Patriarkka

Juha Jokelan tekstit ovat ajankuvia. Ne kertovat aikansa puhuttavimmista ilmiöistä parhaimmallaan hauskasti ja nokkelan terävästi, huonoimmillaan junnaavan saarnaavasti.

Näytelmät ovat niin älyllisiä ja niin realistisia, etteivät ne vie katsojaa mukanaan - niistä ei kannata hakea sellaista taianomaista lumoa, jota teatteri joskus voi tarjota.

Hyvin niiden kanssa kuitenkin viihtyy, koska kokonaisuus on laadukas ja monipuolinen, tekniikkaa käytetään kekseliäästi, ja tietysti itse näyttelijäntyö on huipputeattereissa ammattimaista. Näin oli Esitystaloudessa, ja kaikki pätee myös Patriarkkaan.

Patriarkka on kertomus sukupolvien kuilusta. Heimo (Raimo Grönberg) ja Virpi (Kirsti Wallasvaara) viettävät leppoisia eläkepäiviä Normandiassa (paikka on nyt muotijuttu?), mutta rakennusalalla pitkän uran tehnyt diplomi-insinööri Heimo ei viihdy. Hän haluaa aivoilleen tekemistä, auttaa talousvaikeuksissa kärvistelevää isänmaataan omalla työpanoksellaan - hän haluaa vielä yhden projektin. Vaimon ei auta kuin seurata miestään, vaikka vastahakoisesti. Suomessa meidän pitää rueta lapsia ja lapsenlapsia rakastamaan, oletko valmis siihen? hän kyselee.

Suomessa odottavat pariskunnan aikuiset lapset, perheetön Jonna (Pirjo Määttä) sekä Jarno (Juha Varis) Petra-vaimoineen (Kristiina Halttu) ja lapsineen. Ja sukupolvet törmäävät; 60-70-vuotiaat suuret ikäluokat ja kolmi-nelikymppiset pullamössöt. Kumpikaan ei ole  kategorisesti "oikeassa" tai "väärässä", vaan molempien näkökantoja kuvataan ja ruoditaan, aina naisen asemasta työhön suhtautumiseen ja hyvä veli -verkostoon, jonka syntymisopin näytelmä kuvaa. Erot sukupolvien ajattelussa ja molempien vahvuudet ja heikkoudet tulevat esiin. Vanhempi sukupolvi, etenkin miehet "tietävät", miten asiat toimivat, kun taas nuoremmat kyseenalaistavat, elävät epävarmemmassa maailmassa. Ihmeen kärsivällisesti Jarno jaksaa kuittailla isänsä ja tämän härskipuheisen (mutta hauskan) kaverin Kalen (Juha Muje) asenteellista herjanheittoa vaikkapa perheen työnjaosta.

Vaikka nimihenkilö, patriarkka, on mies, naiset itse asiassa nousevat tarinassa vähintään yhtä vahvoiksi. Myös näyttelijöinä; he ovat aitoja, todellisia henkilöitä.

Tekninen toteutus on hieno, peilien, heijasteiden ja videoiden avulla katsojille luodaan monenlaisia näkymiä itse asiassa hyvin niukoin lavastein. Peili asetetaan katsojien eteen ihan konkreettisesti. Välillä eletään Heimon ja Virpin nuoruutta; 70-luku demareineen, Sorsineen ja itäisine rakennusprojekteineen luo mainion näköalan nykypäivään. Minka Kuustonen ja Heikki Pitkänen tekevät hienot, elokuvamaiset roolit nuorena pariskuntana. Sitä mietin, miksi nelikymppinen Jarno  pukeutuu kuin teini: onko tarkoitus kuvata hänen sukupolvensa nuoruuden ihannointia vai lapsellisuutta vanhempien silmissä?

Minulle näytelmä ei ollut omakohtainen, koska ikäni on näytelmän sukupolvien välissä, mutta "oikeanikäisiltä" kuulin yleisöstä kommentteja, että tuohan muistuttaa vähän meidän perheen juttelua (vaikka perhe ei olisi niin hyvinvoiva ja älykäs kuin näyttämölle pantu). Mutta onhan tässä paljon yleismaailmallista ja nykyistä yhteiskuntaa heijastavaa. Heimo ja Virpi päätyvät omiin ratkaisuinsa, mutta näytelmä ei yleispäteviä vastauksia eikä mitään juhlavaa lopputulemaa tarjoa, kunhan kertoo ja näyttää ja ehkä saa hieman ymmärrystä aikaan.

Patriarkka. Suomen Kansallisteatteri. Teksti ja ohjaus Juha Jokela.

Sovinto

Nyt voin suositella hyvää elokuvaa: Pernilla Augustin Sovintoa. En ole lukenut Susanna Alakosken Sikalat-kirjaa, johon leffa perustuu, kun pidin aihetta, Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kurjaa elämää, kovin masentavana. Mutta uskon, että kirjakin on hyvä. Elokuva ainakin teki suuren vaikutuksen. Ripsivärit poskilla sitä tuijotti intensiivisesti niin, että piti välillä muistuttaa itseään hengittämisestä.

Elokuva kertoo yhden perheen tarinan kahdesta lapsesta vanhemman, tytön näkökulmasta. Maahanmuutto pahinta lajia, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa − arkinen aihe, joka ei maailmoja syleile. Silti elämänkokoinen tarina, jota isompaa ei voi yhdellä ihmisellä ollakaan. Pernilla August kuvaa hienosti etenkin sitä, miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat lapseen tämän koko elämän ajan. Miten pelottavan paljon ne vaikuttavat.

Tytär ja pikkuveli elävät lapsuutensa alkoholistivanhempien hoteissa ruotsalaisessa lähiössä. Tarkemmin en juonta paljasta, mutta se näytetään heti alussa, että tytär onnistuu rakentamaan itselleen kunnon elämän ja perheen. Kun äiti on kuolemaisillaan, hän kutsuu tyttären luokseen. Tytär kohtaa äitinsä pitkästä aikaa ja joutuu sen myötä myös kohtaamaan lapsuutensa traumat.

Roolitus on napakymppi. Outi Mäenpää tekee äitinä mykistävän huikean suorituksen, uransa parhaan, uskon. Päähenkilö, tytär, Tehilla Blad, on juuri kuten ikäisensä tytön pitääkin. Ja Noomi Rapace, joka esittää tytärtä aikuiseksi kasvaneena, on uskottava ja vaikuttava vähäeleisyydessään. Miehet jäävät auttamatta varjoon tässä tarinassa, vaikka suoriutuvatkin hyvin. Ola Rapace, tyttären aviomies, on niin ruotsalaisen yli-ihana, puhuva, pussaava, empaattinen ja sympaattinen aviomies kuin olla voi, ja Ville Virtanen isänä menee täydestä typeränpuoleisena suomalaisjunttina, joka ei tunne muita keinoja ihmisenä olemiseen kuin pullon korkkauksen ja perheen hakkaamisen. Siinäpä maaottelua kerrakseen.

Ohjaus on tehty taitavasti niin, ettei asioita liioitella eikä tunteisiin vedota naiivilla tavalla, vaan juuri sopivalla intensiteetillä. Kun juontakaan ei tuntenut, piti elokuva täysin otteessaan alusta loppuun. Mutta vaikka loppuratkaisut tietäisikin, kannattaa tämä nähdä silti: ohjaus ja näyttelijätyö ovat hienoa katsottavaa.

Herra Huimaus

Kristian Smeds on loistava luomaan tunnelmia. Hän vie katsojan eri paikkaan ja aikaan, ruokkii aisteja taitavasti. Hänen ohjaamiaan näytelmiä, kuten aiemmin Tuntematon ja nyt Vertigo, ei kannata ryhtyä järjellä analysoimaan: tässä käytetään ihan muita tasoja.

Mr. Vertigon alku oli takkuinen. Oma olotila ei esitysiltana ollut otollisin taide-elämyksen vastaanottamiselle, ja vei aikansa keskittyä esitykseen. Se, että yleisö vietiin näyttämölle katsomon sijasta, ei ollut enää yllätys, mutta outo tilanne loi oman jännityksensä. Katsomoa pyöritettiin, pyöritettiin, pyöritettiin… syvemmälle sadan vuoden takaiseen Amerikkaan, kiertävien sirkusten ja suurten maatalousnäyttelyiden aikaan, aikaan ennen tv:tä ja elokuvia. Arkisen väkivallan, aineellisen niukkuuden ja ihmeisiin uskomisen aikaan, yleisöksi johonkin ihan muualle kuin laitosteatteriin.

Ei ihan huimaukseen asti, mutta aika kauan käytettiin katsomon pyöritykseen, aloitukseen ilman vuorosanoja, ja monen kohtauksen kautta näytettiin ihmepoika Waltin koulutusta, ja sitten vielä kerrattiin. Oppi-isä Yehudi pelasti rääpäle-Waltin kadulta, tarkoituksenaan opettaa poika lentämään, tehdä hänestä tähti, jota kaikki haluavat katsomaan. Unelmien seuraamisesta on kyse, muun muassa. Kuka oppii lentämään, ja mitä se vaatii?

Pitkäpiimäistä ei meno ollut, kun alkuun päästiin. Kolme ja puoli tuntia kului yllättävän äkkiä. Yleisö pantiin vaihtamaan paikkaa pariinkin kertaan, niin että kontakti esitykseen pysyi tiiviinä. Outoa, mutta ei epämiellyttävää, katsojan ei tarvinnut kuitenkaan kiusaantua ”osallistumisella” mukanaoloa enempää. Kirjan lukeneiden ei kannata odottaa orjallista juonen seuraamista. Eikä se ole paha: näytelmä on oma tulkintansa ja taideteoksensa, mutta välillä jokin muutos ärsytti, kun ei sen tarkoitusta tajunnut. Kuten miksi kirjassa Waltin ainoa vähänkään lämmintä äitihahmoa muistuttava intiaaninainen olikin kuvattu höpsönä, joka rakastuu Waltiin romanttisesti. Kirjan tunnelma kuitenkin oli vahvasti läsnä. Efektit, kuten valojen käyttö, olivat hienoja. Monet viittaukset nykykulttuuriin huvittivat yleisöä, osa meni kyllä ohikin ainakin tältä katsojalta.

Rasvattomaksi rääkätty ja kidutettu Walt, Tero Jartti, oli kyllä juuri sama hahmo kuin kirjassa. Aivan loistava! Muutenkin roolitus oli todella onnistunut, samoin musiikki: koko ajan läsnä oleva bändi oli iso osa esitystä. Upea trumpetti ja haikea blues loivat taianomaista maailmaa. Ja Walt lensi. Tämän vaikuttavampaa teatteria tuskin Suomessa on tarjolla.

Olisipa todella hienoa saada Paul Auster itse katsomaan tätä. Olen varma, että kirjailija pitäisi, ja paljon. Tätä esitystä voi lukea kieltä osaamatonkin.

Vertigo, Suomen Kansallisteatteri. Ohjaus: Kristian Smeds

Monella alalla hyvät

Moni näyttelijä on osoittanut ilmaisutaitoaan myös kirjoittamalla. Tai ollut osoittamatta, aina ei lajin vaihto onnistu. Hienoja esimerkkejä monitaitoisista ihmisistä ovat Anna-Leena Härkönen (ei tarvinne perustella) tai vaikka Pirkko Saisio. Reidar Palmgrenin kirjoissa on selvä oma ääni ja tyyli. Tiina Lymin Susi sisälläni -kirjaa en ole lukenut, mutta ”voittopuolisesti onnistunut esikoiskirja”, sanoi Antti Majander (tarkoittaa mitä − isohkolta osalta paska kirja?). Outi Mäenpään runoihin en ole tarttunut enkä taida tarttuakaan. Ja joku Ville Virtasen yritelmä taisi olla aika kamala.

Mutta Peter Franzénin kirjan luin, ja tykkäsin kovasti. En ole Peter-fani, vaikka hän on tehnyt monta hyvää työtä, Rukajärventieltä Rööperiin. Olen jämähtänyt pitämään kaveria turhan ilmeettömänä ja fraasimaisena ”komeana poikana”, joka keskittyy puhumaan matalalla äänellä ja näyttämään hyvältä. Kirja oli myönteinen yllätys: se kertoo tarkasti ja lässyttämättä lapsen maailmasta: miltä tuntui, haisi, maistui.

Omaa elämää siinä kuvataan, ja varmaan vähän lainattuakin, mutta silti yksityiskohtien määrä hämmästyttää: voiko lapsuudesta muistaa noin paljon, vai onko suurin osa keksitty jälkeenpäin? Aidon oloista kuitenkin, näin voisi olla ja on ehkä ollutkin. Tällaisessa maailmassa lapset elävät.

Peter Franzén: Tumman veden päällä. Tammi 2010