Neljä viikkoa Savossa, olen elossa

Uusi elämä, hei vaan sullekin! Melkoisella voimalla olet rynninyt päälle – ihan vähän voisi jo hellittääkin, jooko?

Neljä viikkoa on nyt kulunut uudessa kaupungissa, josta kolme on tehty töitä pitkiä päiviä. Neljän aineen opettaminen yläkoulussa (joista kaksi varsinaisesti niitä omia, kaksi hyvän yleissivistyksen ja opetussuunnitelman varassa) vie suoraan sanoen aika helevetisti aikaa. Siihen päälle vielä luokanvalvojuus ja erinäisiä muita (tosin ihan vapaaehtoisesti vastaanotettuja) tehtäviä, niin johan tietää tekevänsä töitä. Mutta olen tyytyväinen. Tämän vuoro on nyt, ehdottomasti.

Vastaanotto on täällä Savossa ollut toistaiseksi mukava. Kollegat ovat reiluja ja avuliaita ja oppilaat eivät ainakaan vielä ole nauraneet hesalaista kotimatkalle. Pienimuotoisia kielihaasteita on välillä: huomaan oman puheeni olevan jotenkin terävää ja sisältävän kummia sanoja, vaikken ole ikinä ajatellut puhuvani erityisen hesalaisesti. Täällä se kuitenkin on selvässä kontrastissa paikallisen puheenparren kanssa. Toivottavasti ymmärrämme toisiamme siitä huolimatta. Tai ainakin opettelemme.

Vaikka työstäni todella pidän ja olen siitä innoissani, hieman on vielä hakemista työn ja vapaa-ajan tasapainottamisen kanssa. Työstän asiaa, ei tarvitse olla huolissaan. Vielä.

Uusi koti ei ihan tunnu kodilta, eikä se sitä varsinaisesti olekaan. Asunto vain, paikka jossa oleskelen seuraavat yhdeksän kuukautta. Oikea koti on edelleen Helsingissä, mutta nyt täytyy vain opetella olemaan poissa sieltä määräaika. Ehkä en tätä arvannut tulevaksi, mutta pitäähän ihmisellä elämässään seikkailua olla. Ja onneksi oli kuitenkin useampi kuukausi aikaa totutella tilanteeseen. Nyt pitää vain saada arki rullaamaan uusissa uomissaan.

Arkeen ehti tosin jo tulla pieni murros, kun pääsin pienelle lomalle Puolaan ja osallistumaan puolalaisiin häihin keskellä maaseutua. Kokemus oli unohtumaton, ihmiset mahtavia, tarjoilut ylenpalttiset. Krakova ihastutti lyhyellä piipahduksella paluumatkalla – sinne on ehdottomasti päästävä uudelleen paremmalla ajalla. Miten en ole koskaan tajunnut, miten upea maa Puola on!

Uuden kotikaupungin tärkein palvelu on tietenkin otettu jo haltuun. Savonlinnan pääkirjasto Joeli on ilahduttanut avaruudellaan ja olen jo ehtinyt kantaa sieltä mukanani melkoisen pinon luettavaa. Vielä kun saisin lukuajan ja keskittymiskyvyn takaisin, olisin tyytyväinen. Huomaan, että ei niinkään kevyesti stressaavassa elämän muutoskohdassa lukeminen ja siihen keskittyminen on kärsinyt. Olen minä silti lukenutkin ja bloggauksiakin varmasti alkaa taas tipahdella vanhaan malliin. On tämä luku- ja bloggausharrastus kuitenkin sen verran merkittävä osa elämääni.

Muutos on elämässä hyväksi, vaikka se tuottaa myös stressiä. Onneksi perusta on kunnossa – silloin on helpompi uskaltaa uuteenkin.

Vaikka en silti väitä, etteikö kevyt koti-ikävä vaivaisi. Kyllä se vaivaa.

Juuri sopivasti.

Kevät keikkuen tulevi – ja uusi elämä sen mukana

Miten olenkaan taas selvinnyt talven synkkyyden yli? Vuosi vuodelta pimeys ja harmaus tuntuu vaikeammalta kestää, aivan kuin se pitenisi vain. Ja sitten, kun kevät todella herää, huomaa omassa kropassa ja kopassa, miten valtava ero on. Jäät lähtivät merestä vauhdikkaasti, luonto heräsi kuin taikaiskusta. Vaikka eihän se mitään taikaa ole, vaan normaali vuodenkierto. Silti olen melkein valmis vannomaan, että jokin maaginen elementti keväässä on. Jotenkin se kietoo pauloihinsa ja saa unohtamaan raskaat talvikuukaudet.

Tämä kevät on erilainen kuin aiemmat. Ainoastaan työn sykli pitää pintansa: vaikken tällä hetkellä koulussa työskentelekään, projektini päättyy toukokuun lopussa ja jään sen jälkeen työttömäksi. Onkin ilahduttavaa huomata, miten hyytävän hienosti ja moniulotteisesti työttömistä Suomessa tälläkin hetkellä pidetään huolta. Tuskin maltan odottaa pääseväni mukaan aktiivimallilimboon.

Vaan eipä minun itse asiassa kauaa tarvitsekaan systeemin rattaissa pyöriä. Kävi nimittäin niin, että hain ja sain historianopettajan työn ensi lukuvuodeksi ja pesti alkaa elokuun puolivälissä. Skål!

Ruusukuohuvaa ja virallinen päätös tuntiopettajan palvelussuhteesta.

Pieniä muuttuvia tekijöitä tässä kuviossa kuitenkin on. Ensinnäkin on tietysti jännittävää palata takaisin yläkoulumaailmaan. Toisekseen työpaikka on Savossa.

Kuten on ilmi käynyt, itse asun Helsingissä ja hyvin viihdyn. Edessä on siis muutto Savoon, ja tarkemmin Savonlinnaan, kesän aikana, viimeistään elokuun alussa. Jokin asunto pitää tietenkin löytää ja samalla alivuokralainen omaan kotiimme. Puolisoni nimittäin lähti omalle puolen vuoden ulkomaankomennukselleen kuluneella viikolla, joten kotimme jää aivan vaille asukkaita, kun minäkin sitten suuntaan kauas Kehä III:n toiselle puolelle. Onneksi on aikaa kaikenlaiselle säädölle, sillä vaikka olenkin ihan suhteellisen tehokas ja kykenevä henkilö, monen pallon yhtäaikainen heittely on paikoitellen vähän raskasta.

Arkielämäni tulee siis muuttumaan lähikuukausina olennaisesti, ikään kuin se ei jo olisi tutissut kunnolla, kun puoliso lähti reissuun. Saa nähdä, miten mukavuuteen ja tasaisuuteen tottuneelle ihmiselle käy. Varmaan hyvin. Toivon.

Onneksi on kevät.

Unpopular Bookish Opinions -haaste

Kuva: jarmoluk / Pixabay (CC0 Public Domain)

Sain (jo aikaa sitten) Ankilta ja Katrilta haasteen, jossa kerrotaan mielipiteitä kirjoista. No kappas, kerronhan toki. Kiitos haasteesta, hyvät bloggarikollegat!


Säännöt:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi ja lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät,
mikä on homman nimi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Tuskinpa kaikki, mutta moni on tuntunut pitävän Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta. Minä en. Luin sitä ensimmäistä osaa joitakin kymmeniä sivuja ja totesin surkeaksi. Kesken jäi.


2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Olen aivan huumaantunut Jani Saxellin teoksiin Unenpäästäjä Florian ja Sotilasrajan unet, enkä malttaisi odottaa trilogian päätösosaa. En kuitenkaan usko, että nämä olisivat kirjoja, joista kukaan muu ei pidä, vaan pikemminkin kirjoja, joita muut eivät ole tajunneet lukea – sen verran vähän ne esimerkiksi blogeissa näkyvät. Mars lukemaan siitä!


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Hmm. Olisin aina suonut Pikku naisten Jon ja Laurien päätyvän yhteen. Lapsena en yhtään ymmärtänyt, miksi Jo antoi nuorelle ja kiihkeälle Laurielle rukkaset ja otti mielummin jonkun ikivanhan professorin. Nyttemmin olen jo ehkä toipunut tapauksesta.


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
Chick lit ei uppoa, mutten koe sitä erityisen harmillisena asiana.


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Tämä on helppo: Vihervaaran Anna. Voi luoja miten rasittava mimmeli! Voisiko hän joskus olla hiljaa?


6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Ei minulla ole mitään henkilökohtaisia suhteita kirjailijoihin, joten en osaa sanoa. Enkä kyllä muutenkaan sanoisi julkisesti, jos en jostakusta pidä, siis ihmisenä. (Joo, tiedän kyllä mitä tällä kysymyksellä ajetaan takaa, mutta näsäviisastelenpa kuitenkin).


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja ei ole herättänyt eikä herätä minussa minkäänlaista kiinnostusta. En kuitenkaan vanno mitään, mutta... tuskinpa.


8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Jostain syystä en oikein päässyt sisään Kultahattuun, kun sitä luin. Elokuva sen sijaan oli oikein mainiota ja räiskyvää viihdettä. 

Haastan Kirjavuorenpeikon, Lukumadon ja Sonjan.  

Huhtikuun kasvua ja Sieluni hymyt -haaste

Heräilevää huhtikuuta!

Vuodesta on kulunut jo neljännes. Iltaisin mietin, minne edellinen vuorokausi on taas kadonnut, juurihan oli eilinen samaan aikaan. Työelämässä on meneillään rauhallinen vuodenaika, onneksi, sillä melkoisen rutistuksen sai marras–helmikuun aikana tehdä. Olin pitkään flunssassa – käytännössä talvilomalta pääsiäiseen – mikä latisti tietenkin kaikkea. Nyt olen tainnut päästä siitä yli, joskin tilalle on tullut tietenkin allergiaa ynnä muuta. No, se siitä.

Lukeminen on hieman takkuillut, sillä kalenterin ovat täyttäneet muunlaiset puuhat. Kirjapinot sen sijaan eivät pienene millään, ja voin sanoa todellakin odottavani kesää. Luenluenluen! Työnhakurumba on myös alkanut, joskin toistaiseksi vasta maltillisesti. On olemassa mahdollisuus, että työllistyisin edelleen syksyllä tuttuun taloon, mutta mitään varmaahan ei julkisella sektorilla voida sanoa ennen kuin kaiken maailman byrokratiat on runnottu läpi.

Puuhaa tuo esimerkiksi se, että olen mukana Teatteri Jurkan järjestämässä bloggarihaasteessa, johon kuuluu teatterikritiikin pikakurssi (joka on itse asiassa tänään), ennakkonäytös Maagisen ajattelun ajasta ja arvion kirjoittaminen siitä. Jännittävää! Joan Didionin kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä onkin jo luettu, ja bloggaan niistäkin vielä erikseen jossain vaiheessa. Tartuin kirjoihin pelokkaasti, sillä suru on minulle vaikea aihe. Mitä sitten kävikään.... siitä lisää siis myöhemmin.

Olen saanut Pearl Cloverilta ja Takkutukalta Sieluni hymyt -haasteen, joka menee näin:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Tässä on haastetta, sillä olen ollut jonkin aikaa hieman alakuloinen. Kiire ja sairastelu ovat saaneet paikoin mököttämään. Tuntuu, ettei ole muka aikaa olla yhteydessä ystäviin saati tavata heitä, ja ettei ole aikaa eikä sopivaa fyysistä olotilaa pitää itsestään huolta.

Mutta nyt piti miettiä, mikä tekee onnelliseksi, ei syitä onnellisuuden puutteeseen. Arvostan usein tiivistä muotoa, joten pyrittäköön siihen nytkin.

Viisi syytä olla onnellinen juuri nyt:

Minusta tulee loppukesästä täti. Olen saanut olla jo monta vuotta tätipuoli ihanalle tytölle, ja nyt syntyy sitten veljenpoika. Jännittävää ja todellakin onnellistavaa!

Parvekepuutarha on jo mainiolla mallilla. Eilen roudasimme kotiin 290 litraa multaa. Kaupunkiviljely on näppärää ja kätevää, melkein... Kasvamassa on jo taimia erilaisille tomaateille, chilille, basilikalle, korianterille... Paprikaa ja lisää tomaattia on kylvetty, kuten myös pinaattia ja rucolaa. Suunnitelmissa on vielä kurkku, kurpitsa, peruna ja lisää yrttejä. Päivittänen puutarhan kasvua myös tänne blogiin. Jahka nyt pääsemme kunnolla alkuun.

Kesälomaan on kaksi kuukautta. Minulla on muutama viikko ihan palkallistakin lomaa, kunnes jään juhannuksesta työttömäksi. Kuten mainittua, syksystä ei vielä ole tietoa, mutta en stressaa sitä vielä. Asiat ovat järjestyneet ennenkin.

Olen oppinut leipomaan uusia juttuja. Pullia, sämpylöitä (jep, en ole ollut näissä mitenkään hyvä), erilaisia kakkuja ja piirakoita (key lime pie on uusi suosikkini)... Mukavaa tehdä jotain käsillä, nähdä työn tulos heti. Sama ilo koskee suurelta osin parvekepuutarhaintoani. (Ja siksi esimerkiksi taimien kuoleminen on ollut iso pala purtavaksi, vaikka tietenkään kaikki niistä eivät selviä, kyse on luonnosta, hölmö minä!) Käsillä tekeminen on mukavaa vastapainoa työlleni, jossa suurin osa on jotain muuta kuin konkretiaa ja työn tuloksia voi pääosin vain arvailla – vuosien päästä.

Musiikki on alkanut taas kiinnostaa minua. Olin nuorena ja opiskeluaikoina innokas musiikinkuuntelija, kävin keikoilla ja ostin levyjä. Se into lopahti jossain vaiheessa, enkä ole viime vuosina juurikaan kuunnellut musiikkia kuin poikkeustilanteissa. Nyt olen palaillut vanhojen suosikkieni pariin vähitellen, pienin annoksin. Erityisen ihastuttavaa on odottaa lokakuuta ja Kentin jäähyväiskeikkaa!

Haastan mukaan MarikaOksan, Elinan ja Linnean. Olkaapa hyvät!  

10-vuotisarvonta ja bloggaamisen ilosta

Kaksi viikkoa sitten, 10.1., juhlittiin blogini 10-vuotissyntymäpäivää ja panin pystyyn arvonnan sen kunniaksi, kuten kirja- ja varmaan muissakin blogeissa on usein ollut tapana.

Arvonta suoritettiin tänään hyvin perinteikkäin menoin niin sanotulla vanhan koulukunnan kulhometodilla. Mukavaa näpräystä sunnuntai-iltapäivään. Onnettarena toimi jo vuosien vankkumattomalla kokemuksella puolisoni. Lahjomattoman arvonnan tuloksena voittajaksi selviytyi...

...Jaana! (Jonka uusi blogi Kaikki päivät tulevat kannattaa laittaa lukulistalle, jos ei jo siellä ole.)

Onnea Jaana! Olen sinuun yhteyksissä, niin saat kehittelemäni kirjallisen yllätyspaketin postilaatikkoosi.

Kiitos kaikille onnentoivotuksia lähetelleille ja kommenttinsa jättäneille. Kauniit sananne tekivät hyvää ja innostivat entisestään. Sain myös hyviä ideoita bloggauksia varten, hyödyntänen niitä kevään aikana.

Viime päivinä bloggaamisen lopettamisesta ovat kertoneet vankkoihin suursuosikkeihini kuuluvat Ilselä ja Booking it some more. Haikeudella ja ymmärryksellä hyvästelen mainiot blogit, mutta samalla terhakoidun omani suhteen. Mihinkään minä en ole menossa, vaan kirjakamaa on luvassa tohinalla, ettäs tiedätte!

Välillä ajankäyttö on kieltämättä haastavaa, mutta en anna sen liiaksi häiritä. Silloin on sitten blogirintamalla hiljaisempaa, ei sen kummempaa. Tällä hetkellä tunnun menevän ylikierroksilla työelämän kanssa, mutta se kuuluu toimenkuvan kausiluontoisuuteen (ja ehkä omaan kokemattomuuteenkin, vielä pitäisi saada lisää varmuutta ja napakkuutta touhuun). Töissä nyt onneksi tarvitsee olla vain määrätty tuntimäärä viikossa, muuten on aikaa muullekin. (Vaikka uniinkin ne työt kyllä tulevat, hemmetti.)

Ensi viikolla menen esimerkiksi kahdesti teatteriin, kertaalleen elokuviin ja käyn myös tapaamassa erästä pariviikkoista pötkylää. Luennassa on (ei niin yllättäen) taas monta kirjaa yhtä aikaa, on tietoa ja proosaa, ja niistä kirjoittaminen kutkuttaa jo nyt, vaikka sivuja on vielä käänneltävänä. Tulossa on ainakin koulukritiikkiä, kuudes sukupuuttoaalto, suomalaisen miehen sielunmaisemaa ja perhetragedioita.

Kuulumisiin!

Talvipäivänseisaus ja Älyttömät joululahjat

Tänään on vuoden lyhyin päivä, talvipäivänseisaus. Tänä vuonna talvi on tuntunut tulevan rytinällä: ei säänsä puolesta, vaan pimeyden. Marraskuulta alkaen on tuntunut, että kuljen jonkinlaisessa elävän kuolleen tilassa. Uni maistuisi kellon ympäri ja energiataso on alhainen. Työt väsyttävät, ne tulevat vapaa-ajallekin mukaan, vaikka kuinka pyristelisin vastaan. Lomaa on ollut jo monta päivää, ja edelleen ne rymistelevät jossain takaraivossa.

Jouluvalmistelut eivät toimi pakotienä, koska en sellaisia harrasta. Jouluvalot laitoin ikkunalaudalle, hankin muutaman lahjan, mutta siinä se. Lienen joskus aiemminkin todennut, etten ole jouluihmisiä, eikä se ole mihinkään muuttunut. Siedän pakolliset kuviot, mutta en muuta. Paitsi suklaata, senkin siedän. Ja joulutortut.

Sen verran joulumieltä kyllä on, että tartun ilolla Marjatalta ja Elleniltä saamaani Älyttömien joululahjojen -haasteeseen. Kiitos, hyvät leidit! Tehtävänä on siis listata lahjatoiveita, joita kaiken järjen mukaan ei saa, mutta toivoa voi. Let's go!


1. Oma kirjastohuone

Tiedättehän sellaiset brittikartanot, joissa talon isäntä istuskelee piippu suupielessään mukavassa nojatuolissa lehteilemässä sivistyksen sivuja hämyisessä valossa, kun sisäkkö tuo portviiniä ja jalassa on viehättävät tohvelit? Vaihdetaan isännän tilalle Suketus ja jätetään se piippukin pois, mutta muuten ottaisin tuon. Ja suklaata.


2. Erehtymätön viherpeukalo

Näin keskitalvella haaveilen kaiholla kesää ja parvekepuutarhaani. Haluaisin erehtymättömän viherpeukalon ja ehtymättömät onnistumisen kokemukset puutarhahommiin. Olisi ihanaa, jos taikakosketukseni saisi tomaatit, paprikat ja chilit kasvamaan rehevinä, pelastaisi orkideat varmalta kuolemalta ja tuhoaisi kirvat viimeiseen mieheen.


3. Koko kesä kesämökillä

Kesän ensi metreillä karauttaisin kohti mökkisaarta, josta poistuisin lopullisesti vasta kun syksy antaa jo merkkejä itsestään. Istuisin kuistilla, lukisin, pohdiskelisin, tarkkailisin lintuja, katiska olisi aina tarpeen mukaan täynnä isoja ahvenia, mustikat ja puolukat kypsyisivät juuri parahultaisesti, ystävät tulisivat ja menisivät, käki kukkuisi jossain. Ah!


Haastan omia älyttömiä lahjojaan pohtimaan Rondamiablen (sikäli mikäli ei ole vielä synnyttämässä), Opus ekan ja Kirjojen keskellä -Maijan.

Lahjatoiveiden toteutumista odotellessa toivotan blogini lukijoille rauhallista ja rentouttavaa ja ennen kaikkea oikein kirjaisaa joulua!

(Luettuja kirjoja on jonossa, kirjatekstejäkin pukkaa vielä!)

Mitä kuuluu?

Tajusin kauhukseni, etten ole viikkokausiin kirjoittanut mitään muuta kuin kirjajuttuja. Olenkohan ehtinyt oikein ajatellakaan mitään erityistä? Päivät kuluvat nopeasti, kuten ajankuvaan kuuluu, ja uni jää jatkuvasti liian vähiin. Arki, sitähän se.

Ensimmäinen jakso tältä lukuvuodelta alkaa olla vähitellen paketissa. Ensi viikolla vedän vielä viimeiset seiskaluokkien opotunnit ja sitten onkin syysloman aika. Pidän jonkinlaisena voittona sitä, että ensimmäinen "Nää opotunnit on kyllä turhaa paskaa" -kommentti tuli vasta noin viidennen viikon paikkeilla. Loman jälkeen alkavatkin sitten ysiluokkalaisten tunnit, ja kohti yhteishakuahan tässä mennään niin että hiki roiskuu.

Töissä on ollut mukavaa, joskin paikoin myös raskasta. Jotkin asiat tuntuvat jatkuvasti valuvan käsieni ulottumattomiin, ja joistakin toisista on vaikeaa saada minkäänlaista otetta edes hetkeksi. Samalla on kuitenkin paljon intoa ja onnistumisiakin. Jokunen viime kevään ysi on pyörähtänyt koululla tai sattunut muuten vaan samaan paikkaan samaan aikaan, ja iloisia ja onnellisia toisen asteen opiskelijoita olen heissä havainnut. (Olen myös kuullut joistakuista varsin ikäviä huhuja, eivätkä ne valitettavasti yllätä ollenkaan.)

Kulunut syksy on ollut osaltaan myös hyvin absurdi. Välillä en ole ymmärtänyt laisinkaan, missä maassa ja todellisuudessa oikein elän. Kaikenlaiset kaapuleikit, vihapuheet ja ärinät ovat surettaneet ja mietityttäneet. Miksi olemme tällaisessa tilanteessa? Miksi emme opi historiasta yhtään mitään? Tällaista aikaa en olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut näkeväni. Mutta olenkin idealisti. (Ja ilmeisesti jotain "toista ääripäätä", koska kannatan tasavertaisia ihmisoikeuksia. WTF?)

Julistin jossain vaiheessa potevani mielipideväsymystä, mutta se karisi harteilta jo. Banderollia en vielä ole pystyttämässä, mutta olen päättänyt, etten tuhlaa ainoatakaan hetkeä rasistisen ölinän kuunteluun. Onneksi olen toistaiseksi säästynyt sen kuulemiselta (siis lähietäisyydeltä), joskin veikkaan, etten enää pitkään.

On elämässä onneksi ilojakin, suuria. Ystävät ovat kovasti sikiämään päin, ja vauvoja tulee lähikuukausina putkahtelemaan maailmaan ennätysmäärä. Vastikäänhän uutisoitiin, että Suomessa syntyvyys on lähes romahduspisteessä, mutta oman empiirisen elämänpiirini osalta on oltava kyllä aivan eri mieltä: tällaista tilannetta ei ole vielä koskaan näissä porukoissa nähty. Veikkaan kyllä, että kolmekymppisyys on huomattavasti olennaisempi vaikutin kuin taantuma tai mikään muukaan. Ihanaahan se on, että läheiset ihmiset saavat kaipaamaansa onnea elämäänsä. Sille ei ole hintaa.

Huomaan ajatusten poukkoilevan. On pitkästä aikaa ollut lauantai, jolloin olen voinut hyvillä mielin huoahtaa ja todeta, ettei mitään suunniteltuja menoja tai tuloja ole kalenterissa. On ollut aikaa käydä juoksulenkillä, kaupassa, siivota (ugh) ja mikä tärkeintä: lukea. Lukuvauhtini on hieman hidastunut, mutta pyrkimyksenä on toki päästä nauttimaan sivujen kääntelystä aina kun mahdollista. Olen ollut syksyn kuluessa poukkoileva lukija, ja keskittyminen lukemiseen on välillä vaikeaa, mutta onneksi tiedän, että tilanne kyllä rauhoittuu taas jossain vaiheessa.

Tänä viikonloppuna kirjamessuja vietetään Turussa, ja kolmen viikon päästä on vuorossa yksi syksyn hauskimmista viikonlopuista, kun Helsingin Kirjamessut kokoontuvat Messukeskukseen. Osallistun tapahtumaan Messukeskuksen auliisti tarjoamalla bloggaripassilla, ja kunhan pääsemme lähemmäksi h-hetkeä, listaan omia täkyjäni tänne blogiin.

Sitä odotellessa jatkan sekalaista lueskeluani, otan hieman punaviiniä ja nautin juuri alkaneen lokakuun tarjoamasta syksyn kauniista valosta.

Kesäkuulumisia ja haastevastauksia

Viimeinen työttömyysviikko (tältä erää) on alkanut, ensi viikolla odottaa paluu kunniallisten kansalaisten joukkoon, kun seuraava viransijaisuuspätkä ja palkanmaksu jälleen alkaa. Jatkan samassa työssä, josta jäin kesälomalle, mikä on erityisen mukavaa. Kiva on palata töihin, vaikka toki kesäkin on ollut aika suloinen.

Olen muun muassa

ihaillut parvekepuutarhani kasvua (ja taistellut kirvoja vastaan).

juhlinut kaksia häitä ja tanssinut jalkani kipeiksi parikoillani.

viettänyt juhannuksen Budapestissa.

matkustanut Berliiniin.

käynyt Lapissa mummin luona ja mökkeillyt ystävien kanssa Pohjois-Karjalassa.

lukenut.

nukkunut.

Noin esimerkiksi.

Tuntuu hyvältä palata taas työntekoarkeen. Ja onhan kesää vielä jäljellä vaikka kuinka! Parin viikon päästä menetän Flow-neitsyyteni ja kun nyt näin pääsee kerran käymään, tehdään se myös kunnolla: liput on kahdeksi päiväksi ja tarkoitus nuohota niin monta keikkaa kuin vain ehdin. Ykkössyyni festareille menoon on Florence + The Machine, mutta eipä esiintyjäkaarti muutenkaan huonolta vaikuta.

Bloggaajakollegat ovat muistaneet erilaisilla haasteilla. Olen tehokas ja vastaan niihin kaikkiin tässä samassa rytäkässä, hahaa.

Nämä kysymykset sain Vilmalta jo maaliskuussa vastattavakseni, mutta nolosti muistin ne vasta nyt.

1. Lempipaikkasi?

Minusta on tullut melkoinen kotihiiri, joten kyllä kaksiomme meren rannalla ja sen ihana iso parveke vievät voiton ainakin tällä hetkellä. Toki lähden ihan mielelläni muuallekin, mutta kotiin on aina ihanaa palata.

2. Haave-ammattisi lapsena ja nyt? 

Olen halunnut joskus ainakin hammaslääkäriksi ja näyttelijäksi, joten luontevasti minusta tuli historian- ja yhteiskuntaopin opettaja (jota työtä en tosin ole koskaan tehnyt). Tällä hetkellä kiinnostaisi täydennyskouluttautua opinto-ohjaajaksi tai lähteä tekemään väitöskirjaa. Saas nähdä.

En usko yhteen haaveammattiin tai ainakaan pysyviin urasuunnitelmiin. Yhteiskuntarakenteemme ei enää tue sellaisia kuin tietyillä aloilla.

3. Lempivuodenaikasi? Miksi?

Ennen pidin kaikista Suomen vuodenajoista, mutta nykyisin talvi on mälsä. Eniten pidän loppukesän ja alkusyksyn viikoista, niiden väreistä ja kypsyydestä. Se aika on ilokseni ihan kohta käsillä.

4. Lempikirjasi, miksi?

Ei tällaista saa kysyä! ;) No, olen sen tainnut joskus jo mainita. Se on John Irvingin Oman elämänsä sankari. (Eikä muuten ole pelkoa, että koskaan kirjoittaisin siitä blogiini.)

5. Elokuvasuosikkisi? Miksi?

Fight Club osui ja upposi. Tarantinon elokuvistakin pidän, etenkin Pulp Fictionista. Lohtuleffana toimii vuoden 1994 versio Pikku naisista. (Olen tainnut jämähtää elokuvien osalta jonnekin viime vuosituhannelle.)

 
6. Suurin haaveesi?

Haluaisin löytää sellaisen työuran, joka haastaisi ja palkitsisi. Johon haluaisin itse sitoutua ja joka sitoutuisi minuun esimerkiksi vakituisen työsuhteen muodossa. Tosin en usko yhteen haaveammattiin jne. (katso kohta 2).

7. Parhain muistosi?

Lukion jälkeen vietin syksyn Kaliforniassa. Se oli hieno syksy monella tapaa, viimeistään silloin kasvoin aikuiseksi. 

8. Tähtihetkesi?

Osallistuin ala-asteella kaupunginkirjaston kirjoituskilpailuun ja voitin oman sarjani (en tiedä, oliko edes muita osallistujia, mutta ketä se nyt kiinnostaa?). Palkinnoksi sai valita kirjan, ja minä päädyin tietenkin Neiti Etsivään.

9. Mitä harrastat?

Talvisaikaan käyn kerran viikossa pelaamassa sulkapalloa. Lisäksi käyn salilla bodypumpissa ja spinningissä. Nyt kevään ja kesän aikana olen myös varovasti aloitellut juoksuharrastusta, ja ekan kympin saavutin vastikään. Vauhti ei päätä huimaa, mutta mitä siitä.

Sitten on tietysti tämä blogi ja sellainen juttu kuin lukeminen. Mutta oikeastaan nämä ovat kyllä enemmänkin elämäntapa.

10. Mikä on parasta bloggaamisessa?

Oman kädenjäljen näkeminen, sosiaalisuus, kirjoitustaidon ylläpito.

11. Miksi bloggaat?

Kun aloitin blogini vuonna 2006, ei vielä ollut mitään muoti- ja lifestyle-blogeja (ainakaan Suomessa). Monet kirjoittivat sen sijaan päiväkirjamaisempia ajatuksia blogeihinsa, ja minäkin lopulta päätin niin tehdä, koska idea tuntui hauskalta. Kirjat tulivat omaan blogiini mukaan vasta joskus paljon myöhemmin, mutta nyt en jotenkin enää osaisi olla ilmankaan. Siksi.

Jaana heitti seuraavat kysymykset:

1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Olen syntynyt Espoossa, mutten varttunut siellä (onneksi, haha). Näin kerran Alexander Stubbin pudistelemassa mattoja (tämäkin tapahtui Espoossa). Olen omistanut kaksi autoa (en tosin yhtä aikaa). Samoin talousmetsää, mutta sen myin pois niin nopeasti kuin ehdin (se oli perintönä saatu). Aloin juoda kahvia vasta yliopistoaikana (nykyisin menee 2–4 kuppia päivässä). Rakastan sushia (ja katkarapuja, vaikka tiedän, että niiden syöminen on eettisesti erittäin arveluttavaa). Teemme mieheni kanssa joka perjantai iltaruoaksi lämpimiä voileipiä, ellei jokin ylitsepääsemätön este ole tiellä (ja joka kerta niihin tulee samat täytteet). 

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Onhan sillä. Koska kerran julkista blogia kirjoitan, on oletettavaa, että haluan muidenkin sitä lukevan. Ja toki pyrin siihen, että lukija saa tästä jotain irti. Välillä olen saanut kipakoita kommentteja esittämiini mielipiteisiin, mutta se ei taas sinänsä kohdistu blogiini sellaisenaan, kai. Harvemmin tällaista blogia arvostellaan sen kummemmin, kuonalastin saavat niskaansa pikemminkin muoti- ja lifestylebloggarit. 

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Blogissa olen toki aina sädehtivän ja viiltävän älykäs. Reaaliminä on joskus tylsäkin. (Tosin hyvin hyvin harvoin.)

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Tilannekomiikka, sattuva sanailu, sarkasmi, Kummeli.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Kykyä kokeilla uutta, nähdä vähän pidemmälle, miettiä uusia tapoja tehdä.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Pikkuveljeni on touhukas henkilö. Ihailen hänen aikaansaavuuttaan ja taitavuuttaan. Todellinen monitoimimies.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Olen yleisesti laiska ja erittäin välinpitämätön kodinhoidollisissa asioissa. Epäjärjestys ei voisi vähempää kiinnostaa. Yritän aika ajoin tsempata, mutta vaikeaa on.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Olen varsin sanavalmis. Se voi kyllä ärsyttääkin.

9. Mikä sinusta tulee isona?

Katso edellisen kysymyslistan kohta 2. Toivottavasti harmaahapsinen ja onnellinen mummeli joskus.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

Ei kai niihin erikseen tarvitse uskoa.

Kolme kirjaa -haasteen sain Paulalta. Tarkoituksena on valita kolme blogattua kirjaa, jotka haluaisi lukea joskus uudelleen.

1. Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Helmikuussa 2012 olen kirjoittanut:

Tällaisten kirjojen takia minä rakastan lukemista.

2. Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogia eli Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. Kaksi ensimmäistä osaa luin kesällä 2011, kolmannen tänä kesänä.

Ehkä niiden arvoituksellisuus tosin jäi hieman häiritsemään, sillä olisin halunnut tietää kaiken ja vielä enemmän. Ehkä sorrun siinä samaan kuin Oryxin ja Craken ja Herran tarhurien kuvaamien yhteiskuntienkin ihmiset: haluamaan ja vaatimaan liikaa ja aina enemmän kuin on kohtuullista saada.

3.  Eleanor Cattonin Valontuojat vaikutti minuun syvästi viime kesänä. Upea, monikerroksinen tiiliskivi, josta saisi varmaan aivan uusia ulottuvuuksia irti uudella lukemiskerralla.

Mikä onni on saada lukea tällaista. Näin mehevää, täyteläistä, viihdyttävää ja haastavaa kirjallisuutta! Että sellaista kirjoitetaan ja suomennetaan, tuodaan kenen tahansa lukutaitoisen maan matosen saataville.

Olkoon elokuu yhtä hyvä kuin muukin kesä tähän mennessä. 

Ketä vihataan seuraavaksi?

Topographie des Terrors, Berliini. Heinäkuu 2015.

Miksi ihminen vihaa toista?

Ihonvärin vuoksi. Uskonnon vuoksi. Aatteiden vuoksi. Tilastoilla ja tutkimuksilla perustellen. Historiaa kaivaen. Koska toinen teki väärin. Koska hän ei tehnyt niin kuin halusin. Ollut niin kuin tahdoin. Koska vaan sattuu huvittamaan. Kun nyt vaan tuntuu siltä.

Topographie des Terrors, Berliini. Heinäkuu 2015.

Mistä vihan oppii?

Vanhemmilta. Suvulta. Ympäröivältä yhteisöltä. Kirjoista. Mediasta. Netistä. Puheesta. Sieltä, minne itse lopultakin tuntee kuuluvansa. Niiltä, jotka kerrankin kuuntelevat.

Raide 17, Grunewaldin asema, Berliini. Heinäkuu 2015.

Miksi viha kasvaa?

Koska joku on toisenlainen. Erilainen. Liian samanlainen. Häiritsee elämääni. Saa enemmän. Saa liikaa. Saa sen, mikä kuuluisi minulle. Meille. Tulee muualta. On olevinaan kotonaan. On tehnyt joskus väärin, tai vaikkei olisikaan, esi-isänsä ainakin ovat. Tai jotkut toiset samanlaiset.

Raide 17, Grunewaldin asema, Berliini. Heinäkuu 2015.

Missä vihan näkee?

Netissä. Mediassa. Arjessa. Työssä. Asiakkaana. Yhteisön jäsenenä. Ulkopuolisena. Teksteissä. Puheessa. Kuvissa. Symboleissa.

Shoes on the Danube, Budapest. Kesäkuu 2015.

Minne viha johtaa?

Väkivaltaan. Levottomuuteen. Vääryyksiin. Muutoksiin. Tekoihin, joista ei voi palata. Sanoihin, joita ei saa takaisin. Haavoihin. Kuolemaan. Hautoihin.

Shoes on the Danube, Budapest. Kesäkuu 2015.

Ketä vihataan seuraavaksi?

Ketä tahansa. Vaikka sinua.

Pojat, lukemaan! -haasteen loppu

Viime syksynä haastoin pohdiskelemaan tapoja lisätä poikien lukuintoa. Tutkimuksissa on todettu, että lukutaidon ero tyttöjen ja poikien välillä Suomessa on suuri ja kasvaa. Lukutaidolla on yhteys siihen, kuinka ihminen pärjää elämässään. Heikolla tai olemattomalla luku- ja kirjoitustaidolla varustettu kansalainen ei ole vahvoilla, vaan syrjäytymisriski kasvaa.

Lukemista on monenlaista, enkä itse kaipaile tilannetta, jossa pojat lukisivat polvihousut prässättynä klassikkoromaaneja kartanon pihalla omenapuun kukkiessa merimieslakkien yllä. Sen sijaan peruskoulussa töissä olevana ihmisenä ja huolirypyn otsaani saaneena kansalaisena olen kauhuissani siitä, että peruskoulusta lähtee vuosittain maailmalle oppivelvollisuuden suorittaneita nuoria, jotka hädin tuskin kykenevät lukemaan mitään pidempää yhtenäistä tekstiä saati tuottamaan sellaista itse. Maailma vain nyt on sellainen, että tekstien kanssa joutuu tekemisiin, jos aikoo jotakuinkin säädyllistä ja kokonaisvaltaista elämää elää.

Muun muassa tästä syystä innostuin viime syksynä haasteeni kasaamaan.

Nyt haasteaika on muodollisesti päättynyt, mutta toki sen teemojen parissa soisi itse kunkin jatkavan seikkailujaan, vaikkapa sitten tukemalla tuntemiensa poikien lukuharrastusta, kannustamalla erilaisten lukemisten pariin ja olemalla itse lukemisen esikuvana. Tai ihan millä tavalla haluaa.

Haasteeseen osallistuttiin mukavasti, ja erityisen ilahtunut olin kahden lukevan pojan Jokken ja hdcaniksen varsin kriittisistäkin bloggauksista. Kiitos niistä! (Ja kaikille muillekin kiitos, tietenkin.)

Huomaan, että poikia voisi saada lukemaan monentyyppisiä kirjoja ja tarinoita. Lisäksi esimerkiksi pelit liittyvät olennaisesti tarinoihin ja tarinallisuuteen. Haastevastauksissa innostuttiin (tai kritisoitiin) muun muassa sarjakuvista, seikkailusta, toiminnasta, klassikoista, novelleista ja fantasiasta.

Itse luin seuraavat viisi kirjaa, joita voisin suositella pojille luettavaksi:

Mininovelleja pitkien tekstien torjuntaan – Kari Levola: Suorin mutka ikinä
Raapaleita herättämään lukuintoa spefiin ja scifiin – Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Monipuolisia tekstejä alkoholista – Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja
Nuoren pojan pelimaailma – Aleksi Delikouras: Nörtti – New game
Helppolukuinen ja hauska – Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja

Tässä koottuna tietooni tulleita haasteeseen osallistujien (kooste)bloggauksia. Niistä löytyy lisää linkkejä ja vinkkejä aiheeseen:

Jokken kirjanurkka (Pelastakaa pojat lukemaan!)
Oksan hyllyltä (12 kirjavinkkiä)
Ja kaikkea muuta (Mitä pojat lukevat vai lukevatko ollenkaan?)
Anna minun lukea enemmän (Kirjavinkkinä Ready Player One)
Luettua elämää (Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?)
Kirjamatkat (Nikke kesälomalla)
Kirjavuori (Mikä poikakirjallisuudessa mättää?)
Kirjasähkökäyrä (Vinkkejä pienille pojille, ala-asteikäisille pojille ja vähän isommille pojille)
Hyönteisdokumentti (Kriittisiä huomioita pohdittavaksi)
Luetaanko tämä? (Opettajanäkökulmaa lukutaitoon)


Mitä opin? Vinkkejä voi jakaa maailman sivu, mutta kuinka pojat ne löytävät? Iso rooli on vanhemmilla, muilla lähiaikuisilla, vertaisryhmällä ja opettajilla. Pakottaa ei kuitenkaan voi, se on selvä. Esimerkin näyttäminen, tottumuksen ja tavan synnyttäminen, lukemisen tekeminen osaksi arkea – niillä pääsee jo pitkälle.


Lukuiloa kesään pojille ja kaikille muillekin!

Kesälle!

Taas on se päivä vuodesta, kun minäkin karaisen kurkkuni ja suostun veisaamaan virrenpätkän. Kovin tyylikkäästi Suvivirsi ei kyllä tänä vuonna kevätjuhlassa soinut, mutta annettakoon se nuorisolle anteeksi. Tulipahan kuitenkin veisattua.

Niin, se on tosiaan sitten kesäloman aika. Yksi kouluvuosi on jälleen paketissa ja suuri joukko nuoria saateltu maailmalle. Päivään kuului paljon onnellisia ja helpottuneita hymyjä, intoa tiriseviä kehoja, liehuvia helmoja ja ylipäänsä matkaan lähdön tuntua. Hyvä niin.

Itsehän en vielä aivan heittäydy loman vietäväksi, sillä palaan puolentoista viikon päästä töihin tsekkailemaan yhteishaun tuloksia ja auttamaan niitä, jotka vielä tarvitsevat jälkiohjausapua. Onneksi heitä ei ole odotettavissa ihan valtavan montaa, sillä yhteishaun uudistuttua siinä on alettu suosia peruskoulunsa päättäviä muiden hakijoiden kustannuksella, joten ysiluokkalaisten saumat ovat melko hyvät – kunhan vain on osattu hakea jotakuinkin realistisiin kohteisiin. Näin ei kyllä läheskään aina ole... Joka tapauksessa oletuksena on, että lähes kaikki saavat suoraan haussa paikan, ja vain murto-osaa on autettava täydennyshakujen ynnä muun suhteen.

Ajan kulkuun havahtuu aina yhtä ihmeissään. Vastahan oli viime kevät! Muistan edellisen kevätjuhlan aivan selvästi: oli kovin haikea mieli, sillä hyvästelin tutuksi tulleita kollegoita ja oppilaita herkissä tunnelmissa. Mutta on se vain uskottava, että kokonainen vuosi on jälleen kulunut.

Tämä taakse jäänyt lukuvuosi oli kyllä melkoista seikkailua. Aloitin sen laaja-alaisena erityisopettajana ja lopetin oppilaanohjaajana. Vaihdoksen tein marraskuussa, kun vanhassa tutussa koulussa aukesi opon sijaisuus. Laaja-alaisen työ on kiinnostavaa sekin, mutta kyllä opoilu taitaa kuitenkin olla se minun juttuni (siitä historiasta ja yhteiskuntaopista kun ei kannata enää juuri ääneen puhuakaan). Molemmat tämän vuoden työpaikkani ovat hyviä peruskouluja, joissa tehdään työtä ammattitaidolla ja asenteella. On ollut ilo olla niissä töissä.

Siinä mielessä tämä kevät päättyy myös erikoisella tavalla, että tiedän jatkavani syksyllä siitä, mihin nyt keväällä jäin. Juhannuksesta elokuun toiselle viikolle olen työttömänä, mutta sitten jatkan samassa pestissä näillä näkymin vuoden loppuun. Vaikka tuleva työttömyyspätkä tietenkin jurppii, on huikean hienoa saada jatkaa mieluisaa työtä mieluisassa paikassa tuttujen oppilaiden ja kollegoiden kanssa sen jälkeen.

Mutta ennen sitä on kesä, josta toivottavasti tulee pitkä ja aurinkoinen. Parvekepuutarha on jo avattu, ja nyt on aikaa hoitaa tomaatteja, chilejä, paprikoita, ruusupapuja, salaatteja, pelargonioita ja mitä ikinä vielä keksinkään multaan pukata. Luonnon kasvu on ihmeellinen – ihan näin lasitetulla parvekkeellakin ihailtuna. Viherpeukaloinnin ohella ajattelin harrastaa pyöräretkiä, veneilyä, samoilua, lukemista (ohhoh!) ja matkustelua. Juhannuksena lähden Budapestiin ja heinäkuussa kutsuu Berliini. Tyylilleni uskollisena jatkan siis hyväksi havaittua kaupunkilomien perinnettä.

Lisäksi on luvassa kahdet häät. Naimisiin menee ensin ystäväni ja sitten veljeni. Juhlia piisaa, ja odotan niitä innolla. On onni päästä todistamaan rakkaiden ihmisten tärkeitä päiviä.

Viime kesänä olo oli pääosin tyyni ja onnellinen. Toivon samaa myös tältä kesältä. Aikaa ladata akkuja, ihmetellä näkemäänsä, mennä ja kokeilla, olla vaan.


Kaikkea sitä ja muuta mieleen juolahtavaa kesäiloa toivotan myös blogini lukijoille!

Mitä opettajan pitää sietää?

Kuvan lähde: Wikimedia Commons (Public domain).

Tapahtui eräänä päivänä X:n peruskoulussa:

Satunnainen opetushenkilö käveli käytävällä välitunnin aikana. Hän ei ollut virkatehtävissä valvontavuorossa, vaan matkalla toimittamaan fyysillisiä tarpeitaan henkilökunnan tiloihin. Opetushenkilö kulki hissin ohitse. Hissin ovi oli auki ja neljä n:n luokan oppilashenkilöä seisoi siellä valmiina käyttämään hissiä sen tarkoitukseen. X:n peruskoulun säännöissä hissin käyttö on oppilailta yksiselitteisesti kielletty.

Opetushenkilö astahti hissin oven eteen estäen sen sulkeutumisen. Hän aloitti tilanteeseen kuuluvan sanallisen kasvatustehtävänsä toteamalla ykskantaan: "Hissin käyttö on oppilailta kielletty. Tulkaa ulos sieltä." Oppilaat virnuilivat pilkallisesti ja jatkoivat hissin nappuloiden painelua. Opetushenkilö toisti kehotuksensa lisäten siihen kädellä tehdyn liikkeen, joka osoitti oikean poistumissuunnan. Hän sanoi sen vielä kolmannen kerran. 

"Vitun mammutti mene pois siitä oven edestä!"

Opetushenkilö kohotti kulmiaan. "Anteeksi, en ihan kuullut?"

Oppilaat poistuivat hissistä ja liukkaasti paikalta, eikä opetushenkilö höristänyt korviaan enää uusille solvauksille. Tilanne meni ohi. Fyysilliset tarpeet muistuttivat itsestään. Oli jatkettava matkaa ja työpäivää.


Huonoina päivinä mietin, miten ihmeessä olen niin hullu, että haluan työskennellä suomalaisessa julkisessa peruskoulussa. Kuka on keksinyt tämän ammatin? Milloin oma ammatinvalintani meni pieleen? Ymmärsinkö mitä tein, kun a) suoritin opettajan pedagogiset opinnot ja b) otin vastaan työpaikkani? Tuskin.

Oppilaiden kielenkäyttö ja kommunikointi on toki pääosin suhteellisen järkevää. Ihan tavallinen nuori ymmärtää kyllä jopa murrosikänsä kuohuissa, ettei toisen ihmisen solvaaminen ole paikallaan. Mutta ikävä kyllä suunsoittoa, vittuilua ja aivan suoraan henkilöön käyviä loukkauksia saa kuunnella aivan liikaa.

"Tää tunti on ihan paska!" ei tunnu hyvältä, mutta se ei sentään kohdistu opettajan henkilöön kuin välillisesti. (Asiatonta sekin on, eikä ainakaan muuta tuntia paremmaksi.)

"Vitun läski!", "Vitun rasisti!" ja "Mene vittuun!" – niihin ei totu.

Huoraksi ei ole vielä kutsuttu. Epäilemättä sekin päivä vielä tulee.

Mietin vaan, mitä kaikkea on siedettävä sillä perusteella, että on päättänyt mennä töihin peruskouluun. Osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että olosuhteita on siedettävä, eikä länkytystä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pahempaakin on. Oletan, että he ovat niitä, jotka eivät itse joudu työpaikallaan kuuntelemaan päivittäistä päin naamaa huudettua vittuilua.

Osa ihmisistä lienee toivottavasti sitä mieltä, että vika ei ole järjestelmässä eikä koulun henkilökunnassa vaan kenties ihan niissä pirjopettereissä itsessään. Että ehkä tarttis tehdä jotain, että nuoret osaisivat olla niin kuin sivistysvaltiossa julkisesti ollaan.

Mitä se sitten on, se "jotain", mitä tarttis tehdä?

Kotikasvatuksella voi olla jotain merkitystä. Luulen. Rangaistuskäytännöillä samoin. Ennen kaikkea asenteen pitäisi muuttua kaikkialla niin, että sanallisen väkivallan (kyllä, kutsun sitä siksi) suhteen olisi nollatoleranssi. Toiselle ihmiselle ei puhuta rumasti. Vielä vähemmän sitä tehdään, kun ollaan töissä. Ja tähän pitäisi olla keinoja puuttua.

Opettajana sitä joutuu aika kiperiin paikkoihin päivittäin. Ikinä ei voi olla ihan varma, mitä oven tai nurkan takana odottaa: mitä tapahtuu välitunnilla tai seuraavalla oppitunnilla, millainen on seuraava huoli jonka kohtaa, mitä riitaa joutuu seuraavaksi selvittämään. Se kuuluu työnkuvaan.

Mutta sen verran haluaisin tietää, ettei seuraavan kulman takana ole jälleen uutta henkilökohtaista loukkausta. En ole tehnyt mitään ansaitakseni sellaisen.

Monenlaisia merkkipäiviä

Minä ja isi vuonna 1988.

Maaliskuun alkupuoli on monin tavoin merkityksellistä aikaa. Kevät on ensinnäkin alkamaisillaan. Valoa on jo paljon, ainakin paljon enemmän kuin vielä hetki sitten. Talvi alkaa taittua ja häipyy vähitellen taas moneksi onnelliseksi kuukaudeksi.

Muutaman päivän päästä juhlin 30-vuotissyntymäpäiviäni: virallisesti jo viikolla, varsinaisesti sitten viikonloppuna. Monella kaverillani on myös näillä main synttärit, ja olemmekin useamman kerran yhdistäneet juhlahumua eri tyyppien kanssa. Niin tänäkin vuonna. Lauantaina on luvassa ei enempää eikä vähempää kuin 90-vuotisjuhlat. Sitä odotellessa en ehkä pysy ihan housuissani.

Maaliskuun alku on siinäkin mielessä tärkeä tai koskettava aika, että se muistuttaa minua menetyksestä. Itse asiassa tarkalleen tänään on tullut kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun isäni kuoli tapaturmaisesti. En tiedä, onko tasavuosilla niinkään väliä, mutta kyllä se joka vuosi mietityttää. Ehkä tänä vuonna erityisesti.

Vanhemman menettäminen lienee lähes aina aika traaginen asia, etenkin jos se tapahtuu, kun on itse vielä lapsi tai nuori. En kyllä koskaan unohda sitä, kun äiti joutui uutisen minulle kertomaan. Lapsen mieli on toisaalta kuin suojakilpi. Paljon ymmärtää, mutta vielä enemmän jää sillä hetkellä ymmärtämättä, odottamaan myöhempää aikaa. Arki vie kyllä mukanaan: koulu, kaverit, päivittäiset rutiinit. Ja mielettömän paljon on kiinni siitä, kuinka toinen huoltaja ja muu tukiverkosto pystyvät tilanteen hoitamaan.

Koska aikaa on kulunut jo niin paljon, ei asia ole enää mielessäni juurikaan. Se on osa meidän perheemme elämää ja historiaa, asia, jota ei voida mitenkään muuttaa. Joskus olen kokenut saavani osakseni sääliä, mitä en ole kyllä ikinä halunnut pyytää. Hienotunteisuus ei luonnollisesti ole kaikkien ihmisten vahvuus, ja joskus onkin tuntunut siltä, että eivätkö nuo koskaan lopeta tuota voivottelua ja kauhistelua. Elämäähän se on, kuolemakin.

Näin aikuisena on tullut mietittyä aika paljonkin sitä, mikä kaikki olisi ehkä toisin, jos isäni ei olisikaan kuollut. Millainen hän olisi? Miten tulisimme toimeen? Mistä asioista ajattelisimme samoin? Milloin olisimme riidoissa? Olisiko isä hyväksynyt valintani? Olisiko hän niistä ylpeä?

Käsitykseni isästäni on tietenkin lapsen, eikä se kerro siitä, millainen ihminen hän oikeasti oli. Toisaalta niin on ihan hyvä. Olen saanut pitää muistoni juuri sellaisina kuin ne ovat, ja ne ovat hyvät. Olin melkoinen isin tyttö.

Sekin on saanut pohtimaan, olisinko sitä edelleen, jos asiat olisivat toisin. Se kuva, jonka olen vähitellen myöhemmin rakentanut eri lähteistä, on kokonaisempi kuin varsinaiset muistoni. Isä ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen. Itsepäinen ainakin. (Olenko minäkin? Ehkä.) Hän oli kaupallisen alan ja tietokoneiden asiantuntija: olisikohan minusta voinut tulla hänen kannustamanaan vaikka koodari? Linda Liukas ennen Linda Liukasta? Startup-yrittäjä? Jotain ihan muuta kuin olen nyt?

Mahdollisuuksia on äärettömästi. Parasta ja pahinta niissä on se, etten koskaan saa tietää. Voin kuvitella kaiken mahdollisen, mutta kuvitelmaksi kaikki myös jää.

Kun nykyään kohtaan tapauksia, joissa lapsi tai nuori menettää toisen vanhempansa, minut täyttää suuri suru ja hellyys. En enää sure itseäni ja meidän perhettämme, mutta vaikka hyvin on mennyt, en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan sitä menetystä. Vaikka sehän ei tietenkään ole minusta kiinni. Sen sijaan mieleni tekee vain halata ja vakuuttaa, että siitä selviää. Ihan varmasti.

Näin kolmenkympin pian täyttyessä mielessä pyörii monenlaisia asioita. Olenko tyytyväinen elämääni? Haluaisinko jonkin olevan toisin? Mitä olen valmis tekemään muutoksen eteen? Minkä haluan pysyvän?

Pakko on todeta, että näin on aikalailla hyvä. Se, minkä ehkä haluan muuttaa, on pitkälti itsestäni kiinni. Tuleva ei pelota: sen sijaan se kiehtoo. Ei pidä jäädä paikoilleen, jos haluaa liikkua. Jos ei halua liikkua, pitää pysähtyä. Yksinkertaista.

Että ihan hyvin tälle isin tytölle on käynyt, vaikka aivan toisinkin olisi voinut mennä.

Palasia

Se on vihdoin valmis: ikioma exlibrikseni!

Onhan tätä, elämää. Viikot vierähtävät vauhdilla, ollaan joka hetki lähempänä kevättä. Valo lisääntyy: tänäänkin näin aitoa auringonvaloa! Varmuudeksi suljin kuitenkin työhuoneen kaihtimet. Ettei nyt ihan revitellä.

Hyviä juttuja on ollut monta. Yksi niistä näkyy yllä. Sain kaksi vuotta sitten puolisoltani valmistujaislahjaoptioksi mahdollisuuden omaan exlibrikseen, jonka taiteilijaystävämme suunnittelisi. Kiireiden ynnä muun vuoksi suunnitteluprosessi venähti, mutta tammikuussa painosta putkahti lopulta 500 kappaletta tuota taianomaista tuotetta. Toistaiseksi olen tyytynyt katselemaan pinkkoja, sillä en tiedä mistä ja miten aloittaa kirjojen merkitseminen. Ja ennen kaikkea: mitkä kirjoistani valitsen kunnian kohteeksi. Eiköhän liisteröinti ala kiinnostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kevätsiivous huutelee perään. Tai avoimen yliopiston tentit lähestyvät. Yhtä kaikki olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen. Moderni ja simppeli. (Kuin minä, hahahhaha.)

Arki koki melkoisen muutoksen viikko sitten, kun asuinkumppanini lähti jälleen ulkomaankomennukselle. Seuraavat puoli vuotta on taas luvassa kaukosuhdetta, mutta eiköhän se mene vanhasta tottumuksesta. Toki ikävä on jo kova, yhteinen arki on asia, jota kaipaa. Arjen vastapainoksi olen jo ostanut yhdet lentoliput Keski-Eurooppaan keväämmälle (Wien kutsuu vappuna!) ja toisaalta puolisko tulee käymään kotona syntymäpäivänäni maaliskuussa. Ja kesällä on lomaa eli työttömyyttä monen monta viikkoa.

Niin. Kolmekymppiä, se odottaa jo nurkan takana, alle kuukauden päässä. Melkoista. Pyrin aktiivisesti olemaan ajattelematta asiaa, heikohkoin tuloksin. Ehkä olen vielä välttynyt varsinaiselta kriisiltä, mutta kaukana ei olla. Tulee esimerkiksi pohdiskeltua, onko näin hyvä olla. Ja jos ei ole, mitä pitäisi muuttaa. Ei mennä nyt siihen.

Koska olen väliaikaisesti yksinasuva naisihminen, olen pyrkinyt kehittelemään monenlaista oheistoimintaa ja menoa elämääni ilostuttamaan. Jo mainitun Wienin lisäksi lähikuukausina on ohjelmassa Turkua, teatteria (useampikin!), Kööpenhaminaa, Don Huonojen 25-vuotiskeikkaa, tiedemediaprojektin kehittelyä ja Tori Amoksen konsertti. Ja kai sitä täytyy töissäkin käydä, opiskella maksetut avoimen kurssit loppuun, tavata kavereita ja, niin, lukea. Vähän on jumissa lukemistouhu tällä hetkellä, mutta eiköhän se siitä taas sutviinnu. Kirjapinot eivät ainakaan ole pienentyneet.

Tällaisia palasia täällä. Jatketaan!

Mikä on kirjan arvo?

Ovat viime aikoina uutisoineet, kuinka kirjalla ei ole enää juuri arvoa. Oikeastaan viime vuoden lahjakirjat kelpaavat enää korkeintaan paperinkeräykseen. "Kirjoista on tullut ongelmajätettä", kirjoittaa Yle.

Olen pyrkinyt vähentämään kirjojen hankkimista. Se on onnistunut huonosti. Alennusmyynnit, kierrätyshyllyt, kanssabloggaajien tapaaminen ja muu vastaava puuhastelu pukkaa kirjaa sisään vauhdilla, joka heikompaa (tai kirjahamsterin pitkämielistä puolisoa) hirvittää.

Hankkimani kirjat eivät edes mahdu minnekään! Ne täyttävät hyllyt, ikkunalaudat, pöydät ja nurkat. En ole tilanteeseen tyytyväinen, mutta minkä vietilleen voi. Poisto on liian hidasta, vaikka sitäkin jatkuvasti teen. Sitäpaitsi työ haittaa lukuharrastusta, ja lukuaika on varmaan maaliskuulle asti suuresti kortilla.

No niin. Tänään menin jälleen kerran pyörimään kirjakauppaan, Akateemiseen. Itse asiassa odottelen Tiina Raevaaran uuden romaanin Yö ei saa tulla ilmestymistä. Ei näkynyt vielä.

Sen sijaan alennusmyynneissä oli meneillään loppurysäys. Taistelin hetken houkutusta vastaan, puhtaasti näön vuoksi. Se taistelu oli nopeasti hoideltu.

Tietenkin menin penkomaan esillä ja jäjellä olevat pinot.

Huomasin, että Akateemisen alepinoissa oli melko lailla samoja kirjoja kuin Suomalaisen Kirjakaupan alessakin. (Jep, sielläkin on käyty. Pari kertaa.) Ehkä hieman tylsää? Mikään ei oikein napannut, ainakaan niin paljoa, että olisin tehnyt edes alustavia hankintasuunnitelmia.

Sitten huomasin Mooses Mentulan vuonna 2013 ilmestyneen Isän kanssa kahden. Sen kansisuunnittelua olen ihastellut ennenkin, joten päätinpä vilkaista.

Kirjan hinta oli 45 senttiä. 0,45 euroa. Ja siitä sai vielä lisää alennusta.

Nappasin samalla vaivalla pokkarihyllystä Christos Tsiolkasin Barracudan, kun sattui pokkaripassikin olemaan täynnä. Kassalla maksoin siis kahdesta kirjasta yhteensä kolmekymmentä senttiä. Sanoin myyjälle, että tuntuu oikeastaan vähän pahalta. Hän hymähti ymmärtäväisesti.

Mutta onhan tuo nyt melkoista. Kolmekymmentä senttiä kovakantisesta, toissavuotisesta kirjasta kirjakaupasta ostettuna. Tuntuu jotenkin, no, likaiselta.

Mikä on kirjan arvo tällaisilla markkinoilla?

Minulle henkilökohtaisesti kirjojen arvo on lähes mittaamaton. Ensinnäkin käsitteenä ja kulttuurisena konseptina kirja on yliveto, voittamaton. Historia-alan ihmisenä arvostan kaikkea kirjallisena säilynyttä todella korkealle. Paljon ihmisyyttä on sidottu kirjoihin vuosisatojen aikana ja säilynyt muissa muodoissa vielä kauemmin.

Toisekseen kirjalla on minulle itseisarvo esineenä, omaisuutena ja persoonani jatkeena. Vuosien aikana koostamani kirjakokoelma on minulle tärkeä – ajatuskin siitä luopumisesta tekee kipeää. En malta odottaa, että mieheltä kaksi vuotta sitten valmistujaislahjaksi saamani exlibris muuttuu pian lopultakin konkreettiseksi ja pääsen liimailemaan kokoelmaani merkkejä. Minun. Ja on ihanaa yrittää bongailla uusia aarteita kokoelmaan, metsästää ja kokea löytämisen riemua.

Kuluttajana olen kyllä hieman nihkeä. Ostan kirjoja varsin paljon (ainakin keskimääräistä kansalaista huomattavasti enemmän), mutta pyrin toki edullisiin ratkaisuihin. Käytän paljon divareita, suosin alennusmyyntejä. Uutena täysihintaisena ostan kirjoja harvoin.

Olen siis mukana viemässä kirja-alaa alaspäin, vaikka kirjaihminen henkeen ja vereen olenkin. En kuluta (uutuus)kirjallisuuteen läheskään "tarpeeksi". Eikä tilanne luultavasti tästä juuri muutu, sillä kuten mainittua pyrkimykseni on vähentää kirjojen hankkimista entisestään. Heti kunhan kasvatan selkärangan.

Mitä haluan sanoa? 0,30 euroa kirjakaupasta ostetusta kirjasta on liian vähän. Se on niin naurettava hinta, että se kääntyy jo itseään vastaan. En halua maksaa uudehkosta kirjasta niin vähäistä hintaa, ettei se kata yhtään mitään. Tuntuu pahalta.

Toisaalta: ihminen on tarpeidensa tyydytystä ja mielihyvää etsivä eläin. Kirjalöytöjen tekeminen vastaa omalta osaltani siihen. Vaikka vähän kirpaiseekin.

Että ihan hyvin käytetyt kolmekymmentä senttiä. Kuitenkin.

Aivot lomalla – minä myös

Rosmariini  ja basilika sulassa sovussa.

Jotkut kollegat jaksavat pitää ääntä siitä, että opettaja tarvitsee kymmenen viikon vapaansa toipuakseen edellisestä lukuvuodesta, ja ainakin ensimmäinen kuukausi kesästä menee väistämättä nimenomaan tähän "toipumisprosessiin". Minä en kuulu heihin. Kesää on jatkunut nyt viidettä viikkoa, ja minun aivoni ovat jo mössöä, olleet viikkokausia. Työt on jätetty taakse, siinä kaikki. Toipumiseen sinänsä en tarvitse enää mitään – sen osion hoiti Pariisi heti ensimmäisellä lomaviikolla – mutta kyllä on sanottava, etten lainkaan pane pahakseni vielä edessä olevia vapaita viikkoja...

Ihan sillä lailla hyvällä tavalla ne aivot ovat haperoituneet, ei hätää. Pythagoraan lause ja HOJKS:n sanakäänteet luonnistuisivat kyllä, jos joku herättäisi keskellä yötä ja kysyisi. Mutta eipä herätä. Koska on kesä!

Onhan tässä ehtinyt jo vaikka sun mitä. Pariisin reissun jälkeen juhlittiin mieheni valmistumista asiaankuuluvin juhlallisuuksin (semivegekin maistoi porovoileipäkakkua, olipa hyvää!) ja pidettiin työryhmäporukalla firman kesäjuhlat. Siinä yhteydessä tuli todettua, että juhlijan on mahdotonta löytää yöpalaa Ruoholahdesta. Rankkaa!

Juhannuksena porhalsimme veljeni perheen kanssa mökkisaareemme Pohjois-Karjalaan. Ruuhkat vältettiin, ruoka oli hyvää, kokko paloi roihuten, juhannusolut oli kylmää ja seura mieluisaa. Rauhallinen, rentouttava juhannus – mahtavaa! Jännitystä aiheutti lähinnä luonto. Löysimme mökin katolta kuolleen pikkulinnun rengas jalassaan, mikä herätti ornitologista innostusta kaikissa. Rengas otettiin talteen, lintu sai viimeisen leposijansa ja nyt vain odotellaan, millaiset tiedot tsirpun elämästä on saatavilla. Toinen jännitysmomentti seurasi ikiaikaisesta klassikosta, kissan ja koiran kohtaamisesta. City-kissamme on tottunut mökkisaaressa oleiluun, mutta tällä kertaa paikalla oli tosiaan veljeni koira, joka, no, toteutti viettiään ja ajoi kissavanhuksen pakoon kuuseen. Muutaman tunnin kököttämisen jälkeen kissa saatiin alas ja se viettikin loppujuhannuksen aika kiltisti aitassa. Toivottavasti traumat alkavat jossain vaiheessa hellittää...

Lisäksi olen ehtinyt tavata ystäviä, luuhata kirjastossa, shoppailla alennusmyynneissä (muun muassa työvaatteita, hrrrrr...), askarrella hääjuttuja loppukesästä oleviin ystävien häihin, käydä PuistoBluesissa (enkä taatusti paljasta omaa salakuljetuskeinoani) ja kastella parvekepuutarhaa. Kyllä, meilläkin on sellainen! On kukkia, yrttejä (basilika, rosmariini, timjami, ruohosipuli, oregano, korianteri), tomaattia, paprikaa, avokadoakin ihmetellään. Tavoitteena on jonkin, edes yhden, syötävän aikaansaaminen (yrttejä ei lasketa tähän). Mies laittoi parvekkeen kuosiin ja nyt sieltä löytyy puutarhuroinnin ohella mahtava lukunurkkaus. Täydellistä!

Ongelmaksi alkaa vain muodostua se, että tässähän on aika lailla jo loppukesä suunniteltu – millä ajalla sitä lukunurkkausta ehtii muka hyödyntää? Huomenna lähden pohjoiseen mummia tapaamaan, ja kun sieltä palaan, on pian jo PoriJazz, jonka jälkeen on vielä mökkireissun paikka, jonka onkin jo ihan kohta elokuu ja ja ja...

No ei vaan. Yritän vältellä stressiä. Lomastressi ei ole mistään kotoisin. Ja kuten mainittua, aivojeni tämänhetkinen tila ei luultavasti edes tunnista stressiä, vaikka joku yrittäisi sellaista hieroa naamaa vasten.

Voinee kai todeta kesän ja loman tehneen tehtävänsä.

En valita. Tästä jatketaan.

Ei vielä aamukampaa

Ihan pian on täynnä ensimmäinen kuukausi uudessa kodissa. Viikot ovat vierineet nopeasti, vaikka välillä hartioilla oleva paino tuntuu hidastavan kulkua vähän liikaa. Kotiutuminen on sujunut hyvin: on uudet verhot, lukulamput paikoillaan, taulut seinässä. Lähden rautatieasemalta oikeaan suuntaan, metro jokapäiväisenä kulkupelinä on jo tuttu. Ihana maisema ikkunan takana sen sijaan ihastuttaa joka kerta. Ja valo – se on ihmeellistä.

Loma sujahti tosiaan ohi kovalla tohinalla. Kävimme alkuviikosta Tukholmassa tallustelemassa, ja reissu oli mukava. Tukholma on kaunis ja kiinnostava kaupunki, jonne kelpaisi kyllä tehdä pidempikin reissu. Laivalla oli tietenkin samaan aikaan tuttu oppilas perheineen. Taitaa olla utopiaa kuvitella, että jatkossakaan saisi kulkea tuntemattomana oikein missään. Omapa on uravalintani.

Lisäksi lomaviikkoon mahtuivat yhdet polttarit. Pitkäaikaisin ystäväni (olemme syöneet saman hiekkalaatikon hiekkaa 2-vuotiaista saakka) mennä päräytti tammikuussa naimisiin, mutta koska polttareita ei ennen häitä ehditty pitää, täytyi ottaa vahinko takaisin jälkijunassa. Jekuttaminen onnistui mainiosti ja lauantai hurahti hyvässä seurassa Kallion kujilla, yhteisessä kokkaussessiossa, jutellen, nauraen, viiniä valuttaen ja lopulta tanssien hiki päässä pilkkuun asti. Täydellinen irtiotto ja mahtava päivä.

Nyt kun olen palannut lomalta töihin, tuntuu, ettei lomaa olisi ollutkaan. Kolme päivää on paahdettu jälleen menemään. On ollut palaveria, tietokatkosta, pulmaa, opetusjärjestelyjen muutoksia, tekemättömiä töitä, unohduksia, vittupääkii, kokeiden suunnittelua (en opi varmaan koskaan tekemään sitä tehokkaasti ja kiroan yksilöllistetyt oppimäärät hyvin alas maan rakoon...), röökinarautuksia ja mitähän vielä. Toisaalta ollaan juteltu kesästä, kymppiluokasta, yhteishausta, kesästä, kesätöistä, riparista, kesästä, seuraavasta kouluvuodesta (minulle sanottiin, etten saa lähteä pois, ja haluan ottaa sen sellaisenaan ja unohtaa sarkasmin mahdollisuuden kokonaan) lomasta ja, tosiaan, kesästä. Tänään oli ihan pakko laskea oppilaan kanssa yhdessä kalenterista, montako viikkoa on kesälomaan (hmm, aika monta) ja moniko niistä on vajaita viikkoja (mutta hei, oli sentään matematiikantunti, joten liittyy jopa vähän aiheeseen).

Yksi keskeinen kevään merkki koulumaailman pätkätyöläiselle on työnhaun aloittaminen. Toki hain alkuvuodesta pääkaupunkiseudulla avoinna olevia historian virkoja (4 kpl), mutta sehän on lähinnä muodollisuus. (Juu, ei tullut kutsuja haastatteluihin. Jännä.) Mutta oikea työnhaku alkaa vasta nyt keväällä, kun määräaikaisuudet alkavat vähitellen pompsahdella pinnalle. Eilen avasinkin sen pankin ja raapustin yhden hakemuksen kasaan. Tästä se taas lähtee. Viime vuodesta viisastuneena tiedän pari asiaa kevään kulusta:

- Lähetän turhauttavan monta hakemusta ja koen syvää itsetunnon rappeutumista.
- Selaan avoimia työpaikkoja päivästä toiseen ja lopulta pää on pelkästään pyörällä ja haen luultavasti samaa työtä kahdesti.
- Haen paikkoja, joihin en välttämättä edes halua tulla valituksi.
- Kyllä se tärppi sieltä napsahtaa. Ehkä.

Yksi työnhakukevät takana ja uskallan väittää oppineeni jotain. Ensinnäkin töitä mitä luultavimmin löytyy kyllä. Toisekseen pettymykset kuuluvat asiaan. Mutta ennen kaikkea on turha syyttää itseään työmarkkinoiden vinoutumista saati sitten valmiiksi pedatuista työpaikoista. Ei niille mitään mahda. Ja tänä vuonna aion olla jossain määrin krantumpi kuin viime keväänä, enkä edes hae paikkoja, joiden kaikki ehdot (esim. työmatka, tuntimäärä ja työn sisältö) eivät vastaa haluamiani. Piste. (Tästä uhosta voi muistuttaa sitten kesäkuussa, kun kylmä hiki valuen yritän pakkomyydä itseni mihin tahansa duuniin ensi vuodeksi. Huokaus.)

Mutta itse asiassa kaiken tämän aukikirjoittaminen on tehnyt taas ihan hyvää. Painontunne harteilla on hieman pienempi kuin aloittaessani ja työpäivän jälkeinen väsymys haihtunut. Kai sitä taas jotain keksii elämänsä suunnaksi sitten kuitenkin.

Ja sitä paitsi niitä jäljellä olevia viikkoja on oikeasti vielä aika monta.

Ajatuksia laatikkomeren takaa

Muuttopuuhia, puuhia muuton. Niitä riittää. Laskujeni mukaan 13 muuttolaatikkoa on jo pakattu, mutta jotenkin jännästi tavara ei näytä vähenevän millään. Ensi viikon loppupuoli tulee olemaan haipakkaa menoa, sillä saamme vuokraamamme laatikot keskiviikkoiltana ja muuttovalmiudessa on oltava perjantaina klo 10. Ja töissäkin pitäisi käydä. Onhan noista ennenkin selvitty, ei sillä, mutta nyt kun muutamme ensimmäistä kertaa yhdessä kodista toiseen, sitä jotenkin erityisen selkeästi huomaa, kuinka paljon tavaraa on.

Millä sen saisi vähemmäksi? Teimme yhden perkauskierroksen pari viikkoa sitten, ja melkoinen kasa kirpparitavaraa saatiinkin kasaan. Mutta silti tuntuu, ettei mikään ole vähentynyt. Suurin ongelmakohta (sic!) on tietenkin kirjat: kirjahyllytilaa on aivan liian vähän suhteessa kirjojen määrään. Olenkin päättänyt alkaa krantummaksi kirjahamsteriksi: mietin kaksi tai kolme kertaa, mitä kirjoja tarvitsen omaan hyllyyn nököttämään. Muilla ei ole sinne asiaa. Piste. (Edelleen hyllyssä on melkoinen kasa lukemattomia kirjoja, joista tiedän jo etukäteen, etten jää niitä yhden lukukerran jälkeen kaipaamaan. Mutta odottakoon ne kuitenkin rauhassa lukemistaan.) Hyvä yleisperiaate – jonka soisin sisäistäväni – on, että yhtä uutta tavaraa kohden jotain vanhaa pitää laittaa kiertoon. Mielellään vaikka kaksi. Sitten kun vielä osaisi päättää, mitä ne olisivat...

Jossain määrin olen kyllä sitä mieltä, että tavara voi tehdä onnelliseksi. Itse olen esimerkiksi säästänyt joitakin mummin kodista jääneitä tavaroita, vaikkei niille ole mitään järkevää käyttötarkoitusta. Jotenkin sitä vain sitoo muistoja konkreettisiin esineisiin ja ne tuovat mieleen asioita, joita ei halua unohtaa. Varsinainen keräilijä en ole (mitä nyt postikortteja tulee joskus hamstrattua ja onhan noita Muumi-mukejakin melkoinen rivistö), vaan tavaroihin liittyy joko selkeitä muistoja tai sitten niillä on jokin oikea käyttötarkoitus. Ja okei, jokunen on ansainnut paikkansa ihan vain olemalla kaunis.

Enkä voi väittää ihan täysin ymmärtäväni totaalisen askeettistakaan elämää. Kyllä koti on paikka, jossa pitää olla tilaa muistoille, elämälle, viihdykkeille ja turhuuksillekin. Ainakin minun kotini on ja tulee aina olemaan sellainen.

Muuttopuuhailujen lisäksi tässä on ollut kaikenlaista muutakin. Maanantaina iski jokin superflunssa, joka kaatoi naisen koko viikoksi sängynpohjalle. Ääni meni, kurkku kipeytyi, kuumettakin nousi (hyvin harvinaista minulle), niiskututti, tiedättehän. Viisi päivää lähes kanttuvei alkoi jo jossain vaiheessa tympäistä. Nyt alan olla jotakuinkin jaloillani, mutta kylläpä taas vietiin. Olen aika harvoin sairaana, mutta ilmeisesti koulumaailma alkaa taudinaiheuttajineen vähitellen purra myös meikäläiseen. Koko viikon työasiat menivät tietenkin myös penkin alle, luvatut tukiopetukset piti perua jne. Ymmärrän kyllä, että luulo omasta korvaamattomuudesta on virheellinen. Mutta kai sitä sitten työstään jotakuinkin tykkää, kun sieltä harmittaa olla poissa.

Huomaan, ettei aivotoiminta ehkä vieläkään ole palautunut aivan entiselleen. Annettakoon se anteeksi. Onneksi lukeminen ei ole viime aikoina tuottanut ongelmia, ja kierroksessa onkin pari aivan erinomaisen hyvää kirjaa ja yksi, hmm, hieman vähemmän erinomainen. Vihje: sisäinen jumalatar lehahtaa punaiseksi, ooh.

Ehkä jatkan tavaroiden siirtelyä paikasta toiseen. Viikon päästä olemme nukkuneet jo ensimmäisen yön uudessa kodissa. Huisaa!

Elämä on peruna

Vähän on sellainen olo, että elämä on kuin peruna. Epämääräisen muotoinen, multainen ja aina joko vähän raaka tai rikki keitetty. Töitä ei edes ole ollut kuin vasta kolme päivää, ja silti olo on jo kaikkensa antanut. No, toisaalta, fiilis on sama siellä opettajanpöydän toisellakin puolella. Ja minä osaan sentään jotenkin hallita tunteeni (töissä).

Ja miksi aina sataa? Kysyn vaan! Lööpit tiesivät kertoa, että talvi ehkä perutaan. Se sopii kyllä minulle, mutta olisin halunnut sen tapahtuvan jo ennen kuin kaamea marraskuun pimeys iskee päälle. Koska nyt sitä marraskuun pimeyttä jatkuu jo kolmatta kuukautta, ja minulla alkaa palaa pinna. Kevät ja valo tuntuu olevan kauempana kuin koskaan – yleensä näihin aikoihin on ollut kauniita, pakkaskuorrutettuja talvipäiviä, punaisia poskia ja nenänpäitä, talvireippailua ja narskuvaa lunta. Nyt ei ole. Mitään muuta kuin marraskuista pimeyttä. "Pitäkää tunkkinne", tekee tämän naisen mieli sanoa, "mä lähen vetää". (Voisipa. Valoon. Aurinkoon. Jonnekin!)

Olen myös palannut oposijaisuudesta takaisin erityisopettajan töihin ja ahdistunut funktioista. Mietinpä vaan, miksi ihmeessä niitä pitäisi erityisopetuksessa käsitellä, edes yleisopetuksen oppimäärää opiskelevien kanssa. Saati sitten yksilöllistettyjen. Hohhoi. Syynä tähän on se, että itsekin vain hilkun kilkun käsitän, mistä on kyse sekä se, että oppilaat ovat aivan kuutamolla. (Ensin mainittu saattaa tosin olla syynä jälkimmäiseen, mene ja tiedä.) Ja joululoma ei tehnyt ainakaan minun oppilaistani yhtään leppoisampia. Pyh ja pah, äksyily on ollut sitä luokkaa, että on tosissaan saanut purra hammasta yhteen, ettei tiuski takaisin.

Tästä aasinsiltana olenkin jo alkanut pohtia, mistä sitä mahtaa itsensä ensi syksynä löytää. On aika selvää, etten nykyisessä paikassani jatka: pestin jatko sellaisenaankin on katkolla, minkä lisäksi painavin syy on se, etten halua tehdä töitä vajailla tunneilla. Matkakulujen kanssa yhtälö antaa huonon lopputuloksen: elän kädestä suuhun. Ja koska enemmänkin voisi näissä töissä tienata, ongelma on aito. Toisaalta tietysti harmittaa, koska olisi näinä pätkätöiden aikoina eksoottista ja hienoa saada jatkaa toinen vuosi samassa paikassa tuttujen oppilaiden ja kollegoiden kanssa, mutta pakko tässä on ihmisen saada pari milliä paksumpi voikerros leivälle. Katsotaan. Työnhaku ja pohdinta edessä, yhtä kaikki. Mutta ei vielä.

Muuttopuuhat sen sijaan pitävät pirteänä. Lauantaina kaivelimme kellarikomeron aarteet esiin ja lopputulemana kannoin 8,1 kiloa vuosien varrella arkistoimaani paperia paperinkeräykseen. Jostain syystä olen joskus todennut tarpeelliseksi säilyttää (ja rei'ittää ja kansioida) maksamiani laskuja, hammaslääkärin hoito-ohjeita, loppuunkäytettyjä reseptejä, OAJ:n jäsenkirjeitä ja tolkuttoman kasan luentomuistiinpanoja. Huokaus. Vaan enpä säilytä enää!

Vanhat vuokrasopimukset, työsopimukset ja palkkakuitit sekä (siedettävän) kasan muuta paperia kuitenkin säilytin, sillä voihan olla, että joku haluaa joskus tehdä arkeologisia kaivauksia henkilökohtaiseen historiaani, ja siihen nuo sopivat hyvin. Paitsi ehkä ne palkkakuitit, mutta niitä en jotenkin millään raaski heittää pois. Kuten en kansantaloustieteen peruskurssin muistiinpanojakaan, joiden sisältämistä paraboloideista en nyt ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Kuten en ymmärtänyt kurssillakaan. (Jonka kävin kahdesti. Enkä siltikään päässyt läpi.)

Paperihommien lisäksi olemme pakanneet kaksi isoa pahvilaatikkoa, joihin menivät ilmeisesti pian kivikautisiksi muuttuvat irtaimiston osamme: cd- ja dvd-levyt. Minulla on laajahko levykokoelma, jota nuorna tyttönä innolla koostin ja kuuntelin, mutta viime vuosina musiikin kuuntelu on jäänyt hyvin vähiin ja sekin vähä tulee nykyään Spotifyn kautta. Hieman tylsää, mutta kehitys kehittyy, eikä auta inistä. Ihan vielä en kuitenkaan ole valmis luopumaan kaikista levyistä. Tosin niille pitäisi keksiä uuteen kotiin jokin järkevä säilytysratkaisu. Huoh. Pidän itseäni varsin esteettisenä ihmisenä, mutta sisustamisessa olen laiska ja aikaansaamaton. Enkä vieläkään, kolmen vuoden jälkeen, ole ihan tottunut siihen, että jonkun muunkin mielipide pitää ottaa huomioon.

Muuttoon on onneksi vielä reilut kolme viikkoa aikaa. Ehtii laittaa ja pakata ja valmistautua. Toisaalta kuitenkin toivoisi, että muutto olisi heti. Uusi kotimme on nimittäin ihan mielettömän cool. Kuten ovat asukkaansakin, tietenkin.

Kaukana perunasta.