myös hyvä joskus kysyä muilta ihmisiltä heidän asioistaan, vaikkeivat ne kiinnostaisi pätkääkään.

Mutta nämä kaikki "itsestäänselvyydet" hän on joutunut opettelemaan erikseen. Kuulostaa todella työläältä, joten laiskasta ollaan kaukana. Rohkea nuori nainen halusi kertoa oman tarinansa toisia Asperger-henkilöitä auttaakseen ja rohkaistaakseen sekä tietoa jakaakseen. Ja tietoa alunperin suomalainen, sittemmin ruotsalaistunut Tilli tarjoaa runsaasti, hyvin ymmärrettävässä ja konkreettisessa muodossa, joten uskon kirjan täyttävän tehtävänsä.

Itseäni mietitytti eniten tuo erilaisuuden hyväksyminen; miten sinnikkäästi haluamme tunkea kaikki samaan muottiin. Lapsen käsketään "olla reipas", pelata pallopelejä ja askarrella, vaikka tämä vihaisi niitä tai ei kertakaikkiaan pystyisi. Aikuisen oletetaan matkoilla tai kyläillessä nauttivan paikallisia ruokia, vaikka hän on juuri sitä välttääkseen tuonut omat ruuat mukanaan. Pukeutuminen, kodinhoito, tuhat muuta asiaa, jotka "pitää" tehdä tietyllä tavalla, vaikka todellisuudessa ne ovat vain normeja oman päämme sisällä. Sieltä löytyy kaikenlaista kummaa, ihan meiltä jokaiselta. Siitä muistuttaminen on kirjan suuri anti.

Kenelle: Ihmisten erilaisuutta ihmetteleville, tietoa hakeville, neurologisista ilmiöistä kiinnostuneille.

Muualla: Mai kuvaa kirjaa valaisevaksi. Norkun mukaan se tuntuu ennen kaikkea aidolta.

Paula Tilli: Toisin - minun Asperger-elämäni. Finn Lectura 2013.

Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta.

Rakkaita terveisiä Saksasta

Jotenkin pysyväksi jääneen Saksa-teemani innoittamana luin Wladimir Kaminerin kirjan, joka tutkii kertomuksissaan pilke silmäkulmassa saksalaista mielenlaatua ja arjen elämää. Saamme kuulla muun muassa saksalaisesta lumimyräkästä (muutama hiutale tippuu taivaalta), urheiluhulluudesta (kuulantyöntö ja aitajuoksu opitaan jo pienenä), byrokratiasta (perustuu arkistokansioihin) ja Berliinistä opiskelukaupunkina (sinne ohjataan lapset, jotta muut kaupungit pysyisivät siisteinä).

Kaminer on syntyjään venäläinen (mikä sopii myös tämän hetken kiinnostusteemoihini), joten hän osaa katsella Saksaa hiukan ulkopuolisena, vaikka maassa on jo pitkään asunutkin. Hän vertailee saksalaisia ja venäläisiä, kuten että jälkimmäiset kestävät alussa mainittuja lumimyräköitä saksalaisia paremmin, mutta eivät viihdy kylmässä. Mutta ovat henkeviä, sillä sosialismin aikaan, kun kaikilla oli samanlaiset asut ja muut omaisuudet, oli kitaran soitto ja laulaminen ainoa keino erottautua. Saksalaiset ovat metsäihmisiä, eivätkä siksi oikein pärjää lumen kanssa, selittää Kaminer.

"Saksalaiset moittivat ulkomaalaisia, mutta jos he saavat heiltä jotain syötävää, he moittivat vähemmän."

Kaminerin sutkaisut ovat melko hauskoja eivätkä ihan ilmeisimpiä. Yllättävää, sillä saksalainen huumori harvoin naurattaa, jos sitä ylipäänsä sattuu löytämään tai ehkä pitäisi sanoa tarkemmin, ymmärtämään (nahkahousuhuumoria ei lasketa). Vieras kieli, vieras ajattelutapa? Yritän kuitenkin.

Muualla: Kirjastotäti päätti lukea kaikki Kaminerit. Muutaman vuoden takainen, mutta edelleen hyvä juttu saksalaisesta huumorista Pirjon blogissa.

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta. Sammakko 2013. Suomennos Anneli Vilkko-Riihelä.

Pitkäkatu

Tein löydön: mainio avioliitto- ja eroromaani kuopiolaiselta Torni-kustantamolta. Lukemani kirja on Laurikkalan kolmas, mutta luettavissa täysin itsenäisenä, kuten minä tein. En ollut kirjailijasta tai edes kustantamosta kuullutkaan, joten olen tosi iloinen tästä kirjastolöydöstä.

Pitkäkadussa Marja on ajat sitten eronnut huikentelevaisesta mutta viehättävästä Keijosta, ja on nykyään naimisissa kiltin Matin kanssa. Koska Marjalla ja Keijolla on yhteiset lapset, kanssakäymistä exän kanssa ei voi välttää. Arvaamaton Keijo keksii monenlaista pariskunnan rauhaa häiritäkseen, ja lasten varjolla se käy helposti. Kuulostaa tutulta varmasti monessa uusperheessä.

Kirjassa on monta kertojaa: Marja, Keijo, heidän jo iso poikansa nuori mies Antti ja Marjan äiti Armi. Jokainen tuo näkökulman omasta ikäpolvestaan ja perheroolistaan realistisena ilmi. Enkä tarkoita realistisella raskasta ja synkkää, vaan railakkaan kaunistelematonta otetta, jolla kirjailija henkilöitään kuvaa.

Pilkettä silmäkulmassa ei puutu, vaikkeivat perheen ongelmat naurettavia ole eikä heitä sellaisina esitetä: elämä vain on. Kirjoittajan elämänkokemus näkyy. Ja hänellä on selkeä nuotitus: kirjailija osaa säilyttää tasapainon yksityiskohtien ja kokonaiskuvan välillä, niin että lukija saa kaikesta parhaat palat. Tähän tarinaan on helppo solahtaa!

Pari sitaattia:

Marja: "Olen pelännyt tätä. Keijo iskee jossain vaiheessa. Miksei hän anna minun olla? Tunsin alkavan tärinän. Asunnossa oli lämmin, ulkona oli yhtä lämmin. Kylmä hiki pisaroi niskassa ja noro valui selkää pitkin pysähtyen rintaliivien hakasiin."

Keijo: En tahtonut saada lukkoa auki. Vilkaisin vielä pettyneen näköistä kaunokaista, joka halvassa aamutakissaan heijasi kitisevää poikaa käsivarrellaan. Livahdin raikkaaseen ilmaan."

Antti:
"Iskä ei oikein arvostanut naisia. Se sanoi mulle, että me, se ja minä, saatiin aina naisia niin paljon kuin haluttiin. Me vaan oltiin sellaisia, naiset rakastui meihin."

Armi:
"Istuin muistoissani pihalla ja kesätuuli kuivatti hiukseni. Antti kävi niitä juuri pörröttämssä, moi mummu se sanoi ja kysyi miksei minulla ole turbaania. Pikkupoikana se aina ihmetteli pyyheturbaaniani, halusi purkaa sen ja koota uudelleen. Antti oli kultainen poika edelleenkin."


Pidin kovasti, ja ilman muuta luen aiemmatkin kirjat, vaikka järjestys on nyt takaperoinen. Kiitän vielä huolellista oikolukua ja kieliasua, pidin myös kannesta. Ei sitä isojen kustantamojen tietynlaista valmiutta ja varmuutta, mutta ei myöskään samaa siloisuutta - nyt oikeastaan tajusin yhden eron isojen ja valtavirrasta poikkeavien julkaisujen välillä - mutta hyvää ja mietittyä työtä, alusta loppuun.

Kenelle: Suhderomaanien ystävälle, kaunistelematonta kaihtamattomille, avioeron kokeneille, uusperheen perustaneille. Kuulemma erityisesti lahtelaisten suosiossa, soisin muuallekin.

Muualla: Blogeista ei löydy, mutta Keskisuomalaisen mukaan "meininki on yksioikoista ja jäyhää, mutta samalla viehättävän konstailematonta." Ainakin loppuosaan voin yhtyä, näin yksioikoisena ja jäyhänä lukijana.

Ella Laurikkala: Pitkäkatu. Torni 2013.

*Edit 14.5.2015: Olen saanut lisää tietoa, joten pakko mainita vielä, että nykyisellä Torni-kustantamolla ei ole enää juuri yhteistä tuon kirjan julkaisseen kustantamon kanssa; liike meni konkurssiin ja toimii nyt Virossa uusin ihmisin. Tekijänoikeudet ovat palautuneet kirjailijoille, eli siitä vain vaikka tv-sarjaan oikeuksia ostamaan, tässä olisi aineksia kotimaiseen draamaan!

Sielut kulkevat sateessa

Tapaus PIJ alkoi puhuttaa kirjabloggareita ja muita lukijoita, kun Lumikko ja yhdeksän muuta ilmestyi 2006. Myöhemmin Harjukaupungin salakäytävät räjäytti pankin tai ainakin monen lukijan tajunnan. Kirjaa hehkutettiin niin, että se alkoi jo vieraannuttaa. Olin myöhästynyt ensimmäisestä lukija-aallosta, koska jyväskyläläinen maaginen realismi ei kiinnostanut. Mutta kollegoita kiinnosti, ja Jääskeläinen kertoi julkisesti arvostavansa kirjabloggareita ja kiitti huomiosta.

Pidin kaveria taitavana markkinoijana, koska hän peräti omisti seuraavan kirjansa kirjabloggareille. Jopa hiukan kosiskelun makua - tai ehkä ihan aitoa kiitollisuutta, mistä minä tiedän. Joka tapauksessa laitoin kirjan odottamaan rauhallisempia aikoja, jotta voisin lukea sen tuorein silmin. Se aika koitti nyt.

Olen todella, todella iloinen, etten lukenut kirjaa heti, koska väistämättä nuo taustakohinat olisivat vaikuttaneet lukukokemukseen, eivätkä välttämättä myönteisesti. Nyt saatoin vain nauttia itse fantasiasta. Se on hulvaton mielikuvitusmatka realismin, magian ja uskon pyörteisiin. Samalla se tarjoilee uutta käsitystä tuon- ja tämänpuoleisen rajoihin ja näkemystä siitä, mitä ihmiset pohjimmiltaan ovat. Tai heidän sielunsa, jos niihin uskoo.

F-Remedium on hoiva-alan yritys, johon keski-ikäinen Judit pääsee töihin, johtotasolla työskentelevän ystävänsä, kummipoikansa äidin, avulla. Yritys tarjoaa fyysisen hoivan lisäksi myös sielunhoitoa, ja sen asiakkaina ovat pääosin varakkaat hoidon tarvitsijat, jotka ovat valmiita maksamaan laadukkaasta palvelusta eivätkä vierasta yrityksen uskonnollista suuntautuneisuutta. Yksi on poikkeus: kuuluna ateistina tunnettu Moreau, josta tulee Judithin asiakas.

Judit itse on perusagnostikko ja käytännön ihminen - tässä saatoin samaistua. F-Remediumin palkkalaisena hän törmää kuitenkin merkillisiin ilmiöihin. Ja haasteita riittää: Miten suhtautua ystävättären vahvaan uskonnollisuuteen? Pystyykö Judit hoitamaan ateistin sielua, jos tämä ei edes usko sellaisen olemassaoloon? Suurin huoli hänellä kuitenkin on kummipoikansa kuolemaan johtava sairaus, joka korostaa kirjan elämän, kuoleman ja uskon peruskysymystä.

Tarina on erikoinen paketti mielikuvituksen lentoa, realismia vessakäynteineen (niitä kuvattiin oudon tarkasti - vastapainoksi kaikelle muulle surrealistiselle?) ja viitteitä sinne sun tänne, usein kirjallisuuteen. Ihailen kirjailijan hillitöntä ideatykitystä ja tapaa näppärästi kietaista suuri määrä mitä kummallisimpia aineksia osaksi tarinaa. Sekä ikivanhoja myyttejä että modernia yhteiskuntaa, kuten työelämä ja hoiva-ala. Itse juoni ei ole järisyttävä eikä edes mieleenjäävä, mutta viihdyin oudossa keitoksessa ihmettelemässä hyvin sen aikaa, kun yli 500-sivuisen kirjan lukeminen kesti.

Kenelle? Fantasiafaneille, rennoille agnostikoille, ahdistuneille ateisteille, kirjaviitteistä innostuville, erilaista etsiville.

Muualla:  Taika luonnehtii kirjaa lovecraftiaaniseksi uuskummaksi, Leena sanoo Jääskeläisen kieltä täydelliseksi. Susa rakastui Jääskeläisen aiempiin teoksiin, mutta huomauttaa, että tämä on eri kirja - erilainen ja enemmän. Sallaa ärsyttivät tietyt yksityiskohdat, eivätkä hänen ennakko-odotuksensa täyttyneet. (Minäkin noteerasin taksiajelut Rautatieasemalta Kaisaniemeen, minusta se oli hupaisaa.) Taas olen tyytyväinen siihen, että maltoin antaa kirjan odottaa. Ehkä luen vielä Jääskeläisen aiemmatkin.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013.

Ja fantasiakirjan myötä bingo! Kirjabingon starttasi Le Masque Rouge. 

Malmi, 1917

Jenni Linturi vie lukijan viime vuosisadan alun Helsinkiin, aikaan, jolloin Haaga oli kauppala, Malmi pieni kylä, jossa miliisit valvoivat, ja sisällissota juuri puhkeamassa. Pidän aikakauden valinnasta ja tietysti paikoista: Helsingin historia jaksaa kiinnostaa. Samoin mielenkiintoiselta tuntui juuri tuo ajanjakso, joka jakaa kansan kahtia ja jonka vaikutukset vieläkin tunnemme.

En vain päässyt mukaan Linturin tapaan kirjoittaa. En jaksa innostua punaisen eri sävyissä hehkuvista astereista enkä lehmukselle, koivulle tuoksuvasta paperista, kun janosin päästä mukaan silloiseen elämänmenoon (hehkuminen muuten toistui kirjassa silmiinpistävän paljon; milloin hehkuivat kukat, milloin hymy tai valo).

Henkilöinä tapaamme Puolakan tytöt, Ingeborg ja Lettu, ankaran isän tyttäret, joiden silmin tapahtumat nähdään. Tytöt ovat ymmärrettäviä, keskenään erilaisia: Ingeborg haluaa tähdeksi näyttämölle ja tekee mitä vain tavoitteensa vuoksi, Lettu on arempi, vaatimattomampi ja käytännöllisempi, vaikka uppoaakin herkästi kuvitelmiinsa.

Tytöt etenevät omilla tavoillaan. He tutustuvat Puolakan perheen poikiin, joista Oiva rakastuu Ingeborgiin, Letun suruksi. Tykkäämiset jäävät kuitenkin politiikan varjoon, sillä punaiset ja valkoiset alkavat erottua selkeästi. Väkivalta astuu arkeen. Miten se vaikuttaa nuorten elämään ja haaveisiin?

Jos ei yhtään tuntisi historiaa, kirjan perusteella ei juuri viisastuisi. Linturi kirjoittaa niin viitteellisesti ja runollisesti, että hieman oli välillä hämärää, kuka oli kenenkin puolella ja miksi. Äkilliset tapahtumat, jopa kuolemat, olivat - no, äkillisiä, mutta niin ne varmaan ovat oikeastikin sodan kaaosmaisessa varjossa. Kuten jo totesin, en innostu kuvailevasta tekstistä enkä lauseista tyyliin "Perunat höyryävät korissa, auringonvaloa, tillintuoksua." "Kädet, jalat, mieli typötyhjänä." Myös "hetkelle antautuminen" ja muut mielestäni fraasimaiset lauseet saivat kiemurtelemaan.

Aikakautta kirja kuitenkin kuvaa mukavasti. Pitkät välimatkat, jotka käveltiin, kuten keskustasta Malmille, kaikkinainen niukkuus, kuten vähäiset ruuat ja vaatteet, liikuttivat. Vaikka suuri osa kuvailusta oli makuuni liikaa, on vastapainoksi sanottava, että Linturilla on myös hienoja, omintakeisia ilmaisuja. "Veturi huusi parempia aikoja, kelejä, kaupunkeja ja keinovaloja." Ne pitää vain erottaa jo keksityistä. Linturilla on oma kielensä ja kirja on hyvä, jos tyylistä pitää, mutta kirjailija ehkä vielä kaipaa hienoista skarppausta omimpaansa.

Hauska yksityiskohta: muistan jo lapsena kuulleeni "Malmin mustalaisista". Nyt tiedän vähän paremmin sanonnan historiataustaa, mitä en ole tullut ajatelleeksikaan.

Kirja on johdonmukainen kokonaisuus omassa tyylilajissaan. Minulle se jää melko hämäräksi ja eroaa siten aika lailla Linturin esikoiskirjasta Isänmaan tähden, josta pidän kovasti.

"Syksyn eriväriset lehdet kahisivat kengissä, punaista ja keltaista kuolemaa vielä vihreän nurmikon pinta."

Kenelle? Runollisen ja kuvailevan ilmaisun ystävälle, ei reaaliproosan rakastajille.

Muualla: Luulin kirjaa paljon luetuksi, sillä jonotin sitä pitkään kirjastosta, mutta yllätyksekseni en kovin suurta bloggausmäärää löytänyt. Kirjan jos toisenkin lukenut Jane tiivistää kirjan hyvin. Mari A sai kirjan selätettyä toisella lukukerralla. Anni piti kirjaa tarkkanäköisenä ja taitavana, mutta etäisenä. Morre ei pitänyt ollenkaan. Jaanalla tiivis kuvaus ja lisää linkkejä.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Jenni Linturi: Malmi, 1917.

Elämä sanoiksi

En ole kirjoittamassa muistelmiani, mutta arvelin Merete Mazzarellan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppaan silti antoisaksi, enkä pettynyt. Kirja kertoo lämpimän viisaasti kirjoittamisesta, muistelemisesta, muistojen syntymisestä, lukemisesta... Niin, monista elämän tärkeistä asioista.

Kirja on parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna. Näin ehtii pohtia lukemaansa, sillä Mazzarellan kirjoilla on taipumus saada aivosolut hyrräämään mukavasti. Lisäksi niistä oppii kaikenlaista uutta; tämä kirja tietenkin antaa selkeitä neuvoja kirjoittamiseen omien muistojen kautta, mutta vaikkei olisi niistä kiinnostunut, sivistyy väkisinkin. Tutustuin esimerkiksi termiin epifania. Ruotsalaisen psykiatrin Johan Cullbergin mukaan se on ilmestys, mullistava ja äkillinen merkityksen ja kauneuden kokemus. En ole tiennyt, että tällaiselle tunteelle on olemassa nimi. Kuvitttelen joskus sellaisia jopa kokeneeni. Toivottavasti jokainen saa niitä kokea - ja osaa ne tunnistaa, luulen, että siinä vaikeus onkin. Toinen termi, joka jäi mieleeni Mazzarellan kertomana, on elämänsymboli.  Kyse on ihmiselle tyypillisestä, toistuvasta tavasta reagoida, ja usein läheiset tunnistavat ne paremmin kuin ihminen itse. Kiinnostava on myös pohdinta siitä, mikä on totuus, millainen on "taiteellinen totuus", ja kuinka paljon elämäkirjassa tulisi paljastaa. Ja mitä on autofiktio, tuo hämmentävä mutta niin suosittu genre.

Mazzarella kuvaa omaa kirjoittamistaan ja antaa vinkkejä ja esimerkkejä esitystavoista. Ihailen hänen tapaansa käyttää runsain määrin anekdootteja, joita hänellä tuntuu riittävän loputtomasti. Jos on lukenut Mazzarellan aiemmat kirjat, moni on jo tuttu, sillä hän viittaa usein entisiin teksteihinsä. Mutta se ei haittaa, eihän niitä kuitenkaan aktiivisesti muista. Hän vyöryttää esiin nimiä, kirjoja, kirjailijoita sellaista tahtia, että tekee mieli alkaa välittömästi kirjata luettavien listaa (ja olen usein niin tehnytkin, tosin kirjat ovat tainneet jääneet lukematta).

Kirjailija uskaltaa olla henkilökohtainen. Ja hänellä on pitkän uransa ja elämänsä kautta siihen varaa, aineksia riittää. Hiukan ihmettelin selitystä suhteesta entiseen miniään: tavallaan Mazzarella taitaa katua kriittisyyttään tätä kohtaan kirjassa Illalla pelataan Afrikan tähteä - josta todellakin kävi ilmi, etteivät välit ole hyvät - mutta ei osaa tai ei halua sitä ilmaista suoraan. Ei kadu, kuulemma, mutta miksi sitten mainita asiasta? Tärkeintä tässä lienee jonkinlainen anteeksipyyntö lapsenlapsia ajatellen. He varmaan lukevat isoäitinsä kirjat aikuisina, toivoo Mazzarella. Toivottavasti ja todennäköisesti näin tapahtuu! Uskon, että ajatus tuo paljon lohtua nyt, kun lapsenlapset ovat kaukana ja vieraantuminen pelottaa.

Jutusteleva tyyli tuo asiat lähelle lukijaa, lukeminen muistuttaa kahdenkeskistä keskustelua. Lukemisesta jäi lämmin ja kylläinen olo.

Kenelle? Kirjoista ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, muistelmia miettiville, elämänkokemusta arvostaville, sivistystä sietäville.

Muualla: Kirja on myös Sinisen linnan kirjastossa, Marjattakin rupatteli kirjailijan kanssa.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi. Tammi 2013.

Ansiosidonnainen kuolema

Ja taas kuollaan! Nappasin kirjan kirjaston hyllystä nimen houkuttama: olenhan kaipaillut romaania, joka kertoisi menneen ajan maaseutuammattien sijasta tästä päivästä nimenomaan työelämässä toimivan näkökulmasta. Äkkiä ei tule mieleen montaa. Antti Leikas meloi tuoreena isänä työpäivästä toiseen univajeessa, Pekka Hiltusen Iso kertoi informaatikon työstä, Siina Tiuraniemi kuvasi vanhustenhoitoa - ja Orvokki Leukaluu antoi uranvalintaohjeita. Tulisiko kenellekään muita mieleen?

Ehkä aihe on vaan liian tylsä, vaikka töissäolo organisaatiopyörteissä hurjalta draamalta välillä tuntuukin. Ansiosidonnainen viittasi vahvasti ajankohtaisuuteen, ja kuvittelin sen kuvaavan jotenkin työn menetyksen vertaamista hengen menetykseen. Mutta kyllä tässä ihan konkreettisesti kuolee useampikin henkilö. Työvoimatoimistossa.

Katja Alm kertoo tarinan työttömästä nuoresta naisesta, joka pääsee työharjoitteluun työvoimatoimistoon. Tyttö on juuri lopettamassa opiskeluitaan, ja tutustuu toimiston sekalaiseen seurakuntaan järkyttyneenä siitä, millaista työpaikan todellisuus on. Hänen mielestään kaikki ovat outoja, eikä hän tunne kuuluvansa joukkoon, vaan pysyttelee visusti hieman erillään. Samoin hän toimii vapaa-aikanaankin, vaikka kiinnostuneita miehiä riittäisi. Ainoa läheinen on Alisa, serkku ja kämppäkaveri.

Nimettömäksi jäävä tyttö on nuoresta iästään huolimatta hyvin varma mielipiteissään ja tekemisissään. Hänellä on omat rutiininsa ja tapansa toimia, joita kuvataan suorastaan piinallisen ja välillä huvittavan tarkasti - kuten bilettämiset ja syömiset - ja kirjailija kuvaa hyvin työelämää lainkaan tuntematonta ajattelua. Nauratti, kun tyttö muutaman viikon työn jälkeen oli jo niin poikki, että haki sairauslomaa - no, eivät murhat työpaikalla ole kokeneillekaan rutiinia. Juoni sinänsä on perusdekkaria ja kirja on helppo nopeasti lukaista, mutta teksti on kipeästi editointikierroksia vailla, täynnä turhia täytesanoja ja sanapäätteitä, ovelle tullaan, ovi avataan ja se suljetaan niin usein ja perusteellisesti, että pienet oikaisut ja karsinnat olisivat tehneet tekstille terää ja tuoneet tarinaan vauhtia ja vetoa. Nyt se muistuttaa enemmän koulun ainekirjoitusta kuin kirjan kansien välissä odottaisi.

Päähenkilöstä (en tosiaan löydä hänelle nimeä, sillä tarina on minä-muodossa) ei voi pitää, eikä se liene tarkoituskaan. Itse asiassa kukaan henkilöistä ei ole mukava tai miellyttävä, Alisaa lukuunottamatta. Kaikki ovat ilkeitä, tyhmiä tai muuten vain karikatyyrejä, ja heidän motiivinsa jäävät hämäriksi. Masentava maailmankuva, enkä voinut olla miettimättä, mahtaako kirjailijalla olla jotain hampaankolossa viranomaisia vastaan, kun heitä noin synkeästi kuvataan, ilman kevennyksen tai ironian häivääkään. Paljastava juonenkäänne iskee yllättäen, suorastaan hieman kömpelön äkillisesti. Eikö dekkareissa kuulu antaa hieman viitteitä lukijan pureskeltavaksi?

Kirjoissa saavat kuitenkin monenlaiset äänet päästä esiin, ja lukijana on myös hyvä tutustua erilaisiin teksteihin. Kirjailijalle toivon hyvää jatkoa ja sinkeyttä tyylin hiomiseen, kustantamolle viimeistelyn voimaa. Hienoa työtä tekevät silti, nämä pienet kustantamot. Valitettavasti kirjoja arvioidaan kuitenkin samalta viivalta kuin isoja, resursseja moninkertaisesti omaavia kustantajia.

Nyt lopetan nämä murhaamiset ja siirryn mukavampiin aiheisiin. Listalla on... näköjään ainakin sotaa. Se siitä mukavammasta. Toisaalta elämänviisauksiakin on lukulistalla, katsotaan kumpi ehtii ensin.

Katja Alm: Ansiosidonnainen kuolema. Nordbooks 2013.

Rautakolmio

Jos Sirpa Tabetin uusin herätteli muistumia menneisyydestä, vähän lähempää menneestä muistuttaa Leena Lehtolainen. Olin nimittäin myöhäisherännäinen, mutta niin koukussa Maria Kallioihin 2000-luvun alkupuolella, että ahmin kaikki siihen asti ilmestyneet putkeen. (Mikä on muuten minusta paras tapa tutustua kirjailijaan tai kirjasarjaan. Tai tv-sarjaan. Sukeltaa.)

Mariasta ja minusta tuli ystäviä. Tykästyin inhimilliseen poliisiin, joka silloin vielä oli ainakin minulle uusi ilmiö, ja Lehtolaisen vetävään tyyliin. Suomalaisuudessaan tutut luonnon- ja mielenmaisemat ynnä nuoruudenkokemukset yhdistivät meitä, samoin ammatilliset muutokset ja uran ja kotielämän yhdistämisen haasteet tuntuivat tutuilta. Huuma hälveni, ja jokunen kirja sarjan viimeisimmistä on jäänyt lukematta. Mutta nyt houkutti taas kurkata, mitä Marialle kuuluu.

Hilja Ilveskeron kanssa en muuten ole solminut niin läheistä suhdetta, globaalimpana ja jotenkin muovisempana hahmona hän on jäänyt kaukaiseksi.

Rautakolmio on taattua Maria Kalliota; yllätyksiä kirja ei tuo. Toisaalta tämä on oikein hyvä, toisaalta hienoinen pettymys, ettei mitään ihmeempää Marialle kuulu. Ehkä kirjailija saa toteuttaa kokeilujaan Hiljan kanssa sen verran, että Maria saa noudattaa tuttua ja turvallista - myös maailmalla, etenkin Saksassa - suosiota kasvattavaa linjaansa. Maria jatkaa uraansa Espoon poliisissa, on naimisissa Anttinsa kanssa ja lapset ovat kasvaneet. Kahden hukkuneen löytyminen sysää Marian tiimeineen tiukkaan työputkeen. Kuolleiden henkilöllisyys selviää helposti, mutta heidän yhteytensä toisiinsa, saati tekijä ja tämän motiivi, vaativat monenlaista selvittelyä.

Tutkinnan koukeroissa vastaan tulee muitakin tuttuja hahmoja kuin poliisitiimi Koivuineen ja Puupposineen. Marialle sydämentykytyksiä monessa mielessä aiheuttanut Mikke Sjöberg on päässyt vankilasta.

Kurkkaus tuotti sitä, mitä uumoilinkin: helposti sulavaa ammattimaista perusviihdettä kilttien poliisiromaanien ja Maria Kallion ystäville. Taidan lukea ne väliin jääneet myös - ja tuli ikävä myös saman dekkariahmimiskauteni toista sankaria, Kurt Wallanderia. Mutta pakko sanoa, ettei se enää samalta tunnu kuin silloin. Ehkä yhden kirjan sukelluksella ei ole riittävää koukutusvaikutusta. Tai kiltti linja alkaa jo tuntua liian kiltiltä, kun räväkkyyttä ja äärimmäisyyksiä tulvii joka puolelta. Arvostan silti jatkuvuutta ja luotettavuutta sekä tietysti Leena Lehtolaisen kirjoittajakokemusta ja ammattitaitoa, joka näkyy. Ja haluan olla lojaali. Olemme edelleen ystäviä Marian kanssa.

Muualla: Kristan suu loksahti auki loppuratkaisussa. Amma on onnellinen kirjasta. Kuuttaren lukeminen oli takkuista. Norkku pitää kelvollisena.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio. Tammi 2013.

Kaikki kaupan

Sirpa Tabet on palannut! Punainen metsä teki aikanaan suuren vaikutuksen: se edusti minulle täysin uutta genreä sekoittaessaan dekkaria ja tavisromaania, yliluonnollisuutta ja mystisyyttä tavalla, jollaista en ollut aikaisemmin kokenut.

Into hiipui jossakin vaiheessa, ja myönnän, etten ole lukenut kuin alkupään tuotannon. Mutta myönteinen mielikuva jäi, ja siksi nappasin kirjailijan uusimman kirjastosta. Aikaa hänen edellisestä julkaisustaan on vierähtänyt, ja siksikin voidaan puhua paluusta, henkilökohtaisen "paluukokemukseni" lisäksi.

Kaikki kaupan on hyvin perinteinen dekkari. En lue nykyään paljon dekkareita, joten tähän voi olla monta mielipidettä, mutta kun luin eläinlääkäri Meri Tähtisen joutumisesta tappajan maalitauluksi, vaikka hän vain halusi hoitaa koiraansa ja äitiään, tuntui kovin kotoisalta. Myönteisessä mielessä, aivan kuin olisi palannut vanhaan kotitaloon.

Päähenkilö on tavallinen keski-ikäinen nainen, joka tekee paljon töitä ja haaveilee mukavasta miehestä. Tapahtumaketju, johon hän sotkeutuu, ei ole kovin uskottava, mutta onko dekkareissa tarkoituskaan? Murhia kuitenkin harvemmin tapahtuu kuin näitä lukiessa uskoisi. Tarina etenee rauhallisesti, mutta pitää hyvin otteessaan; sitä on helppo lukea väsyneenä illalla unta odotellessa, ei sisällä liian monimutkaisia juonikuvioita eikä karmeuksia. Aivotkin saavat levätä. Tasaisen viihdyttävää, mistä nautin suuresti monena iltana, ennen kuin silmät lupsahtivat kiinni.

Tosin loppua kohti epäuskottavuudet alkoivat hieman nakertaa, enemmän kuitenkin hymyilyttää. Meri tietää, että tappaja on hänen kannoillaan ja seuraa häntä joka paikkaan, mutta silti lähtee koiran kanssa iloisesti pimeään iltaan lenkille. Outo kiinalainen suostuu unohtamaan noin vain miljoonien eurojen arvoiset kaupat ja niin edelleen. Meri Tähtisellä on muuten koira, joka on tärkeä hahmo tarinassa. Kirja tuo vahvasti mieleen Outi Pakkasen (ilman reseptejä!), vaikka enemmän Tabetia on vuosien varrella verrattu Leena Lehtolaiseen tai Eeva Tenhuseen.

Jos ei mestariteos, niin viihdykkeenä osui ainakin minulle sopivaan hetkeen. Kokonaisuutena kokemus oli kuin vanha suomalainen elokuva: siinä vilahtelee tuttuja paikkoja ja henkilöitä, jotka on helppo sijoitella omiin tyyppikategorioihinsa, joiden mukaisesti he puhuvat tutulla tavalla. Tarinan seuraamisen kanssa ei tarvitse pinnistellä ja sen ääreen jumittuu, vaikkei olisi aikonutkaan. Eikä haittaa jos jotain pientä menee ohikin.

Kenelle? Keski-ikäisille ja vanhemmille kotimaisen dekkarin lukijoille, helppolukuista harmitonta viihdettä hakeville, ei älyllisiä haasteita tai nokkeluuksia kaipaaville eikä äärimmäisyyksiä tai tinkimättömän kunnianhimoista lukukokemusta janoaville.

Dekkareita paljon lukeva Emmi tykkäsi. HS:n Juri Nummelin ei yhtään.

Sirpa Tabet: Kaikki kaupan. CrimeTime 2013.

Mahdoton menestys - kasvun paikkana Nokia

Minä ja HS:n kuukausiliite päätimme tarjota teille tänä viikonloppuna Nokia-aiheista luettavaa. Siinä missä HS kertoo matkapuhelimien tuotekehityksestä, minä katson yritystä laajemmin, pääjohtaja Jorma Ollilan silmin. "Asiallinen äijä", toteaa tuotekehitysinsinööri Pekka Lonka Unto Hämäläisen jutussa. Sellaisena, jopa kärjistetysti, Ollila myös itsensä ja Harri Saukkomaan kirjan sivuilla näyttäytyy.

Päinvastoin kuin monet legendaariset johtaja, Ollila ei ole mysteeri, vaikka hänen saavutuksensa on historiallinen: Suomen kaikkien aikojen menestyneimmän yrityksen luominen ja johtaminen, noususta tuhoon. Hänen taustansa oli tehtävään täydellinen: talous, tekniikka, kielitaito ja verkostoituminen hallinnassa. Hän oli erityislahjakas, matematiikasta ja fysiikasta kiinnostunut, aktiivinen koululainen, joka kävi kansainvälisen Atlantic Collegen Walesissa, valmistui Suomessa TKK:sta ja kansantaloustieteen laitokselta, toimi politiikassa SYL:n kautta ja hetken keskustan puoluetoimistossakin, jatko-opiskeli London School of Economicsissa, napattiin Citybankiin oppimaan kansainvälisiä rahamarkkinoita ja sen jälkeen Nokiaan.

Tai ei oikeastaan napattu, vaan älylliseen tapaansa Ollila harkitsi Citybankin tarjousta ja urakehitykstään huolellisesti. Liike-elämä vaikutti suorastaan "liian helpolta", olihan hän akateeminen, mahdollinen kansainvälisen tason huippututkija. Mutta Suomen talouselämän onneksi hän hylkäsi haaveensa kansantaloustieteen professorin urasta ja päätti, että "liike-elämässä pääsisin ehkä hyödyntämään paremmin kaikkea siihen mennessä oppimaani. Pääsisi toimimaan joukkueen osana ja ehkä myös sen kapteenina."

Ja niin kävi. Citybankin kautta hän tutustui Nokiaan, jossa hän aloitti 1985, Kari Kairamon pääjohtajakautena ja houkuttelemana. Vahvasti kansainvälistyvä yritys rönsyili eri toimialoilla kumisaappaista kaapeleihin ja tietokoneisiin ja oli vielä pitkälti riippuvainen idänkaupasta. Tehtävä oli kerätä palaset yhteen ja kehittää kansainvälisiä toimintoja. Analyysi alkaa heti: "Nokiassa näytti olevan paljon hyviä ihmisiä töissä, mutta yritystä johdettiin osin pölyttyneesti ja vanhanaikaisesti."

Kun rahoitusjohtajaa tarvittiin, Simo Vuorilehto pyysi hänet tehtävään. Ollila vei firman läpi kotimaisten pankkien valtataistelujen, pörssihuuman ja teknologisen kehitysbuumin, joka oli maailmassa vertaansa vailla.

Rönsyistä luovuttiin. Niin sähkölamput, kumituotteet kuin pehmopaperitkin myytiin, ja lopulta päästiin eroon myös "vuotavaksi haavaksi" osoittautuneesta televisiotoiminnasta. Tietokonepuoli, jossa itse olin tuolloin töissä, myytiin Fujitsun omistamalle englantilaiselle ICL:lle (MikroMikko oli Suomen suosituin tietokone vielä 1990-luvun jälkipuolella, yritys ja koneet kulkevat nykyisin Fujitsu-nimellä). Harmittavasti henkilökohtaiselta kannalta, kaupasta ei enempää kerrota kuin että saatu hyvä hinta oli Isokallion taitoa ja pelisilmää. Eri tehtävien kautta Ollila aloitti toimitusjohtajana 1992, ja samana vuonna johtoryhmä teki lopullisen päätöksen keskittyä telekommunikaatioon.

Kirja on äärettömän mielenkiintoinen monelta kantilta: se on kuvaus Nokian kehityksestä 1980-luvulta aina Microsoft-kauppoihin saakka. Samalla se kuvaa Suomen talouselämän kehittymistä ja rahamarkkinoiden vapautumista kuin myös harppausta aitoon kansainvälisyyteen. Teknologian kehitys on tietysti tarinan vahva tekijä, samoin bisneksen teon nopeasti muuttuvat lainalaisuudet sekä erilaiset johtamistavat ja johtamisen osa-alueet.

Lisäksi se kuvaa ihmistä. Uskon Harri Saukkomaan tuoneen erityisesti tässä oman ammattitaitonsa peliin: hän ujuttaa henkilöä mukaan pienin, mutta kuvaavin annoksin. Lukija saa Jorma Ollilan persoonasta selkeän kuvan: huippuälykäs, tiukka, asiasuuntautunut johtaja, jolla pysyivät näpeissä niin suuret kokonaisuudet kuin tarvittavat yksityiskohdatkin. Hän ei sano olevansa parhaimmillaan myyntimiehenä eikä väitä tuntevansa markkinointia; jälkimmäisen onnistumisesta hän antaa kunnian Anssi Vanjoelle. Tiedotusjohtaja Matti Saarisen tehtävänä oli kehittää slogan, ja syntyi Connecting people. Arvot määriteltiin ja syntyi Nokia Way, tapa toimia, joka jalkautettiin tiukasti organisaatioon viestimällä se ymmärrettävästi. Ollilan toimintatapa on selkeä ja päämäärätietoinen, ei aina mukava eikä läheisen lämmin, mutta kieltämättä tehokas. Ja hyvin suomalainen rehellisyydessään, suoraviivaisuudessaan ja yltiörealismissaan. Hän korostaa pohjalaista taustaansa vahvasti; yrittäjyyttä, itse tekemistä, etiikkaa.

Antaa Ollilan itsensä kuvata itseään muutaman sitaatin kautta:

"Minä olin koulussa oppiakseni, en pitämässä hauskaa."  "Tapoihini ei kuitenkaan kuulunut miettiiä, liian paljon sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Uskon tekemiseen, suorittamiseen ja tuloksiin."

"Erään analyysin mukaan ihmiset jaetaan kolmeen ryhmään: suorittajiin, sosiaalisiin tyyppeihin ja vallankäyttäjiin. Itse kuulun suorittajiin. Suorittajat nauttivat siitä, että he saavat tehtyä asioita."

"Hyvät ja huonot uutiset tulevat aina peräkkäin."

"Etsin tärkeille paikoille henkilöitä, joissa on hiljaista karismaa. Se ei ole huutoa, räminää ja itsekeskeisyyttä, vaan jokin sellainen ominaisuus, joka saa muut ihmiset huomaamatta mukaan."

Ollilan itsensä lisäksi kirja kertoo muista johtajista. Legendaarista Kari Kairamoa muistellaan pitkästi: Ollila sanoo vuotta 1988 Nokian historian kauheimmaksi. Kairamo teki itsemurhan - minä olin silloin ensimmäisessä työpaikassani ja muistan sen päivän, tai paremminkin seuraavan aamun, kun tieto illan tapahtumasta tuli. Olli-Pekka Kallasvuo, Matti Alahuhta, Sari Baldauf, Matti Ala-Pietilä ja Ollilla muodostivat menestyksen tehneen "dream teamin". Ollila kertoo, ettei hän itse käyttänyt tuota median antamaa termiä yhteenhitsautuneesta johtoryhmästään ja puhuu edelleenkin "viisikosta".

Kallasvuo nousi pääjohtajaksi Ollilan lopettaessa postinsa. Ja tiedämme, kuinka kävi - yritys hävisi maailmankartalta. Ollila kertoo paljon keskustelleensa Kallasvuon kanssa ja antaneensa neuvoja, mutta tuo myös esiin sen, ettei hän enää tiennyt operatiivisista asioista. Hämmentävää - haluaako Ollila sanoa (ja siten pestä kätensä) tällä sen, että hän itse yritti edelleen parhaansa, mutta Olli-Pekka mokasi, vai haluaako hän viestiä, että hänen hyvistä neuvoistaan huolimatta tilanne oli mahdoton, kenen tahansa hoidettavaksi? En osannut yhdellä lukemisella päättää.

Luonnollisesti entisenä nokialaisena kirja herättää minussa paljon ajatuksia ja tuntemuksia tuttuine nimineen ja tapahtumineen. En siksi pysty ehkä suhtautumaan neutraalisti kirjaan kirjana, mutta pidän sitä ansiokkaana. Sopii ilman muuta jokaiselle bisneksenteosta kiinnostuneille ja kaikille Suomessa työtä tekeville, etenkin johtotasolle ja sitä ymmärtämään pyrkiville työntekijöille.

(Heh, omissa muistelmissani suomalaisen työntekijän muistelmissani kerron sitten joskus tarkempia yksityiskohtia noistakin ajoista... Tai ehkä joku muu tekee sen. Ossi, miten olisi?)

Jorma Ollila, Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - kasvun paikkana Nokia. Otava 2013.

Minun kolmikieliset kaksoseni

Tuttu mies, tämä Eilenberger, saksalainen, joka kertoi meille aiemmin suomalaisesta vaimostaan. Suomi asuinmaana vaihtui kuitenkin Amerikan mantereeseen, Kanadaan. Uusimmassa suomennetussa kirjassaan mies kertoo perhe-elämästä kouluaan aloittelevien kaksostyttöjen ja suomalaisen vaimonsa komennossa.

Kulttuurierojen vertailu akselilla Saksa-Suomi-Pohjois-Amerikka on kirjan hauskinta antia. Jo aiemmasta kirjasta tuttu tapa korostaa suomalaisia sanoja kursiivilla jatkuu, osaavathan tyttäretkin jo montaa kieltä. Koulussa opetellaan kotitaloutta, ja Suomesta muistellaan lauantaisaunaa. Kirjoittajan perhe ei ole paikan ainoa maahanmuuttaja, vaan hän tutustuu pakostikin tyttöjä kouluun saatellessaan - alle 10-vuotiaat eivät siellä lain mukaan saa liikkua yksin - eri kansallisuuksia edustaviin vanhempiin. Suhteiden solmiminen aikuisten kesken ei vaikuta helpolta. Lapsilta se tietysti sujuu helpommin.

Tarina kertoo paljon siitä, millaista arki pienten lasten kanssa on. Vaikka maa ja perheen sijainti tuo omat mausteensa, ovat havainnot kuitenkin universaaleja. Lapset ja naapurit saavat aikaan tilanteita, joissa vanhemman täytyy purra hammasta ja turvautua ajatukseen: What would Buddha do? 

Sosiaalinen nokkimisjärjestys on tiukasti määritelty. Suomalaisesta näkökulmasta ankarat lait - kuten lasten yksinliikkumiskielto - vaikuttavat ahdistavilta, ja vanhempien päivästä iso osa kuluu lasten viemiseen ja hakemiseen. Kuulostaa ikävältä elämäntavalta. Kirjan nimen perusteella sen luulisi kertovan enemmänkin lapsista kuin isästä, mutta näin ei ole. Isän tuntemukset ovat päällimmäisenä. Itse asiassa niin etualalla, ettei minulle käynyt selväksi, miksi ihmeessä perhe on nyt Kanadassa, kun mies vielä viime kirjassa kehui viihtyvänsä Suomessa. Ehkä vaimon työn vuoksi ja ehkä vaimo oli kieltänyt siitä kertomisen. Kuten hän oli kieltänyt muun muassa sähköpostin käytön ja lapsilta Paavo Pesusienen ja muut epäilyttävät, kaupalliset lastenohjelmat. (Mutta Paavohan on oikeasti kiva. toim. huom.)

Kirja on kuin kasa arkisia kolumneja, jotka on sitaistu yhteen. Alkuosa arkitapahtumineen on hauska monikulttuurisuuden kuvaus, mutta lopussa tarina menee oudoksi, aivan kuin hyvät jutut loppuisivat kesken. Niinpä ylistetään vanhemmuutta ja valaistutaan juhlallisesti lapsien ihanuudesta. Ja lopussa mennään jo metatasolle ihmisenä olemisesta - kuinka sattumanvaraista se onkaan. Tekstit ovat osin oivaltavia ja mukavasti teräviä, ja nauroin hänen havainnoilleen monta kertaa, mutta silti kokonaisuudesta jäi hämmentynyt käsitys. Filosofi-kirjoittaja yhdistää arjen kokemuksiaan suuriin pohdintoihin, eikä yhdistelmä minusta ole toimiva. Jos antaisin kirjoille pisteitä, tämä jäisi korkeintaan asteikon puoliväliin.

Saksalainen huumori ei liene eturivin genreä. Olen pohtinut monesti, miksi. Eilenberger onnistuu hienosti arkisten havaintojen kuvauksissaan, mutta ei malttanut jättää siihen. Tietäisikö joku aidosti hauskan saksalaisen kirjailijan? Suosituksia otan ilolla vastaan.

Kenelle? Mamuille täällä ja siellä, monikielisille perheille, suomalaisen vaimon omaaville, monikulttuurisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Marjatalla on hyvä ja perusteellinen kuvaus kirjasta.

Wolfram Eilenberger: Minun kolmikieliset kaksoseni. Siltala 2013. Suomennos Anne Mäkelä.

Yötä ei voi vastustaa

Delphine de Vigan on ranskalainen kirjailija, joka kertoo kirjassaan äitinsä Lucilen tarinan. Pääsin kirjaan sisään vähän nihkeästi: alussa ajattelin lähinnä, että jälleen yksi ns. hyvän perheen lapsi valittaa muka surkeasta kohtalostaan - kaikissa perheissä kuollaan, mitä sitten?

Mutta kirjailija on taitava. Hän osaa tuoda esiin perheen tunnelmat usean sukupolven ajalta pohtiessaan sitä, miksi äiti päätyi itsemurhaan. Synkkyys tihenee tarinan myötä, tarinan, jossa äiti kamppailee omia demonejaan vastaan ja joka väistämättä jättää syvät jäljet muuhun perheeseen, etenkin lapsiin.

Kirjailijalla on käytössään runsaasti materiaalia, muistiinpanoja, päiväkirjoja, haastatteluja ja tietolähteitä. Silti osan tarinasta, äitinsä henkilökohtaisimman näkökulman ja lapsuuden todellisuuden, hän luonnollisesti joutuu kuvittelemaan, rekonstruoimaan mielessään. Joten absoluuttista totuutta emme saa selville, mutta niin lähelle kuin se ilman kuvattavan henkilön itsensä kannanottoja on mahdollista.

"Kirjoitan Lucilesta liian nopeasti kasvaneen lapsen silmillä, kirjoitan mysteeristä, joka hän minulle aina oli, hän oli yhtä aikaa lähellä ja kaukana, kun täytin kymmenen, hän ei enää koskaan halannut minua."

Kirjoitusprosessi rankkoine paljastuksineen perheen historiasta on kirjoittajalle erittäin raskas. Hän näkee painajaisia, valvoo, toimii lähes pakonomaisesti etsiessään tietoja. Ymmärrän hyvin, kun hän toivoo pääsevänsä kirjasta pian eroon ja unelmoi kirjoittavansa jo jotain muuta. Silti hän kokee, että tarina on pakko tehdä, hänen itsensä takia, päästäkseen lähemmäs äitiään. Muistelma usein, tässä ainakin, kertoo jopa enemmän kirjoittajastaan kuin muisteltavasta. Äitiä se ei enää auta. Tämä on siis eräänlainen itseterapiakirja, mikä hieman vaivasi lukemista, kun painopiste tuntui olevan enemmän kirjoittajassa kuin kirjoituksen kohteessa.

Justine-sisko sanookin kirjailijalle viisaasti, ettei pane pahakseen perheen asioiden kertomista, sillä "tämä on sinun Lucilesi". Jonkun toisen kertomana tarina olisi voinut olla erilainen, tosin äidin sairauskertomus on kirjattua faktaa. Lucile taisteli psyykosia vastaan, käytti lääkitystä ja oli hoidossa, vaihtelevalla menestyksellä. Tytärkään ei pysty sanomaan, mistä kaikki sai alkunsa, hän voi vain arvailla ja päätellä. Ja purkaa omia tunteitaan tekstin kautta, tekstin, joka on mietittyä, tyylikästä ja rakenteeltaan kiinnostavaa. Mutta kirjoittajan oman ja äidin elämäntarinan sekoitus on lukijalle hieman hämmentävä - en oikein tiennyt, kumpaan pitäisi keskittyä, saati eläytyä - eikä siksi tule niin lähelle kuin koskettava kertomus voisi tulla.

Mutta kokonaisuutena kirja on laadukas, kaunista kantta ja hienoa suomennosta myöten. Kannen ja nimen perusteella sen hyllystä valitsin, kirjailijaa en tuntenut ennestään. Yllättävän vahvatunnelmainen samaistumisongelmista huolimatta - näin itsekin painajaista tätä lukiessani, vaikka en mielestäni kirjan lumoissa ollutkaan.

Muualla: Tea with Anna Karenina -blogin Noora miettii, miksei kirjaa ole luokiteltu elämäkerraksi. Katriin kirja teki suuren vaikutuksen.

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa. WSOY 2013. Suomennos Kira Poutanen.

Pohjois-Korea - Siperiasta itään

Pohjois-Korea, tuo outo maa Kiinan kainalossa vaikuttaa painajaisunelta tai tarinalta mielikuvituksen tuolla puolen, niin vaikea moisen olemassaoloon on uskoa, vaikka "maailman viimeinen rautaesirippu" alkaa osoittaa ruostumisen merkkejä ja jopa vuotaa. Dokkaristi, etenkin tv-tuotantojen tekijä ja tuntija Jouni Hokkanen on koonnut asiantuntevan tietopaketin matkaoppaan muodossa. Sitä lukiessa on vähän väliä muistutettava itseään, että tämä ei ole fiktiota, ja silti epäilyttää. Niin uskomattomia tarinat ovat.

Lainaan Hokkasen suorasukaista tyyliä heti asiaan päästäkseni:

"Pohjois-Korea on umpiuskonnolllinen teokratia. Pohjoiskorealaisuus ei ole sosialismia eikä kommunismia, vaan kyseessä on äärinationalistinen, rodun puhtautta vaaliva syvästi uskonnollinen diktatuuri, hengellinen pappisvaltio, jossa valtaa pitävät Kimin dynastia ja armeija."

Kim on valtion perustaja Kim Il Sung, "ikuinen presidentti", jumalallinen esikuva, "jota kohti kaikkien tulee ponnistella ja jota jokaisen tulee pyrkiä omassa elämässään jäljittelemään". Hän on se ihmeitä tehnyt kaveri, joka tiesi kaiken ja jonka oppeja noudattamalla ja palvomalla kansalainen saa loputtoman onnen ja vaurauden tuossa maailman ainoassa puhtaan rodun maassa, jota kaikki muut kadehtivat sen saavutusten vuoksi, oli kyse sitten sotilaallisista, taloudellisista tai teknologisista näytöistä. Valtionuskonto juchen "pohjana on maolaisuus ja Kimin omat aatteelliset keksinnöt." Dynastian jatkumona johtajaksi nousi 1994 Kim Jong Il, nykyinen hallitsija on originaalin pojanpoika Kim Jong Un.

Valitettavasti YK:n raportoijat ja muut lähteet kertovat, että ideologia ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Onnellisten viljelijöiden maassa kansaa kuolee nälkään suuria määriä. Valtion kassa on surkealla tolalla, koska massiivinen armeija ja johdon ylellinen elämä vaativat varoja, joista yksittäinen kansalainen ei voi uneksiakaan. Ja jos uskaltaa uneksia, joutuu nopeasti teloitettavaksi tai paiskataan vankileirille. Tosin näin voi käydä, vaikka nuhteettomasti eläisikin. Pienikin epäily tai vinkki saattaa riittää. Epäilyksi katsotaan myös sukulaisen mahdollinen erhe.

Yhteiskunta on kaikin tavoin omalaatuinen. Vartalonmyötäisiä univormuja ja kiiltäviä saappaita ihaillaan, kansa harjoittelee marssikuvioita yötä myöten - muutakaan tekemistä ei vapaa-aikana juuri ole, kun tiedon- ja viihteenvälityskanavat ovat olemattomat. Tv ja radio suoltavat samaa propandaa kuin jo päiväkodeissa opetetaan johtajan kaikkivoipaisuudesta. Jokainen osaa tärkeimmät laulut, joilla on tarttuvia nimiä, kuten "Rakastamme suurelta johtajalta saamaamme univormua." Matkalaisilta takavarikoidaan puhelimet maassa liikkumisen ajaksi. Koulujen opetuksessa käytetään käytännönläheisiä esimerkkejä pahimman vihollisen, amerikkalaisen kapitalismin, mollaamiseksi: "Kansanarmeija urheat sedät tuhosivat taistelussa 87 jenkkiäpärää. He tappoivat 51 äpärää ja ottivat loput vangeiksi. Kuinka monta vankia he lopulta saivat?"

Johdon elämä on tyystin toisenlaista, mutta yhtä absurdia. Diktaattorin terveyttä ja elinvuosia edistäviin viihdytys- ja nautintojoukkoihin kerätään väkeä väkisin; etenkin kauniita tyttöjä. Jos johtajan tekee mieli vaikkapa sushia, mutta omaa osaajaa ei maasta löydy, kaapataan muitta mutkitta kokki ulkomailta, halusi tämä tai ei.

Naisten asemaa en edes käy ruotimaan - se on surkea kaikilla mittareilla. Ja jos on nälkä, aina voi turvautua prostituutioon, johon maassa suhtaudutaan yllättävän vapaamielisesti. Suotuisan ulkonäön lisäksi kansalaiselle on eduksi hallita taito puhjeta kyyneliin liikutuksesta (johtajaa ylistettäessä) tai vajota hysteeriseen raivon (alemmista kansoista, etenkin amerikkalaisista, puhuttaessa).

Hokkanen kirjoittaa vetävän viihteellisesti, omia näkemyksiään liikoja suodattamatta, mikä tekee lukemisesta hauskaa ja helppoa, aiheesta huolimatta. Luvut ovat lyhyitä, eikä asioihin pureuduta syvällisesti - mitä ei matkakirjan tarvitsekaan - vaan keskitytään kaikkein hämmästyttävimpien (lue: meidän näkökulmastamme erilaisimpien) asioiden esilletuomiseen. Kirjoittaja on jaotellut kirjansa aiheittain, eikä esimerkiksi menneitä kerrata perusteellisen kronologisesti, joten varsinainen historia/tietokirja tämä ei ole, vaikka lyhyenä johdatuksena ja uteliaisuuden herättäjänä sellaiseenkin toimii.

Kansi ja kuvitus ovat myös tehokkaita, tietysti maan tyyliin. Kiire lie vaivannut muuten ansiokkaan paketin kanssa, sillä pilkutus on erittäin luovaa (eli niitä ei ole, kun pitäisi, ja päinvastoin) ja painovirheitä aika lailla.

Pikakatsauksena Pohjois-Koreaan kirja toimii erinomaisesti. Mukana ovat matkakirjalle ominaiset infoboksit, hotellikuvaukset ja runsaasti valokuvia. Lisäksi lopussa on runsas lähde- ja kirjallisuusluettelo.

Eikä matkaopasta ilman kulinaarisia vinkkejä! Ravintoloita, baareja ja kahviloita tarjontoineen esitellään, samoin perinneruokia resepteineen. Jos kaipaat kunnon koiramuhennuksen teko-ohjetta, se löytyy. Ei sentään ihmislihan valmistusvinkkejä, vaikka nälkäisen kansan sanotaan kannibalismiinkin turvautuneen - tosin johto on sen kieltänyt asian tultua ilmi.

Tuore YK:n raportti kertoo maan tilanteesta samoja tarinoita kuin Hokkanen. HS kirjoittaa.

Muualla: Lumiomena ei matkustaisi Pohjois-Koreaan, vaikka tykkää tirkistellä. En uskaltaisi minäkään, en edes haluaisi. On edelleen vaikea uskoa maan olemassaoloon - miten kauan tällainen yhteiskunta voi pysyä pystyssä? Tietoa muusta maailmasta sinne tihkuu jo, joten diktatuurin ajan luulisi olevan pian ohi ja kansan kapinassa. Mutta toisaalta, ajatusmaailma siellä on niin tyystin erilainen, että aikaa se voi viedä, ja lopputulos olisi silti jotain muuta kuin me kuvittelisimme. Valtion rahanpuute alkaa jo vaivata johtoakin, joten painetta muutoksiin alkaa tulla myös sitä kautta.

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea - Siperiasta itään. Johnny Kniga 2013.
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Lyhytarviot

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013. Pidän enemmän Anne Tylerin tai Carol Shieldsin tapaisista yksityiskohtia kertovista naisten arjen kuvauksista. Munron ikäviin henkilöihin en osaa eläytyä, ja heidän taustansa kertominen pitkän kaavan mukaan isän armeijakokemuksista ja äidin lapsuudesta lähtien tuntuu vain, no, tylsältä. Kertomus dementikosta on kyllä koskettava. Mutta en päässyt sisään tähän, vaikka kirjailija on Nobel-tasoa ja vaikka kirjaa sanotaan hänen tuotantonsa huipuksi omaelämäkerrallisessa viisaudessaan. Sama on minulle tapahtunut aiemminkin Munron kohdalla.

Muualla: Kaisa-Reetta osaa nähdä Munron parhaat puolet. Hänellä on myös paljon linkkejä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. Hurja, pelottava kivun kuvaus. Näyttämöllisessä asetelmassa on neljä ihmistä, joiden tarinat kietoutuvat yllättävästi toisiinsa. Ei hyvän mielen kirja, vaan lähes kauhumainen "sairauskertomus", jonka paras puoli on vahva tunnelma. Osa tekstistä on liiankin korkealentoista tai paremminkin liian syvällä henkilöidensä päässä, niin ettei lukija pääse heitä lähelle, ja tämä lienee ollut syy siihen, että keskittyminen herposi paikoitellen. Mutta kiinnostava ja omaäänisensä kirjoittaja, ehdottomasti.

Muualla: Sulopiinaa, sanoo Annika K.


Taiye Selasi: Ghana ikuisesti. Otava 2013. Suomennos Marianna Kurtto. Kweku Sain ja hänen perheensä kautta Selasi kuvaa modernia afrikkalaisuutta, jossa muutetaan kotiseudulta muualle ja vaurastutaan, mutta omat juuret ovat vahvat, vaikka ne näköpiiristä saattavat hävitäkin. Selasin teksti on kaunista ja omintakeista, nautinnollista luettavaa. Henkilöt ovat eläviä, tunnelmat uskottavia. Hieno, hieno kirja, joka runsaudessaan kestäisi useammankin lukukerran.
Omassa rankingissani Selasi on afrikkalaiskirjailijoiden ehdoton ykkönen. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon blogeissa, ettei minulla ole niihin lisättävää.

Muualla: Lumiomena sanoo kirjaa lähes täydelliseksi nykyromaaniksi.
Kirsi kertoo Selasista enemmänkin.

Vaimotesti

Hihityttää. Mutta en voi kertoa kovin tarkasti, miksi - siltä varalta että joku ei vielä tunne kirjaa. Sen verran kuitenkin, että Vaimotesti on hassunhöpsö, mutta ei typerä, ja sellaista on ilo lukea.

Professori Don Tillman etsii vaimoa. Hänellä on huomattavia vaikeuksia ihmissuhteiden ja ylipäänsä tunteiden kanssa, ja nämä seikat hän itsekin viisaana miehenä täysin tiedostaa. Mutta koska hän on viisas, todella ylivertainen tietyissä taidoissa, hän päättää valjastaa osaamisensa pariutumiseen. (Ja onhan niin, että lääkärinkin mielestä säännöllinen seksielämä edistää terveyttä.)

Hän laatii nettiin kyselylomakkeen eliminoidakseen epäsopivat vaimoehdokkaat ja löytääkseen soveliaita kandidaatteja. Don hyödyntää "lomakkeenlaadinnan parhaiksi havaittuja käytäntöjä kuten monivalintatehtäviä, Likertin asteikkoja, ristiinvalidointia, kyllä vai ei -kysymyksiä sekä surrogaatteja."

Luonnollisesti valinta ei ole aivan näin yksinkertaista. Donin minuutintarkasti ohjelmoitu päivärutiini saa kyytiä, kun hän astelee syvemmälle ihmissuhteiden hämmästyttävään maailmaan. Lukija saa hykerrellä, sillä hänelle vihjataan asioista, joita Don ei tiedä. (Eikä kaikkea selitetä auki). Mutta koska hän on älykäs, hän oppii. Ja miehen erityisavuista, kuten äärettömän tarkasta muistista ja salamannopeasta ison tietomäärän omaksumiskyvystä, hyötyvät monet hänen itsensä lisäksi, joten mikään ressukka Don ei ole. Hänestä ei voi olla pitämättä.

Tarina herkuttelee Donin tietämättömyyksillä ja taidoilla. Etenkin pidin hänen tiedemiehen suorasukaisesta suhtautumisestaan uusiin asioihin ja niiden rohkeasta kohtaamisesta. Hän myöntää nöyrästi puutteensa, kun niitä oivaltaa, eikä osaa pelata minkäänlaisia ihmissuhdepelejä (pisteitä tästä). Donin aivojen rakenne ei vaikuta aivan tavanomaiselta. Asperger-tutkimus kiinnostaa häntä itseäänkin suuresti. Mutta toivon, ettei kukaan loukkaannu: syndroomalle ei naureta, vaan tapahtumille, joita se saa tarinassa aikaan. Don on kuitenkin sankari.

Tunnelma on lämmin ja viihdyttävä, teksti fiksusti ja taiten laadittua, juoni perinteinen kuten genreen kuuluu. Mitä muuta hyvältä viihdekirjalta tarvitaan? Tietysti visiittiä New Yorkiin! Check, sekin on mukana!

Norkku kikatteli, Sonja ei innostu romanttisista komedioista, Susa ihastui, Tuija kuvailee kirjaa viehättäväksi viihteeksi, jonka päähenkilöt voisivat olla kirjassakin mainittu Gary Grant ja Katharine Hepburn, 2000-luvulle siirrettyinä.

Graeme Simsion: Vaimotesti. Otava 2013. Suomennos Inka Parpola.

Petojen aika

Auli Leskinen on kirjoittanut todellisuuteen pohjautuvan romaanin Chilen sotilasvallankaappauksesta 1973 ja sen jälkeiseltä vuosikymmeneltä.

Päähenkilö Christina kasvaa kirjassa aikuiseksi väkivallan aikakautena. Sotilasjuntan noustua valtaan Pinochetin johdolla presidentti Allendea tukenut perhe hajotetaan, moni kuolee, eikä Christina itsekään säily ehjin nahoin, vaikka hengissä. Hän on pääkertoja, mutta äänensä saavat esiin myös hänen äitinsä Cecilia, veljensä Ramon ja Michel, etenkin Michel, johon Christina rakastuu hyvin nuorena. Michel on yksi nuorista miehistä, jotka katoavat vallankaappauksen jälkeen. Christinaa kidutettiin, koska hän edusti väärää puolta ja oli "internationalisti, vasemmistolainen opiskelija. Ne ovat pahimpia."

"He tulivat yöllä. Sinä yönä satoi vettä. Sen muistan aina, kun sataa. Kun alakuloinen sade hakkaa peltikattoja ja tiet täyttyvät lätäköistä. Olin elänyt yhdeksäntoista en enää kovin viatonta ja iloista kevättä. Jos Jumala loi minut leikkimään, se yö oli leikkien loppu."

Tutut kylän pojat muuttuivat kiduttajiksi. Vallankumous tapahtui niin maan kuin yksilönkin tasolla.
Kuten sisällissodissa aina, kuka tahansa saattaa olla vihollinen.

"Uupuneet iirikseni silmäilivät maailmaa luopuen. Sumu peitti näyn. Ehkä sekin johtui kyyneleistä. Lääkäri Palma sanoi minun itkeneen paljon."

Tarina on surullinen ja raskas, mutta tosi. Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori ja asunut Chilessä pitkään, joten hän todella tietää, mistä kertoo. Lukijan ei tarvitse epäillä eikä epäröidä. Myös Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Kirjaa ei ole helppo lukea. Leskinen kuvaa arkisia yksityiskohtia perusteellisesti, hajuja, makuja, ääniä. Toistoa on paljon, hän lähestyy tärkeimpiä asioita monin sanoin, jopa niin monin, että lukijalla on vaikeuksia hahmottaa, mikä on ydin.

"Minussa alkoi itää hämärä, muodoton taju jostain uudesta joka oli tuleva. Kuten silloin, kun jokin asia melkein jo on, mutta ei vielä ole. Tuo hetki, kun aiemmin itämätön voima alkaa tykyttää ihmisen sisällä ja kasvaa hallitsematta ja yllättäen kunnes se on niin suuri että vyöryy yli äyräidensä." 

Lukijan vaikeutta saattaa lisätä juuri kirjailijan suuri tietämys. Kirjailijalle asiat ja asetelmat ovat selvät, lukijalle eivät. Minusta tarinaa oli sen vuoksi vaikea seurata, mutta nautin kirjailijan ilmeisestä tietomäärästä ja huolella mietitystä kielestä. Monet lauseet ja kappaleet muistuttavat runoa.

"Tämä armoton raivo! Ruumiiseeni sidottu vihan tunne kiersi sisälläni ja haki poispääsyä."

Täytyy myöntää, että suosin vähemmän koukeroista ja suorasukaisempaa lähestymistä, johon rajallinen käsityskykyni paremmin riittää. Olen kärsimätön, en oikein jaksa odottaa "asiaan pääsyä". Tekstin hienouksista iso osa meni siten minulta ohi eikä tarina tullut iholle, vaikka tajuan sen ansiot ja vaikka sodan, etenkin sisällissodan, mielettömyys käy jälleen kerran selväksi.

"Ja uskomattomin osa tarinaa on se, että kaikki jotka katosivat olivat mukavia ihmisiä. Juuri sellaisia kuin me."

Surullisin osa tarinaa on se, että vastaavia tai vielä julmempia sotia käydään koko ajan, jossain. Emme me koskaan opi.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Muualla: Lumiomena kuvaa kirjaa väkeväksi, Sara suosittelee vaativille lukijoille.

Auli Leskinen: Petojen aika. WSOY 2013.

Kotiinpalaajat

Afrikka tunkee tajuntaan monelta rintamalta. Valtionvarainministeri Katainen vieraili vastikään suomalaisten yritysten edustajien kanssa mantereella, koska sitä pidetään lupaavana tulevaisuuden talouskumppanina. Keski-Afrikan ja Etelä-Sudanin uutiset ovat sotaisia, tilanteet epävakaita. Tänään Hesarissa Pekka Mykkänen kehottaa laittamaan mieleen Nigerian, "sillä tästä Länsi-Afrikan maasta saatte vielä kuulla." Hän viittaa lähinnä ongelmiin, kuten hallitsemattomaan väestönkasvuun.

Kirjapuolella Afrikka näkyy myös vahvasti. Etenkin naiskirjailijoita nousee maailmankirjallisuuden huipulle - näitä listaa kiinnostavasti Karoliina Kirjavassa Kammarissa. Hän kertoo myös Taiye Selasin lanseeraamasta käsitteestä afropoliitti: se kuvaa taustaltaan afrikkalaisten, mutta sittemmin muualla, usein isoissa kaupungeissa, opiskelevien ja asuvien globaalimpaa maailmankatsomusta.

Sellaista edustaa Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Kotiinpalaajat-kirjan päähenkilö Ifemelu. Hän on nigerialainen nuori nainen, joka pääsi opiskelemaan unelmiensa Amerikkaan, Princetoniin, mutta päättää 13 vuoden jälkeen muuttaa takaisin Nigeriaan. Vähäisin syy ei ole toive tavata nuoruudenrakkaus Obinze, joka puolestaan oli viettänyt vuosia Englannissa, josta joutui lopulta karkotetuksi viisumin umpeuduttua.

Ifemelu piti Amerikassa blogia, jossa hän käsitteli rotukysymystä ja rasismia Yhdysvalloissa. Blogi oli suosittu, Ifemelun mielipiteet ja näkemykset selkeitä ja arvostettuja. Yllätyksekseen hän Nigeriaan palattuaan huomaa, että pitkä oleskelu muualla on muuttanut niin maata kuin häntä itseään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kirja on kaikilla mittareilla hyvä; se on sujuva lukea, vaikka osa blogiteksteistä on tiukkaa asiatekstiä, joka ei aivan saumatta tunnu istuvan muuten hersyvään lukuromaaniin. Se antaa paljon tietoa rasismin tyypillisistä muodoista, nigerialaisista tavoista ja kehityksen haasteista, sekä ihmisoikeus- että talousrintamalla. Lisäksi henkilökohtaiset elämäntarinat luovat tarkkoja kuvia tämän päivän ihmisistä, niin Nigeriassa asuvista kuin muualle muuttaneista. Romantiikkaakaan ei puutu, vaikka Adichie kirjoittaa reippaan realistisesti eikä pinkkien pilvien alla.

Silti koin kirjan itselleni kaukaiseksi, ja se jätti minut miettiväiseksi, mutta ei kosketetuksi. Syytä en osaa selittää. Luulen, että yksi syy on asian ja elämäntavan vieraus, vaikka maantieteellinen etäisyys ei vaikuttane, sillä olen mennyt täysillä mukaan niin Japaniin kuin Alaskaan kirjojen myötä. Mutta olen hitaasti lämpiävää laatua, ja kokemukseni afrikkalaisista kirjoista ovat niukat.

Rotukysymyksen ikuisuuteen tuskastuminen on varmasti yksi iso vieraannuttava tekijä. On vaikea hyväksyä, että se edelleen on niin suuri ongelma maailmassa. Että ihmisiä jaotellaan rankasti pelkän syntyperän perusteella. Ja etenkin siellä, jossa ongelmia on paljon muutenkin. Mutta kehitys etenee, ja nimenomaan sellaisten yksilöiden kautta, joista Adichie kertoo. Kuten Selasi Ylen haastattelussa sanoo:

"Rotuidentiteetti on myytti. Jaottelu mustiin ja valkoisiin ihmisiin on absurdia. Jos tällaisen konseptin pintaa rapsuttaa hieman, huomaa sen kestämättömyyden. ... Järjestelmä yrittää jaotella ihmisiä eri lajeihin, kuten eläimiä, ja se on aivan absurdia. Odotan vain päivää, jolloin voimme päästää irti tästä ajattelusta."

Niinpä. Tähän ei mitään lisättävää. Adichien vakava kirja avaa kuitenkin lukijalle uusia näkemyksiä ja päivittää tiedot nigerialaisuudesta ajan tasalle; maa alkaa hahmottua omanaan, ei vain "Afrikkana". Mafalala-blogista löytyy linkki yllä mainittuun haastatteluun ja pohdintaa "afrikkalaisuudesta" - onko sitä?

Kirjaa on luettu blogeissa paljon; se sijoittui toiseksi Blogistanian Globalia -kisassa, jossa valittiin viime vuoden paras käännöskirja. Arvioita löytyy muun muassa näistä blogeista: Tuijata, Pihin naisen elämää, Morren maailma, ja P.S. rakastan kirjoja, jossa on pitkä ja perusteellinen arvio sekä paljon linkkejä muihin blogeihin. Kirsin kirjanurkka kertoo Adichien suomennetusta tuotannosta.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava 2013. Suomennos Hanna Tarkka.

Pätkärunoilija

Kelan virkamies Keijo on yksin ja puutteessa elävä mies, jonka elämänhallinta on hieman hakusessa. Päivätöitaan hän inhoaa, sillä oikeasti hän katsoo olevansa kirjailija. Tosin hän ei vielä ole tehnyt läpimurtoa, mutta se on vain ajan kysymys.

Keijolla on paljon ideoita teksteiksi, mutta valmista ei tahdo tulla. Romaani tuntuu työläältä, joten  hän on vaihtanut proosan runoihin.

"Juuri siksi Keijo kirjoitti mieluiten runoutta, koska siinä päästiin suoraan asiaan. Romaani vaati kauheasti työtä ennen kuin sillä sai sanotuksi jotain tähdellistä."

Keijo kadehtii normimiehiä, jotka ajavat perheautoilla ja menevät kotiin vaimojensa luokse.

"Jos vieressä olisi hyvä nainen, mitään ei tarvitsi pelätä. Yksin piti pelätä kaiken aikaa."

Ahdistustaan Keijo hoitaa alkoholilla. Tosin hän ei oikein pärjää siinäkään.

"Hän ei ollut luontainen alkoholisti. Jos joku kuvitteli, että oli helppoa juoda viinaa, niin siitä vaan kokeilemaan. Alkoholistin elämä oli eräs kovimpia, paljon kovempi kuin liigakiekkoilijan. Keijo ei ollut niin kova. Hänestä ei koskaan tulisi kunnon juoppoa. Hän pysyisi pelkkänä viikonloppujuoppona."

Keijolla on suuret luulot itsestään, ja yksin aikaa viettäessään ajatukset kulkevat missä milloinkin. Naisen puute kalvaa kovaa, ja Keijo fantasioi jatkuvasti naisista ja seksistä. Hän ajattelee usein Taina Latvalaa ja Riikka Pulkkista. Mutta ei etene oikeasti, millään saralla.

Koko kirjan odotin varsinaisen tarinan alkamista. Mutta Keijon tarina ei ala, se vain on. Kuvaa Keijon elämää. Keijo käy töissä, ryyppäämässä, vessassa, oksentamassa, pesemässä hampaita, nukkumassa, töissä, kaupassa, vessassa... Välillä hän innostuu kirjoittamaan aforismeja tai pieniä runoja. Kunnes taas lähtee ryyppäämään, nukkumaan, vessaan... ja paasaa mielessään milloin mistäkin asiasta, Hitleristä Anders Behring Breivikiin, Jyrki Kataisesta ihmisten lisääntymiseen (jota pitäisi Keijon mielestä rajoittaa).

En oikein ymmärtänyt kirjan pointtia, mutta ehkä se on juuri tuo tarinan alkamattomuus. Keijo ei herätä minussa sympatiaa eikä hoivaviettiä, kuten takakansi ehdottaa, vaan lähinnä voimatonta raivoa: miksei mies ravistele itseään hereille ja toimi. Vastenmielinen kaveri. En pitänyt hänestä enkä siksi kirjastakaan, vaikka tekstinä se on sujuva ja helppo. Varmasti siinä voi nähdä huumoria, jos luuseriutta ja korostetun surkeaa äijämäisyyttä pitää hauskana. En pidä, selvästi en ole kohderyhmää. Ehkä sitä olisivat miehet, jotka lukevat satunnaisesti ja/tai haaveilevat kirjoittamisesta.

Kirjallisuuden kelmuun huputettua jormaproosaa.

Mari A sanoo kirjaa bukowskilaiseksi miehisen maailman kuvaukseksi. (Bukowski on Keijon idoli.) Myös Marjatta on lukenut kirjan.

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija. Johnny Kniga 2013.