Mitä he toisilleen tekivät

Eletään vuotta 1940, ja samalla vuotta 2011. Ennen sotaa alkavassa kertomuksessa kuvataan tanskalaista papin perhettä: Thorvald-pappi rakastettuine Gerda-vaimoineen odottaa kolmatta lastaan, kun hakaristein varustetut sotakoneet lentävät yli Jyllannin Tanskassa. Saksalaiset miehittävät maan tuota pikaa, ja ankara ja vaarallinen sota-aika alkaa. Toinen tulevan vauvan isoveljistä, kaksospojista, miettii:

"Isä ja äiti sopivat yhteen kuin avain ja lukko. Tulkoon vain sota, heidän perheensä selviäisi kaikesta."

Thorvald työskentelee vastarintaliikkeessä ja joutuu maanpakoon Ruotsiin. Gerdan kontolle jää huolehtia perheestä ja talosta yksin. Vauva syntyy aikanaan - kuurona, liekö sotatilanne vaikuttanut - ja hänen isoveljensä, Leif ja Leo, kasvavat. He ovat toistensa täydentäjät, identtiset puoliskot, joita ihmiset eivät erota toisistaan. Tämä seikka ja heidän keskinäinen yhteytensä ovat tärkeitä tekijöitä tarinassa, jossa pojat aikuistuvat ja perustavat omat perheensä, mutta helpolla hekään eivät pääse. Kaunis ruotsalainen Ninni on molempien suuri rakkaus. Urat ja ristiriidat vievät poikia eri maihin, mutta pääseekö kolmikko koskaan selville vesille suhteissaan?

"Banaali naisjuttuko heidät erottaisi? Niinkö pikkusieluisia he olivat, eivätkö heidän eksistentiaaliset keskustelunas ja filosofiset pohdintansa, heidän uskonsa hyvään ja taistelunsa totuuden ja globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta riittäneetkään kohottamaan heitä tällaisen kliseen yläpuolelle, joka olisi elokuvajuonenakin ollut heppoisimmasta päästä - kahden veljeksen, kaksosveljesten, välinen kilpailu? Ei helvetti, mikä tilanne."

Tarina etenee jännittävästi kohti vuotta 2011, josta välillä kertoo Helena, toisen kaksosen ja Ninnin tytär. Helena on oopperanjohtaja, ja hänen tyttärensä Sophie on uuden poikaystävänsä Khalilin kanssa tulossa tapaamaan äitiään pitkästä aikaa suureen gaalaan, jossa Helene palkitaan kulttuuria rajoja rikkovasta työstään. Khalil on arabi, eikä äiti täysin hyväksy tyttärensä valintaa, työstään huolimatta. Sophie, joka on katkera äidilleen tämän laiminlyönneistä tytön lapsuudessa, kertoo tapahtumia osin itse.

"Minulla on sinulle kerrottavaa, äiti sanoo raskaasti, ja Sophie kavahtaa äidin painokkuutta. - En tahdo tietää, Sophie kirkaisee ja vie kädet korvilleen. - Ole hiljaa! Mutta hän kuuntelee, hänen on pakko."

Onko niin, että ihmissuhteet jo ennen sotaa vaikuttavat tähän päivään niin paljon, että kerääntyy paineita, suruja ja vihaa, joiden on pakko purkautua jotenkin? Purkaus tapahtuu Berliinin oopperatalossa: Helena ja Sophie joutuvat yllättävään tilanteeseen, joka on niin kihelmöivän jännittävä, että kirja piti lukea lähes kertaistumalla. Alkuun minua kiinnosti nykyhetki enemmän, mutta mitä enemmän kirjailija toi mukaan taustaa aiempien vuosien avulla, sitä enemmän se vei mukanaan. Luvut on merkitty selkeästi kunkin tapahtuman ajankohdilla, joten etenemistä on helppo seurata, vaikka aikatasot vaihtelevat.

En ole tullut ajatelleeksi, miten toinen maailmansota vaikutti ja tuntui Tanskassa, jonka saksalaiset miehittivät. Kirja paikkaa sitäkin aukkoa, mutta ennen kaikkea se vakuuttaa kiihkeällä, mukaansatempaavalla kerronnallaan. Holst on mestari kuljettamaan juonta ja maalaamaan henkilöistään eläviä monien yksityiskohtien kautta niin, että lukija ahmii eteenpäin ja suree jo ennakkoon tarinan loppumista.

Teksti kulkee vauhdikkaasti, ja niin myös tapahtumat. En osannut ennakoida tulevaa, vaikka saatoin jotain aavistella, kun henkilöt tulevat tutummiksi. Koska tunnelma on niin kiihkeä ja kirja niin nautinnollinen luettava, pakosti käy niin, että sen loppuminen on pettymys. Holst yrittää lievittää lopetuksen tuskaa selittämällä tapahtumia vielä jokusen sivun varsinaisen loppuhuipennuksen jälkeen. En tiedä, olisiko se tarpeen - toisaalta, tarinasta ei olisi millään olisi halunnut luopua, joten nekin luki kiitollisena. Yllätyksiä riittää loppumetreille saakka.

Mahtava kirja, parasta lukemaani pitkään aikaan. Holstia olen hehkuttanut ennenkin, mutta pitänyt häntä kevyenpuoleisena viihdekirjailijana. Tämä on raskaampaa sarjaa, oikea perheromaani, jossa hän näyttää parhaat puolensa: kun yhdistetään vaivattomana juokseva kerronta ja raikas, tanskalaisen rento kielen käyttö, yllätyksellinen juoni ja tarina, johon voi hypätä täysin siemauksin mukaan, lopputulos on nautinnollinen. Keveyselementit, kuten viittaukset kulttuuriin ja ajankohtaisiin tapahtumiin, eivät minusta vie uskottavuutta, vaan ovat koristeita muutenkin jo maistuvassa kakussa. Käännös on myös mallikas ja nautittava. Tällaisia (tällaisiakin) kirjoja rakastan lukea. Ehkä sisälläni asuu pieni tanskalainen, sillä Holst on huippusuosittu maassaan.

Muualla: Leena Lumi oli myyty ja Annika K pitää kirjaa upeana.

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät. WSOY 2013. Suomentanut Virpi Vainikainen.

Kevyttä joulua!



kuva: kortti.net 

Jos tämä olisi ruokablogi, otsikon alta löytyisi kalorivajaan näköisherkun resepti, mutta koska tämä on kirjablogi, tarjolla on jotain muuta. Sillä ainoa oikea keventäminen joulun aikaan ei liity syömiseen, vaan lukemiseen.

Kevyeen kirjavalioon voi kuulua vaikka Regina Rask, joka kirjoittaa chick-lit-tyyppisiä viihderomaaneja keski-ikäisistä naisista. Olen viihtynyt niiden kanssa, ja jostain syystä Rask tuo minulle aina mieleen Hanne-Vibeke Holstin, vaikka on arkisempi. Holstin Therese-sarjasta pidin myös, mutta mainintaa tarkempaa arviota ei ole valitettavasti tarjolla, luettu ennen blogikautta.

Mutta Raskista piti sanoa, että joulumarttyyrimaisesta, touhukkaasta Eevasta kertova Jouluihminen  ei ole hänen parhaitaan, joten kannattaa ilman muuta tutustua aikaisempiin. Jouluihmisen arvio Norkulta ja Susan kirjastosta.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo on tummempi eikä taida olla kevytkään. Aloitus on iskevä: ”Eräänä lokakuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias, äiti opetti minulle orgasmin." Hassisen kyvyt tunnelmanluojana ja isojen asioiden moniäänisenä kertojana ovat läsnä, tarina polveilee ja sisältää paljon, jos lukija jaksaa pysytellä mukana. En itse aikoinaan kunnolla jaksanut, mutta Popula on sen verran kiinnostava, että olen ajatellut tutustua paremmin Hassisen muihinkin kirjoihin.

Kirja on esiblogiaaliselta ajalta, eikä postauksia löydy. Goodreadsissa kirja on saanut kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä, ja eräs kommentoija sanoo: ”Pirjo Hassinen ei huonoa kirjaa kirjoita, siihen voi aina luottaa.” Lupaavaa!

Joulusta tuli vielä mieleeni Päivi Alasalmi, etenkin Onnellisia ihmisiä. Joka ei myöskään naurata, mutta hiukset saavat näppärästi juurihoitoa pystyyn noustessaan. Alasalmi on mestari herättämään lukijassa pienin keinoin kummallisen hermostuttavia ajatuksia, kuten että pakastimessa voi olla muunkinlaista lihaa kuin kuin kinkunjämiä...

Ja kun nyt lihalliselle osastolle mentiin, niin. Fingerpori esitti kirjabloggarille oivaksi esimerkiksi tiiviin arvion ominaiseen tapaansa, pöntöllä istuskellen: "Keriytyy auki kehämäisesti, kerroksia on, mutta ytimeltään jää pahviseksi ja ontoksi." Vessapaperirullasta.

Hyvää joulua!


P.S. Jos joku ei ole hokannut kirjabloggaajien hillittömän kirjallista joulukalenteria, vielä ehtii viimeisiä luukkuja availemaan. Katso vaikka Hannan eilinen luukku kirjailijoiden lukuvinkeistä, ja tänään Sara vie lukijat Prinssi Edwardin saarelle.

Regina Rask: Jouluihminen. Otava 2011.
Pirjo Hassinen: Jouluvaimo. Otava 2002.
Pertti Jarla: Fingerpori. HS 20.12.2012

Hella W ja muuta

Juuri kun hehkutin Hanne-Vibeke Holstia, TV ykkösellä alkoikin hänen kirjoihinsa perustuva minisarja, Kuningataruhri. Vaikutti ensimmäisen jakson perusteella varsin pätevältä, ruotsalaiseen tapaan. Sosiaalidemokraattinen pääministeri Elizabeth Meyer kamppailee oman terveytensä, perhe-elämänsä ja poliittisten paineiden keskellä.

Alkava Alzheimer varjostaa hyvin etenevää uraa, samoin terroristien uhkaukset. En tiedä, kumpi on pelottavampaa. Tai tiedän, se tauti. Lisa Genovan Edelleen Alice ja Selja Ahavan Eksyneen muistikirja ovat vielä tuoreina mielessä. Molemmat ovat koskettavia ja mieleen tarrautuvia kirjoja − terveisiä Jennille ja muillekin niitä lukeneille tai lukemista suunnitteleville − mutta eri tavalla. Alicella on fyysinen tauti, joka etenee nopeasti, kun taas Eksyneen muistikirjan Annan muistinmenetys on psyykkistä perua, näin tulkitsin.

Kuningataruhrin päänäyttelijä Suzanne Reuter on vakuuttava. On ilo nähdä elämää kokeneita naisia heille riittävän vaativissa rooleissa. Toinen onnistuja samalla saralla on Tiina Weckström, Hella W -leffan nimiroolissa. Muuta hyvää elokuvassa ei ollutkaan. Hella Wuolijoen elämä kuvattiin ärsyttävän pätkittäisesti, joten jotta siitä saisi jotain irti, olisi tunnettava taustat ennestään. Liikaa jäi kysymyksiä: mistä hän sai varat bisneksentekoonsa? Muutti Virosta ja alkoi ostella kartanoita? Mikä mätti avioliitossa? Miten hän loi yhteydet venäläisiin? Oliko hän vakooja?

Tarinaa kerrotaan tyttären suulla, en tiedä miksi − ehkä vain joku kertoja tarvittiin. Mahtipontisia kuvakulmia ja äänekästä musiikkia piisasi. Saattaa olla, että tavoiteltiin kansainvälistä, viihteellistä otetta, mutta siihen taas ei juoni riitä. Mukaan oli ympätty paljon pätkiä Niskavuori-sarjasta ja muista Hellan teksteistä tehdyistä elokuvista. Vaikka ne itsessään ansiokkaita ovatkin, eivät ne Hellan elämää valota. Tämä elokuva ei sovi historiasta kiinnostuneille, realisteille eikä romantiikkaa tai seikkailua kaipaaville. Todella harmi, kun henkilö itse on niin kiinnostava ja ainutlaatuisen lahjakas hahmo itsenäistyvän Suomen alkutaipaleilta.

Hassu yksityiskohta on se, että H-P Björkman näyttelee Valpon pahaa poliisia, taas! Kuulustelu-leffassahan hän kuulusteli Kerttu Nuortevaa, tässä samoin. Mitäpä turhaan miehitystä vaihtamaan, kun yksi näyttelijä Suomessa on roolin jo kertaalleen sisäistänyt. Oikeasti valinta ei ollut onnistunut katsojan kannalta, koska se vei mietteet pois itse asiasta.