Lapsuus Lähi-idässä ja vanhuus Alaskassa – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Lukeminen ja bloggaaminen ovat tuntuneet ankeilta ja kankeilta harrastuksilta viime aikoina. Into molempiin on alamaissa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja tyydyn lähinnä selailemaan aivottomana puhelinta sellaisina aikoina, jolloin aina ennen olisin uppoutunut kirjoihin tai niistä kirjoittamiseen. Asiaintila ei ole mieluisa, ja joitain korjausliikkeitä olen nyt vähitellen aloittanut. Kyllä se varmaan tästä taas iloksi muuttuu.

Tällä viikolla minulla on syysloma. Nukuin tänään yllättävän pitkään (univaikeuksia on ollut), join aamukahvia ja varasin talvirenkaiden vaihdon autolle. Nyt istuskelen vain ja katselen kirkastuvaa päivää. Yöllä oli kova tuuli ja sade, joita kuuntelin pimeydessä. Tämän ja huomisen päivän aion vain oleskella, keskiviikkona lähden Tampereelle ja perjantaina Helsinkiin.

Kirjamessut! Nehän siellä Helsingissä odottavat! Eilen hieman vilkuilin messuohjelmaa, mutta en vielä tehnyt sen tarkempia suunnitelmia. Kaipaisin kovasti paperista messuohjelmaa, netin lista tuntuu uuvuttavalta. Mutta kyllä minä sen selätän ja muutaman must see -tärpin sieltä löydän! Palaan niihin myöhemmin.

Nyt yritän sen sijaan selättää muutaman ikivanhan (eli syyskuisen) lukukokemuksen tiiviisti ja lyhyesti. Niitä yhdistää kurkistus itselleni vieraaseen kulttuuriin: Lähi-itään ja Alaskan alkuperäiskansan elämää.

Riad Sattouf on ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaanisarja Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä on ollut menestysilmiö Ranskassa. Sarja alkaa osalla, joka kuvaa vuosia 1978–1984, jolloin Sattoufin perhe asui ensin Libyassa ja sitten Syyriassa.

Sattouf on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin esikoispoika, ihmeellisen kaunis ja täydellinen vaaleine kiharoineen. Vanhemmat tapasivat toisensa yliopisto-opiskelijoina. Isä väitteli tohtoriksi, muttei halunnut jäädä Eurooppaan työskentelemään, vaikka saikin mahtavan työtarjouksen – sen esittänyt taho ei osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein, mikä loukkasi omanarvontuntoista miestä kovasti.

Niinpä perhe muuttaa Libyaan, joka on Muammar Gaddafin rautaisen otteen alla. Talot rapistuvat, kuka tahansa saa asettua asumaan minne vain, päivittäistarvikkeita saa hankittua, kun on tuuria. Sattoufin isä pyrkii edistämään asioita ja kehitystä tehdäkseen arabimaista jälleen kunniakkaita ja toimivia. Sattoufin äiti puolestaan vajoaa jonkinlaiseen koti-ikävän ja tilanteeseen alistuvaan puolikoomaan. Pikku-Riad tarkkailee elämää ja perhettä lapsen näkökulmasta, ihmetellen ja välillä ahdistuen.

Libya ei tarjoa riittävästi rakennuspalikoita hyvään elämään, joten perheen seuraava osoite on Syyria. Siellä isä sopeutuu tuttuihin tapoihin ja ihmisiin, muulla perheellä on edelleen vaikeaa. Riad saa myös pikkusisaruksen, joka tietenkin mullistaa omalla tavallaan huomion keskipisteenä olleen pojan maailman.

Tulevaisuuden arabi oli kiinnostavaa mutta hieman haastavaa luettavaa. Tarina on ristiriitaisia ajatuksia herättävä, se kiskoo ajatuksia eri suuntiin. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttävät: Riadin isä on rasittava, omahyväinen ja itsepäinen, äiti puolestaan kummallisen alistuva, vähitellen selvästi jonkinlaiseen masennukseen vaipuva. Riad joutuu pohtimaan omin päin isoja asioita, kun vanhemmilla ei ole halua tai taitoa selittää hänelle, miksi jotakin tapahtuu.

Sattoufin piirrostyyli ei aivan osunut makuhermoihini, se on turhan pyöreää ja yksinkertaistavaa, vaikka onkin ilmeikästä ja kuvaavaa. Saa nähdä, luenko jatko-osia: teoksen pohjavire tuntui minusta ahdistavalta.

Velma Wallisin pienoisromaani Kaksi vanhaa naista vie puolestaan aivan toisenlaiseen maailmaan ja ympäristöön: Alaskan luontoon. Se pohjautuu Athabaskan-kansan Gwich'in heimon kansanperinteeseen ja tarinaan, jota heimon keskuudessa on kerrottu pitkään.

Heimo on kärsinyt pitkään nälästä ja voimien uupumisesta. Päällikkö ja heimoneuvosto päättävät tehdä jotakin rajua: heimon kaksi vanhinta naista on jätettävä jälkeen, sillä heistä huolehtiminen vie liikaa muutenkin vähäisiä resursseja. Niinpä Ch'idzigyaak ja Sa' joutuvat jäämään viimeiselle leiripaikalle, kun muut jatkavat matkaansa.

Aluksi naiset ovat järkyttyneitä ja lamaantuneita kokemastaan kohtelusta. He eivät kuitenkaan alistu kohtaloonsa ja jää odottamaan hidasta näivettymistä nälkään ja kylmään, vaan rakentavat itselleen suojan, keräävät ravintoa ja alkavat myös metsästää pienriistaa jo lapsena oppimillaan taidoilla. Talvi tulee, mutta naiset selviävät siitä paremmin kuin hyvin. Eivät ehkä yltäkylläisesti, mutta hengissä kuitenkin. Muulla heimolla on samaan aikaan suuria vaikeuksia selvitä päivästä toiseen, ja lopulta neuvokkaiden ja sisukkaiden vanhojen naisten apu on korvaamatonta – jos he suostuvat antamaan anteeksi.

Kaksi vanhaa naista on perinteinen kansantarina käänteineen ja opetuksineen. Se kertoo olennaisia seikkoja ihmisenä olemisesta ja yhteisön merkityksestä. Kiinnostavana pidin etenkin heimon arkipäiväisiä tapoja ja taitoja: luonnossa ja luonnosta elämistä, metsästämistä, käsitöitä ja asumuksia.



Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984)
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2015
158 s.
L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978–1984) (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä

Haasteet: Maailmanvalloitus (Libya), Sarjakuvahaaste, Jatkumo


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Suomentaja. Tuomas Kilpi
Like 2002
88 s.
Two Old Women (1993)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste, Tundran lumoissa

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa (+ tunnustus!)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa – Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta
Suomentaja: Tuomas Kilpi
Like 1998
207 s.
Bird Girl and the Man who Followed the Sun – An Athabaskan Indian Legend from Alaska (1996)

Kirjastosta.


Muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea, asuivat gwich'init. Nämä intiaanit asuttivat maan äärestä toiseen ulottuvan vuorijonon eteläpuolella olevia tasankoja, jotka ympäröivät mahtavaa jokea, jota he kutsuivat Yuukoniksi. Pohjoisessa, vuorenhuippujen tuolla puolen, pohjoisen meren rannalla, asuivat ch'eekwaiit, eskimot, jotka olivat heidän vihollisiaan. (s. 13)

Lintutyttö on nuori nainen gwich'in-kansan pienestä heimosta. Hän ei ole ihan niin kuin muut, sillä sen sijaan, että olisi opetellut pienestä pitäen naisten töitä, hän on aina himoinnut vaeltamaan, kulkemaan metsissä ja metsästämään. Lintutytöstä onkin tullut tarkka, voimakas ja aikaansaava, mitä heimon miehet alkavat pitää uhkaavana. Pahinta, mitä gwich'in voi tehdä, on uhmata heimon päätösvaltaa, perinnettä ja siten koko elämänpiirin pysyvyyttä ja turvallisuutta. Niinpä Lintutytön vanhemmat päättävät, että hänen on aika mennä naimisiin ja tehdä, kuten muutkin tekevät. Omapäinen tyttö uhmaa kohtaloaan, karkaa ja päättää alkaa elää eristäytynyttä elämää osoittaakseen heimolleen olevansa niin hyvä metsästäjä, ettei se halua olla ilman häntä. Uhma ja huono onni viskaavat Lintutytön kuitenkin kauas siitä, mitä hän suunnitteli.

Samaan aikaan toisessa gwich'in-heimossa kasvaa poika, Daagoo, joka ei osoita riittävää kiinnostusta miesten töitä ja metsästämistä kohtaan. Sen sijaan hän kaipaa levottomana vaeltamaan kohti legendojen kuvaamaan Auringon maata, paikkaa, jossa aurinko ei katoa talveksi minnekään, vaan paistaa ikuisesti. Heimon vanhimmat eivät katso Daagoon haaveilua hyvällä, vaan hänet pakotetaan mukaan metsästysretkelle, jolla on traagiset seuraukset. Tahtomattaan Daagoosta tulee heimon päällikkö, jonka on tehtävä kipeitä ja vaikeita päätöksiä pitääkseen piskuisen heimonsa elossa talven yli. Levoton veri vetää kuitenkin edelleen mukaansa, ja aikanaan Daagoo pääsee kuin pääseekin lähtemään kohti Auringon maata. Yksinäinen vaeltaja on kuitenkin aina vaarassa, mutta kekseliäisyydellä Daagoo selviää kiperistäkin paikoista, löytää yllättävän onnen, mutta joutuu myös pohtimaan suhdettaan kotiin.

Jälleen kerran tein vahinkolöydön kirjastosta. Ai että se tuntuu joka kerta kivalta!

Olen kirjastoaddikti, ja käyn Rikhardinkadulla vähintään kerran viikossa. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun olen onnistunut vain vähentämään lainapinoani ja käynyt siis pelkästään palautusreissulla. Rikhardinkadun kirjaston palautusautomaatit sijaitsevat niin petollisella paikalla, että ihmisellä pitäisi olla sellaiset hevosten silmälaput voidakseen ohittaa BestSeller- ja palautushyllyt. Yleensä yksi asia johtaa toiseen ja päädyn niiden silmäilyn ohella "vaan käväisemään" toisessa kerroksessa kauno-osastolla. Ja kuinkas sitten kävikään... Odotan kauhulla hetkeä, jolloin saan palauttaa myös kaikki kaupunginkirjaston kautta hankkimani gradukirjat, ja lainauskiintiöni vapautuu paremmin muun kirjallisuuden käyttöön.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa pomppasi siis silmilleni kirjaston hyllystä. Mielenkiintoinen nimi sai käden nousemaan ja tarttumaan opukseen. Lainauspäätös oli nopeasti tehty, sillä en ole juuri lainkaan lukenut a) Amerikan alkuperäiskansojen omaa kirjallisuutta, b) muutenkaan aiheesta, vaikka se kiinnostava onkin.

Velma Wallis on itse gwich'in, tai atapaski, kuten kansan toinen nimi kuuluu. (En ole päässyt selvyyteen siitä, mitä nimiä kustakin alkuperäiskansasta pitäisi käyttää, jos haluaa olla kovin korrekti.) Kirjan loppusanoissa hän kertoo yhdistäneensä kaksi kansansa legendaa yhteen taiteilijan vapautta käyttäen mutta alkuperäisiä tarinoita kunnioittaen. Oli todella kiinnostavaa lukea, miten ja miksi kirjailija on päätynyt tekemään joitakin muutoksia ja toisaalta onnistunut säilyttämään sen hengen, joka kansatarinoissa vallitsee. Esimerkiksi Daagoon matka kohti Auringon maata on kirjassa kuvattu hyvin yksinäisenä vaelluksena kohti alueita, jotka tunnemme paremmin Kaliforniana ja Meksikona. Yksinäisenä siksi, että jos hän olisi tavannut enemmän muiden heimojen edustajia kuin nyt tapaa, hän tuskin olisi selvinnyt kovin pitkälle hengissä: alkuperäiskansat ovat Yhdysvaltojen alueella olleet Wallisin mukaan tarkkoja alueistaan ja pitäneet vieraita usein uhkana, jolta ei paljon kysellä, vaan pelataan mielummin varman päälle ja käytetään keihästä.

Tarinana Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on kiehtova, ja siitä aistii kansanperinteen hengen. On myyttinen menneisyys, tiukka yhteisöllisyys, sitovat perinteet. Elämä on hengissäselviämistä, jossa individualismilla ei ole sijaa. Pikemminkin yksilökeskeisyys on vaara, jota on vältettävä viimeiseen saakka joko neuvottelemalla ja ohjaamalla tai viime kädessä pakottamalla.

Koko kirjan ajan tunnelma pysyy hyvin yllä. Juonenkäänteitä ei pohjustella, vaan asiat yksinkertaisesti tapahtuvat ja seuraavat toisiaan. Ei jäädä jaarittelemaan tai rakentelemaan valtavia kuvioita, vaan kerrotaan asiat kuten ne ovat. Tarinalla on opetuksensa, tietenkin, kun kansantarinoita jäljittelevästä kirjasta puhutaan, mutta se ei siltikään päädy moralisoimaan, vaan onnistuu yksinkertaisesti luomaan toimivan ja kiinnostavan kokonaisuuden. Kielellisesti Wallis on tavoittanut suullisen tarinaperinteen hengen: olisi helppoa kuvitella kuuntelevansa tätä tarinaa nuotion valossa pimeinä iltoina heimon tarinaniskijän kertomana. Pitemmän päälle tällainen teksti ei kuitenkaan minulle toimi, sillä se on yksinkertaisuudessaan hieman sävytöntä ja kuvailultaan simppeliä. Mutta tässä tapauksessa, sopivasti rajattuna, pidin siitä paljon.

Lukemieni parinsadan sivun ajan olin aidosti mukana Alaskan raaoissa luonnonoloissa, kahlitsevissa heimoperinteissä, metsästysretkillä ja ikiaikaisessa nuoruuden innossa. Jännitin, miten Lintutytölle ja Daagoolle käy, iloitsin heidän onnestaan ja surin heidän murheitaan. Tekee hyvää silloin tällöin lukea jostain aivan vieraasta. Usein kuin varkain huomaa, kuinka paljon samaa itsessä lopulta onkaan jonkin sellaisen kanssa, jota voisi päällepäin pitää vastakohtanaan.

So American: Modern Women Writers. 

---

Alkuperäiskansainnostuksen päälle sain vielä Raijalta Taikakirjaimet-blogista Post it -tunnustuksen. Kiitos, ilahduin!

Haluan itse muistaa seuraavia mainioita blogeja:

Anna Elina / Vielä yksi rivi

Jaana / Täällä toisen tähden alla

Noora / Tea with Anna Karenina

Maukka / Mitenköhän tässä kaikessa käy

Valkoinen kirahvi / Opuscolo - kirjasta kirjaan

Kirjoitatte kaikki kiinnostavia juttuja kirjoista ja kaikenlaisista muistakin asioista. Jatkakaa samaan malliin!

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.