Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

Tiheää tunnelmaa ja särkyvää mieltä

Hei vaan teille, jos siellä joku vielä on.

Blogi on köhinyt hiljaisuudessa pari viikkoa, sillä kiirekiirekiire vie ajan ja paikan tajun. Vasta ollut syyslomakaan ei oikein helpottanut tilannetta. Sääli. Lukeminen takkuilee, kun aivot rullaavat työasioita lähes kaiken hereilläoloajan. Riittämättömyys surettaa, aika katoaa.

Kirjamessut sujahtivat tänä vuonna omalta osaltani työtehtävissä, mutta kyllä minä muutaman ostoksenkin tein. Aivan kuin luettavaa ei olisi tarpeeksi jo muutenkin, monen vuoden kirjamessuostoksiakin edelleen lukematta. Mutta se nyt on aihe, josta viimeisenä stressaisin, toden totta.

Olen lukenut kuitenkin – takkuilevasta olosta huolimatta – hienoja romaaneja. Yksi niistä on Deborah Levyn Uiden kotiin (suom. Laura Vesanto, Fabriikki Kustannus 2016).

Uiden kotiin on tiheätunnelmainen pienoisromaani, vain 144-sivuinen. Tarina sijoittuu Ranskaan. Brittirunoilija Joe Jacobs on 14-vuotiaan tyttärensä Ninan, vaimonsa Isabelin ja tuttavapariskuntansa Mitchellin ja Lauran kanssa lomailemassa nizzalaisessa huvilassa. Eräänä aamuna vieras nuori nainen, Kitty Finch, kelluu huvilan uima-altaassa ja jää kuin varkain mukaan lomaseurueeseen. Kitty on suorasanainen ja varsin erikoinen: aivan kuin hän näkisi tarkemmin kuin muut.

Lomailu saa aivan uusia käänteitä, ja kaikkien huvilan asukkaiden elämä nytkähtää uuteen suuntaan. Tunnelma romaanin aikajänteen kattaman viikon aikana tihentyy käsinkosketeltavaksi. Kitty osoittautuu Joe Jacobsin suureksi ihailijaksi, joka kirjoittaa itsekin. Ja on, no, henkisesti hivenen epävakaa. Joen ja Isabelin avioliiton kulissi tutisee. Mitchell ja Laura peittelevät huoliaan. Nina on kasvamassa naiseksi.

Uiden kotiin herättää kysymyksiä enemmän kuin osoittelee vastauksia. Tarkkana saa ja pitää olla, kaikki langat ovat olennaisia, eikä kirjassa ole riviäkään liikaa. Kieli ja suomennos ovat kauniita, sujuvia ja samalla jollain tapaa rujoja: aivan kuin härnättäisiin, puhuttaisiin hieman ohi siitä, mitä tarkoitetaan ja halutaan sanoa.

Luin osittain samaan aikaan Riitta Jalosen hienoa Kirkkautta (kirjoitan siitäkin pian, uskoisin), jossa on myös päähenkilönä herkkä ja epävakaa (punatukkainen!) nuori nainen, joka kirjoittaa elämänsä vimmalla. Kirjojen tunnelmat kulkivat mielessäni hieman ristiin, ehkä sekoittuivatkin jossain vaiheessa. Tarinoiden voima ei heikennyt, mutta jouduin lukijana pysymään skarppina.

Uiden kotiin on romaani, joka jättää surullisen, haikean ja yllätetyn olon. Se kietoo tarinaansa, tunnelmaansa ja aikaansa (1990-luvun puoliväliin) huolella, ja vaikkei romaanilla ole mittaa oikeastaan juuri lainkaan, se kattaa suuren tarinasiivun lukijan saataville, kiusoittelee hieman, mutta antaa lopuksi tunteiden tulla.


Deborah Levy: Uiden kotiin
Suomentaja: Laura Vesanto
Ulkoasu: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2016
144 s.
Swimming Home (2011)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto, Hurja Hassu Lukija, Sanoissa ja sivuilla, Kulttuuri kukoistaa, Ullan luetut kirjat, Kirjamuistikirja

Koska Picasson töistä tehdyt painokuvat nousevat kirjassa esiin, nappaan Helmet-haasteesta kenties sen hankalimman kohdan 43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.).  

Laura Restrepo: Intohimon saari

Fabriikki Kustannuksella oli viime syksynä mesenaattikampanja julkaisutoimintaa varten. Laura Restrepon Intohimon saari piti saada suomeksi – ja niin se lopulta saatiinkin. Joukkorahoitus on minulle mieluinen rahoitusmuoto ja mielelläni osallistun mahdollisuuksieni mukaan esimerkiksi juuri tällaisiin kulttuuriproggiksiin.

Intohimon saari on dokumentin, fiktion ja historiantutkimuksen yhdistelmä. Tyynellä valtamerellä sijaitseva Clipperton on pieni, karu ja herran tähden miten syrjäinen saari. Se on ollut niin merirosvojen piilopaikka kuin Meksikon armeijan tukikohta, sittemmin Ranskan omaisuutta. Intohimon saari kertoo ennen kaikkea armeijan tukikohdan vuosista, ajasta 1900-luvun alussa, jolloin saarella asusteli muutaman kymmenen ihmisen kokoinen väkijoukko eristyksissä muusta maailmasta.

Saaren kuvernööriksi nimitettiin asiansa armeijassa tyylikkäästi sotkenut Ramón Nonato Arnaud Vignon, joka muutti sinne (liian) nuoren vaimonsa Alician kanssa vuonna 1908. Mukaan lähti pieni joukko muita sotilaita perheineen, moni heistä alkuperäiskansojen jäseniä. Clippertonin pieni siirtokunta kasvoi vuosien aikana, ja aika ajoin saarella piipahtanut laiva täydensi sen hupenevia varastoja.

Elämä hylätyllä ja kitukasvuisella saaripahasella keskellä valtamerta ei totisesti ollut helppoa: yhteisön sisällä syntyi eripuraa lähes kaikesta, sairaudet, vaivat ja kuolema iskivät aika ajoin, ja tuhoa tuntui aiheuttavan myös saari itse – puhumattakaan arvaamattomasta merestä ympärillä. Ensimmäisen maailmansodan sotkeman politiikan vuoksi huoltoyhteydet saarelle katkesivat, ja väki alkoi vähitellen harveta. Vuonna 1917 vain kourallinen asukkaita saatiin pelastettua.

Intohimon saari kertoo tarinaansa kahdessa ajassa, menneessä ja nykyisessä. Siinä missä se on yhtäältä mielikuvituksella kuorrutettu kertomus elämästä suljetussa yhteisössä, se on toisaalta historiantutkimuksen, muistitiedon ja kokemuksellisuuden kommentaari. Restrepo punoo auki tekemäänsä tutkimustyötä kiehtovasti paljastaen samalla, kuinka heikoilla kantimilla muisti lopulta on ja kuinka paljon koettu kohtaa lopulta väkivaltaa, kun sitä yritetään jälkikäteen rekonstruoida.

Olin kirjan vietävänä alkulehdiltä alkaen. Kuulin taskurapujen rapinan ja näin vihaisen meren kuohut, tunsin kiristyvän ilmapiirin ja loppumattoman odotuksen sekä hämmennyin uusien muodostuvien sääntöjen ja uskomusten äärellä. Restrepon teos on monisyinen ja -tasoinen, ja Laura Vesannon suomennos antaa tarinalle sen tarvitseman tilan ja muodon suomen kielellä.

Intohimon saarelta on turha etsiä sensuelleja seikkailuja. Sen pääpaino on aivan muualla, muissa tunteissa ja teoissa. Se kuvaa taidokkaan karkein vedoin historian hämärästä nousevia hippusia, hylättyjä ja hukattuja.



Laura Restrepo: Intohimon saari
Suomentaja: Laura Vesanto
Ulkoasu: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.
La Isla de la Pasión (1989)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kohtaamisia, Sylvi, Unelmien aika, Mummo matkalla

Helmet-haasteesta kohta 47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.