Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Arundhati Royn Joutavuuksien jumala on haastava, moniulotteinen kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla. Sen tarina avautuu ja sulkeutuu kuin spraali kietoen lukijan tiukkaan verkkoonsa. Intian todellisuus herää eloon voimakkaana ja raakana.

Kaikki liittyy perheeseen, joka on hyvin onneton omalla tavallaan ja onnellinen – liekö laisinkaan. Ayemenemissä elää Kochamman perhe. Isoisä on kunnioitetussa valtion virassa ja hakkaa isoäitiä öisin messinkimaljakolla. Isoäiti puolestaan perustaa menestyvän säilyketehtaan, josta perheen varallisuus pitkälti tulee. Tytär Amma hankkiutuu epäsopivaan avioliittoon ja tekee jotain, mitä ei voi antaa anteeksi: ottaa avioeron miehestään ja palaa lapsuudenkotiin lastensa, kaksosten Rahelin ja Esthan kanssa. Ammun täti, nuoruutensa nunnana viettänyt Baby Kochamma kuuluu samaan perheeseen sen tunteettomana ja julmana hahmona. Ammun veli Chacko, kaksosten eno, puolestaan on lähtenyt suurin odotuksin Iso-Britanniaan opiskelemaan, mutta palannut sieltä eronneena ja alisuoriutuneena vain ikävöidäkseen entistä vaimoaan Margaretia ja tytärtään Sophie Molia.

Päähenkilöksi nousee Rahel, jonka kautta perheen traagista tarinaa tarkastellaan vuoroin kirjan nykyhetkessä, kun aikuinen Rahel palaa – niin ikään pettyneenä ja eronneena – Ayemenemiin, vuoroin vuonna 1969, jolloin kaksoset olivat vielä lapsia, perhe pitkälti saman katon alla ja Chacko-enon ex-vaimo Margaret vierailulla Intiassa Sophie Molin kanssa.

Kochamman perhe kärsii niin sisäisistä kuin ulkoisista tragedioista. Perheenjäsenten välillä on kitkaa, jota on mahdotonta hioa pois: näkemykset, ymmärrys ja perhehistoria muodostavat keitoksen, jossa anteeksianto on vierasta ja suvaitsevaisuus pannassa. Lapsiparat, kaksoset Rahel ja Estha saavat toisistaan tukea, mutta yhteiset kokemukset myös erottavat. Perheen aikuiset joko kohtelevat heitä tieten tahtoen kaltoin tai sitten tekevät sen huomaamattaan: väsyneinä, välinpitämättöminä, tyystin ajattelematta, millaisia seurauksia ja vaikutuksia harkitsemattomilla sanoilla voi olla.

Oma tarinalinjansa on kastittoman puusepän Veluthan elämä. Velutha on Kochamman perheelle tuttu vuosikausien ajalta, mutta intialaisen yhteiskunnan ehdottomuus kastijaossa koituu hänen kohtalokseen. Rakkaus, sanotaan, ei tunne rajoja, mutta ihmiset tuntevat.

Joutavuuksien jumala on mieleenpainuva, uniikki lukukokemus, jonka kuvailuun on vaikeaa löytää sanoja. Royn tarinankerronta tempaa mukaansa ja samalla tyrkkii kauemmas, Hanna Tarkan suomennos tuo kielen vivahteet esiin. Kirjan rakenne pitää varpaillaan, muistuttaa huolimatonta lukijaa siitä, mikä on olennaista ja millä tavoin aika tarinassa kiertyy.

Tässä tarinassa ei ole mustavalkoisia kontrasteja, vaan sävyt ovat syvempiä, vivahteikkaampia. Joutavuuksien jumala kertoo maailmasta, jota en tunne, ja jonka lainalaisuudet ovat minulle vieraita. Se voisi kertoa tyystin fiktiivisestä maailmasta, enkä välttämättä huomaisi eroa. Niin uutta ja outoa on elämä, jota Kochamman perhe elää – ja samalla kipeillä tavoilla universaalia, surullista ja yksinäistä, sijatonta ja epäoikeudenmukaisuuksilla kuorrutettua.


Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava 1997
384 s.
The God of Small Things (1997)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tekstiluola, Kirjamielellä, Kirsin Book Club, Lukemisen ilo

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirja kertoo Intiasta. Kirjallinen maailmanvalloitus (Intia).

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2011 (1. painos 2009)
E-kirja

E-kirjaostos.


Ysiluokkalainen Mira on niin sanotusti jännän äärellä: hän on lähdössä ensimmäistä kertaa kunnolliselle ulkomaanreissulle, eikä kohde olekaan kuin ihmeellinen Intia. Kyse on Miran tyttöystävän Kertun äidin Kaarinan 45-vuotissyntymäpäivämatkasta. Mira odottaa reissua innolla. Kaksi viikkoa Kertun, Kaarinan ja Kaarinan mukavan miesystävän seurassa kaukana koti-Suomen pakkasista ja omista mutkikkaista uusperhekuvioista. Mitä relausta! Ehkä reissusta löytyisi inspiraatiota kuviskoulun päättötyöhönkin.

Tutustuin Kerttuun ja Miraan vasta viime kuussa, ja kun minulle selvisi, että heidän tarinalleen on jatkoa, ei tämän kakkososan hankkimisessa kauaa nokka tuhissut. Tällä kertaa näkökulma on tosiaan tuiskahtelevan Kertun sijaan rauhallisemman Miran, joka ei tosin hänkään mikään tapetinvärinen tyttö ole, päin vastoin. Taiteellisempi ja herkempi luonne tuo tyttöjen suhteeseen ihan uudenlaista sävyä, ja Mira on tässä kirjassa huomattavasti kiinnostavampi kuin ensimmäisessä osassa, jossa hän jää hieman taustalle.

Miran perhekuviot eivät ole yksinkertaisimmasta päästä. Hän asuu isänsä, äitipuolensa ja kahden pienen velipuolensa kanssa. Suhde äitiin ja tämän kanssa asuvaan siskoon on vähän etäinen. Miran isä on ihan sympaattinen luontomies, mutta hänellä on myös vaikeuksia pitää uusperhekuviota kasassa. Mira joutuu paikoin aika ikävästi äitipuolensa passuuttamaksi, ja toisaalta Miran on mahdotonta ajatellakaan kertovansa kotona sitä tärkeintä asiaa itsestään: että Kerttu on paitsi paras ystävä, myös ennen kaikkea oma rakas.

Suurin osa kirjasta sijoittuu Intian matkalle. En ole itse ikinä Intiassa käynyt, ja minuun kirjan tarjoama värikäs kuva upposi ihan täysin. Seurue matkustaa siisteillä alueilla hyvissä hotelleissa, mutta maan epätasa-arvoisuus ja rumakin puoli tulevat silti selväksi ilman, että kurjuutta hierottaisiin henkilöiden tai lukijan naamaan. Raikas mutta näpäkkä ote hankalaan teemaan – tykkään.

Samalla Mira käy läpi omia tulevaisuudensuunnitelmiaan ja pyrkimyksiään. Hän on kuvataiteellisesti lahjakas ja haaveilee sekä kuvataiteilijan että vaatesuunnittelijan urasta. Suomeen palaamisen jälkeen onkin luvassa peruskoulun loppurutistus ja kuvislukion pääsykokeet. Isoja asioita, joihin onneksi on ammennettavaa, kun on käynyt maailman toisella puolella. Oma näyttely intialaisessa ravintolassakin on melkoinen unelmien täyttymys. Töyssyjäkin tulee. Perhekuviot ovat mennä pahasti solmuun, mutta onneksi asiat myös ratkeavat, vaikkei nöyryys olekaan kellekään asianosaiselle ihan kaikkein helpoin asia kestää.

Näkisin, että Goa, Ganesha ja minä on raikas ja positiivinen kirja, jossa käsitellään isoja asioita niin, ettei kellekään tule tuputettu olo, mutta toisaalta mitään ällösöpöilyäkään ei harrasteta. Realismia, todentuntuisuutta, aitoutta. Se on melkoinen suoritus, ja kiitän siitä Terhi Rannelaa. Ja vielä on tarinan kolmas osa lukemistaan odottamassa...

_____

Myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Mari A:n kirjablogissa on kirjoitettu tästä kirjasta.

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima
Suomentaja: Kersti Juva
Kansi: ?
Tammi 2014 (1. painos 2005)
413 s.
The Namesake (2003)

Kirjastosta.


Gogol Ganguli syntyy vuonna 1968 Bostoniin muuttaneen intialaispariskunnan esikoispojaksi. Äiti Ashima potee koti-ikävää Kalkuttaan, isä Ashoke on tieteellisessä uraputkessa MIT:ssä. Pojalla ei syntymän hetkellä ole vielä nimeä, sillä bengalilaisen tavan mukaan isovanhemmat antavat lapsille virallisen "kunnon nimen", omat vanhemmat kotinimen, jota ei muualla käytetä. Ashiman isoäidin kirje on kuitenkin hukkunut matkalla Kalkutasta Bostoniin, joten Gangulien on päätettävä pojalleen nimi itse yhdysvaltalaisen tavan mukaan nopeasti syntymän jälkeen. Hänestä tulee Gogol, Ashoken dramaattisten, osaltaan Nikolai Gogolin lukemiseen liittyvien nuoruudenkokemusten vuoksi.

Gogol kasvaa aikuiseksi toisen polven siirtolaisena ja Yhdysvaltojen kansalaisena. Hänen ja pikkusisko Sonian elämä kietoutuu kahden kulttuurin väliin. Toisinaan matkustetaan viikkokausiksi, jopa kuukausiksi Intiaan vierailemaan sukulaisten luona, mutta pääosa elämästä eletään kotona Yhdysvalloissa. Ashima-äiti ei tunnu sopeutuvan, vaikka vuodet vierivät. Hän ja Ashoke keräävät ympärilleen muista bengalilaisista koostuvan ystäväpiirin, jonka kanssa voi viettää perinteisiä intialaisia juhlia, vaikka muuta yhteistä ei ehkä lopulta olisikaan.

Gogolin elämää seurataan kolmekymppiseksi asti, mihin mennessä hän on ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän ensi töikseen vaihtaa nimensä Nikhiliksi päästäkseen eroon erikoisesta ja aina (ainakin omasta mielestään) huomiota herättävästä etunimestään, jonka merkitystä hän ei aikoihin saa tietää. College-opintojen jälkeen hänestä tulee arkkitehti – ei missään nimessä insinööri tai lääkäri, kuten intialaistaustaisilla maahanmuuttajilla on hänestä turhan usein tapana. Opiskelun ja työn ohella hän kokee toki ihmissuhteita, iloja ja pettymyksiä. Toisaalta taustalla on aina identiteetin monimuotoisuus, kulttuurien kohtaaminen ja perhesuhteiden solmut.

Jhumpa Lahiriin olen tutustunut tätä ennen hienon Tämä siunattu koti -novellikokoelman myötä ja Kaima päätyi luettavakseni juuri nyt pääasiassa siksi, että osallistuin viime viikolla Tammen Keltaisen Kirjaston 60-vuotisjuhliin, joissa Lahiri oli paikalla kertomassa uudesta romaanistaan Tulvaniitty. Kirjailijasta jäi miellyttävä, joskin hieman varautunut vaikutelma, ja kaiken kaikkiaan synttärijuhlat olivat hauskat.

Kaima sen sijaan ei ole erityisen hauska kirja. Pikemminkin sen pohjavire on melankolinen ja tavallaan irtonainen. Kirjan henkilöt kokevat kukin omanlaistaan erilaisuutta ja juurettomuutta. Gogolin vanhemmat, etenkin äiti Ashima ei oikein koskaan pääse yli ajatuksesta, että on vieraalla maalla, vailla turvaverkkoa ja omaa elämää. Hän ei ymmärrä yhdysvaltalaista individualismia, vaan kaipaa aina suurta perheyhteisöä, tuttavapiiriä ja ylipäänsä muita ihmisiä ympärilleen. Lasten aikuistuminen ja etenkin Gogolin varsin suuri etääntyminen perheestään koskee äitiin kovasti.

Gogol itse on kahden kulttuurin kansalainen, vaikka syntyperäinen yhdysvaltalainen onkin. Hän joutuu kohtaamaan kulttuurien väliset ristiriidat monella tapaa ja elää kirjan kuvaaman ajan loppuun asti tietynlaisen syyllisyyden kalvamana. Yhtäältä hän haluaisi pitää vanhempansa tyytyväisinä, toisaalta hän kapinoi bengalilaisia perinteitä, esimerkiksi vanhempien järjestämää avioliittoa, vastaan. Gogolin kautta lukijalle avautuu maailma, jossa juurettomuus vaikuttaa lähes kaikilla elämän tasoilla tehtyihin päätöksiin ja valintoihin.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjailija, jolla on kyky rakentaa eheä ja monipuolinen tarina. Kaima on hienoa kertomakirjallisuutta, ja vaikka siinä on sivuja yli 400, tyhjäkäyntiä tai turhia sanoja ei ole. Paljon jätetään myös kertomatta, ajassa hypätään lukujen välillä reiluja siivuja eteenpäin. Lukijallekin jää mietittävää.

Kaiman naishahmot ovat vahvoja ja moni-ilmeisiä. Ashimaa käy paikoin sääliksi, vaikka hän itse ei koe esimerkiksi opintojensa kesken jäämistä ja nuorena avioitumista minkäänlaisena taakkana, päin vastoin. Toisaalta hänen puolestaan suree jatkuvaa tunnetta kodittomuudesta ja myöhemmin yksinäisyyttä, jonka lasten kotoa lähtö ja miehen omistautuminen uralleen aiheuttaa. Gogolin sisko Sonia on vain sivuhenkilö, mutta vähäisilläkin hetkillä hänestä rakentuu kuva vahvaitsetuntoisesta ja pärjäävästä naisesta, joka on sinut juuriensa ja identiteettinsä kanssa. Gogolin tyttö- ja naisystävät ovat myös onnistuneita hahmoja, riittävän kompleksisia mutta hyvin uskottavia ja säröistään huolimatta tasapainoisia henkilöhahmoja, vaikka omanlaisiaan typeryyksiä saattavat tehdä.

Tempo on kirjassa rauhallinen muttei laahaava tai pitkäveteinen. Lahiri kirjoittaa huolella, rakentaa kokonaisuuksia, jättää tulkittavaa, ei alleviivaa. Jälkimakuna on täyteläisen ja eheän tarinan tuoma tyytyväisyys. Tällaista kirjallisuutta on aina ilo lukea.

____

Kaimasta ovat kirjoittaneet myös Booksy, Mari A., Jaana, kirsimaria ja Kirsi Reinikka Kiiltomadossa.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen ja nappaan siihen arkkitehdin kunniakkaan ammatin.

Erään Piin elämä (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Yann Martel: Piin elämä
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 2003
394 s.
Life of Pi (2001)

Kirjastosta.


Piscine "Pii" Patel on intialainen eläintarhanomistajan poika, eläimien kanssa ikänsä tekemisissä ollut nuori mies, joka jää ainoana ihmisenä henkiin rahtilaiva Tsimtsumin upotessa Tyynellämerellä matkalla kohti Kanadaa. Meri vie Piin koko perheen, laivan miehistön ja lähes kaikki matkalla mukana olleet eläimet. Pelastusveneeseen pelastautuvat Piin lisäksi jalkansa telonut seepra, oranki, hyeena ja bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Kapea elintila ja lajityypilliset piirteet yhdessä kokonaisvaltaisen poikkeustilanteen kanssa johtavat siihen, että matkustajia on lopulta jäljellä vain kaksi: poika ja tiikeri. Alkaa eriskummallinen matka ja selviytymiskamppailu meren armoilla. Voiko ihminen selvitä sellaisesta? Entä eläin? Mikä on ihmisen ja eläimen suhde poikkeuksellisissa ääriolosuhteissa – vai onko sitä? Kuunteleeko taivas, Jumalan korva, Piitä laisinkaan? Minkä hinnan selviytymisestä joutuu maksamaan?

Maukka heitti taannoin minua vastahaasteella Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa ja määräsi luettavakseni Piin elämän. Tästä on jo puoli vuotta aikaa, joten lopultakin oli syytä tarttua toimeen. Kirja oli minulla lainassa jo valmiiksi, mutta viimeistään siihen tullut varaus pakotti avaamaan kirjan kannet. Tarinahan on käännetty vastikään elokuvaksi, joka pyörii näytännöissä pitkin maata parhaillaan. Varmaan siksi kirjakin on taas herättänyt kiinnostusta.

Olin kuullut Piin elämästä hyvää, ja etenkin Amman elokuinen teksti, jossa hän – rutikuivan realismin ystävä – oli avoimesti syvästi vaikuttunut, sysäsi ajatuksiani siihen suuntaan, että tämä saattaa olla aikamoinen kirja.

Ja onhan se.

Tarinan imuun pääseminen kesti hetken, samoin lempeään ja ehkä jopa hieman naiiviin kertojaääneen tottuminen. Mutta kun se tapahtuu, tarina vetää kuin häkä. Päivät, viikot ja kuukaudet pelastusveneessä ovat pitkiä, toimet näennäisen yksinkertaisia ja toisiaan toistavia ja silti niin monenlaisia ja haastavia, Piin elämänasenne ihmeellinen, Richard Parker niin uskottava ja todentuntuinen, että kirjaa lukee ahmien. Näin koko ajan edessäni pelastusveneen, Piin ja tiikerin reviirit, oranssin turkin ja upean ja hengenvaarallisen eläimen. Näin kilpikonnat, hait, lentokalat, levälautat, vesitislaimet, köydet ja pressut. Polttava aurinko porotti niskaani, meriveden marinoimat haavat tuntuivat minunkin selässäni, tyydyttämätön jano poltti kurkkuani.

Piin elämä on hieno kirja. Hieno. Se on näennäisesti helppoa luettavaa, mutta panee pohtimaan monia asioita. Minua se ei sentään saanut uskomaan Jumalaan, kuten kansiliepeessä "uhataan", mutta sen sijaan se vahvisti uskoani tarinankerronnan taitoon, kirjojen maailman ihmeisiin, eläimiin, ihmisiin ja luonnon monisäikeiseen kokonaisuuteen. Se rakentaa hienon ja ravisuttavan tarinan, joka kertoo paljon tästä maailmasta, jossa elämme, ja se muistuttaa ihmisen mielikuvituksen voimasta. Siitä, joka on meissä jokaisessa.

Laura piti kirjan raikkaudesta ja yllä pysyvästä jännityksestä, Taika ihailee kirjan monitasoisuutta ja jokaisella lukukerralla löytyviä uusia puolia, Tessa yllättyi yllätyksettömyydestä, Sanna koki mieleenpainuvan seikkailutarinan, Satuun Piin tarina iskee täysillä, Kaisa pohtii kiinnostavasti tarinan eri kerroksia ja vertauskuvia.

Tämän lukukokemuksen myötä kuittaan marjiksen aloittaman hauskan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen suoritetuksi. Aiemmat haasteeseen lukemani kirjat ovat Kvanttivaras, Hullu vapaana ja Marie.

John Irving: Sirkuksen poika

John Irving: Sirkuksen poika
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 1994
680 s.
A Son of the Circus (1994)

Kirjastosta.


Kerrottakoon heti alkuun, että rakastan John Irvingiä, syvästi ja estoitta. En halua enkä kykene arvioimaan hänen kirjojaan millään tasolla objektiivisesti, sillä hän on minulle rakkain kirjailija maailmassa, lähes naurettavuuksiin saakka menevän ihailun kohde. Kun minulla oli ilo tavata hänet kasvokkain loppukesästä 2010 (Akateemisen kirjakaupan signeerausjonossa, ei sen henkilökohtaisemmin), meinasin pyörtyä. Oikeasti. Menin ihan sanattomaksi, kun vuoroni tuli, sillä en voinut käsittää, että suurin kirjallinen idolini istuu siinä metrin päässä harmaine hiuksineen ja vaikuttavine tatuointeineen intensiivisillä tummilla silmillään minua tuijottaen. Jokusen sanan vaihdoimme, vältin nolaamasta itseni esimerkiksi kapsahtamalla hänen kaulaansa, ja nyt vaalin omaa kappalettani Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä yhtenä suurimmista aarteistani.

Että tältä pohjalta lähdetään.

Sirkuksen poika on takakannen mukaan "John Irvingin kahdeksas ja kunnianhimoisin romaani". Se on yksi niistä harvoista hänen teoksistaan, joita en vielä tähän mennessä ollut lukenut. (Vesimies, Vapauttakaa karhut! ja In One Person odottavat vielä.) Nyt tartuin tähän paksukaiseen innolla, ja mukaan lukuprojektiin lähtivät Unni ja Sanna, jotka raportoivat omasta lukemisestaan, kunhan ehtivät.

Sirkuksen pojan päähenkilö on ortopedi Farrokh Daruwalla, intialaissyntyinen maailmankansalainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi missään. Hänellä on itävaltalainen vaimo Julia, lapsia ja lapsenlapsia, hyvä lääkärinura ja paljon tekemistä. Mutta yksinäinen ja levoton hän silti tuntee olevansa. Tri Daruwalla on ortopedian ohella kiinnostunut genetiikasta ja etenkin lyhytkasvuisuutta aiheuttavista perintötekijöistä. Intialaisissa sirkuksissa on paljon sirkuskääpiöitä, akondroplasiaa sairastavia henkilöitä, joiden verinäytteitä Daruwalla kerää ja tutkii sivutoimenaan. Läheisin suhde hänellä on entiseen sirkuskääpiöön ja nykyiseen taksiyrittäjään Vinodiin ja tämän akrobaattivaimoon Deepaan, joiden sivutoimena on puolestaan pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja kadulta ja bordelleista sirkuksen työntekijöiksi.

Varsin erityinen suhde tri Daruwallalla on myös Intian vihatuimpaan Bollywood-näyttelijään, John D:hen, jonka elämää hän on seurannut syntymästä saakka. John D. esiintyy Komisario Dhar -elokuvissa, jotka kukin vuorollaan loukkaavat ja raivostuttavat milloin mitäkin ihmisryhmää. Komisario Dharin luoja on kukapa muu kuin tri Daruwalla, joka käsikirjoittaa elokuviaan salanimen takaa. Soppaa sekoittaa tehokkaasti John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka saapuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi.

Keskeisenä juonena kirjassa on tohtorin perhe- ja lähipiirin sekavien kuvioiden ohella murha, tai oikeastaan useampi. Bombayn seurapiirien ylevä ja perinteikäs country club, Duckworth Club, menettää yhden jäsenensä väkivaltaisesti kesken golfinpeluun. Murhaaja jättää jälkeensä viestin, jossa vaatii John D:tä eroamaan kerhosta, tai muuten... Kuvio herättää erinäisiä muistoja kahdenkymmenen vuoden takaa niin tri Daruwallassa, John D:ssä kuin Bombayssa työskentelevässä, suorastaan lahjomattomassa etsivä Patelissa ja hänen vaimossaan Nancyssa. Kuinka murhaaja napataan ja mitä kenelläkin on taakkana harteillaan?

Luin Sirkuksen poikaa puolisentoista kuukautta, siis aika pitkään. Kesti kauan, ennen kuin kirja imaisi mukaansa, vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei Mr. Irving petä tälläkään kertaa, vaan luvassa on monikerroksinen, sivujuonteilla höystetty tarinakudelma, josta ei puutu absurdeja käänteitä tai erikoisia ihmisiä. Jotenkin hieman vastustelin, sillä en oikein tutustunut tri Daruwallaan, vaan jäin jumiin hänen rasittaviin piirteisiinsä: kuhnailuun, jankuttamiseen ja aikaansaamattomuuteen. Mitä pidemmälle edettiin, sen sympaattisemmaksi hän silmissäni muuttui, ja tarinan päättyessä en millään olisi halunnut päästää hänestä irti.

Sirkuksen pojan juonta on mahdotonta tiivistää helposti, ja teemojensa puolesta se koskettelee niin montaa elämän ja maailman piiriä ja ilmiötä, että ellen tietäisi Irvingin harrastavan sitä aina, saattaisin kohotella kulmiani moiselle. Keskeistä kirjassa on kodittomuuden ja sijattomuuden tunne: ihminen voi olla yksin ja tuntea itsensä juurettomaksi niin miljoonakaupungin kaduilla kuin omassa perheessään. Kirja on vuodelta 1994, mutta siirtolaisuustematiikaltaan se on ajankohtainen tänäänkin. Tri Daruwallan Torontossa, pääasiallisessa kodissaan, kohtaamaa rasismi ja ennakkoluuloisuus kuvataan tiukoin sanakääntein. Toisaalta hän itse – vaikka onkin intialaissyntyinen ja maassa suhteellisen paljon aikaa viettävä – pyörittelee päätään ja silmiään omien ennakkoluulojensa vuoksi monille Intiaan liittyville seikoille, vaikkei palvelijoita alistavaa Bombayn kotitalonsa hissinkäyttökieltoa hyväksykään.

Kirjassa käsitellään paljon myös uskontoa ja uskoa. Pääasiassa kristinuskoa ja ihmisen suhdetta Jumalaansa, mutta myös hindu- ja parsikulttuuria ilmenemismuotoineen sekä uskoa ihmiseen ja hyviin tekoihin. Moni kirjan henkilö painii tavalla tai toisella itseään suurempien ilmiöiden kanssa: oikeoppisen jesuiittana olemisen, identiteettiongelmien, lapsiprostituution, HI-viruksen, mielen ja sielun tasapainon, poliittisen kuohunnan... Siitä huolimatta kirja on minun tulkintani mukaan toiveikas, eikä vaivu synkkyyteen, vaikka hyvyys ei aina voita, eikä elämä tai maailma ole muutenkaan erityisen yksinkertainen.

Ei Sirkuksen poika kuitenkaan täydellinen kirja ole. Se on paikoin raivostuttava, jaaritteleva, hidastempoinen ja hankalasti seurattava. Se ei ole parasta irvingiä ainakaan minulle (Oman elämänsä sankaria ei mikään ylitä, piste.), mutta se on oiva muistutus tarinankerronan voimasta ja taidosta. Viime yönä kirjaa lopetellessani en voinut taaskaan välttyä liikutukselta, niin hyvin Irving asiansa osaa: sitoo langanpätkät yhteen, jakaa ripauksen armoa ja oikeutta ja saa lukijansa tajuamaan, millaisen valtavan rakennelman on jälleen luonut mielikuvituksen ihmeellisellä voimalla – ja saanut sen pysymään kasassa horjumatta.