Uusi maa on Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosa, dystopia, jota odotin tämän vuoden käännöskirjoista eniten. Oryx ja Crake (2003) ravisti aikoinaan ajatuksia uuteen malliin, Herran tarhurit (2010) uskontoineen ei aivan niin rajusti, mutta loppu on varmasti komea, uskoin. Ja onhan se.
Ollaan jälleen ajassa jälkeen katastrofin. Ruttoepidemia on tappanut ihmiset lähes sukupuuttoon. Infrastruktuuri on romahtanut, kun teiden, talojen, sähköverkkojen tai julkisten laitosten ylläpitäjiä ei enää ole.
"Kuinka moni on joskus ollut tässä samassa tilanteessa? Henkiin jääneenä, kun muut ovat kuolleet, kun kaikki on menetetty."
Joitakin on sentään elossa, myös muutama Herran tarhureista. Ja uusi, Craken kehittämä rotu, jonka oli tarkoitus korvata ihmiset. He ovat hyväntahtoisia, uteliaita ja kauniita - ja muuttuvat paritteluvalmiudessa ollessaan sinisiksi. Crakelaisissa on muitakin ihmisille outoja piirteitä, jotka luonnollisesti aiheuttavat hämmennystä, mutta ystävystymistä, tai ainakin jonkinlaista lähestymistä, ne eivät estä. Tuo "jonkinlaista" on merkityksellinen: Atwood heilauttaa monet asiat ja ilmiöt kokonaan eri tasolle; tuntuu, ettei näille ilmiöille edes ole (vielä) olemassa oikeita sanoja.
Valitettavasti maailmassa on myös vihollisia: lihaa syövät mutanttisiat ja verikuulaveteraaneiksi sanotut entiset tosi-tv-"sotilaat" uhkaavat hauraita ihmishenkiä jatkuvasti. Väkivallalta ei vältytä, ja elämä on rankkaa kamppailua eloon jäämiseksi ja ravinnon löytämiseksi.
Kirjailija esittää myös terävää yhteiskuntakritiikkiä: Zeb ja Toby muistelevat muun muassa sanaa sopeutuminen, joka Zebin mukaan oli muotisana joskus, ennen oikeaa öljykriisiä ja jäteöljybisneksen nousua. Zen oli jossain vaiheessa töissä KarhuJelpissä: se oli palvelu, jossa jääkarhuille rahdattiin ihmisten biojätettä toptereilla, jonkinlaisilla biolentolaitteilla.
"Jääkarhut näkevät nälkää, koska jäätikkö on melkein sulanut eivätkä ne enää voi pyydystää hylkeitä, joten syötetään niille meidän omia tähteitä, kunnes ne oppivat sopeutumaan.--- Kyllä minä muistan sopeutumisen, Toby sanoi. Se oli vain yksi tapa sanoa että voi voi, harmin paikka. Ihmisille joita ei ollut aikomuskaan auttaa."
Herran Pyhän Öljyn vihollisia parjattiin nokkelilla sloganeilla, tyyliin "Sarjamurhaajat uskovat ilmastonmuutokseen." Ruokalistat elivät maailman mukana: jossain vaiheessa syötiin "molekyylifuusioruokaa ja labralihaa ja quorn-sieniproteiinia sekä uskaliaina lisukkeina aineksia katoavista eläinlajeista - kottaraisenkielipatee oli yksi viimeisiä villityksiä näissä paikoissa."
Mutta nuo ajat ovat takana.
"Se oli hassu juttu - se ihmiskunta", sanoo Zeb. "Vai mitä?"
Atwood on kerronnan mestari, ja hänen tekstinsä on täyttä, ajatuksia herättävää. Siinä on "kaikkea": jännitystä, romantiikkaa, mielikuvitusta, huumoriakin, ja syvällistä pohdintaa maapallon tulevaisuudesta, mutta kevyt luettava se ei ole eikä vyörytä tapahtumia jännärimäisellä vimmalla, vaan tunnelma syntyy pala palalta rakentaen. Atwood käyttää scifi-kirjailijan tehokkainta asetta kertomalla jo olemassaolevista ilmiöistä, mutta viemällä ne pidemmälle. Siksi karmea todentuntu on läsnä: entä jos?
Kuitenkaan tilanne ei ole täysin musta, vaan kirja antaa myös toivoa, ajatuksen siitä, että vaikka kaikki nykyisin tuntemamme katoaisi, jotain voi silti säilyä, vaikka ehkä täysin eri muodossa kuin olisimme kuvitelleet.
Kirja kestää varmasti useamman lukukerran, ja sarja on niitä harvoja, jotka haluan pitää omassa hyllyssäni. Uskon, että niistä löytyy aina uutta lukemisajankohdan myötä. Harmittelin lukiessani, että olen unohtanut jo paljon ensimmäisestä osasta: täytyy ilman muuta kerrata, ja olisi ollut viisaampaa kerrata se ennen tämän lukemista. Mutta kaikki kolme osaa voi hyvin lukea myös itsenäisinä teoksina.
Kenelle: Scifin ystäville, tulevaisuutta pohtiville, taitavaa tarinaa ihaileville, keskittymään malttaville.
Muualla: Norkulle kirja aiheutti univelkaa. Taikakirjaimissa kerrotaan yksityiskohtia, spoilauksesta varoitetaan asianmukaisesti. Raija on Atwood-tuntija ja kertoo myös uutisen: HBO suunnittelee trilogiasta tv-sarjaa! Suketuksen arvio alkaa lähes samoin sanoin kuin omani, hauskaa.
Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam). Otava 2015. Suomennos Kristiina Drews.
Postaus on osa Tuijan käynnistämää naistenviikon lukuhaastetta.