Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän ei päästänyt helpolla. Haastetta riitti niin kirjan pituudessa (muhkeat 586 sivua) kuin sisällössäkin (monimutkaisia ihmissuhteita, määrittelyjä pakenevia henkilöitä, ristiriitaisia ajatuksia tuottavia käänteitä), mutta urakka kannatti kuitenkin.

Jopa taivas on meidän kuvaa neljää nuorta, joiden polut ovat osin syntymästä asti yhteydessä olleita, osin sattumalta muodostuvia. Päähenkilöksi nousee Teresa, joka viettää vastentahtoisesti nuoruuden kesiään isänsä kotikylässä Apulian Spezialessa isoäidin dekkareiden ja (sentään) uima-altaan äärellä. Eräänä kesänä Teresa kohtaa naapurimaatilalla asuvat pojat Bernin, Nicolan ja Tommason, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Teresasta tulee vuosien, monenlaisten käänteiden ja ennen kaikkea Bernin kanssa solmimansa lujan ihmissuhteen myötä omavaraistaloutta pyörittävä aktivisti, äärimmäisyyksiin taipuvan ihmisen puoliso ja lopulta myös hyvin yksinäinen nainen. Teresan kasvu, muutos ja persoona nousevat romaanin keskiöön, vaikka sivuun ei jää Bernkään.

Bern on ennen kaikkea kuoreensa kätkeytyvä, harmaan sävyt elämästään siivonnut ja asialleen omistautuva ihminen. Vastenmielinen kaikessa kovuudessaan ja äärimmäisyydessään, juuri sellainen ihminen, jota en itse oikeassa elämässä jaksaisi sietää, mutta joka on romaanihahmona kiehtova ja hämmentävä.

Nicola ja Tommaso joutuvat tyytymään sivurooleihin, vaikka merkittäviä henkilöitä ovatkin. Nicolasta tulee poliisi, Tommasosta alkoholisti. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan - paljon. Pojat ovat kasvaneet veljesten tapaan Teresan isoäidin naapuritilalla, heidät on kasvattanut pariskunta Cesare ja Floriana, joista etenkin Cesarella on sangen persoonallinen maailmankuva ja ja usko. Lapsuuden ja nuoruuden opit vaikuttavat poikiin heidän loppuikänsä ajan, ja väistämättä vaikutus yltää myös Teresaan, joka sotkeutuu tilan elämään vähitellen.

Jopa taivas on meidän on runsas ja rönsyilevä, paikoin raskas. Luvut ovat pitkiä, joskus ne tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Rakenteessa on monia aika- ja kerrontatasoja, henkilöt kuvaavat kokemuksia toisilleen eri ajoissa ja paikoissa, eri näkökulmista ja eri asioita jo kokeneina ja nähneinä. Kerronta on vaihtelevaa, se on paikoin hieman osoittelevaa mutta pohjimmiltaan ja parhaimmillaan tarkkakatseista ja moniulotteistakin.

Romaani on kasvutarina, rakkaustarina, ajankuva. Se on kertomus aktivismista ja aatteista, valitusta elämäntavasta, askeettisuudesta ja ihmisen muokkautuvuudesta. Se kertoo ristiriidoista, muutoksesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Syvimmin sen teemana on kuitenkin ihmisten välisten suhteiden arvaamattomuus - ja toisaalta se, kuinka väistämättömiä konfliktit, ristiriidat, törmäykset, välirikot ja haarautuvat polut ihmiselämässä ovat.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co 2021

586 s.

Divorare il cielo (2018)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutuulia, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

 

Jhumpa Lahiri on tehnyt minuun vaikutuksen novellikokoelmallaan Tämä siunattu koti ja romaanillaan Kaima. Tulvaniitty minulla oli kesken viime vuoden helmikuussa, kun lähdin synnyttämään, ja kirja oli luonnollisesti mukanani sairaalassa. (Kesken se on edelleen, kun lukeminen ja kaikki meni silloin sekaisin pitkäksi aikaa, mutta ehkä joskus saan sen vielä luettua.) Nyt lukuvuoroon pääsi varausjonon edetessä Lahirin uusin romaani Missä milloinkin.

Uusi teos on hyvin erilainen kuin aiemmat Lahirilta lukemani kirjat. Hän onkin kirjoittanut sen eri kielellä kuin edelliset kaunokirjalliset teoksensa, nimittäin italiaksi. Uskon kielenvaihdoksen näkyvän tekstissä vahvasti, vaikka epäilemättä Lahiri on muutenkin hyvin uudistumiskykyinen ja vakaan taitava kirjailija.

Missä milloinkin koostuu lyhyistä luvuista, joissa nimettömäksi jäävä italialainen nainen elää hiljaista elämäänsä italialaisessa suurkaupungissa (Roomassa, uskon), muistelee, kohtaa, käpertyy, ajattelee, kokee, tuntee. Ilmaisu on ilmavaa, pienieleistä ja taidokasta, Helinä Kangas on suomentanut kirjan tyylillä.

Etäinen olo minulla silti oli alusta alkaen, eikä se muuksi muuttunut kirjan sivujen kääntyessä eteenpäin. Päähenkilö on syrjäänvetäytyvä tarkkailija, nainen joka ei ole koskaan lähtenyt lentoon tai tehnyt asioita, jotka veisivät kuuluisalle epämukavuusalueelle. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, isän, joka ei osannut tai halunnut olla isä ja äidin, jonka kanssa välit ovat nihkeät. Omaa perhettä hänellä ei ole, muutama suhde menneisyydessä kuitenkin. 

Pidän kirjallisuudesta, jossa kuvataan elämän ohikiitävyyttä, arkisuutta, hetkiä, joita ei välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat jo menneet, mutta joilla on kestoaan suurempi paino. Pidän tarkkailusta, pidän miljööstä, joka herää eloon salavihkaisesti, pienien yksityiskohtien kautta. Miljöö onkin tässä kirjassa onnistunein osuus: italialaisen kaupungin kujat, puodit, kahvilat, puistot ja ikkunanpielet näkyvät elävänä edessä. 

Sen sijaan en pidä kirjallisuudessa (sen enempää kuin todellisuudessakaan) tarpeettoman ilkeää kanssaihmisten kuvailua, ja Lahirin kertoja sortuu yhteen ikävimpään: hän tekee useamman kerran huomioita kanssaihmistensä painosta. Jopa pikkulasta hän arvostelee mielessään (ei sentään ääneen) tukevaksi. Ylipainon esiintuominen henkilöiden keskeisenä piirteenä on ärsyttänyt minua lapsena lukemistani Neiti Etsivistä saakka (Bess-parka, tuo kymmenissä ja kymmenissä kirjoissa väärinkohdeltu tyttöraasu), ja nykyisin tunnun olevan sille vielä herkempi. Pitää olla jokin todella hyvä syy, että ostan sen tarpeellisuuden. Itse en tästä romaanista saanut luettua syytä sille, miksi päähenkilö kiinnitti muiden (yli)painoon huomiota. Kertaalleen ehkä mainittiin hänen käyvän itse vaa'alla tai että hänellä oli vaaka, mutta sen suurempia tulkintoja en itse päässyt tekemään. Ehken myöskään jaksanut. Pitäisi varmaan lukea kirja uudelleen, että löytäisin enemmän syitä. Mutta en halua.

Missä milloinkin on vahva kurkistusikkuna Italiaan. Sitä lukiessaan tuntee olevansa nojatuolimatkalla, pääsevänsä tarkkailemaan ympäristöä kirjan päähenkilön mukana, kokemaan ohimeneviä mutta toisinaan merkityksessään voimakkaita hetkiä. Ihmisen elämää.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Suomentaja: Helinä Kangas
Tammi 2020
148 s.
Dove mi trovo (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mummo matkalla, Donna mobilen kirjat, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Kirjapyykki, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 7. Kovakantinen kirja

Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Moderni sodankäynti on aihepiiri, joka herättää ristiriitaisia ja kipeitäkin ajatuksia. Sotakirjallisuus puolestaan on genre, jota harvemmin tulee luettua. Luen kyllä mielelläni sodasta, mutta "puhtaat" sotakirjat tuntuvat tunkkaisilta.

Paolo Giordanon Ihmisruumis antaa yhden kurkistusikkunan sotaan ja sotakirjallisuuteen. Se on kuvaus italialaisten ammattisotilaiden komppaniasta, joka lähtee komennukselle Afganistaniin. Syyt komennukselle lähtemiseen ovat henkilöillä moninaiset. Luutnantti Egitto toimii komppanian lääkärinä ja syö samalla itse luvattoman suuria mielialalääkeannoksia. Hänellä on takanaan perhehelvetti, joka on oletettavasti tuhonnut tunne-elämän niin häneltä itseltään kuin hänen sisareltaankin. Ylivääpeli René on toiminut sotilastyön ohella maksullisen seksin myyjänä ja huomaa olevansa tilanteessa, jonka ei pitänyt olla mahdollinen: yksi asiakkaista odottaa hänelle lasta. Alikersantti Cederna uhittelee ja machoilee, kiusaa ja alistaa. Korpraali Ietri on nyt parikymppisenä lopulta pääsemässä irti äitinsä rautaisesta otteesta – lähtemällä sotaan – ja haluaa myös miehistyä kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Ihmisruumis on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Kokemuksia autiomaassa kertoo elämästä sotilastukikohdassa Afganistanissa. Komppania asettuu paikoilleen, harjoittelee, partioi, viettää organisoitua sotilaselämää. Kukin ottaa paikkansa, pyristelee irti siviilielämästä, koettaa omaksua maailman, jossa käskyt määrittelevät sen rajat. Toinen osa Ruusulaakso sijoittuu leirin ulkopuolelle. Sotilasjoukon on lähdettävä saattamaan talebanien uhkaamia afganistanilaiskuljettajia tukikohdasta turvallisemmalle alueelle. Operaatio on vaarallinen, jostain näkökulmasta järjetön. Uhka, jonka olemassaolon kaikki tiedostivat, myös konkretisoituu. Kolmas osa Miehiä kuvaa sotilaiden elämää traumaattisen operaation jälkeen: toipumista, kotiinpaluuta, sotkujen selvittämistä. Kukaan ei ole selvinnyt Afganistanista kotiin puhtain mielin. Kaikki eivät palaa sieltä ollenkaan.

Yllätin itseni uppoutumalla kiihkeästi Ihmisruumiin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti sotilasleirielämän ja operaatioiden kuvaus ei ole kiinnostuslistani kärkipäässä. Giordano kirjoittaa aiheesta kuitenkin monipuolisesti ja terävästi. Kirjan nimi lunastaa paikkansa, sillä sotilaan elämän fyysisyys tihkuu riveiltä lähes päällekäyvästi. Sairaudet, rasitukset, halu, lepo, stressi ja pelko näkyvät ja tuntuvat. Samalla ihmisen mielen ja ruumiin haavoittuvuus ja kestokyky käy selväksi.

Ihmisruumis avaa näkymän maailmaan, joka ei ole kauneudella kuorrutettu. Se on vahva romaani sodasta ja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mutta kaiken yllä on vahva inhimillinen sävy. Sota on paljon enemmän kuin joukkojen vahvuus tai operaatioiden onnistumisprosentti. Se on jotain, mikä on lopulta ihmisruumiille liikaa.


Paolo Giordano: Ihmisruumis
Suomentaja: Helinä Kangas
WSOY 2014
335 s.
Il corpo umano (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (kesäkuun kielenä on italia), Helmet-haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.

Silvia Avallone: Teräs

Silvia Avallone: Teräs
Suomentaja: Taru Nyström
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
427 s.
Acciaio (2010)

Kirjastosta.


Tämän kirjan Toscanan auringon alla eivät auringonkukat kasva ja viljapellot heilimöi.

Piombinon rantakaupungin Stalingradon kaupunginosassa ihmiset elävät vuokratalokasarmeissaan, painavat pitkää päivää terästehtaalla ja koettavat selviytyä eteenpäin jotenkuten. Huterien talojen seinät kätkevät sisäänsä perheväkivaltaa, huumeita, rikollisuutta ja koskaan syntymättömiä haaveita.

Via Stalingradon varrella asuvat myös parhaat ystävät Anna ja Francesca, kolmetoistakesäiset naisenalut, tytöt joilla on kaikki vielä edessään. Annan isä on saanut potkut käytännössä koko Piombinoa elättävältä terästehtaalta ja tekee katoamistemppuja hämärähommiensa ohessa. Annan äiti on kommunistipuolueen aktivisti, joka uskoo parempaan yhteiskuntaan, muttei pääse eroon epäonnistuneesta avioliitostaan. Annan veli Alessio on jo siirtynyt tehtaalle töihin, tehnyt sen, mitä piombinolaisilta nuorukaisilta odotetaan.

Francescan isä on väkivaltainen hirviö, tehdastyössä itsensä näivettänyt, empatiaan kyvytön. Francescan äiti on kolmekymppinen vanhus, elämänilonsa vuosia sitten menettänyt. Hänestä ei ole suojelemaan tytärtään tai itseään, vaatimaan muuta. On helpompaa alistua.

Annan ja Francescan kesä on vedenjakaja. On vuosi 2001 ja maailma muuttuu muuallakin kuin heidän omalla rannallaan. Tyttöjen arjen tiet tulevat eroamaan, sillä Anna jatkaa lukioon, Francesca ammattikouluun. Tulevaisuus tuntuu kiveen hakatulta, vaikka tytöt jaksavat vielä unelmoida, ainakin toisinaan, kun meri kutittaa vatsaa ja hiukset kastuvat. Horisontissa siintää Elban saari kuin saavuttamattomana toisena maailmana. Se on kaikkea sitä, mitä Via Stalingradolla on kiellettyä haluta.

Kiinnostuin Teräksestä blogitekstien myötä. Onneksi kiinnostuin, kirja on vimmainen lukukokemus, joka nirhii ikävästi ja samalla vaikuttavasti. Avallone pudottaa lukijan suoraan keskelle kolhuista Piombinoa, ja kyyti lähtee jarruttelematta. On vain pidettävä kiinni ja toivottava parasta.

Se paras ei kuitenkaan tule, oikeastaan ehkä kellekään. Piombinon elämä on tarkasti uomissaan, yhteisö ja normit pitävät siitä huolen. Jos kuvittelee itsestään liikoja, on kolaus kaatuessa entistä kovempi, siitä pitävät muut huolen. Vauhtia on siksi otettava aina niin paljon kuin voi, sillä lento loppuu joka tapauksessa aikanaan. Vauhtia saa huumeista, seksistä, adrenaliinin pauhusta, uhosta, alkoholista, mistä tahansa.

Teräksen maailma on raaka, miehinen, fyysinen. Talojen rakenteet murenevat, hiki virtaa, hiekka hiertää, autojen ja skootterien pyörät vinkuvat asfaltilla. Kaiken yllä terästehtaan masuunit pauhaavat kuumuutta ja voimaa. Samalla maailmassa on paljon herkkyyttä. Se on syttyvässä naiseudessa, pyöreässä olkapäässä, nuorten illanvietossa, makuuhuoneen hämärässä. Kontrasti on suuri, mutta se puhuttelee.

Kirja on kokonaisuutena onnistunut. Se on himokas ja vimmainen, muttei vedä överiksi. Ehkä se näyttää jotain sellaista, mitä ei haluaisi nähdä. Ja vaikka elämä kulkee väistämättä kohti hallitsematonta muutosta, voi kaiken alla tuntea haaveiden voiman ja uskon siihen, ettei Elba olekaan kuin uintimatkan päässä.

_____

Teräksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Leena Lumi, Mari A., Annika K., Tuija, Marja-Liisa, Krista.

Kirja pureutuu voimakkaasti metallitehtaan ja metallityömiesten arkeen, joten liitän sen osaksi Mikä minusta tulee isona? -haastetta.

_____

Silvia Avallone on Helsingin Kirjamessuilla esiintymässä lauantaina 25.10. Häntä haastattelee Aleksis Kivi -lavalla kirjan suomentaja Taru Nyström kello 11.30. Itse menen ilman muuta kuuntelemaan, mikäli messuilen lauantainakin.