Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.

Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 

Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu. 

Petri Tamminen: Se sano

"Yksikin oikealla hetkellä lausuttu kiitos voi olla ratkaiseva koko elämän kannalta."

Näin toteaa yksi Petri Tammisen haastateltavista, joilta kirjailija on koonnut kommentteja, jotka ovat muuttaneet jonkun elämän, ihan tavallisen ihmisen. Kommenttien antaja ja lausuja ovat nimettömiä, korkeintaan etunimellä tai perhesuhteella yksilöityjä; isäni sanoi, opettajani totesi -tyyppisiä.

Kommenteista osa on rohkaisevia ja kannustavia, mutta iso osa toista laitaa. Miten pienellä kommentilla voimme tehokkaasti pilata toisen käsityksen itsestään vuosiksi ja vuosikymmeniksi! Etenkin epäkiittävät ulkonäkökommentit tytöille viiltävät syvältä ja pysyvät muistissa vanhuuteen saakka. "Sinä oot niin saatanan rumakin ettet ikinä saa miestä ittelles." Miksi sitten sanomme niitä? 

En usko, että nykyisin enää niin paljon sanotaankaan. Monet vastaajista ovat ymmärtääkseni (omaa tulkintaani) kokeneita, sotavanhempien lapsia tai lapsenlapsia, 1800-luvun kasvatusopeilla varttuneiden jälkeläisiä. Nykyisin ymmärretään paljon paremmin, että kannustus on tehokkaampi kasvatuskeino kuin moite. Ja että kehua saa ja pitää, myös omaansa. On tietysti poikkeuksia, sanojan omasta epävarmuudesta ja ilkeydestä eläviä, tai silkasta tyhmyydestä. "Onpa rumat jalat." Tai nuorelta toiselle: "Onko ihan pakko pilata meidän luokkakuva?" 

Monet kommentit koskevat pärjäämistä ja osaamista. "Tuosta tytöstä tulee vielä jotain". "Sinustahan voi tulla vielä vaikka kirurgi, kun osaat käyttää molempia käsiäsi." Näillä elää pitkään. Eivätkä kaikki kommentit ole arvostelua suuntaan tai toiseen, mukana on myös osuvia itsearvioita tai tilannetajua, joka tiivistettynä yhteen lauseeseen on jäänyt mieleen. 

En tiedä, miksi Tamminen näki tarpeelliseksi näitä kirjata, mutta idea on mainio. (Vaikka pidin tekstiä aika surullisena.) Jos edes yksi ajattelematon kommentti jää kirjan ansiosta lausumatta tai lukija muistaa yhden tärkeän hetken menneestä, josta nykyisyys johtuu, ja oivaltaa jotain, kirja on lunastanut paikkansa. 

Kenelle: Kirpeitä ja kauniita kommentteja muisteleville, niitä saaneille ja antaneille, katkerille ja kiitollisille, sosiaalisuutta opetteleville.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta muistaa tokaisun vuosikymmenten takaa.

Petri Tamminen: Se sano. Otava 2021. 

Helmet-haaste 2021: Toivoisin, että se sijoittuisi kohtaan 28, kirjasta on hyötyä, mutten voi luvata. Kun muistaisi, että pienikin lause tai puuskahdus voi jäädä toisen mieleen vuosiksi. 

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Petri Tamminen, isä, ja Antti Rönkä, poika, ovat avanneet  suhdettaan jo julkisuudessa; se ei kuitenkaan vähennä kiinnostusta heidän keskinäistä kirjeenvaihtoaan kohtaan, päinvastoin. Haluan tietää lisää.

Julkisuus on siten hyvästä, ettei erinomainenkaan kirja löydä lukijoita, jos lukijat eivät tiedä sen olemassaolosta ja saa siitä muistutuksia. Tässä olen samaa mieltä kuin poika, kirjaa pitää markkinoida, isä suhtautuu asiaan nihkeämmin. Kirja tuo mainiosti esille niin sukupolvien ja persoonien erot, pääteemanaan kirjoittaminen, joka on molempien intohimo ja ammatti.

Alkuun kieltämättä tunsin itseni tirkistelijäksi, koska puhutaan niin läheisestä suhteesta kuin isän ja pojan. Kuuluuko tämä minulle? Tunne hälveni pian, niin kiinnostavia kirjeet ovat, eikä asetelma ole ylhäältä alas, vaan yrittää sinnikkäästi pysyä samalla tasolla. Kuten Tamminen sanoo:

"Toisaalta, näissä kirjeissä vallitsee minusta tasa-arvo. On vain sanat ja virkkeet, ja niitä on kummallakin käytössä juuri niin paljon kuin me niitä löydämme."

Antti Röngän Jalat ilmassa kertoo pojan haasteet. Hän on kehittänyt lapsena ainaisen kelpaamattomuuden tunteen. Myönteisimmästäkin asiasta löytyy aina jotain pelättävää tai vähintään jotain, joka pitää rivakasti pyrkiä korjaamaan (jos asia koskee omaa toimintaa, ja ainahan se koskee). Mallin poika sanoo perineensä alati huolestuneelta isältään:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea."

Tunne johti tuskalliseen ujouteen, vetäytymiseen, kiusaamisen kohteeksi ja lopulta hengenvaaraan, lääkkeiden yliannostukseen, mutta myös kirjoittamisen ilon ja oman taidon löytämiseen. Isällä on takanaan oma polkunsa ja riesana omat pelkonsa, joista yksi suurimpia on pojan pärjääminen. Pappamaista asennetta ei siis isän taholta voi täysin välttää: hän rientää auliisti neuvomaan, "pyrkii lisäämään tietoa" ja vähentämään siten pojan pelkoa ja valamaan itsevarmuutta, ehkä silloinkin, kun ei pitäisi tai kun neuvoista ja tiedosta ei vain ole mitään hyötyä:

"Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää." 

Mutta pisteet isälle vilpittömästä yrityksestä, pojalle on varmasti monista isän lauseista hyötyä. Paitsi auktoriteettina, jonka hyväksyntä on olennaista, myös ammatillisesti siksi, että isä on yksi Suomen suosituimpia kirjailijoita ja kokemuksellaan pätevä neuvoja. Suhde myös kehittyy kirjeiden myötä, asioita selkenee, rohkeus sanoa kasvaa.

Kirjoittamisesta ja lukemisesta kiinnostuneille kirjassa on paljon kiinnostavaa, lähtien kirjailijakäsityksestä antiikin aikana, jolloin "kirjailija oli eräänlainen yli-ihminen, jolla oli yhteys jumaliin" tai uuden ajan käsityksestä "itsenäisinä neroina". Ehkä meillä lukijoilla, ainakin minulla on vielä jäljellä häivettä näistä - mielelläni sen pitäisin, mutta Rönkä toteaa:

"Meidän aikanamme kirjailija on ihminen, joka kirjoittaa koska ei pysty elämään. En tiedä onko tuo hiukan romantisoitu näkemys, mutta täytyyhän ihmisellä joku olla huonosti, jos ryhtyy omasta halustaan niin tolkuttomaan projektiin."

Kirjassa on paljon toivoa: paitsi että se itse sisältää erään kehityskaaren se myös muistuttaa ihmisten pelkojen turhuudesta ja epärationaalisuudesta. Aina voi pelätä vähintään maailmanloppua. Mutta ei ihmisen eikä ihmiskunnan kehityksen tarvitse olla vain aineellista tai teknologian ihmeitä, kirjoittajat toteavat. Kuten Rönkä viisasti sanoo alla. Tästä voi tehdä julisteita, tarroja, mielenosoituskylttejä tai poliittisen liikkeen tunnuslauseen, vähintään presidentin uudenvuodenpuheen, sillä lause kiteyttää minusta tärkeimmän ajatuksen ja tavoitteen, ajan hengessä, nyt.

"Mutta se olojen kohentaminen, sitähän voi yrittää myös psyykkisesti. Kun meillä on jo Tempur-tyynyt ja maidonvaahdottimet, nyt pitää kehittää tunnemaailmaa. Voimme valita, että toimimme jokaisessa tilanteessa kunnioittavasti, toista kuunnellen. Ja saahan sitä fyysistä todellisuuttakin edelleen parantaa, sitä pitää parantaa, rakentaa fuusioreaktoreita ja aurinkopaneeleita ja sähköautoja ja viljelymenetelmiä jotta elämä voi jatkua. Toivo ei ole kiellettyä."

Ihailen Röngän ilmaisua, vilpittömänoloista ja ilmavaa lausetta: hän on oikealla alalla. Petri Tammisen kirjoja löytyy blogistani monta, linkkaan vaikka tähän, joka tutkii samaa aihetta, isän ja pojan suhdetta ja sen kehittymistä kriisin kautta.

Kahden taitavan mutta erilaisen sanankäyttäjän kirjeenvaihto on informatiivista ja häkellyttävän vilpittömän tuntuista. Yhteistäkin heillä on kirjoittajina: taito käsitellä isoja asioita sukeltamatta syövereihin ja sivupolkuihin sekä oivaltava huumori.

Kenelle: Lukijoille, kirjoittajille, isille, pojille, uteliaille.

Muualla: Elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoitusprosessista, sanoo Tuijata.

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Gummerus 2018.

Helmet-haaste 2020 kohta 35: kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Myös kirjablogit, vlogit, Insta- ja bookstagram mainittu.

Petri Tamminen: Musta vyö

Isä ja poika, ikuiset kilpailijat? Poika koettaa miellyttää, muttei koskaan tunnu onnistuvan; isä ei saa ilmaistuksi pojan tärkeyttä ja tunteitaan tätä kohtaan. Seuraavan sukupolven on aina oikeutettava olemassaolonsa ja erillisyytensä edelliselle ja itselleen, usein toimimalla juuri päinvastoin kuin vanhemmat. Näin se usein menee, kuten Tamminen kuvaa.

Romaani vaikuttaa autofiktiolta, mutten tiedä tosipohjasta. Kirjassa on kuitenkin Petri-niminen keski-ikäinen mies, joka seuraa vanhempiensa haurastumista, isänsä kuolemaa. Kun mies tajuaa kuolevaisuuden konkreettisesti, hän säikähtää pahasti, hyytyy täysin. Mitä mies oikeastaan kohtaa? Oman kuolemanpelkonsa lisäksi syyllisyyden kaikesta, jonka mies ajattelee menneen pieleen isäsuhteessaan, omasta syystään. Pienen pojan kyltymättömän hyväksynnän haun. Olinko hyvä poika, rakastiko isä minua? Onnistuinko?

"Isä ottaa olkapäästäni tukea. Minun isäni ottaa minusta tukea. Ja sanoo sitten, yhtä aikaa vakavasti ja kepeästi: - Sinä olet Petri hieno mies. Minun isäni sanoo minulle, että minä olen hieno mies."

Tamminen rajaa taitavasti kirjan sisällön, zoomaa keskiöön, Petrin ajatuksiin ja tuntemuksiin. Perhe on tiiviisti mukana, etenkin vaimo Liisa, joka ymmärtävällä asenteellaan usein saa miehen liikahtamaan eteenpäin pahimmista kuopista ja vellomisesta.

"Se viisas neuvo Liisalla kuitenkin oli, että minun pitäisi ottaa vaikutteita isäni elämästä eikä hänen kuolemastaan. Se oli hyvin sanottu. Minun olisi pitänyt ottaa vaikutteita isäni elämästä jo silloin, kun isä eli. Mutta minä olin ajatellut, että isä on väärässä. Siis lähtökohtaisesti väärässä. Sillä tavalla lähtökohtaisesti kuin isät ovat."

Petri pyrkii kiivasti etsimään "huojentavia ajatuksia". Omilta lapsilta niitä on turha odottaa, mikä on riemastuttavan tutunkuuloista tosielämästä, ja oikein. Sukupolvet etenevät eri tahtiin, erilaisine huolenaiheineen.

"- Silloin puhelimessa kun mä kuulin että mun isä on kuollut se oli teknisesti ottaen mun isän kuolinviesti. Mutta käytännössä se oli mun oma kuolinviesti. Tajuatteko te? Ja sitä tietoa mä olen nyt puoli vuotta käsitellyt. Mutta pitääkö mun käsitellä sitä siihen asti että mä tosiaan kuolen? 

Poika ja tyttö eivät yrittäneetkään vastata. He eivät vaivautuneet ottamaan edes pohdiskelevaa ilmettä. Aihe pelkästään pitkästytti heitä. Se oli kiehtovaa. Voittoisaa välinpitämättömyyttä."

Vaikka kirja luonnollisesti tuo asiansa esiin Petrin piirteiden ja olemassaolon tapojen kautta, siinä on paljon monelle tuttua ja siten lohdullista. Tässä elämäksi nimetyssä ajanjaksossa kun nyt vain on asioita, joita jokainen joudumme kohtaamaan, halusimme tai emme. Tamminen tekee niitä näkyviksi ammattikirjailijan nautittavalla otteella ja huumorin maustamalla nokkelalla tavallaan. Tiiviisti: Kirja on kiihkeä, ammattimaisesti toteutettu päiväkirja taiteilijan isän kuolemasta.

Raivaako Tamminen isäkäsittelyllään tilaa omalle pojalleen? Tai tekee elävän testamenttia, jonka haluaa jälkipolville jättää joskus kaukana tulevaisuudessa pohdittavaksi? Hänen poikansa Antti Rönkä on vuoden 2019 esikoiskirjailija. Kiinnostava asetelma, isä-poika-suhteen ohella, eikä lukijalla ole mitään sitä tai siitä kertomisesta vastaan, päinvastoin. Voivatko he olla kollegoita vai voittaako kilpailuvietti? Tai hoivavietti? Näkevätkö he toisensa myös ihmisinä ja aikuisina? Ainakaan he eivät ole samanlaisia, käy ilmi sekä molempien omista kirjoista (joita pojalla on toistaiseksi yksi, Jalat ilmassa, bloggaus tulossa) että esittelyn mukaan keväällä 2020 ilmestyvästä yhteisestä kirjeenvaihtokirjasta Silloin tällöin onnellinen. 

Kenelle: Keski-ikäisille, sukupolvien vaihtumista ihmetteleville, vanhemmuutta pohtiville.

Muualla: Kirja ei oikeastaan ole ollenkaan mukava, sanoo Kirjan pauloissa, vaikka nauraa ääneen lukiessaan.

Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. Kansi Piia Aho.

Petri Tamminen: Suomen historia

Mieheni bongasi kirjapinossani kirjan, joka herätti historiasta kiinnostuneen mutta ei romaaneja lukevan huomion. Sanoin, ettei se ole "sellainen" historia kuin arvelin hänen luulleen. Mutta kirjan luettuani voisin todeta, että kyllä, se on juuri "sellainen" historia.

Tamminen onnistuu kokoamaan itsenäisyytemme ajan puoleentoistasataan sivuun omalla omintakeisella tyylillään. Hän ei kuvaa vallankäyttäjien tekemisiä eikä jahkaa poliittisista kysymyksistä, vaan kertoo tapahtumat haastattelemiensa henkilöiden omien tarinoiden kautta. Tarinat, jotka kirjailija on mukaan valinnut ja nasevalla tavallaan teksteiksi muotoillut, etenevät vuodesta 1917 vuoteen 2016, tärkeät tapahtumat ja vuosiluvut noteeraten.

Riemastuttava ratkaisu, joka toimii. Jos Suomen historiaa ei lainkaan tuntisi ennestään, luulen, että jonkinlaisen kokonaiskuvan tästä saisi sellaisenaan. Mutta koska meistä useimmat tietävät ainakin peruskäänteet, ihmisten tarinat tuovat niihin herkullisen, inhimillisen lisän. Ne saavat muistelemaan omia kokemuksia ja aiempia tietoja, liikuttavat ja naurattavat. Kuten vaikka ulkomaanavusta kertova juttu vuodelta 1947:

"Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan."

Sodat ja niiden jälkeinen aika ovat kirjassa vahvoja, luonnollisista syistä. Jo nelikymppisten kasvot olivat uurteiset, ja kansa tottui niukkuuteen. Pula-ajasta vuonna 1950 kertoo eräs haasteteltu:

"Mitään näitä nykyisiä bonus- ja plussakortteja äiti ei huolinut. Hän sanoi, että hän eli jo sen oman korttiaikansa silloin sodan jälkeen."

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... Myös urheilu on tärkeää. Jos selvisit Miedon sadasosasekunnin häviöstä hengissä vuonna 1980, ei paikkasi ollut sairaalassa, totesi eräs tuon ajan lääkäri. Jääkiekon maailmanmestaruus on totta kai mukana, samoin euroviisuvoitto.

Kuten ovat myös Nokian nousu ja kännykät, ydinvoimalaonnettomuus Venäjällä ja lähimmät naapurit muutenkin sekä kansainvälistyminen ja EU. Uudempiinkin ilmiöihin Tamminen suuntaa huomiota, mistä plussaa, koulukiusaamisesta yksinäisyyteen ja nettiaikaan. Tamminen osaa asetella sanansa humoristisesti, mutta tarkennan, ettei hän tee vakavista asioista pilaa, kunhan kertoo lakoniseen tapaansa. Lukija saa päättää suhtautumisensa itse. Pieni kirja on nopea lukea; jälkimaku on riemukas, hieman liikuttuneen haikea. Tällaista se on ja on ollut, meillä suomalaisilla!

P.S. Mikä suomalaisen historian tapahtuma on ollut kirjailijalle itselleen merkittävin? Sen kuulimme Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumassa* 18.1., jossa Tammisen kirja oli yksi framille päässeitä. Vastaus on häkellyttävä ja tirskauttava, mutta ei sille oikein uskalla nauraa, sillä sehän voi olla totta. Niin Tammisen tyylistä! Mainittu tapahtuma on Lahden MM-hiihtojen doping-skandaali.

Kenelle: Historiaa huumorilla kestäville. Suomalaisuuden kertausta kaipaaville. Nopeaa fiksua luettavaa hakeville.

Muualla: Ytimekäs tilannetoteamus riittää, sanoo Tuijata, joka nauttii Tammisen tyylistä.

Petri Tamminen: Suomen historia. Otava 2017. Kansi: Piia Aho.

Helmet-haaste 2017 kohta 6: kirjassa on monta kertojaa.

* Esiintyjänimet Kirja vieköön -tapahtumassa, josta raportoivat laajemmin ainakin Riitta ja Kirsi, olivat vaikuttavat: Lavalla nähtiin Tammisen lisäksi Jörn Donner uutuuskirjallaan Suomi Finland sekä Anu Partanen pohjoismaisen hyvinvointivaltion analyysillaan verrattuna amerikkalaiseen "vapauteen" (juuri ilmestynyt suomennos: Pohjoinen teoria kaikesta). Molemmat taitavia esiintyjiä, joita oli ilo katsella ja kuunnella. Huippuvieraat olivat juuri elämäkertansa julkistanut Tellervo Koivisto ja häntä kauniisti ja yleisöä viihdyttävästi haastatellut Tarja Halonen. Koiviston urasta ja avioliitosta kuulimme monta nasevaa tarinaa ja näimme koskettavia kuvia upeasta naisesta eri-ikäisenä, eri tilanteissa. Presidentinpuolison oma ura on ollut merkittävä, aina naisten asemaa puolustava ja ehdottomasti muistamisen ja muistelemisen arvoinen: hän on yksi niitä naisia, jotka ovat raivanneet tietä meille jäljessä tuleville. Edelleen rouva Koivisto on terävä ja huumorintajuinen, minkä uskon käyvän ilmi myös Anne Mattsonin kirjoittamasta elämäkerrasta. Seuraava Kirja vieköön! on Savoy-teatterissa 15.2. Mukana tuolloin muun muassa Merete Mazzarella ja Mikko Rimminen. Olen takuulla paikalla.

Petri Tamminen: Meriromaani

Laivanvarustamista pohtivat vähäpuheiset isännät, Suomen länsirannikko, purjelaivojen aikakausi: tuntui tutulta, kuin olisin astunut jälleen Alastalon saliin!

Petri Tamminen ei kuitenkaan imitoi Kilpeä, vaan kirjoittaa omalla ominaisella tavallaan tarinan merikapteeniksi etenevästä Vilhelm Huurnasta, nuoresta pojasta vanhuuteen saakka.

Poika oppii tarkkailemalla ja kokemalla, ja ennen kaikkea työtä tekemällä. Ensimmäisessä kapteenin tehtävässään yrittäessään hallita kaiken ja vähän enemmänkin hän oivaltaa, että jos liian paljon töitään muistelee ja suunnittelee, alkaa "muistilistan alkupäästä kuitenkin asioita unohtumaan." 

"Hän huomasi myös, että todelliset työt olivat sittenkin helpompia kuin ne mielessä tehdyt."

Ura on pitkä, laivoja monta. Erehdyksiä sattuu, joskus onnistumisiakin. Perusvire on kohtalonomainen, ei täysin musta, mutta surullisenpuoleinen. Ihminen mokaa, häpeää, oivaltaa ja mokaa taas. Näinhän me toimimme. Onnea on vaikea löytää - eikä Huurna sitä edes osaa etsiä, ainakaan ihmisistä. Yhdessäolo on lähinnä yhteisymmärryksessä vaikenemista. Laivojaan hän sentään melkein tuntee rakastavansa.

Huurna on ikuinen huolehtija, hieman tossumainen ja pessimismiin taipuvainen mies. Toimia hän osaa, kun on sen aika ja kun joku sysää hänet toimimaan. Luotto omiin voimiin vaihtelee, mutta jotain hän oppii:

"Hän päätti, ettei hänkään antautuisi jatkossa kauhistelemaan mitä kaikkea voi tapahtua jos kukaan ei tee asioiden hyväksi mitään vaan muistaisi perämiehen tavoin että tapahtumien kulkuun voi vaikuttaa. Hän huomasi myös, että ei heikkous ollut niinkään  heikkoutta vaan voimien unohtamista."

Painavia lauseita kelpoisassa tarinassa, joka kaikessa tiiviydessään on itse elämän vertauskuva; kasvukertomus, ihmisen perusyksinäisyyden kuvaus, haasteiden käsittelyn kuvaus, kertomus ahertamisen ja loputtomien yrittämisten vääjäämättömistä seurauksista - työn merkityksestä, kuten minä sen näin. Joku muu varmasti näkee enemmän jotain muuta, ainakin hauskuutta, enemmän kuin itse näin: Tammista pidetään humoristina, mutta tässä kirjassa se ilmenee mustemmin.

Ajankuvanakin kirjan voi nähdä, tosin en laskisi sitä varsinaisesti historialliseksi romaaniksi. Luulen kirjailijan valinneen aikakauden kertoakseen tarinan merisymbolein, joilla tavataan elämää kuvata myrskyineen ja tyvenineen. Aika voisi olla jokin muukin, sillä itse asiat ovat ajattomia, tai ainakin niin ajattomia (ja viisaita ja hölmöjä ja tragikoomisia) kuin ihmiskunta. Onkohan meillä toivoa?

Kenelle: Symbolisten romaanien ystäville, merkityksellisen lauseen arvostajalle, elämän tarkoitusta etsivälle.

Muualla: Elina kuvaa kirja hauskaksi kirjaksi, joka itkettää. Kirsi pitää Tammisen tavasta tiivistää, joka miellyttää myös Tuijaa, lempeän melankolisen tunnelman ohella. Pieni teos, jolla on sitäkin suurempi sydän, sanoo Kaisa. Mainio, surullisen koominen pienoisromaani elämän ristiaallokosta, toteaa Jonna. Laura väsähti vähän apeuteen ja melankoliaan. Pieni on kaunista, sanoo Leena.

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. Kansi Piia Aho.

Meriromaanilla ruksaan Helmet-haasteen 2016 kohdan kirjasta, jossa on alle 150 sivua.

Lomakirjoja

Loma sotki pahasti rutiinit niin blogin pidossa kuin muutenkin (ja tämä on myönteistä), mutta kirjoja on tullut luettua. Sen verran monta, etten yritäkään muistella kaikkia, mutta muutamasta mieleen jääneestä on kommentoitava lyhyesti: sellainen on upea Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Tarinan tunsin jo ennestään elokuvasta, mutta kokonaisuus on siitä erikoinen, että leffa näyttää kirjan rivien välit.

Lukija saa kirjassa pohtia enemmän itse, mikä on itsepetosta, mikä velvollisuudentuntoa, mikä rautaista ammattilaisuutta, mikä pelkoa, kun hovimestari Stevens muistelee uraansa Darlington Hallissa matkallaan tapaamaan neiti Kentonia, entistä taloudenhoitajaa. Elokuvasta muistan ärsyyntyneeni miehelle, kun taas kirja sai lähes säälimään tätä kaikkien brittihovimestarien perikuvaa. Mutta myös ihailemaan, jotenkin. Ja puitteet Englannin maaseudulla, politiikan kiemurat ja se kieli! Lajissaan täydellistä, kuten Stevens itsekin toivoisi olevansa.

Joyce Carol Oatesista taas muistelen jonkun sanoneen, että niin kurjasti ei kellään hänen henkilöllään voi mennä, etteikö se voisi muuttua vielä huonommaksi. Tämä tuli monesti mieleen seuratessani Haudankaivajan tyttären, Rebeccan, vaiheita. Sopii suomalaiseen pessimistiseen maailmankuvaan? Ei hyvän mielen kirja, olisiko siis pahan – ainakin Oatesin lukemisen jälkeen omat murheet tuntuvat pieniltä. Taitava ja viisas kirjoittaja hän tietysti on, mutta kaikki se kurjuus tuntuu kovin, uh, painostavalta. Saman tunteen muistan Kostosta: kirjan päättyminen on helpotus.

Ja nyt tiedän, miten tehdään täydellinen ruskea kastike. Mielensäpahoittaja opetti, ja olin yllättynyt siitä, miten ruokapainotteinen kirja on. Ei kyllä ole niin hauska kuin edeltäjänsä, koska keskittyy resepteihin, ja niiden lukemisintohuipustani on jo aikaa (tai vielä edessä?), eikä miehen maailmankuvaan juuri tule muuta uutta. Kyrö, tuo piruilija, irvailee ruuanlaittobuumille, joka on vallannut mediat ja niiden käyttäjät kuin jokin äärimmäisen tarttuva ja lisääntyvä bakteeri, joten aihetta onkin. Ruuanlaiton kautta äijä saa kommentoitua kaikenlaista. Kirjan luki nopsaan ja ajankuluna, muttei se juuri herättänyt hörähtelyä. Antti Litjan nasevaa lausuntaa kaipasin, olisi pitänyt valita äänikirja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, Tammi 1990. Suomennos Helene Bützow.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Otava 2009. Suomennos Kaijamari Sivill.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Otava 2012.

Järein asein

Näyttelijä kirjoittajana ei ole täysin outo ilmiö Suomessakaan, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Kun Hugh Laurie, brittien mestari alallaan, kirjoitti kirjan, pitihän se lukea. Ja ihan brittiviikon kunniaksi.

Järein asein on dekkari, kovaksikeitetty rikos- ja väkivaltaromaani, jossa yllättävän paljon tapetaan. Hienovaraisuuteen ei ole turhaan panostettu. Vaikuttaa ison pojan leikkifantasialta, jossa päähenkilö saa olla juuri niin rohkea, viisas, nokkela, taitava ampuja ja tappelija kuin kirjoittaja on aina haaveillut. Eikä siinä mitään pahaa. Mutta muistin taas, miksi laitoin stopin dekkareiden lukemiselle pari vuotta sitten. Yksioikoiselta tuntuu, tämänkaltainen hyvisten ja pahisten maailma.

Juoni on mietitty ja kehitelty aitoon dekkarityyliin yllättävine käänteineen, mutta se ei ole huimaavan vetävä, yllätin itseni usein miettimässä jotain aivan muuta kesken kappaleen. Aseita kuvataan parissa kohtaa tätimakuun turhan yksityiskohtaisesti. Nyt tiedän, mikä ase sopii kotirouvalle ja mikä taas kannattaa ottaa mukaan työmatkalle, jos ammatti sattuu olemaan vaikkapa palkkamurhaaja tai terroristi.

Terrorismin pelkoa tämä hyödyntääkin, mutta ansiokasta kyllä, ei sorru kansallismielisiin intoiluihin tai perinteisiin tyypittelyihin. Hienostunut brittityyli pitää tässä pintansa. Pysytään länsimaissa, liikutaan pääosin Englannissa, mausteeksi hieman Prahassa ja Casablancassa. Naiset ovat romanttisissa sivuosissa perinteiseen dekkaritapaan, miehet hoitavat toimintapuolen. Myös lopetus oli perinteinen.

Kielessä on tavoiteltu brittimäistä nokkeluutta, ja nokkavuus sai pari kertaa jopa sai naurahtamaan, mutta pääosin huumori jäi paperiseksi. Ei ihan huono yritelmä kuitenkaan, vaikkei Wodehouse-tasolle nousekaan. Varmasti löytyy lukijakunta, johon tämä kolahtaa lujaa (Jeeves-kirjoista pitävät miehet?). Hauska yksityiskohta oli päähenkilön nimi, Lang. Westö-fanilta kirja sai tästä heti pari irtopistettä. Lukujen alussa olevat ”hauskat” sitaatit taas olisi voinut jättää pois.

Hugh Laurie: Järein asein. Tammi 2011

Valohoitoa, osa 1

Valitsin kirjan täysin ja ainoastaan nimen perusteella. Pohjoista valoa. Kuulostaa kauniilta! Lupaavalta, näin pimeänä vuodenaikana. Ja omanlaiseltaan, kuten pohjoinen valokin on.

Kirjoittaja on kokkolalainen miestoimittaja, jollainen on myös yksi kirjan päähenkilöistä ja kertojanäänistä. Hän vaikuttuu paikallisen itseoppineen taiteilijan Tyyne Eskon maalauksista, jotka muistuttavat tyylillisesti Hugo Simbergiä ja joita lopulta, uskomatonta kyllä, päätyy New Yorkiin Luise Ross -galleriaan. Tyyne Esko puolestaan sai vaikutteita ruotsalaiselta runoilijalta ja laulujen sanoittajalta Dan Anderssonilta, jonka teksteihin monet tauluista perustuvat. Tähän asti kertomus ja henkilöt ovat tosia − niin Esko kuin Anderssonkin ovat olleet oikeasti olemassa. Vaikkakin minulle täysin outoja nimiä, kuten kirjailijakin.

Mutta sitten fiktio-osuuteen. Kirjailija kuvaa, kuinka näiden kolmen (kirjoittaja mukaan lukien) elämä kietoutuu toisiinsa, muistuttaa toisiaan. Välillä kirjassa puhuu kirjailija, välillä Tyyne, molemmat eri-ikäisinä, mutta onneksi lukujen alussa tehdään heti selväksi, kuka on äänessä, mikä helpottaa lukemista.

Todellisten ihmisten ja keksittyjen tapahtumien sekoittaminen ei minua yleensä innosta – mieluummin fakta faktana ja fiktio fiktiona – mutta arvostan kertomisen tarvetta ja mielikuvituksen lentoa. Kirjailijalla on varmasti ollut selkeä näkemys siitä, mitä hän haluaa kertoa, mutta kovin selkeä kirja ei ole. Jää hieman mystiseksi, mikä sopii kyllä tyyliin. Tylsäksi ei kirja kuitenkaan muodostu; siinä on riittävästi yksityiskohtia, jotka pitävät kiinnostusta yllä ja saavat ajatukset raksuttamaan. Hyvistä kirjoista löytää usein yhtymäkohtia omaan elämään. Kuten tässä se, että Tyyne Esko alkaa maalata vasta vanhoilla päivillään: uskottavaa, koska oma mummoni teki samoin, vaikkakin eritasoisella taiteellisella kunnianhimolla. Yksi yhtymäkohta on myös Valamon luostari, jossa vierailin monesti lapsena ja varmaan näin senkin ikonin, jonka kertojan isoisä Konevitsasta pommituksen alta pelasti (en oikeasti tiedä, onko ikoni faktaa vai fiktiota; tässä tyylilajin ärsyttävyys).

Hieman kotikutoinen, mutta persoonallinen kirja. Nimi juontuu Tyyne Eskon maalausten kritiikistä, jossa ”kuvakieltä täydentää pohjoinen valo, joka on aivan erilaista kuin valo Italiassa tai Ranskassa.” Valosta puhuu myös kertojan valokuvaaja-isä, ja ”pohjoisen valon kohtaavat myös muut kirjan henkilöt”, sanoo kirjoittaja.

Nyt pilkottaakin lukemisessani valoteema: luettavien pinossa on vielä kaksi kirjannimeä, joissa loistaa sana valo. Näistä saan kokoon jo mukavan valosarjan.

Seppo Lahti: Pohjoista valoa. Tammi 2009.

Epävarma mies

Petri Tammisen uusin sopii erittäin huonosti työmatkalla luettavaksi. On hankalaa koko ajan saada muka yskänpuuskia, kun ei kehtaa hörähdellä. Huumorin kautta kerrotaan kirjailijan elämästä. Onneksi hän näkee asioiden huvittavat puolet, muuten olisikin ankeata − hänellä kun tuntuu olevan kovasti riittämättömyyden tunteita ja itseluottamuksen puutetta.

Olenko oikea mies? Sitä Tamminen pohtii huolestuneena kautta kirjan, päähenkilönä minä itse ja kuvattavana oma käytös eri tilanteissa. Hän jos kuka olisi nolona yksin hihittelystä lähijunassa, ja sitten häpeäisi nolostumistaan. Lukijalle jää johtopäätösten teko, mutta huumorin ansiosta säälipisteitä ei tarvitse jakaa. Aika itsekeskeistä, vaikkakin hauskaa tekstiä. Ja löytyy siitä oivalluksia muustakin kuin kirjailija Tammisesta, kuten että on tunteita joita voi tuntea vain lukemalla. Tai että lukiessa ei tarvitse riittää mihinkään eikä kenellekään.

Jo aiemmissa Tammisen kirjoissa (Enon opetukset, Mitä onni on) korostuivat miesten väliset suhteet ja niiden vaikutus omakuvaan. Tiedä sitten, miten hyvin kirja oikeasti peilaa henkilöä nimeltä Petri Tamminen − onko meitä vedätetty kieli poskessa, koska kyllä hän senkin tyylin taitaisi. Mutta joko tämä on täysin totta tai sitten hän on tosielämässä aivan päinvastainen persoona: esiintymään innokas, rehvakas ja omaan ylivertaisuutensa horjumatta uskova. Jotenkin uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava 2010