Stondiksia ja Väen voimaa – viime aikojen nuortenkirjoja

On varmaan käynyt jo selväksi, että viime kuukausina en ole lukenut saati blogannut enää vanhaan tuttuun tapaan. Yksinkertaisesti todeten aika-avaruus on rajoitteineen tullut vastaan, ja luku- ja kirjoitusaika vähentynyt selvästi. Tuntuu vähän kurjalta – kumpikin on kuitenkin ollut jo vuosia suosikkitouhujani. Mutta toisaalta ei kai pian 13-vuotias blogi pienistä taantumista ota liikaa osumaa, ei tästäkään. Niin olen päättänyt. Täytyyhän teini-ikää kolkuttelevan saada myös riittävästi horrosaikaa, että jaksaa kasvaa ja kehittyä ja joskus edes keskittyä johonkin.

Nuortenkirjoja en myöskään lue enää niin paljoa kuin edellisen kirjaston projektityöni aikana (mikä lienee ihan luonnollista), mutta jonkin verran toki niitäkin. Tänä syksynä on ilmestynyt sopivasti kaksi sellaista kotimaista nuortenkirjaa, jotka ovat osa sarjoja, joista olen pitänyt. Luettavaksi siis!

Elina Rouhiaisen Väki-sarja alkoi viime vuonna vahvasti Muistojenlukijalla ja jatkuu vastikään ilmestyneellä Aistienvartijalla.

Muiden ihmisten muistoja lukemaan ja muokkaamaan kykenevä helsinkiläistyttö Kiuru on pyyhkinyt ystäviensä muistot kuluneesta kesästä ja paennut Pohjois-Irlantiin. Sitä puolestaan Bollywood ei tiedä – tietenkään, muistottomana – luuhatessaan ympäri Riikaa ja sen nuhjuisia nurkkia. Hän sai tarpeekseen Westendin kotonaan vaietusta perheväkivallasta ja on karistanut Suomen pölyt jaloistaan. Kun Bollywood saa itseltään kirjeen, joka käskee lähtemään Pohjois-Irlantiin Kiurun luokse, ei auta kuin totella. Ennen pitkää myös Nelu ja Dai ilmestyvät takaisin kuvioihin ja jonkin aikaa tuntuu siltä, että kaikki on kuin edellisen kesän ihanina pitkinä päivinä.

Paitsi että he kaikki ovat hengenvaarassa, sillä Väki tietää taas ja edelleen heistä aivan liikaa ja himoaa heidän rinkinsä voimia. Yhdessä he myös huomaavat olevansa voimakkaampia kuin koskaan ennen – ja silti peloissaan kaiken sen edessä, jota eivät ymmärrä ja hallitse.

Rouhiaisen Väki-sarja on osunut ja uponnut, enkä voi olla ihastelematta sitä mielikuvituksen, ajankohtaisuuden ja samastuttavuuden kokonaisuutta, jonka tarina vähitellen ja arvaamatta muodostaa. Henkilöt ovat mahtavia: moniulotteisia, kompleksisia, ärsyttäviäkin. Ja juuri siksi niin aitoja, kuin oikeita ihmisiä, joiden ohi on joskus kulkenut.

Bollywood on ajatuksineen ja asenteineen juuri sellainen nuortenkirjan henkilö, jollaisista olisin halunnut nuorempana lukea. Hän on omaehtoinen, itsenäinen, ei kumartele ketään, mutta on silti herkkä ja haavoittuvainen kuorensa alla. Ja ennen kaikkea: Bollywood ei suostu sopimaan mihinkään valmiisiin muotteihin. Ei sukupuolensa, seksuaalisuutensa tai muunkaan identiteettinsä suhteen. Bollywood, you rock!

Nyt sitten pitäisi vielä malttaa odottaa päätösosaa. Odotuksesta ei tule kovin helppoa, sillä Aistienvartija loppuu todella mojovaan koukkuun.


Elina Rouhiainen: Aistienvartija (Väki 2)
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
411 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Mustetta paperilla, Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet

Haasteet: Jatkumo

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin hulvaton nuortenkirja Zoo! Viraalit nerot kolahti minuun viime syksynä hurtin huumorinsa ja kepeän koulumaailman kuvauksensa puolesta. Jatko-osan lukeminen oli siis selvää pässinlihaa.

Zoo! Sydänkohtauksia jatkaakin tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Atlas on valittu koulun johtokunnan oppilasjäseneksi ja hän huomaa pian olevansa järjestämässä kouluruokalaan toiveiden teemaviikkoa, sotkeutuneensa monenlaisiin naisasioihin ja olevansa noin yleisesti jonkinlainen turhien toiveiden ja kaikenlaisten palautteiden kaikukammio.

Kaikesta arkisesta ja vähemmän arkisesta hän kirjoittaa parhaalle kaverilleen Elliottille, joka on perheineen siis muuttanut ulkomaille. Sähköpostit täyttyvät hupaisista reportaaseista, kuvista ja vitseistä. Atlakselta ei puutu itseironian tajua, joskin stondis juuri väärään aikaan, huonosti ajoitetut sanat ja aivotoiminnan nollaavat tytöt saavat jopa supliikkimiehen ajoittain nieleskelemään palaa kurkussaan. Atlaksen ja Sarah-Lin suhde alkaa yllättäen syventyä, mutta kun samalla koulun herkkupala Tessiekin osoittaa kiinnostusta, beigenvärisestä seiskaluokkalaisesta Feliciasta puhumattakaan, on Atlaksella monenlaista mietittävää – ja paras kaveri olisi läsnäolevana tarpeen.

Korkea-ahon ja Forsströmin koulu-universumi on oikeasti aika mainio. Mitään aivan ylettömän vakavaa siellä ei tapahdu, mikä tuntuukin aika virkistävältä. Fiktiossa on helppoa uskoa siihen, että jossain kouluelämä on vielä sangen viatonta ja niin sanotuilla pahiksillakin on lopulta sydän kultaa (tai vähintään empatiaa herättäviä salaisuuksia).

Kuvat rytmittävät kerrontaa ja lukeminen sujuu vauhdikkaasti. Jossain määrin Atlas on ehkä sen verran nokkela ja kikkaileva, että ihan heikoin lukija saattaa pudota kyydistä, mutta ilman muuta tätä sarjaa kannattaa kokeilla luettavaksi, jos tarpeena on löytää jotakin helposti lähestyttävää, jonka todennäköisesti saa myös luettua loppuun.


Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: ZOO! Sydänkohtauksia
Suomentaja: Laura Beck
Kuvitus: Pentti Otsamo
Otava 2018
224 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit

Haasteet: Jatkumo

Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot

Atlas aloittaa 8. luokan ilman parasta kaveriaan Elliotia, joka on muuttanut perheensä kanssa ulkomaille. Atlasin ja Elliotin nettisaitti Zoo on pieni mutta eloisa, ja kuvien tekeminen ja niillä viestiminen onkin heille luonteva tapa kommunikoida. Ikävä kyllä koulun muskelimies Justus on keksinyt ohittamattoman tavan tehdä vaikutus aivan kaikkiin: hän on kuvannut ja julkaissut videon, jossa istuu ilman housuja kuuman vohveliraudan päälle. Tänä syksynä kukaan ei mistään muusta tunnu puhuvankaan.

Atlas voisi jopa sietää valtavaksi nettihitiksi muodostuneen vohvelointi-ilmiön, mutta kun Justus asettuu ehdolle myös koulun johtokunnan oppilasjäsenen vaaliin, ei tilanteeseen voi olla sekaantumatta. Atlas huomaa siis tekevänsä omaa vaalikampanjaa luokalle uutena tulleen, Belgiassa asuneen Sarah-Lin kanssa.

Tarina etenee Atlasin Elliotille lähettämien sähköpostien ja niiden liitetiedostona olevien kuvien kautta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kuvitus sopii oivallisesti tarinaan. Atlas on sanavalmis ja hauska, mutta pelkkää hörötystä tarina ei ole, vaan käsittelee hyvin esimerkiksi netti-ilmiöiden syntyä ja koulumaailman hierarkiaa. Eikä sovi unohtaa ihastumisia ja mitä näitä kaikkia nyt on.

Zoo! Viraalit nerot on hauska ja särmikäs tarina, ja ymmärtääkseni se on aloitusosa uudelle sarjalle. Jotain tällaista kaivataan aina: helpostilähestyttävää ja nikottelematta etenevää tarinaa, jonka seurassa viihtyy matalalla kynnyksellä. Olen vinkannut kirjaa jo seiskaluokkalaisille, ja olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä siitä on pidetty.

Pidän erityisen paljon siitä, että Korkea-aho ja Forsström kuvaavat hyvin tavallisten koululaisten elämää. Nuorilla on tietenkin omat huolensa ja haasteensa, mutta nyt revitellään luvan kanssa huumorilla ja kepeämmällä otteella – vaikka kyllä pinnan alta paljastuu lopulta vakavampiakin teemoja.

En voi kuin suositella lukemaan itse. Neropatin päiväkirjat ja Nörtit ovat saaneet varteenotettavan kilpailijan.


Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suomennos: Laura Beck
Otava 2017
207 s.
Zoo! Virala genier (2017)

Kirjastosta.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Leander Granlundin runoja ei koskaan julkaistu, mutta sitäkin enemmän ne kiehtovat yhä uusien sukupolvien edustajia, etenkin melankoliaan taipuvaisia nuoria miehiä. Niin myös Åbo Akademin kirjallisuustieteen kurssilla Granlund nousee esiin, vaikka luennoitsija Mickel Backman koettaa pitää aiheen sivumaininnan tasolla.

Perintötieto kertoo, että Granlundin runot ovat suorastaan kuolettavan hyviä: ne saivat 1920-luvulla aikaan käytännössä verilöylyn kustavilaisissa häissä, eikä runoilija itsekään selviytynyt. Sen jälkeen ne ovat niittäneet seuraavia lukijoita melkoisella viikatteella. Opiskelija Pasi Maars alkaa kaivella esiin Granlundin taustoja, ja samassa veneessä keinuu hänen ystävänsä Calle Hollender, jolla on omat ihmissuhteisiin, opiskelujen etenemiseen ja toimeentuloon liittyvät huolensa.

Kirjallisuuden kauhut muuttuvat todeksi kaikkien osapuolten elämässä: osalla sattuman kautta, osalla tietoisesti. Taustalla pauhaa koko ajan opiskelijaelämä haasteineen siinä missä Mickelin keski-iän kriisikin. Tuhoa ei voida välttää ja vaietut salaisuudet nousevat pyytämättä pintaan.

Kaj Korkea-ahon Paha kirja valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin Halloween-kirjaksi, ja se tarjosi käymämme keskustelun perusteella monenlaisia lukukokemuksia. Itse odotin Kauhua isolla K:lla, etenkin koska muistin Korkea-ahon esikoisteoksen Katso minuun pienehen olleen melko överi tapaus. Varsinaista pelkoa ei kyllä tarvinnut kokea, mutta Paha kirja on joka tapauksessa oivallinen romaani ennen kaikkea mielen sairauksista, yliopistomaailmasta ja kirjallisuudesta.

Olin lukukokemukseeni pääosin tyytyväinen, sillä siinä ei ollut juuri minkäänlaista ennalta-arvattavuutta. Ehkä se johtui ennen kaikkea siitä, etten oikein etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitäisi – ja toisaalta Korkea-aho on kehitellyt tarinaan oivallisen vihdyttävän juonen. No, muutama käänne on aika itsestäänselvä, mutta se ei haittaa, kun kokonaisuus on toimivaksi todettava.

En usko Pahan kirjan jäävän mieleeni minään Suurena Elämyksenä, enkä siitä sen kummemmin vaikuttunut, mutta olen tyytyväinen, että pääsin esikoisteoksen tuottaman nuhjuisen tunteen yli ja siinä mielessä ennakkoluuloistani eteenpäin. Kenties sen Tummempaa tuolla puolen voisi jossain vaiheessa myös lukaista: Kaj Korkea-aholla tuntuu olevan ehtymätön mielikuvitus, taito kuvata suomenruotsalaisuutta laajalti ja sujuva kynä.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Suomentaja: Laura Beck
Ulkoasu:
Otava 2015
317 s.
Onda boken (2015)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjavuori, Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi...

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 6. Kirjastosta kertova kirja. Yliopiston kirjasto on olennainen paikka kirjan tapahtumille.

Katso minuun pienehen + suunnitelma

Olen palannut etelään aivan tolkuttoman tylsän junamatkan jälkeen. Jätin mummin vähän raskain sydämin, vaikka hän kohtalaisessa kunnossa nyt onkin. Kyllähän sitä aina miettii kaikenlaista...

Nyt olen yrittänyt kääntää koko asunnon ympäri löytääkseni uusittavaksi menevän reseptin, mutta ei löydy ei. Saakeli. Kai se on uskottava, että se on hukassa. Huoh. Inhoan asioiden selvittelyä puhelimitse, sillä olen ehdottomasti nettityttö: kaikki, siis aivan kaikki asiat, jotka vaan voi hoitaa netissä, hoidan siellä. Puhelimeen tartun vain äärimmäisissä tilanteissa. Nyt taitaa sitten olla sellainen tilanne. (Kerrottakoon, että toki kykenen normaaliin puhelimen välityksellä tapahtuvaan kanssakäymiseen kuten kuka tahansa tavallinen ihminen, mutta en vain valitse sitä ensisijaiseksi kommunikointikeinoksi, jos muitakin mahdollisuuksia on tarjolla.)

No niin. Ennen Lapinmatkaa ehdin lukea yhden kirjan, josta tekee mieleni hieman jupista. Lisäksi se on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Karoliinan Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen, joten onhan siitä kirjoitettava!

Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen
Suomentaja: Laura Beck
Teos & Söderströms 2009
288 s.
Se till mig som liten är (2009)

Kirjastosta.


Kasper on päälle parikymppinen pohjanmaalainen nuori mies, joka asuu edelleen kotonaan reumaattisen äitinsä ja hiljaisen isänsä kanssa. Hän käy töissä varastolla, trukkikuskina, ja työkaverinaan  hänellä on sanavalmis nuuskahuuli Porno.

Kasper tapa lukiota käyvän Linan ja rakastuu. Linan perheeseen kuuluu jo eläkkeellä oleva isä ja uskosta sairastunut äiti. Linakin kokee vetoa äitinsä kirkkoa kohtaan, mihin Kasper suhtautuu varoen. Nuori rakkaus on kuitenkin voimakas ja joustaa. Samalla, kun suhde Linaan kasvaa ja kehittyy, Kasper alkaa muistaa kipeitä asioita menneisyydestään. Käykö syyllisyys vielä liian raskaaksi kantaa?

Ei. En pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Melkeinpä ainoa syy, jonka vuoksi luin sen loppuun, oli Karoliinan haaste (halusin avata osallistumiseni vaikka hammasta purren! heh) ja toisaalta se, että tietyn pisteen jälkeen oli vain saatava tietää, mitä ihmettä stooriin vielä kuuluu.

Tässä oli ihan liikaa kaikkea, eikä oikeastaan mitään.

Tarinassa on potentiaalia, totta kai. Nuori jamppa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla etsii itseään ja rakastuu. Ok. Tyttöystävä on muutaman vuoden nuorempi, kirkasotsainen ja uskonnollisesta perheestä. Seksi ei siis kuulu kuvioon, sillä sitä odotetaan aviovuoteeseen. Tämä aiheuttaa nuoressa miehessä tietynlaisia paineita. Ok. Anoppikokelas on hurahtanut Jeesukseen ja päätyy lopulta suljetulle osastolle. Ok. Syyllisyys kalvaa vanhaa koulukiusaajaa (siis Kasperia), kun hän huomaa kiusaamisen kohteen kuolinilmoituksen paikallislehdessä. Alkaa itsetutkiskelu ja menneisyyden ruodinta. Löytyy vähän uusiakin syitä tuntea syyllisyyttä. Ok. Nuoren miehen mieli ei ehkä olekaan niin vahva kuin ulospäin annetaan ymmärtää. Ok.

Ja loppuratkaisu, voi hyvänen aika. On siinä draamaa kerrakseen. Traagisia tapahtumia, joo-o, mutta minun piti tosissaan keskittyä, etten olisi alkanut tirskua holtittomasti.

Ai että kun harmittaa – olisin halunnut pitää tästä kirjasta. Mutta ei, siinä ei ole mitään, mistä ottaa kunnolla kiinni. Valitettavasti.

Pidin kyllä kirjan miljööstä, joka on minulle aivan vierasta Suomea. Mietin juuri eilen, kun puksutin junalla läpi puolen Suomen, että paljon olisi paikkoja ihan kotimaassakin, joissa en ole koskaan käynyt vaikka haluaisin. Esimerkiksi länsirannikko on minulle aivan vierasta seutua. Korkea-aho onnistuu kyllä kuvaamaan ympäristöä mielenkiintoisesti, siitä pisteet hänelle. Hiljaiset kylätiet ja humisevat metsät, ne tuntuvat. Harmi vaan, että tarinassa piti olla niitä ihmisiä.

Kirjan henkilöt ovat todellisen tuntuisia ja heistä on pyritty tekemään monivivahteisia – aluksi. Tarinan edetessä mennään kuitenkin niin paljon yli että roiskahtaa, ja oikeista ihmisistä tuntuu tulevan karikatyyrejä. Linan äidillä on vain uskosta sairas mielensä, Linan isällä perheen koossapitämisen vastuu, Linalla hyveellisyys (tai siihen pakonomaisesti pyrkiminen) ja Kasperilla syyllisyys vähän kaikesta.

Syyllisyys on hieno teema kirjallisuudessa, ja luen siitä mielelläni. Nyt on kuitenkin niin, että Katso minuun pienehen vetää sen niin pahasti yli ja alleviivatuksi, että minua ärsytti lukiessa toden teolla. Vähän enemmän olisi voinut jättää ilmaa ja tilaa lukijalle. Itse asiassa aika hiton paljon enemmän.

Kaj Korkea-aholta on tulossa syksyllä uusi romaani, Tummempaa tuolla puolen, Teokselta, ja voi olla, että joudun sitä kuitenkin tästä kokemuksesta huolimatta (tai juuri siksi) vähäsen vilkaisemaan. Teoksen katalogi lupaa "hyytävää kauhua ja hykerryttävää naurua samassa romaanissa". Katsotaan, mitä Kaj seuraavaksi tarjoilee.

Myös Jaakko on lukenut Katso minuun pienehen.

Tästä kirjasta siis aloituspiste Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen (Finlandsvenska herrar) sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (vaikka aarre jäikin löytymättä) osioon Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla (sillä Korkea-aho ei taida enää olla haasteen tarkoittama esikoiskirjailija uuden romaanin ollessa jo melkein painossa).

---

Kerrottakoon vielä, että olen vähän tehnyt suunnitelmia, joista (tärähtänyt) kuva saattaa antaa jonkun vihjeen...

Saattaapa nimittäin olla, että tulevana sunnuntaina tässä osoitteessa huhkitaan 24 h -lukumaratonilla, ellei nyt mitään ihmeitä satu. Katsotaan!