Jean Giono: Mies joka istutti puita

Jean Gionon 1950-luvulla julkaistu pieni novelli tai essee on yhtä aikaa ihastuttava ja harmittavan lyhyt. Sen aiheena on mies, jonka tarinan kertoja – Jean Giono itse, kenties – tapaa patikoidessaan Provencessa Ranskassa. Mies on paimen, Elzéard Bouffier nimeltään, ja hän elää lähes täysin erakoituneena yksinkertaisissa oloissa. Mutta elämäntapansa puolesta hän on kaikkea muuta kuin suppea: hän nimittäin on istuttanut jo kymmeniä tuhansia puuntaimia ja tekee sitä koko ajan lisää. Mistään ulkoisesta välittämättä, minkään häntä lannistamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kertoja palaa vanhalle seudulle ja kohtaa siellä miehen uudelleen. Sodasta piittaamatta tämä on jatkanut työtään, ja puut ovat kasvaneet entisestään. On kuin vastikään ihmisvoimin tuhotussa maailmassa olisi sittenkin jotain jatkuvuutta, jotain mihin luottaa.


"Tavallaan tämä luomisen työ näytti toimivan itsestään, ketjureaktion tavoin. Hän ei siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota, hän vain jatkoi sitkeästi omaa yksinkertaista puurtamistaan. Mutta palaillessamme alaspäin aution kylän kautta näin vielä senkin ihmeen, että purot, joissa miesmuistiin ei ollut virrannut pisaraakaan vettä, pulppuilivat nyt iloisina ja elävinä. Olihan se tämän ketjureaktion varsinainen huipennus – paluu niihin hyvin varhaisiin aikoihin, jolloin uomat vielä olivat tulvineet." (s. 47)


Mies joka istutti puita on lyhyessä mitassaan jo vaikuttava tarina, mutta silti se jättää hieman tyhjän olon. Se on ohi ennen kuin alkaakaan, eikä anna lukijalle yhtään mahdollisuutta kiirehtiä tai ahmia. Lukemassani painoksessa on Sanna Pelliccionin kaunis grafiikkakuvitus, joka lisää kirjan viehätystä esineenä.

Tarinassa on vahvan uskonnollinen painotus, joka ei minua puhutellut, kuten eivät uskon asiat muutenkaan. Sen sijaan ilahduin ekologisesta näkökulmasta ja ajatuksesta, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla kerrannaisvaikutuksiltaan suuria. Tätä mietin paljon omassa opettajantyössäni (joka toki ei sinänsä ole konkreettisesti uusien puiden istutusta, vaan pikemminkin jonkinlaista jo kasvavan taimikon huolenpitoa ja hoitoa) – siis sitä, miten ihminen voi vaikuttaa hyvässä ja pahassa moneen asiaan ja ihmiseen, jopa pitkälle vuosikymmeniä eteenpäin.

Niin ikään tuntuu hyvältä uskoa, että valtavia ilmiöitä ja massiivista pessimismiä vastaan on mahdollista jaksaa punnertaa. Että vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta, mutta jos vain silti jaksaa uskoa asiaansa, uusi elämä ja toivo ja vehreys voivat syntyä, kasvaa ja lopulta vallata alan pahalta.

Ihastuttavaa. Muistaisikohan tämän synkässä arkirealismissaan useamminkin?


Jean Giono: Mies joka istutti puita
Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Basam Books 2014
80 s.
L'homme qui plantait des arbres (1953)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjainten virrassa, Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Haasteet: Mennään metsään, Helmet-haasteen kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.

Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.

Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas

Kauhu ei genrenä ole erityisemmin sydäntäni lähellä, mutta laadukas liikkuva kuva on. Niinpä tutustuttuani viime kesänä HBO:n True Detective -sarjaan alkoi sen taustavaikuttajana oleva, alkujaan vuonna 1895 julkaistu novellikokoelma Keltainen kuningas (Basam Books 2014, suom. Jussi Korhonen) jotakuinkin kiinnostaa. Jos et ole vielä tehnyt tuttavuutta True Detectiveen, tee asialle jotain. Välittömästi. Kova sarja, todella kova.

Keltainen kuningas on kymmenen novellin kokonaisuus. Tyyliltään se on sekoitus kauhua, fantasiaa, romantiikkaa ja aikuistumisteemoja. Novelleissa liikutaan New Yorkissa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla. Osittain yhtenäisenä tekijänä on Keltainen kuningas -niminen näytelmä, jolla on kauhistuttava vaikutus sen lukeneisiin ihmisiin. Loppuosan neljässä novellissa liikkuu myös osin samoja henkilöhahmoja.

Pidin etenkin alkupäästä, noista pelottavammista novelleista. Niitä lukiessa olo on niljakas, hieman hämmentynyt ja utelias. Ihmisen mielikuvituksella on kova voima, sen huomaavat novellien henkilötkin karvaasti. Eikä mielenterveyskään aina ole vahvimmasta päästä.

Eletään 1800-luvun loppua tai hieman jo kirjoitusajankohdan tulevaisuutta. Yhteiskunta pyörii kuten sen tapana on, mutta henkilökohtaisessa elämässä saattaa olla esteitä jos jonkinlaisia. Pääosin vaikeudet liittyvät ihmissuhteisiin ja rakkauselämään, rahaan ja aikuistumiseen. Viattomuus katoaa monen henkilön luonteesta, kun todellisuus – vaiko yliluonnollisuus? – iskee vastaan.

Vaikka pidän Pariisista ja etenkin sen taiteilijapiireistä, Keltaisen kuninkaan Pariisi-novellit ovat sota-aiheista Ensimmäisen ammuksen katua lukuunottamatta aika tylsiä. Ne tuntuvat kiertävän samaa teemaa – rikkaiden ulkomaisten vetelehtijöiden elämää – eikä siitä tunnu löytyvän riittävästi ammennettavaa. Kauhun elementit vaihtuvat vain häivähdyksiin jotain omituista.

Toki on muistettava, että Keltainen kuningas on 120 vuotta vanha kirja. Sillä on kiistattomat ansionsa lajityyppinsä edustajana ja klassisena teoksena. Jotenkin vain odotin vielä hyytävämpää menoa. Ja kieltämättä jo mainitulla tv-sarjalla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa: niin puhdasta neroutta on hankala voittaa.



Robert W. Chambers: Keltainen kuningas
Suomentaja: Jussi Korhonen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
E-kirja
The King in Yellow (1895)

Arvostelukappale.

_____

Ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 18. Yli 100 vuotta vanha kirja.

Stig Sæterbakken: Läpi yön

Stig Sæterbakken: Läpi yön

Suomentaja: Aki Räsänen

Ulkoasu: Taivo Org

Basam Books 2014

268 s.

Gjennom natten (2012)

Kirjastosta.

Kun Meyerin perheen vasta täysi-ikäistynyt poika Ole-Jakob tekee itsemurhan, perhe kohtaa kovemman surun kuin se jaksaa kantaa. Isä Karl menee syvälle itseensä pohtiessaan, miksi poika päätyi niin lohduttomaan tekoon. Olisiko sen voinut estää? Miten? 

Karl lähtee pakomatkalle itseään, suruaan ja perhettään ja päätyy Saksan kautta Itä-Eurooppaan, erikoiseen ja salaperäiseen taloon, jossa ihmisen on pakko kohdata pelkonsa ja yrittää selviytyä niistä. Karlilla on sydämellään syrjähyppy nuoren naisen kanssa, ja on koko ajan selvempää, että perheen mureneminen mikroskooppiseksi pölyksi on alkanut siitä.

Stig Sæterbakkenin Läpi yön on ensimmäinen kosketukseni tämän vuonna 2012 kuolleen norjalaiskirjailijan tuotantoon, mutta ei jää viimeiseksi. Sæterbakken kirjoittaa kuin riivattu ja suomentaja on tehnyt erinomaista työtä. (Kirjan suomentaja on ystäväni, mikä tässä mainittakoon kaiken varalta.) Kirjan tunnelataus on voimakas. Se tuntuu sähköiseltä, hyiseltä ja terävältä samaan aikaan.

Teema on armoton. Lapsen kuolema on perheelle aina tragedia, ja oman käden kautta tehtynä syyllisyys on hurja. Mitä tein väärin? Olisinko voinut valita toisin, olla toisenlainen, välittää enemmän, estää kaiken? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, rauhaa saa tuskin koskaan.

Läpi yön on myös varsin salaperäinen tarina. Sen käänteet aukeavat pikkuhiljaa, ja salaisuuksia paljastetaan tipoittain. Lopulta kirjan viimeinen lause keikauttaa kaiken nurin ja pakottaa lukijan epäilemään myös itseään. Mitä tapahtui? Lukeminen teki mieli aloittaa saman tien alusta uudelleen, niin paljon uutta tulkittavaa tarinan loppu kokonaisuuteen tuo.

Olen näemmä lukenut viime aikoina jonkin verran surua, kuolemaa ja menetystä käsittelviä kirjoja. Mitään erityistä syytä sille ei ole, mutta onhan aihepiiri toki voimakas ja vaikuttava. Läpi yön on kuitenkin monella tapaa niin äärimmäisen vahvaääninen teos, että se jyrää monta keskinkertaista lukukokemusta mennen tullen. Hieno kirja, totean.

Helpolla tämä ei päästä. Mieleen jää pyörimään paljon, eikä Sæterbakken todellakaan tarjoile ratkaisujaan valmiina. Vaikka pyrkimys on yleensä lukea kirjaa erillään tekijästään, en voinut vältellä pohtimasta, kuinka paljon Sæterbakken kirjoitti tähän kirjaan myös itsestään. Hän teki itsemurhan samana vuonna, kun sai Läpi yön valmiiksi.

Mutta ei tätä kirjaa pelätä tarvitse. Se on hieno ja monitahoinen teos, joka antaa oletettavasti jokaiselle lukijalle jotain erilaista. Ja ennen kaikkea se on romaani, joka saa miettimään omien valintojensa painoa ja arvoa. Mihin kaikkeen olen syyllinen – ja mihin en?

_____

Avaan tällä kirjalla osallistumiseni Anna minun lukea enemmän -blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus
Suomentaja: Aki Räsänen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
162 s.
Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques (1944)

Kirjastosta.


Ranskalainen René Daumal (1908–1944) oli ranskalainen avantgardisti ja surrealisti sekä itseoppinut indologi, joka pyöri monenmoisissa spirituaalisissa piireissä lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Mont Analogue on hänen viimeisekseen – ja keskeneräiseksi – jäänyt teos, ja toistaiseksi ensimmäinen suomennettu. Välttääkseni mahdolliset syytteet piilotetusta kotiin päin vetämisestä tuon näin heti alkuun esiin, että teoksen suomentaja Aki Räsänen on ystäväni.

Mont Analogue on hämmentävä kirja. Aki kertoi siitä jo suomennosprosessin aikana, enkä suoraan sanoen aina ihan ymmärtänyt, mitä ihmettä hän on kääntämässä. Tämän osaston kirjat eivät kuulu yleensä keskeisempään lukutottuneisuuteeni, mutta tietenkin minua kiinnosti selvittää, mistä kirjassa on kyse. Ystävien projektit kiinnostavat aina.

No, se lopullinen vastaus siihen, mistä kirja kertoo, jää väistämättä saamatta. Kirja loppuu nimittäin kesken, sillä Dumal menehtyi pitkään sairastamaansa tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksensa valmiiksi. Tiesin tämän etukäteen ja pohdiskelin, voiko keskeneräisestä kirjasta saada kaikkea irti.

Kyllä siitä voi. Jos nyt ei kaikkea, niin paljon ainakin.

Mont Analogue kertoo varsin satunnaisesti kokoon kutsutusta retkikunnasta, joka pyrkii kohti mahdotonta: jokaisella sen jäsenellä on usko siihen, että jossain Tyynellämerellä sijaitsee vuori, Himalajaakin korkeampi, joka on mahdollista löytää ja valloittaa – mutta vain, jos siihen uskoo ja on oikeamielinen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Avaruuden kaareutuminen estää vuoren tavanomaisen löytämisen, joten on oltava tarkkana. Retkikunnan jäseniä koetellaan, eivätkä kaikki ole lopulta kypsiä lähtemään matkalle, jonka ainoa suunta on yhtäaikainen varmuus ja tietämättömyys. Mutta osa lähtee kohti merta ja tuntematonta.

Erään auringonlaskun aikana horisonttiin aukeaa näky, joka on salvata matkalaisten hengen. He löytävät tien Mont Analoguen juurelle pieneen kaupunkiin, jossa tutustuvat paikalliseen, omavaraiseen ja omalaatuiseen yhteisöön, jossa elää niitä, jotka ovat yrittäneet kiivetä vuorelle että heidän jälkeläisiään. Seurue saa avukseen joukon yhteisönsä ylimpiä, vuoristo-oppaita, ja oppii vähitellen uutta Mont Analoguesta.

Mutta kuinka saavuttaa huippu? Mitä ihmiseltä siihen vaaditaan? Entä jos tekeekin virheen?

Valitettavasti matka katkeaa, ennen kuin kovin korkealle on päästy. Lukija pyörittelee epäuskoisena päätään: "Siis tähänkö se nyt sitten loppui? Miksi en saanut lukea enempää?". Julmaa on.

Onneksi kirjan loppuun on liitetty Daumalin muistiinpanoja ja luonnoksia, joiden perusteella jonkinlainen tarinan kaari on nähtävissä kokonaisuutena. Paljon jää kuitenkin aukaisematta ja selvittämättä. Mikä vääryys!

Mont Analogue vaatii lukijalta halua keskittyä. Sen kieli ei ole liian korkealentoista, etteikö siitä saisi kiinni, ja pohjimmiltaan se on kuitenkin seikkailukertomus, jossa oudot sattumukset, erikoiset henkilöt ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan. Tätä lukeakseen ei tarvitse olla filosofi, vaikka toki saa olla.

Paljon kuitenkin kätkeytyy seikkailun taakse. Jäin miettimään sitä, kuinka erilaiset saavutukset välietappeineen vaikuttavat meihin ihmisiin ja elämäämme. Jos kerran saavuttaa jotain suurta, onko enää valmiutta tai halua saavuttaa mitään muuta? Tai jos jokin menee pieleen, uskaltaako yrittää uudelleen? Joskus yrityskin on rangaistavaa ja siitä saa kärsiä pitkään, kuten osa Mont Analoguen kylän asukkaista valitettavan hyvin tietää.

Suosittelen Mont Analogueta rohkeaksi kokeiluksi, huviksi ja opiksi. Jos ei koskaan kiipeä, ei voi nähdä pilviä lähempää.

____

Mont Analoguesta on kirjoittanut myös Jukka Laajarinne.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Nikolai Gogol: Taras Bulba

Nikolai Gogol: Taras Bulba
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2010
116 s.
Тарас Бульба (1835)

Kirjakauppaostos.

Taras Bulba on ukrainalainen, monet taistelut ja sodat nähnyt kasakka, jonka on aika opastaa pappisseminaarista palanneet poikansa Ostap ja Andrei kasakkakulttuuriin. Bulban vaimo ja poikien äiti ei ilahdu ajatuksesta, mutta onko naisen sanalla ennenkään ollut valtaa? Kolmikko lähtee ratsastamaan kohti taistelua.

Varsinaista taistelua ei valitettavasti juuri parahultaisesti ole meneillään, mutta äkkiäkös sellainen saadaan aikaan pitkien vihojen ja ikuisten uskonsotien suosiollisella avustuksella. Kasakoiden taistelutahto on suuri ja myös Taras Bulban pojat oppivat kantapään kautta, mitä on pyrkiä osaksi kunniakasta kasakkajoukkoa.

Kaiken yllä leijuu Taras Bulban jopa verenhimoinen hurmos ja pyrkimys ikuiseen kunniaan sukupolvien ketjussa.

Joulun alla Lasipalatsissa oli muutaman kustantamon ystävämyyntipiste, josta irtosi kirjoja sikamaisen halvalla. Ostin itse kolme, joista yksi oli tämä Nikolai Gogolin Taras Bulba – uutena suomennoksena alkuperäisestä. Tähän saakka suomessakin on käännetty ja julkaistu huomattavasti muokattua versiota. Venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on alkutekijöissään, joten tällaiset pienoisromaanit ja muuten kevyemmän oloiset kirjat ovat huomattavasti helpommin lähestyttäviä kuin tiiliskivijärkäleet.

Taras Bulba vaikutti kiinnostavalta: historiallinen romaani, sota-aihe, minulle tuntematon kasakkakulttuuri... ja vain hintsusti yli 100 sivua.

Lukukokemus ei ollut aivan niin auvoisa kuin lähtökohtien osalta odotin. Kirjan nimi- ja päähenkilö Taras Bulba on nimittäin varsin vastenmielinen ihminen: kiihkeä, jääräpäinen, sotaisa, uskossaan horjumattoman raivostuttava ja hyvin yksioikoinen. Vaimo on vain tiellä ja pojista on ruoskittava kaikki akateemisuus – vain sota on miehen elämää. Toisaalta kuvaus vedetään paikoin niin äärimmilleen, ettei kyse voi olla kuin hienovaraisesta satiirista, ristiriitojen ja mielettömyyden alleviivaamisesta.

Kirjan vahvana pohjavireenä kulkee sodan käsite ennen kaikkea uskonnollisesta näkökulmasta ja uskon vuoksi käytävän taistelun kautta. Pyhä sota juutalaisia, muslimeja ja katolisia kohtaan on Taras Bulballe riittävä syy tuomioon ja teurastukseen. Kirja on tältä osin myös varsin kiinnostava, sillä se kuvaa kiehtovasti sodankäynnin syitä aikana ennen kansallisvaltioita ja nationalismia. Harmi vain, ettei teos kokonaisuutena nouse omalla asteikollani juuri plussan puolelle: se on osin sekava ja lattea, eivätkä sen tasot yllä niin syvälle kuin aihe antaisi myöten.

Mutta onhan se aina mukavaa saada klassikoita luettua. Ei tämä nyt niin valtaisan huono ollut, ettei siihen muutamaa työmatkaa olisi kannattanut käyttää. Välillä vaan tympii, kun ei jaksa edes yrittää tulkita vastaavia kirjoja yhtään syvemmältä. Elämä on siihen liian lyhyt. Luulen.

___

Myös Norkku ja Anneli ovat kirjoittaneet tästä.

Nappaan tällä kirjalla pisteen haasteissa Venäjää valloittamaan (Venäläiset mieskirjailijat) ja Ihminen sodassa (Kaukaiset sodat) (ja ylenen kersantiksi!). Ja koska Nikolai Gogol on syntyjään ukrainalainen ja kirja sijoittuu vahvasti ukrainalaiseen kulttuuriin, ruksaan Maailmanvalloituksessani Ukrainan.

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Lukutaitokampanja V)

Carlos María Domínguez: Paperitalo
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi ja kuvitus: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
La casa del papel (2002)

Kirjastosta.


Yliopistotutkija Bluma Lennon ostaa kirjakaupasta Emily Dickinsonin kokoelman ja jää saman tien auton alle. Lennonin sijaiseksi palkattu kertoja saa postissa oudon kirjalähetyksen, sementtiä ropisevan kirjan erikoisella omistuskirjoituksella. Hän lähtee Cambridgesta Etelä-Amerikkaan selvittämään, mistä kirja on peräisin ja millaisia salaisuuksia edesmenneeseen Blumaan liittyy. Matka kulkee Argentiinan kautta Uruguayhin, jossa tarina alkaa vähitellen aueta.

Paperitalo on pieni kirja kirjahulluudesta. Se on absurdein sävyin väritetty kertomus vaaroista ja suoranaisesta tuhosta, johon järjen rajat ylittävä kirjarakkaus voi johtaa. Kerronta on kevyttä mutta tiivistä, näennäisen helppoa ja samalla merkityksillä ladattua.

Luin kirjan tunnissa. Vielä nopeammin olin sen jo melkein unohtanut. En vaikuttunut kerronnasta, en päässyt perille siitä, mitä kirjalla ihan loppujen lopuksi yritettiin sanoa. Lukukokemus oli ohi nopeammin kuin se alkoikaan, ja jäljelle jäi hieman valju olo.

Kerrottiinko minulle juuri, että kirjahulluus on, no, hulluutta? Annettiinko minun juuri ymmärtää, että olisi syytä päästää irti kirjoista ja niiden keräilystä ennen kuin on liian myöhäistä? Vai oliko kaikki yhtä suurta satiiria, joka meni lahjakkaasti yli ymmärryksen?

No, ei sen niin väliä. Paperitalon lukeminen oli monella tapaa myös hyvä asia. Ensinnäkin tulin kirjallisesti vierailleeksi Uruguayssa, joka on uusi tuttavuus sekä kirjallisessa maailmanvalloituksessa että ¡Hola! español -haasteessa. Toisekseen saavutin tavoitteeni kirjabloggaajien Lukutaitokampanjassa lukemalla viidennen kirjan kampanjaviikon aikana. Ja kolmanneksi: tuli empiirisesti todistettua, että kirjan lukeminen ei vie sen kauempaa kuin iltalenkki.

Haastan siis kaikki lukijani lahjoittamaan kuluneen viikon aikana lukemieni kirjojen mukaisen määrän eli 5 euroa* Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Annetaanhan lukemisen mahdollisuus myös niille, joilta se vielä puuttuu. Lahjoitussivulle pääsee tästä.

___

*Summaa saa hyvillä mielin myös nostaa! Itse ajattelin lahjoittaa triplaten.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kansi: Walter Crane/Taivo Org
Basam Books 2012
158 s.
Travels with a Donkey in the Cévennes (1879)

Kirjastosta.


Skotti Robert Louis Stevenson lähtee karkuun arkielämän haasteita ja matkustaa Ranskaan tehdäkseen tervehenkisen vaelluksen ulkoilmassa Sevennien alueella. Hän pakkaa mukaansa vaellusvarusteet, piipun ja makuupussin ja lopulta myös Modestine-nimisen aasintamman sekä matkaseuralaiseksi että avuksi.

Matkan tarkoituksena lienee selvitellä päätä ja löytää rauha oman itsensä kanssa. Tähtikirkkaiden, avoimen taivaan alla vietetyiden öiden ja luonnon ihmeiden ihastelun lisäksi Stevenson tutustuu paikallisiin ihmisiin, majoitus- ja ravitsemusliikkeisiin, uskonkiistoihin ja vaellustaitoihin. Modestine-aasi osoittautuu jukuripäiseksi kumppaniksi, jota Stevensonin on opeteltava maanittelemaan, ohjastamaan ja kouluttamaan – kuten ketä tahansa naishenkilöä, hän ajoittain pohtii. Matka osoittautuu ravitsevaksi sekä sielulle että ruumiille.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla osui silmään kirjastossa ja houkutti lainaamaan itsensä. Lueskelin kirjaa rauhallisehkoon tahtiin ja samaan aikaan sekä ihastuin että hieman tuskastuin. Kyse on kirjailijan matkakertomuksesta ja omakohtaisesta tilityksestä, ja vaikka 1800-luvun lopun Ranska ja wanhanaikainen vaeltaminen kiinnostivat, kirja ei ollut mitenkään erityisen vetävää luettavaa.

Luulen, että teos olisi vaatinut parempaa keskittymistä ja ehkä tiiviimpää lukemista. Nyt se jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi, enkä tavoittanut kaikkia niitä sävyjä, joita siinä epäilemättä on. Kirja kertoo paljon omasta ajastaan ja tietenkin myös kirjoittajastaan, joka vaikuttaa sujuvan ja pilke silmäkulmassa kirjoitetun tekstin perusteella kiinnostavalta henkilöltä.

Vaeltaminen ei ole sinänsä kuulunut koskaan harrastuksiini, mutta vanhana partiolaisena olen toki kuljeskellut varsin paljon luonnossa. Kiinnostusta vaeltamiseen kyllä on, mutta aloittaminen vaatisi tietenkin oman panostuksensa. Yksi parhaita luontokokemuksiani on vaellus Norjassa kesällä 2000, ja se välkkyi mielessäni kirjaa lukiessani. Luonnon helmassa ihminen ei voi olla kuin tyyni, olen taipuvainen ajattelemaan.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla kätkee tarinaansa muutakin kuin vaelluksen. Nähdäkseni esimerkiksi Stevensonin ja Modestinen suhde kuvaa jollain tapaa sukupuolten välistä suhdetta. Samoin kirja tarjoaa yhden näkökulman uskontoon, protestanttien ja katolisten kärhämiin. Mikään saarnateos tämä ei ole, pikemminkin kyse on hyvin kepeästä ja hyvällä mielellä luettavasta tarinasta, joka antaa sekä ajateltavaa että herättää kaipuun päästä asfalttiviidakosta jylhän luonnon äärelle.

___

Luettua elämää -blogin Elina on omien sanojensa mukaan jopa hieman hurahtanut Stevensoniin. Saatanpa itsekin lukea herran tuotantoa lisää.

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.