Näytetään tekstit, joissa on tunniste dystopia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dystopia. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. syyskuuta 2019

Margaret Atwood: Testamentit

Jos ja kun olet seurannut orjattarien tarinaa, joka alkoi Handmaid´s Tale -kirjana 1985 ja Orjattaresi-suomennoksena 1995, et liene immuuni jatkolle. Olemme tv:stä saaneet seurata upeaa sarjaa Gileadin valtakunnan etenemisestä ja sen sydäntäsärkevyydestä.

Nyt kirjailija ja sarjan luoja Atwood vie meidät ajan tasalle Gileadin tapahtumista. Mitä tapahtuu Junelle ja hänen tyttärilleen? Entä muille tutuille orjattarille ja martoille? Tai Waterfordeille?

Atwood osoittaa voimansa ja taitonsa jälleen mykistävästi. Testamentit-kirja on enemmän kuin odotin (ja odotin paljon!). Se huokuu voimaa; sen vahvuus, palo ja viesti ovat niin voimakkaita, että ne tuntuvat lukijassa fyysisesti. Teksti tulee iholle kirjaimellisesti.

"Illalla ennen nukahtamista haaveilin ihmeen kautta toteutuvasta paosta, mutta sellainen vaatii aina muiden apua, ja kuka minua auttaisi? Auttajan pitäisi olla tuntematon pelastaja, kätketyn oven vartija, salaisen tunnussanan haltija. Se ei tuntunut mahdolliselta enää aamulla, kun heräsin. Sama ajatus kiersi kehää päässäni: mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi tehdä? En pystynyt ajattelemaan, en edes syömään kunnolla. - Siunattu lapsikulta, häät käyvät hermoille, Zilla sanoi."

Juonesta en voi puhua, mutta tekstin uljautta voin kiitellä. Paitsi että se on koukuttavaa ja komeaa, se on myös voimakas kannanotto naisten puolesta, hyväksikäyttöä ja dissaamista vastaan. Ja kuten tiedämme, sen puolesta saa jatkuvasti taistella, ihan normiarjessa länsimaissakin, muista kulttuureista puhumattakaan. Kylmä johtopäätös: ihminen on peto, jonka perimmäinen tarve on hallita fyysisesti heikompia.

"Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa, mitä sitten tapahtui. Hänellä oli pyyhe valmiina, ja hän pyyhki itsensä ja työnsi ulokkeensa takaisin housuihin. - Kas niin, hän sanoi. - Ei tehnyt kipeää, eihän?"

Kun siihen annetaan ylimpien siunaus, ollaan pahoissa ongelmissa. Synnyttäminen on ikuinen naisten "heikkous", jonka avulla heitä voi ohjata. Toisaalta se on tietysti myös vahvuus, kuten Atwood osoittaa, vaikka:

"Viesti oli selvä: saimme katsoa mutta emme puhua. Mutta miksi? Miksi moinen esitys, jos meidät kaikki oli määrä tappaa?"

Paljastan nyt hieman sisältöä: kirjassa on näkökulmia. Siinä muistelmiaan kirjoittaa Lydia-täti,

"Älä ikinä sano hänestä mitään pahaa, vaikka luulisitkin olevasi turvallisessa paikassa niin kuin täällä. Hänellä on keinonsa saada tietää kaikesta, Becka kuiskasi. - Hän on pelottavin kaikista tädeista, ihan totta!" 

ja tapahtumia kuvataan Junen tyttärien kautta. June ei sano sanaakaan, mutta on erittäin vahvasti läsnä.

"Lydia-tädin harkintakykyyn voi aina luottaa, komentaja Judd sanoi. - Olette toiminut Gileadin parhaaksi tässä Groven asiassa. - Kiitos, rukoilen johdatusta, sanoin. Mutta ilokseni voin ilmoittaa, että Nicole-vauva on tuotu Gileadiin turvallisesti. - Loistosaavutus! Hyvin toimittu! hän sanoi."

Suomennoksen aikataulu oli kuulemma kireistä kirein. Se herätti jopa epäilyksiä siitä, että laatu kärsii. Ei kärsi, suomennos toimii erinomaisesti. Upea työ Hilkka Pekkaselta! Blessed be! (En silti peukuta kiirettä; ammattilaiselle pitää antaa aikaa tehdä työnsä niin, ettei muu elämä kärsi, kuten oletan tässä käyneen. Kyllä me lukijat jaksamme hieman odottaa.) Ulkoasusta sen verran, että kansikuva toimii todella tehokkaasti, logona ja viestinä. Loistava keksintö sekin, kirjan markkinoijilta.

Kuten tiedätte, hehkutan, ihailen ja fanitan monia kirjailijoita. Mutta jos minulta kysyttäisiin, kuka on ykkönen ylitse muiden, sanoisin: Margaret Atwood. Hänen tulevaisuuden visionsa ja taitonsa pukea ne kirjalliseen asuun ovat ylittämättömiä. Lue vaikka tämä: Uusi maa.

Kenelle: Naisille, tytöille, miehille, pojille. Laatukirjallisuuden rakastajille.

Muualla: Ehkä näemme tämänkin tv:ssä joskus, tuumii Hesari. Lukuisan juttu alkuperäisestä kirjasta.

Margaret Atwood: Testamentit. Suomennos Hilkka Pekkanen. Otava 2019.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Piia Leino: Taivas

Dystopia, synkkä tulevaisuudenkuvaus, on yksi kirjallisuuden kiehtovimmista lajeista. Sopii erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka on aina huolissaan: aina voi olla huonommin. Niin vapauttavaa! Lajin mestareita maailmalla ovat Margaret Atwood ja Suzanne Collins, kotimaisissa Johanna Sinisalo ja Maarit Verronen, muiden muassa. Leino asettautuu rohkeasti isoihin jalanjälkiin. Hänen kirjassaan vuonna 2058 Helsinki on raunioina, New Yorkin on pyyhkäissyt tuhotulva. Ja maailma on muutenkin muuttunut ikävästi suuntaan, josta nykytodellisuudessa näemme merkkejä.

Akseli on koukussa Taivaaseen. Taivas on nimettömien hallitsijoiden virtuaalinen luomus maailmasta, joka voisi olla olemassa. Taivas on pakopaikka kylmästä todellisuudesta; paikka, jossa kaikki on upeaa ja ihanaa. Sinne (koneelle) päästäkseen täytyy ansaita aikaa, ja eniten taivasaikaa saavat palkakseen tärkeät henkilöt.

Akseli tapaa Taivaassa Iinan, ja mikä hämmästyttävintä, myös IRL, todellisessa elämässä. Iina haluaa irti Taivaan ja sen tuottajan Valon passivoivasta koukusta ja saa selville, että siihen on olemassa lääke. Mutta Valo ei halua tiedon lääkkeestä leviävän, ovathan ihmiset nälkäisessä tylsyystilassaan vaarattomia ja helposti käsiteltäviä.

"Viimeistään Hämeenlinnan kohdalla kai loppui maa, jota julistuksissa kutsuttiin Vapaaksi Suomeksi. Huhujen mukaan raja merkittiin koko pituudeltaan kymmenen metrin korkuisella aidalla, mutta Iina epäilee sitä. Öljykaupan romahdus oli vienyt voimat ajoneuvoista, elinvoiman romahdus ihmisistä. Miksi hallitus olisi rakentanut aidan pitämään kurissa väkeä, joka ei edes jaksanut tulla rajalle?"

Huippukiinnostava asetelma, jonka idea ei ihan täysin konkretisoidu tekstissä. Mikä ihmeen Valo? Etelä-Suomi on sähköaidoitettu, muualla on jotain toisin, arvellaan, mutta hämäräksi jää, millä tavalla toisin. Eteläisen Suomen niukkuus ja köyhyys eivät perustele itseään riittävästi, mutta toisaalta, on hyvä jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tosimaailmassakin tapahtuu niin paljon käsittämätöntä, että sen voisi "ostaa", jos henkilöt olisivat syvempiä; jos heistä johonkuhun voisi samastua; jos motiivit olisivat selvempiä ja konkreettisempia. Hienoja havaintoja kyllä löytyy.

"Veitsi on kai isovanhempien aikainen, he leikkasivat sillä jo ennen Taivaan syntyä. Jalo hipaisee peukalollaan veitsen terää ja miettii ihmisen lihan hetkellisyyttä. Ihminen kuvittelee hallitsevansa tavaroita, vaikka oikeasti ihmiset vain vaihtuvat tavaroiden ympärillä."

Dystopia ei
ole helppo laji: täysin uuden maailman luominen uskottavaksi vaatii herkkää tasapainoilua lukijalle tuttujen ja outojen asioiden kanssa. Leino hyödyntää hienosti jo olemassaolevia ilmiöitä. Elin mukana ja nautin tarinasta, mutta pidin sitä kovin viitteellisenä - iskee lujaa, mutta hienonhienosti ohi napakympin. Vaikka ristiriitaista kyllä, monet yksityiskohdat koskettavat ja tuovat toden tuntua, kuten Helsingin tutut paikat.

"Akseli muistaa päivän, jolloin junat lakkasivat kulkemasta. Hän asui silloin vielä Pasilassa Ratamestarinkadulla, eikä ollut tajunnut kuinka vahvasti junien loputon ohiliuku rytmitti hänen maailmaansa. Kun liikenne loppui, tornitalojen kiviset korttelit hiljenivät. Pasilansilta seisoi toimettomuuden yllä ja naapurin täti kuiski rapussa huhujaan: - Päärata katki Keravalta, Rautatieasemalla räjähtänyt, hallitus käy läpi joka asunnon."

Ruusuja: Uskottavalle asetelmalle, vangitseville yksityiskohdille. Mieleenmuistumille, kuten Blake Croachin vetävälle sarjalle. Risuina lievä yleinen hähmäisyys ja henkilöiden epäsamastuttavuus (tosin nämäkin ovat ehkä lajipiirteitä?); jonkinlaista terävöintiä jäin kaipaamaan, vaikka tarina on vahva. Kirja toi mieleen Antti Tuomaisen Parantajan; myös siinä Helsinki on hävityksen tilassa, mutta konkarikirjailijan otteella.

Piia Leinon ällistyttävästä mielikuvituksesta toivottavasti ammennamme lisää. Jo esikoisteos Ruma kassa näytti ajattelua, joka on kutkuttavan lyhyen askeleen edellä todellisuutta ja joka ei kumarra vakiintuneita tapoja. Kirjailija on selvästi etukenossa ilmiöiden kuvaajana; kannattaa seurailla!

Muualla: Oivallinen dystopia, sanoo Kujerruksia. Kirjapinon Simo pitää mielenkiintoisena sitä, miten katse käännetään välillä menneisyyteen.

Piia Leino: Taivas. S&S 2018. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.