Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito

Pienestä merenneidosta HKT:ssä on kirjoitettu paljon, mutta en malta olla minäkään siitä hiljaa. Niin upea esitys se on. Uskon, että vaikka lippua ei voi sanoa edulliseksi, sen lunastavat ovat tyytyväisiä sijoitukseensa. 

Lupasin lapsenlapsilleni jo vuonna 2019 esitykseen menemisen yhtenä joululahjana. Musikaalin esitykset olivat juuri alkaneet sinä syksynä. Maailmassa tapahtui sitten kaikenlaista, joten lupauksen lunastus venähti elokuuhun 2023, kun musikaali alkoi jälleen pyöriä. Entistä parempana, sanovat ensimmäisen version nähneet. 

Pääosan esittäjä on vaihtunut alkuperäisestä, enkä voi kuvitella parempaa Arielia kuin Yasmine Yamajako on: hänen enkelimäinen lauluäänensä on niin kaunis ja vaikuttava, että se lyö ällikällä. En ole itkijänaisia, mutta tunsin jotain outoa silmissä, kun merenneito haaveili prinssistä ja elämästä maan päällä. Upea ulkonäkö ja liikkuminen tansseineen ja uinteineen kruunaavat suorituksen. Yasminen ääntä lie moni kuullut radiosta tietämättään: hän on esiintynyt mm. Cheeckin kanssalaulajana esimerkiksi Syypää sun hymyyn -biisissä.

Ariel oli meistä - tytöt kohta 9 v ja 16 v seuranani - ylivoimainen ykkönen, mutta myös muut hahmot olivat mahtavia. Nuori Pärsky hurmasi kaikki ja Arielin isä kuningas Triton, Poseidonin poika, etenkin mieskomeutta ihailevat (katsomossa kuului ooh, kun hän ilmestyi lavalle lihaksineen). Prinssi oli sympaattinen ja lauloi komeasti hän(kin), Ursula-tädin tulo näyttämölle kaikkine mustekalajalkoineen herätti valtaisan yllätyksen kohinan. 

Kohinaa syntyi myös taidokkaissa uintikohtauksissa. "Näin että sillä on narut", kuiskasi pienin osallistujamme, mutta silti katsoi meidän muiden tavoin suu auki tanssia meressä, siis teatterin lava tosiaan muuttui mereksi. Jonne ykskaks putosi lokki - Lokki oli myös mainio hahmo, kaikkine lokkimaisuuksineen. Kokin rooli alaisineen puolestaan ei huumorillaan minua sytyttänyt, mutta yleisö nauroi makeasti kalaruokien laittamisen sekopäiselle tanssikuvaukselle.

Kaikki meren asukkaat olivat täydellisesti veden maailmassa joka eleellään. Teksti on hauska ja oivaltava merellisine sutkauksineen. Näyttämön muodonmuutokset toimivat ja tekniikka hämmästyttää; lavasteet, valot, puvustus - kaikki toimii uskottavasti ja tukee tarinaa ja sen esittäjiä hienosti. 

Musiikki soljui sekin kuin vettä vain, leffasta tutut laulut kuultiin suomeksi. Orkesterin hengittämiskyvyn puolesta hieman pelkäsimme, kun merisavua levisi laajalle (tai ehkä heilläkin on kidukset?). Toivottavasti orkesterikuopassa on erinomainen ilmanvaihto! Kukaan näyttelijöistä ei pudonnut kuoppaan, vaikka tytöt olivat alussa varmoja, että niin käy.

Molemmat pitivät esityksestä hurjasti. "Superhieno", oli teinin kommentti, kun lähdimme hieman pökerryksissä tummassa elokuun illassa kotia kohti. Samaa mieltä! Uskon, että pienemmän kanssa leikimme vielä monet kerrat merenneitoa, ja hän aikoi heti katsoa kotona leffan uudestaan (tosin nukahti jo autossa). Lähes oman ikäistään Pärskyä hän ihaili, kaveri kun osasi tanssia, laulaa ja rullalautailla. Päätimme myös lukea alkuperäisen Anderssenin sadun pikimmiten ja verrata sitä musikaalin juoneen.

Ikäraja 7 vuotta on asiallinen, sillä Ursula voi hieman pelottaa, riippuu tietysti lapsestakin: kuka jaksaa kahden ja puolen tunnin esityksen yhden väliajan voimin. 

Kenelle: Kaikille musiikista, saduista ja näyttämötaiteesta innostuville. Yleisössä oli paljon lapsia, mutta vielä enemmän aikuisia jopa keskenään tai yksin, joten lasta ei tarvitse rekviitaksi halutessaan nähdä jotain kaunista ja satumaista. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. 

Päärooleissa: 

Ariel - Yasmine Yamajako
Prinssi Erik - Martti Manninen

Kuningas Triton - Mikko Vihma

Ursula - Sanna Saarijärvi
Pärsky - Aleksi Johansson (näyttelijä vaihtelee)

Lainaan teatterin tiedotteesta lisää tietoa:

"Näyttämöllä nähdään jälleen huikeaa lentoteknologiaa, nukkeja Star Wars -elokuvien tekijöiltä, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemia pukuja, Peter Ahlqvistin lavastus, Toni Haarasen suunnittelemat videoprojisoinnit sekä Gunilla Olsson-Karlssonin näyttäviä koreografioita. Naamiointi ja kampaukset ovat Milja Mensosen käsialaa. Äänisuunnittelusta vastaa Kai Poutanen ja valosuunnittelusta William Iles. Suomennoksen ovat tehneet Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut). Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Lennätysten suunnittelijoina vierailevat maineikkaan Flying by Foyn asiantuntijat James Veitch ja Nick Porter. Vedenalaisen maailman hahmoihin liittyvät nuket on suunnitellut englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiskaksikko Becky ja Paul Vincett."

Lisätietoja teatterin sivuilta. Kuvat Robert Seger. 

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman & Glenn Slater sekä käsikirjoitus Doug Wright. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan (tuottajat Howard Ashman ja John Musker, käsikirjoitus ja ohjaus John Musker ja Ron Clements). Alkuperäinen tuotanto Disney Theatrical Productions. 

Rottien pyhimys -musikaali, Musiikkiteatteri Kapsäkki

Rottien pyhimys on hurmaava kirja, jonka lumo on siirretty onnistuneesti Kapsäkin lavalle. Tarina oppimattomasta Pelliinasta, joka päätyy kirkkomaalariksi Hattulassa 1500-luvulla, taipuu yllättävän hienosti musiikkiteatterin keinoin esitettäväksi. 

Musikaalin tekstit on kirjoittanut alkuperäinen kirjailija Anneli Kanto. Kukapa parhaiten tietäisi, mitä kohtia kannattaa korostaa: painotuksissa on eroja kirjaan nähden, mutta ne syventävät ja täydentävät lukukokemusta, eivät muuta sisältöä. Liikuttava tarina sisältää vahvoja tunteita ja huumoria, kyllä, myös keskiaikaisia solvauksia.  

Musiikin ja tekstin yhteispeli toimii hienosti niin, että vähemmänkin musiikkinäytelmiä tunteva ja katsova sen tajuaa ja osaa siitä nauttia. Oletan säveltäjä Jukka Nykäsen ja Anneli Kannon yhteistyön olleen tiivistä ja vähintään jakavan näkemyksen tyylilajista ja tunnelmasta - yleisölle lopputulos on luonteva kokonaisuus. Kolmen miehen orkesteri saa musiikin elämään ja nosteen niin lavalle kuin katsomoon. Ilkka Heinonen ja Miika Vintturi tekevät työnsä antaumuksella, ja Janek Öller on riemastuttava keskiaikasoittimineen ja ajan asuineen. Ilman häntä esitys jäisi paljosta vaille! 

Katsojaa hemmottelee myös upea ja nokkela visuaalinen toteutus. Kirkon holvikaaret ja seinät saavat lavalla maalauksensa pitkin tarinaa tekniikan avulla niin, että näyttelijät todella näyttävät ne maalaavan. Mystiikkaa tuovat valaistus ja tehokeinot: kun kuvat alkoivat väristä, värisi myös katsojan selkäpiissä. Henkilöiden ilmiasut ovat ajanmukaiset, ainakin menevät katsojaan täydestä. 

Näyttelijöiden into ja taito paljastuvat armotta: Kai Bäckström maalarimestari Andreas Pictorina vakuuttaa ja kerää katseita, Petri Backströmin komea ääni pääsee oikeuksiinsa Petrus-pappina ja Aurora Manninen on koskettava ja elävä Pelliina (kuvassa Pictorin kanssa). Märta, jota esittää Eeva Semerdjiev, on tarinan tärkeä hahmo, jonka huumorissa on hetkensä ("Minä maksan!"), mutta joka operettimaisuudessaan poikkeaa joukosta, totta kai, onhan hän ylhäinen rouva eikä rahvasta. Jasper Leppänen mestari Martinuksena hoitaa tonttinsa mainiosti. 

Riemastuttava ja viihdyttävä musikaali, josta voi nauttia kuka tahansa, niin tarinan tuntevat kuin ne, joille se on uusi tai musikaali muotona vieras. Silmää ja korvaa kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, ja vauhdikas eteneminen takaa kiinnostuksen pysymisen herkeämättä yllä. Tunteikkuus tarttuu, tunnelma vie, ja taiteen merkitys ihmistä pysyvämpänä arvona korostuu. Edelleen saamme ihailla vanhoja maalauksia ja voimme yhtyä loppulauluun: Kauneus jää. 

Pääsin kuvaan kirjailija Kannon kanssa, hänen toisella puolellaan Tuijata, kuvaaja Minna Väisälä. Toisen kuvan nappasin ensi-iltaesityksen lopputunnelmista. Mediakuvat Sakari Röyskö. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Rottien pyhimys -musikaali. Ensi-ilta 13.4.2023. 

Libretto: Anneli Kanto
Sävellys: Jukka Nykänen
Ohjaus ja taiteellinen konsepti: Reetta Ristimäki
Lavastesuunnittelu: Elle Mikkola
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo
Valosuunnittelu: Mirkka Saari
Projisointisuunnittelu: Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto)
Äänisuunnittelu: Max Marshall
Maskeerauksen suunnittelu: Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Anis Kronidova
Tuotanto: Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki

Kotimaisen cosy crimen huippuja

Cosy crime on sanahirviö suomen kielen rakastajalle, mutta mainioita lajin kirjoja syntyy luettavaksi. Kyse on dekkareista, joissa ei kuvata väkivaltaa, vaan siihen johtaneita syitä, henkilöitä ja henkilöiden välistä verkostoa, ympäristöä ja ajankuvaakin, parhaissa mitä nokkelimmilla tavoilla. Tässä kaksi kotimaisen kevytdekkarin (sana lainattu Kirjarouvan elämää -blogistilta Pirittalta) laadukkainta laitaa, siis kärkeä.

Ville Karila, rikosylikonstaapeli, tutkii Helsingin Töölössä tapahtunutta kuolemaa. Luonnolliseksi luullun tapauksen määrittää henkirikokseksi oikeuslääkäri Viola Kaario. Hän on suuri persoona, käy ilmi, mutta työssään tinkimätön ja Karilan luottohenkilö. Sanoisin, että myös toisin päin. 

Tutkimukset etenevät ripeästi suuntaan, joka on surullinen yksinäisten naisten näkökulmasta. Liikkuuko Helsingissä ja Suomessa uusi auervaara, joka on valmis jopa tappamaan varakkaita naisia huijattuaan heitä romanssilla, heikolla toivolla elämän suuresta rakkaudesta, joka kenties sattuisi juuri tällä kertaa juuri tämän naisen kohdalle, kuin parhaassa rakkauselokuvassa?

Tarina avaa hyvin syitä siihen, miksi fiksut naiset uskovat ilmiselviin huijauksiin, ja kuvaa uhrit arvostavasti: on inhimillistä toivoa rakkautta ja myös erehtyä. Inhimillisyyden hyväksikäyttö puolestaan on rikos, kun aletaan puhua rahan ja omaisuuden siirroista valheiden perusteella. Mutta aina valheita ei haluta tunnustaa valheiksi, ja siihen on syynsä. Hetki unelman elämistä voi olla tärkeämpi kuin raha - toivottavasti en tällä rohkaise uusia huijareita, vaan muistutan naisia siitä, että valinta on heidän eikä naiivi kannata olla, jos rahavarat eivät ole loputtomat.

Nautinnollista viihdettä lukijalle, eikä haittaa edes se, että joitain käänteitä saattaa arvata, sillä kerronta on viihdyttävää ja henkilöt kiinnostavia. Kirjoittajilla on taito hyppysissä. Tosin hieman tuskastuin loppupuolella eräiden romaanin henkilöiden maneerien toisteluun, kuten poliisien keskinäisessä juhlinnassa ja heidän elokuvasitaattien käytössään, mutta ajankuluksihan näitä luetaan. Aika kuluu hyvin tämän parissa. Ja lisää on luvassa, sarja vasta alkoi. Seurantaan!

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1. Ulkoasu Elina Warsta. Siltala 2021.

Myös Anneli Kannon Haihtuneet nojaa sitkeään uskomiseen, faktoja vastaan. Kun Noora Näkijä punaisine kuontaloineen muuttaa pienelle paikkakunnalle, hän herättää huomiota ja uteliaisuutta. Kukaan ei halua sitä tunnustaa, mutta monen mieltä kutittelee ajatus saada yhteys kuolleeseen läheiseensä tai tulkinta uneensa - josko se kertoisi jotain tulevasta?

Näkijä majoittuu vanhaan rintamamiestaloon, ja pian asiakkaita alkaa ilmaantua, yleensä salaa. Nainen tarkkailee yhteisöä ja toimii kuten hänen ammatissaan toimitaan. Asiakaspalvelua ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia, tarkkaa havainnointia ja tiedon käyttöä myötäillen asiakkaitaan, jotka haluavat uskoa. (Tuliko jollekulle muulle mieleen Salaiset kansiot? "I want to believe.")  Mutta olisiko hänellä todella jotain näkemisen kykyä?

Näkijä ei voi olla miettimättä eräitä pikkukaupungin varhaisempia tapahtumia, joita hän hienovaraisesti tutkii lisää. Ökymies on kadonnut mystisesti, samoin kaksi nuorta naista. Voisiko hän auttaa tapausten selvittämisessä? Asiaan liittyy myös outo uskonlahko - jälleen ollaan uskon asioiden äärellä - ja ahtaan yhteisön rajat.

Oiva viihdyttäjä, joka jättää asioita sopivasti auki ja lukijan uteliaaksi sarjan jatkolle. Kirjailija itse sanoo teostaan "pienjännitykseksi", ja se sopii hyvin cosy (cozy?) crimen käännökseksi.

Anneli Kanto on yksi huippukirjailijoitamme, joten huonoa ei siltä suunnalta ole jatkossakaan luvassa. Hän on tunnettu etenkin laadukkaista historiallista romaaneistaan, kuten Pyöveli tai Rottien pyhimys, josta on muuten tulossa esitykset teatterien lavoille Hämeenlinnaan ja Helsinkiin. Menen katsomaan totta kai, Kapsäkkiin huhtikuussa, palaan asiaan! Kannattaa varata liput pian - nyt kun ihmiset ovat taas aktiivisia, olen huomannut, että suosituimmat näytelmät, musikaalit, näyttelyt ja konsertit varataan todella nopeasti (yritin tammikuussa varata lippuja huhtikuun lopulle erääseen suosittuun näyttelyyn, mutta myöhästyin, ja ennätysennakointina minulla on jo elokuullekin teatterilippuvaraus.) Kirjablogisti Tuijata on seurannut Kannon tuotantoa pitkään ja sanoo Haihtuneiden tyylin olevan konstailematonta. 

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time 2023. Kansi Katse Design Oy, kannen kuva Katrin Havia.

Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia!

Vihdoinkin suomeksi - yli 20-vuotias musikaali on ollut hitti, jonka on nähnyt jo yli 60 miljoonaa katsojaa. Suomi on 17. kieli, jolle se on käännetty. Eikä häpeä lainkaan, sen enempää kielen kuin esityksensäkään puolesta: molemmat toimivat upeasti suomalaisessa tuotannossa, jonka ensi-ilta oli Messukeskuksessa eilen 4.5.2018.

Juoni on kaikille tuttu, musiikeista puhumattakaan: parikymppinen Sofia on menossa naimisiin, mutta haluaa ennen avioon astelua saada selville, kuka hänen isänsä on. Tyttö kutsuu häihinsä kolme isäehdokasta, joista jokainen on seurustellut äidin, Donnan, kanssa 21 vuotta sitten. Tarina on vain kehys Abban biiseille: niitä kuullaan esityksessä peräti 25, jos oikein laskin.

Esityksen ehdoton stara ja Queen on Laura Voutilainen, joka Donnana tekee elämänsä roolin. Voutilainen on loistava lavaesiintyjä ja show-nainen; luonteva, tilanteisiin taipuva, tunteet hienosti välittävä - ja tietysti laulu- ja liikkumistaitoinen. Hän on Donna, ei vain näyttele: illuusio pitää, samoin kuin toisen pääosan esittäjän kohdalla. Sofiaa esittää Petra Pääkkönen (kuvassa alla), jonka kuulaankaunis laulu ja eläytyminen ovat erinomaisia. Hauskana detaljina se, että hän jopa muistuttaa ulkoisesti Merryl Streepiä, joka Mamma Mia! -elokuvassa näytteli tytön äitiä Donnaa.

Naisten juhlaa! Voutilaisen ja Pääkkösen lisäksi nautimme Nina Tapion ja Johanna Kokon hienoista suorituksista Donnan ystävättärinä Roosana ja Tanjana. He tuovat esitykseen myös huumoria; Tapion komediennekyvyt pääsevät oikeuksiinsa, samoin Kokon viileä rooli miljardöörimiehiä jahtaavana hienohelmana. Huimia suorituksia molemmat.

Paula Vesalan suomennoksia kulttibiiseistä odotimme kaikki jännityksellä, ja hän lunasti lupaukset. Suomen kieli toimii ja taipuu, on ajassa, ei löpertele eikä läpise, vaan välittää laulun sanoman tunteineen niin aidosti, että biisit ovat suomalaiselle vielä koskettavampia kuin ennen, jos mahdollista. Nyt äidin rakkaus tyttäreen, tytön tuska isättömyydestä, nuoruuden pulppuava ilo ja elämännälkä tuntuvat tulevan iholle, luonnollisesti taitavien tulkitsijoiden kautta. Ikivanhoista biiseistä voi siis saada vielä uutta! Näin laulujen alkuperäiset kirjoittajat ovat sen tarkoittaneet, uskon.

Miehet jäävät auttamatta varjoon. Vaikka isäehdokkaat ovat charmikkaita ja hoitavat hommansa, Veeti Kallio, Arne Nylander ja Vallu Lukka (kuvassa yllä) lähinnä tukevat naisten suorituksia. Nuorempi miespolvi ihastuttaa etenkin tanssitaidoillaan. Lasse Lipponen sulhasen Kain ystävänä nousee vahvaan hyväntuuliseen rooliin veikeällä hymyllään; Kaita esittävä Jukka Nylund on aidompi nuori sulhanen kuin elokuvan vastaava.

Tanssit ja liike: nappisuorituksia katsojan silmiin. Ajoitusten täsmällisyys, ryhmän energia ja ilo tekevät katselusta silmäkarkkia. Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen, haikeudesta nauruun, surusta iloon sellaista vauhtia, että penkillä on vaikea pysyä. Eikä pysyttykään: jopa jähmeä suomalaisyleisö lopulta seisoi ja hakkasi tahtia lavaa kunnioittaen.

Ymmärtääkseni musikaalin sisältö ja koreografia on valaistusta, äänitekniikkaa, puvustusta ja kampauksia myöten konseptoitu tarkasti, joten mitään suomalaiskansallisia sovelluksia ei ole sallittu, paitsi sanoituksissa. Muunmaalaisia esityksiä nähneet katsojat kertoivat, että ulkoisesti kotimainen versio näyttää samalta kuin muualla, mikä takaa tason, jota alkuperäistekijät edellyttävät. Mikäpä on katsoa kansainväliset mitat täyttävää esitystä Helsingissä, omalla kielellä.

Loistava, hyväntuulinen, energinen ja nautittava esitys, josta jää ilmaan ja mieleen kuplivaa iloa. Vahva suositus, jos Abban musiikki yhtään kolahtaa. Itse aion mennä katsomaan tämän uudestaan. Asianmukaisessa asussa.

Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia! -musikaali, Helsinki.
Helsingin Messukeskus.

Lisätiedot musikaalin sivuilta. Kuvat: Brinkhoff/Mögenburg (asustekuva on omani).