Chad Harbach: Pelin henki

Baseball. Siinä vasta laji. Jos minun pitäisi luetella urheilulajit, jotka kaikkein vähiten kiinnostavat, baseball olisi jossain aika lähellä erilaisia ammuntalajeja ja amerikkalaista jalkapalloa, eli hyvin kaukana mistään kiinnostavasta. Niin vain silti huomasin uppoavani pitkälle viidettä sataa sivua baseballin maailmaan ja nauttivani matkasta ja räpylänhajusta.

Chad Harbachin romaani Pelin henki kertoo toki muustakin kuin baseballista, ehkä lopulta käytännössä juuri jostain ihan muusta. Sen kokoavat elementit ovat juuri niitä, joita kirjallisuudessa niin valtavasti ja pyyteettömästi rakastan: Yhdysvaltoja, jenkkiläisiä yliopistoja, nuoruutta, rakkautta, mielenterveyden ongelmia, rikkinäisiä perhesuhteita, kirjallisuutta aiheena itsessään.

Keskeiset henkilöt ovat vaatimattomasta taustasta ponnistava luonnonlahjakkuus Henry Skrimshander, jonka Westishin yliopiston edustusjoukkueen kapteeni Mike Schwartz bongaa pelimatkalla ja onnistuu hankkimaan tälle paikan Westishiin. Henryn huonekaveriksi sattuu yliopiston persoonallisimpiin henkilöihin eittämättä lukeutuva Owen Dunne, johon puolestaan yliopiston vakaamielinen rehtori Guert Affenlight huomaa rakastuneensa. Affenlightin tytär Pella palaa vuosien tauon jälkeen isänsä elämään ja kotiutuu lopultakin Affenlightille niin rakkaaseen Westishiin. Pella ja Mike Schwartz löytävät toisistaan yllättävän paljon samaa, kunnes eivät sitten enää löydäkään.

Tarina on herkullinen, monipolvinen, jaaritteleva ja kuitenkin särmikäs ja huolella koostettu. Se rakentaa henkilöistä ja heidän välisistään suhteista kuvioita, joita sinnikkäästi laajentaa ja terävöittää. Malttamaton lukija saattaa jo turhautua hidasteluun, kunnes asiat saavat taas vauhdikkaita käänteitä. Yksi olennainen käännekohta on peli, jossa Henryn virheheitto koituu Owenille kohtalokkaaksi ja tämä loukkaantuu vakavasti. Moni solmu alkaa sen jälkeen purkautua, eivätkä kaikki lainkaan hyvällä tavalla.

Harbach on luonut romaanin, jonka henkilöt ovat monipuolisia, kiehtovia ja sympaattisia. Minkäänlaista pehmoilua ei kuitenkaan ole luvassa, eikä siirapista ole pelkoa. Henkilöt ovat kaikkine heikkouksineen ja virheineen niin syvän inhimillisiä, että heidän luokseen haluaisi astua kirjan sivuille. Kaikille tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, jotakin sellaista, jolla saisi virhesuuntaan meneviä veneitä edes hieman parempaan kurssiin. Mutta juuri se on Pelin hengen vahvuus: väistämättömät karikot, virheet ja heikkoudet, inhimillisten valintojen ja tekojen luonnonlakina seuraava sumu ja epäusko.

Ei romaani täydellinen ole. Kuvaukset baseballotteluista ja -harjoituksista haukotuttivat ajoittain, tietynlainen hidastempoisuus sai välillä toivomaan, että sivut kääntyisivät nopeammin. Mutta kaikkien suvantojenkin jälkeen tarina palkitsi aina uudelleen levittämällä silmien eteen ihmisyyden, tunne-elämän ja mielen kirjon kaikissa väreissään.


Chad Harbach: Pelin henki
Suomentaja: Tero Valkonen
Otava 2013
469 s.
The Art of Fielding (2011)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Hurja Hassu Lukija, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen keskellä   

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet -haaste, Helmet-haasteen kohta 6. Rakkausromaani

Sanna Heinonen: Noland

Nuoruus, mikä ihana syy mille vain. Mikä karmea ajanjakso sille päälle sattuessaan.

Sanna Heinosen Noland palkittiin WSOY:n järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa viime vuonna. Kilpailun voitti Jukka Behmin Pehmolelutyttö. Noland julkaistiin alunperin vain e-kirjana, mutta lienevät tulleen kustantamossa järkiinsä, kun teoksesta nyt ilmestyi myös ihan perinteinen painettu kirja. (Nuoriso ei vielä lue e-kirjoja sillä lailla aktiivisesti. Monelle kyseinen konsepti on ihan vieras. Painettua kirjaa ei kukaan voi sen sijaan olla tuntematta.) (Ja siis itsehän olen e-kirjojen ystävä kaikilla mittareilla, mutta aikaa se vielä vie, ennen kuin ne ovat tasaisesti kaikkien käytössä.)

Noland keroo jalkapallosta, ystävyydestä ja rasismista. Noin alkuunsa. Valtteri on ihan tavallinen suomalainen nuori mies, joka pelaa futista ja käy koulua. Kotona tunnelma on kiristynyt isän jäätyä työttömäksi ja innostuttua syyttämään siitä(kin) maahanmuuttajia. Kaupungissa pyörii yhä enemmän mustiin takkeihin pukeutunutta vihamielistä porukkaa, ja Valtterin isäkin tuntuu olevan toiminnasta kiinnostunut. Samassa futisjoukkueessa Valtterin kanssa pelaa afganistanilaistaustainen Babur, jolla on puolestaan omat perhesurunsa käsiteltävänään. Valtteri ja Babur ystävystyvät, ja kun heidän on erään pallotteluillan jälkeen paettava mustatakkisten aggressiivista porukkaa, Babur näyttää Valtterille jotain ihmeellistä: hän opettaa Valtterille, kuinka päästä Nolandiin – eräänlaiseen meditatiiviseen "taivaaseen", paikkaan, jossa voi olla rauhassa ja kohdata muita samanmielisiä.

Mustatakkisten aiheuttama epäjärjestys kaupungissa ja poikien elämässä kasvaa, ja samalla Baburin taustalla olevat huolet pulpahtelevat selvemmin esiin. Mitä Valtteri voi tehdä, kun oma isä öyhöttää rasismiaan ja uusi ystävä tarvitsee puolestaan omanlaistaan tukea? Ja niin, sitä futistakin pitäisi pelata...

Noland on romaani, jonka tarinan voi hyvin kuvitella tapahtuneeksi ja tapahtuvaksi tämän päivän Suomessa. Kiristyvät asenteet, kahtiajako ja epävakaus näkyvät kaikkialla, luonnollisesti myös nuorten maailmassa. Heinonen kirjoittaa ajankohtaista, uskottavaa tarinaa, ja vaikka siihen sisältyy olennaisesti selittämätön Noland, jälkitunnelma on realistinen. Näin voisi olla, ja onkin.

Valtteri on päähenkilönä mainio. Hän on tasainen, rauhallinen kaveri, ei mikään räiskyvä persoona mutta sitäkin miellyttävämpi. Kotihuolet painavat ymmärrettävästi, mutta silti Valtteri itse ei ala sekoilla tai riehua, mikä ratkaisu tällaisissa tarinoissakin usein tehdään (ja jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tämä tuntui mukavan raikkaalta). Babur jää etäisemmäksi, mutta ehkä tämä onkin juuri Valtterin tarina. Kerrankin hän saa olla pääosassa, ei aina se tukijoukko ja harmaata massaa.

Heinosen kirjaa on helppoa suositella luettavaksi yläkoulussa, jos urheilu ja ajankohtaiset aiheet (tai jompi kumpi) kiinnostaa. Kirjan mitta on kohtuullinen, kieli ja kerronta selkeitä, teemat sellaisia, joista jokaisella on jotain sanottavaa. Ja, kuten aina, en voi olla toteamatta, että nuortenkirjoja saavat aikuisetkin lukea. Tämänkin, vieläpä ihan mielellään.


Sanna Heinonen: Noland
Ulkoasu: ?
WSOY 2017
167 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä), Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin.

Neljä nuortenkirjaa nipussa

On tullut työasioihin liittyen luettua huomattavasti tavallista enemmän nuortenkirjoja viime aikoina, kuten täällä blogin puolella on (ehkä) (vähän) näkynytkin. En meinaa pysyä perässä bloggauksieni kanssa, ja vaikka siitä ärsyyntyminen on jossain irrationaalisuuden tuolla puolen, se ärsyttää silti. Niputanpa siis näppärästi neljä kotimaista nuortenkirjaa samaan syssyyn, koska miksipä ei. Kirjat ovat Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan, Hanna Kökön Kätkö ja L. K. Valmun Poika - Murha seitsemännellä luokalla.

Päähenkilöt
Lukemieni kirjojen päähenkilöistä kaksi on tyttöjä ja kaksi poikia. North Endin päähenkilö on vastentahtoisesti uudelle paikkakunnalle muuttamaan joutunut Tekla, jossa on hieman teinipissiksen vikaa, mutta lopulta tosipaikan tullen myös toimintavalmiutta. Meidän jengin Zlatanin pääosassa on Arsa, keskinkertainen futari, jonka paras kaveri Karri on selvästi tuleva Zlatan - paitsi että Karri ilmoittaakin yhtäkkiä lopettavansa futiksen kokonaan. Kätkön päähenkilö on yläasteelle siirtymässä oleva Manu, joka on aika yksinäinen, mutta löytää onneksi uuden kaverin Helmin lempiharrastuksensa geokätköilyn ansiosta. Pojassa taas pääosassa on uuteen kouluun seiskalle menevä Hege, joka alkaa selvittää koulun opettajien kesäreissulla tapahtunutta oppilaan kuolemaa, jota on vahvat syyt epäillä murhaksi.

Kirjojen päähenkilöitä yhdistää eräänlainen yksinäisyys ja sivusta seuraaminen, ehkä futaaja Arsaa lukuunottamatta. Toisaalta Meidän jengin Zlatanissa päähenkilön huoli kohdistuu kaverin hyvinvointiin, jolloin omasta ei niin tarvitse huolehtia. Nyrjähdys tutusta uuteen (uusi kotipaikka, uusi koulu, uusi futisjengi) muuttaa aina olennaisia rakenteita elämässä, ja siksi en lainkaan ihmettele, että sitä hyödynnetään nuortenkirjallisuudessakin keskeisenä elementtinä - niin näissäkin kirjoissa.

Perhe-elämä ei myöskään ole yksioikoista. Arsa elää ydinperheessä, mutta muut päähenkilöt tavalla tai toisella erilaisissa perheissä. Manun isä on vankilassa, Teklan vanhemmat ovat eronneet ja asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa, Hege taas ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on. Neljän kirjan otannalla todettakoon siis, ettei mitään ruusunpunaista ydinperheonnelaa todellakaan tarjoilla automaationa kotimaisissa nuortenkirjoissa.


Tapahtumapaikat
Meidän jengin Zlatan keskittyy ymmärrettävästi paljon futiksen ympärille, joten paljon ollaan futiskentällä ja sen laidalla, mutta myös Arsan kotona, poikien treenikämpällä ja koulussa. Poika sijoittuu puolestaan olennaisesti koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, ovathan kaikki murhasta epäillyt kyseisen koulun opettajia ja uhri koulun oppilas. Hieman käväistään tosin myös poliisilaitoksella ja henkilöiden kodeissa. Kätkössä Manu ja Helmi seikkailevat paljon metsässä ja kaupungilla geokätköjen perässä - freesi kaupunkiluonto onkin kirjan parasta antia. North End on ympäristöltään kaikkein ahtain: sen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen pikkukylään, osin maan alle rakennettuun taloyhtiöön, jonka käytävillä, kodeissa ja kellareissa tarina etenee.

North End on ainoa, joka sijoittuu muualle kuin nykyhetkeen ja maailmaan tällaisena kuin sen koemme. Se on dystooppinen tarina: ilmastonmuutos on puskenut painavana päälle ja sääolot ovat muuttuneet. Energiankulutusta ja elintarvikkeiden käyttöä säännöstellään ja valvotaan tarkasti. Ihmisten väliset erot ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuus nousevat keskeiseen rooliin. Tunnelma on pahaenteinen ja piinaava, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan ei anna koettavaksi niin suurta jännitystä kuin toivoin, sen puitteet ovat kohdillaan. Jatkoa on kahden kirjan verran, ehkä niissä tapahtuu enemmän?


Teemat
Kätkö ja Poika ovat seikkailun ja jännityksen puolelle kurkottavia teoksia, vaikka myönnettävä on, ettei kummankaan jännite pelitä aivan loppuun saakka. Kätkö on selvästi lasten- tai varhaisnuorten kirja, joten siinä mielessä ymmärrän, että aika leppoisalla tasolla pysytään, vaikka käänteet saavatkin lopussa sysäyksen vauhtia. Manua huolena kaihertaneet perhekuviotkin ratkeavat parhain päin. Poika keskittyy liian pitkään rakentelemaan dekkarijuonta "kuka sen teki?"-hengessä, ja sivuhenkilöitä (ja epäiltyjä) on liikaa. Pienellä hionnalla se olisi terävöitynyt, eikä suvantokohtia olisi jäänyt. Kiinnostaisi kyllä tietää, miten kohderyhmä kirjan kokee - ehkä juoni on verisiin mättödekkareihin tottuneen, kyynistyneen aikuislukijan silmin liian hidastempoinen, mutta raikkaasti lukemiseensa suhtautuvan nuoren mielestä oikein oiva.

Meidän jengin Zlatan on hyvin puhtaasti urheilukirja yksityiskohtaisine otteluselostuksineen, ja on varmasti mainiota luettavaa futiksesta ja urheilusta ylipäänsä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka itse seuraan jalkapalloa lähinnä neljän vuoden välein MM-kisoissa, sain minäkin tästä kirjasta aivan mukavan lukuelämyksen ja vilkaisun maailmaan, josta en paljoa tiedä (=urheilevat teinipojat).

North End on muutostarina. Muutoksessa on koti, perhe, ilmasto, maailma, ystävyyssuhteet ja oma elämä. Ei sen kummempaa, heh. Tähän tarinaan olisin kaivannut lisää jyskettä ja jytinää, sillä nyt päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi jonkinlainen vaisuus ja jatkuva odotuksen tila, kun mietin, milloin jotain alkaa lopultakin tapahtua.

Hyvähän näihin nuortenkirjoihin on tutustua, myös tällaisena tiiviimpänä pakettina, vaikka kieltämättä olisin kaivannut jotain kunnolla ravistelevaa ja sykäyttävää, josta saisi rehtiä vinkattavaa eteenpäin. Jatkan tutkimuksiani kirjaston nuorten ja nuorten aikuisten osastolla uteliain mielin.




Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
WSOY 2012
258 s.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.

Hanna Kökkö: Kätkö
Mäkelä 2015
181 s.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017
293 s.

Kaikki kirjat kirjastosta.

Miten mainio viikko

Kuvan teepannu on synttärilahja veljeltäni, jonka rosoisen pinnan alla
taitaa sittenkin asua ei niin pieni design-ihminen!

Onpa ollut monella tavalla kiva viikko. Ensinnäkin nousin Nosferatun lailla kuukauden päivät kestäneestä graduhorroksesta ja annoin palaa. Tekstiä lähti tulemaan heti, kun olin taas pakottanut itseni kirjoittamaan sen kaikkein vaikeimman ensimmäisen lauseen sinne tyhjään tiedostoon. Tajusin naputellessani (kun en edes yöpaitaa ollut ehtinyt vaihtaa pois), että kyllähän tästä tulee vielä valmista. Eikä pelkästään valmista, vaan hyvää valmista. Itsetunto sai siis jälleen syvästi kaivatun lisäpotkun. Tänään kävin aamusta tarkistamassa yhden pienen aineiston, jonka olemassaolo selvisi minulle aivan täysin vahingossa toissapäivänä, ja ilmeni, että siitä on pikkiriikkinen mutta sitäkin keskeisempi hyöty minulle. Tunsin itseni melkein ihan oikeaksi tutkijaksi, kun hihkuin riemusta selatessani niitä paria vihkosta arkistonhoitajan naureskellessa hyväntahtoisesti innolleni. (Ei muuten ollut ihan yksinkertaista löytää tätäkään aineistoa, näemmä olen erikoistunut sellaiseen tavaraan, jota kukaan muu ei halua käyttää...) Nyt, jos kirjoitan tänne, että suunnitelmanani on saada jonkinlainen kokonaisuudeksi katsottava pökäle valmiiksi 19.7. mennessä, joudun ehkä myös toteuttamaan sen. Jotakuinkin julkiset julistukset toimivat yleensä aika hyvinä motivaattoreina. 19.7. valikoitui päiväksi siksi, että silloin alkaa reilu pariviikkoinen kesälomani, jonka aikana en halua miettiä gradua mistään suunnasta. Loman jälkeen, kun keitos on hautunut hetken aikaa, sen voi tuoreella katseella vilkuilla vielä läpi, ennen kuin vien sen proffalle esitarkastukseen. Rautainen suunnitelma, eikö? Niin minustakin.

Muitakin syitä hyvään viikkoon on. Kävin näyttämässä naamaani töissä, mikä oli yllättävän kivaa.  (Viime viikon vuorot jäivät tekemättä Lapin reissun vuoksi.) Kesäaika on armollinen sielläkin, kun on lomia, auringonpaistetta ja aikaa lukea kirjoja palkallisella työajalla. Ei tosin kannata olla kateellinen, sillä itse tekisin mielummin ihan oikeasti töitä sen pienen palkkani eteen, mutta minkäs teet. (Minä en pomona ehkä antaisi tilanteiden mennä noin pitkälle, ettei alaisillani olisi säällisiä työtehtäviä ja he hajoilisivat hitaasti ja varmasti motivaationpuutteeseen, mutta minä en olekaan pomo.)

Lisäksi mummi on paremmassa kunnossa, joskaan hän ei ole pääsemässä vuodeosastolta kotiin. Palvelutalojonossa hän sen sijaan on nyt lopultakin aivan virallisesti, mikä on suuri helpotus kaikille – eniten varmasti hänelle itselleen. Vaikea kuvitella, miltä tuntuu ajatella muuttavansa pois talosta, jossa on asunut melkein 65 vuotta. Aika hurjaa. (Jonon pituudesta ei tosin ole tietoa.)

Niin ja se melonta! Maanantaina kävimme parin ystäväni kanssa kokeilemassa kajakkimelontaa Itä-Helsingissä, ja sydämeni jäi sille tielleen. En ole hetkeen kokenut mitään niin meditatiivista kuin tasainen liike veden pintaa pitkin, tyyni sää ja Helsingin kaunis saaristo. (Iloa lisää se, etten ollut aivan totaalisen surkea meloja, vaan hoksasin pointin aika nopeasti ja pääsin kärryille ja hyvään vauhtiin.) Hehkutin melonnan riemuja äidilleni, joka oli ilmeisen hövelillä tuulella, koska lupasi sponsoroida minulle ainakin osan melonnan alkeiskurssin hinnasta, jos sellaiselle haluan mennä. Passaa!

Lukumaratonin jälkeen olen jatkanut kamppailuani Sinuhe egyptiläisen kanssa (olen jo melkein sivulla 600) ja siinä rinnalla on kulkenut eräpäivän ahdistama Valtaistuinpeli. Sori vaan sinulle, joka olet seuraavana varausjonossa – tämän kirjan kanssa minulla menee nyt muutama päivä ylimääräistä. (Noin sata sivua lukematta.) Ja aloitin myös Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti -kokoelman ja ja ja... Onhan näitä.

Tänään lukeminen jää kuitenkin hieman sivurooliin, sillä kohta vaihdan farkut mekkoon, hyppään junaan ja lähden Tampereelle juhlimaan ystäväni maisterivalmistujaisia. Se on kai sitten kesä nyt!

Porinaa perjantain kunniaksi (ja kiitos!)

Onpas jotenkin ylettömän vetreä mieli ja fiilis! Kevyesti (ja tarkoitan todellakin kevyesti) kulkeva pyörä, jokin keltainen mollukka taivaalla, vihreä väri kaikkialla, lämmin tuuli, pino lukemattomia kirjoja, kavereiden maisteri-ilottelut (omani sitten alkusyksyn huumassa...), uudet jäätelömaut... mitä näitä nyt on!

Tiistaina elämän harmonia esitti itsensä juurikin oikeassa muodossa. Ensin pengoimme ystäväni Marin kanssa sattumalta huomaamaamme HESY:n kirjamyyntilaaria Lasipalatsin kulmalla (Kolme kirjaa eurolla, ei paha! Pysyin jopa kohtuudessa ja ostin niitä kirjoja vain sillä yhdellä eurolla.), millä hoitui kulttuuri ja sielun sivistys. Sitten menimme ostamaan Espan Ben & Jerry'sistä (ei maksettu mainos) jätskit, jotka nautiskelimme puistossa - mielihyväkeskuksen aktivointi sekä energiatasosta (ja vyötäröstä) huolehtiminen. Lopuksi "vain piipahdimme" Mikonkadulla sijaitsevaan urheiluliikkeeseen "vain katselemaan" kaipaamiani uusia juoksukenkiä. Ihan sattumoisin hyllyssä nököttivät ihanat harmaanpinkit täysvaimennetut yksilöt oikeassa koossa hintaan 59 euroa. (Onhan mulla luottokortti.) Näin huolehdimme myös ruumiin kulttuurista ja kunnosta sekä kansanterveydellisten velvollisuuksien täyttämisestä.

Aika hyvä paketti, sanoisin.

Lenkkarit pääsivät eilen ensimmäiselle testirundilleen ja osoittautuivat hyväksi hankinnaksi. Mitä nyt sain vertavuotavat hiertymät akillesjänteisiin alle kolmessa kilometrissä, mutta kai se on alkuun vain kestettävä. Hyvät ne ovat kuitenkin. Ja niin nätit, että!

Eilen oli ohjelmassa myös lukupiirimme tapaaminen, jossa ruodimme Rosa Liksomin Yhden yön pysäkkiä. Kyseinen teos oli ensimmäinen tutustumiseni Liksomin tuotantoon, muttei varmastikaan viimeinen. Aivan varauksettomasti en tykästynyt kirjailijan mininovelleihin, mutta jotain kummallisen kiehtovaa niissä kyllä oli. Ja sillä tavalla ajatontakin, että ihan hyvin ne voisivat internetillä ja muutamalla kännykällä hiottuna kertoa vaikka tästä päivästä. Hytti nro 6 on lukulistalla, jossain vaiheessa, kunhan sen jostakin mukaani nappaan.

Päätimme myös polkaista käyntiin kolmannen kerran KesäkisanTM, jotta ei turhaan päästä löysäilemään. Kyseessä on siis täysin leikkimielinen eikä yhtään koskaan milloinkaan vakavasti otettava kisa, jossa suoritetaan  kesän kuluessa (elokuun loppuun mennessä) pisteitä erilaisista kategorioista ja tehtävistä. Pisteitä saa esimerkiksi urheilusta, matkustelusta, jäätelön syömisestä, treffeistä, museoista, kirjojen lukemisesta (!), ihmisten tapaamisesta, mökkipuuhista, juhlien järjestämisestä, sakoista, putkareissuista ja seksistä ulkona. Panoksena on 10 euroa, ja koko potin saa kesän lopussa tietenkin eniten pisteitä suorittanut osallistuja. Kahtena edellisenä kesänä olen raapustellut pisteeni ylös tukkimiehen kirjanpidolla, mutta nyt aion siirtyä nykyaikaan ja täyttää omaa lomakettani Excelinä. Ai että mä sanon! Ja pistetilikin aukeaa heti tänään työmatkapyöräilyllä, näppärää.

Jahka ilta saapuu, käväisen hakemassa äidiltäni auton lainaan, ja huomenna aamulla huristelemme V:n ja kissan kanssa Joensuuhun. Luvassa on neljä päivää totaalista relaamista, vähän ehkä mökkipuuhia, saunomista ja grillailua eristyksissä saaressa. Saatan jopa harkita talviturkin heittämistä, ehkä. Mukaan pakkaan ainakin eilen aloittamani Kathryn Stockettin Piiat ja lopultakin Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia.  

Ei voisi suoraan sanoen parempi olotila ihmisellä olla. Toivotan samaa itse kullekin teistä, ja kannustan jotakuta rohkeaa olemaan kuudenkymmenes (!) lukijani. Wow! Kiitos teille kaikille, uusille ja vanhoille, rekisteröityneille ja rekisteröitymättömille. Tänne on kiva kirjoittaa!

Hyvää viikonloppua, missä ja miten sen vietätkään!

Elämänlaadun osatekijöitä

Se on nyt nimittäin sillä tavalla, että tämän henkilön elämänlaatu kohosi pari(sataa) pykälää pelkästään tänä aamuna, kun polkaisin kuvassa näkyvän uuden ystäväni ensimmäistä kertaa työmatkalle. Ne reilut kahdeksan kilometriä menivät kuin siivillä, hymyilin leveästi kypäräni alta ja pyörätien pinta vain vilisi. Ohittelut olivat maltillisia, mutta todettava on, että katsellessani sitä mummopyörillä mankelointia en ikävöinyt omaa vanhaa kolmevaihteista Helkamaani pätkääkään. Tämä Crescent nimittäin lentää.

Ja ei, en kyllästy puhumaan pyörästäni tai pyöräilystä noin ylipäänsä. Aivot oikein huutamalla vaativat, että pitempi pyörälenkki pitäisi päästä tekemään. Pian.

Liikuntakärpänen surisi eilen siinä mielessä hämmentävään malliin, että menin zumbaan. Edellinen kertani oli maaliskuussa 2011. En ole erityisen sensuelli ihminen siinä mielessä, että liikehdintäni ei varmaankaan ole sulokkaimmasta päästä, mutta jonkinlainen rytmitaju minulla kuitenkin on. Eilen jouduin kuitenkin toteamaan, että näytän aika hölmöltä lantiota ketkuttaessani. Ei se tosin haitannut, nauratti vaan. Ryhmäliikunnassa kummallisinta on se, että usein tunnen olevani melkein ainoa hikoileva punanaama - monet näyttävät tunnin jälkeen jokaista hiussuortuvaa myöten tismalleen samalta kuin sen alkaessa. Ei sillä, että itse vastaavaa mitenkään tavoittelisin, mutta kyllä se saa pohtimaan, mistä se johtuu. Aineenvaihdunnan eroista? Kuntotasosta? Toisaalta, ainakin tiedän itse liikkuneeni, kun paita liimautuu selkään ja otsatukka naamaan. Ja se oma fiilis kai on olennaisin pointti. Tässäkin.

Tulevat viikonloput vaikuttavat suorastaan mahtavilta: ensi viikonloppuna juhlitaan enoni 50-vuotissynttäreitä hänen ja vaimonsa mökillä hyvin epävirallisissa tunnelmissa, sitä seuraavana porhallamme V:n kanssa neljäksi päiväksi omalle mökille Joensuuhun (auto järjestyi, hurraa!). Veljeni on ohjeistanut meille kaikenlaista pikkupuuhaa, ja kaiketi on suotavaa totella. Olen niin iloinen siitä, että hän on muutaman vuoden suvantovaiheen jälkeen jälleen kiinnostunut saaremme kohtalosta, etten todellakaan valita pienestä piiskauksesta. Luvassa on siis pitkän viikonlopun verran hiirenpaskan hinkkaamista lattioista, niiden muutaman kaapin järjestelyä edes takaisin, puunkaatamista, haravointia... Niin, ja sitä ihteään, mökkeilyä. Saunomista, grillaamista, mökin terassilla istumista, ehkä jopa talviturkin heittäminen. Kelpaa mulle, jos joku kysyy.

Niin, ja aivan ehdottomasti täydellinen nettihiljaisuus.
Graduakaan en aio ajatella.

Sen sijaan tällä viikolla olen ajatellut ja tulen ajattelemaan sitä varsin mallikkaasti: kahden päivän saldona on yhdeksän liuskaa järkevää tekstiä säntillisine nootteineen, ja melkein saman verran aion vielä tuhertaa. En tosin tänään, sillä tänään istun töissä ja keskityn bloggaamiseen Päiviö Tommilaan työntekoon. Mutta noin muuten tilanne on suorastaan mainio! Hyvä minä! Kyllä se sieltä vielä valmistuu.

Nupit kaakkoon!

Okei, kohta alan kyllästyttää jo itseänikin, mutta oletteko te huomanneet, miten ihana kevät on tullut? Minä olen nimittäin. Ja olen aivan hullaannuksissa siitä! En edes kärsinyt kuluneena talvena mitenkään erityisestä kaamosmasiksesta, mutta nyt kun valoa riittää, huomaan, miten pimeää tässä olikin monta herran kuukautta. Hei hei talvi, ei tule ikävä!

Energiataso on aivan toinen kuin vielä jokunen viikko sitten. Urheilukärpänen on puraissut jälleen hanurista sen verran kovaa, ettei mikään meinaa riittää. Tosin toki voisin enemmänkin vielä liikkua ilman, että se vielä olisi mitenkään erityisen outoa, sillä pidän sentään lepopäiviä, enkä vielä ole lähtenyt mihinkään kahden kerran päivätahtiin. Sekin tosin voi olla edessä, sillä kuivailen juuri tukkaa suihkun jäljiltä, jota taas edelsi reilun puolen tunnin hölkkälenkki tolkuttoman kauniissa lauantaiaamussa. Vaikken vielä ole "ehtinyt" alkaa noudattaa mitään kunnollista juoksutreeniohjelmaa, tästä se lähtee. Tiedän, että lenkillä pitäisi käydä useammin, jotta kunto kohoaisi tasaisemmin ja nopeammin, mutta minkäs teet, kun on niin paljon kaikkea muutakin kivaa! Maanantaisin bodypump, keskiviikkoisin sulkapallo, perjantaisin spinning... Sinne väliin sitten ripoteltuna muitakin kokeiluja. Mutta kesällä, kun työpäivät lyhenevät, voisin koettaa aamuisia lenkkejä ennen töihin lähtöä.

Niin ja pyöräily! Olosuhteet olisivat jo erinomaiset, mutta rakas kaupunkiratsuni on huollon tarpeessa (jota en ole saanut aikaiseksi järjestää) ja toisaalta haluaisin ylipäänsä sen uuden pyörän (jota en ole saanut aikaiseksi käydä edes katselemassa). Mutta ihan pian, ihan pian... Viime vuonna matkamittarin mukaan jäätiin himpun alle tuhanteen poljettuun kilometriin, tämän vuoden tavoite on luonnollisesti päästä reilusti sen yli. Helsingin pyörätiet, olen jo tulossa!

Tämä viikko oli näemmä graduton, mutta mitä väliä. Tein kaikenlaista muuta sen sijaan. Kuten esimerkiksi istuin California Avenuen ja valtavan kaakaolasillisen ääressä kahvilassa yhden aamupäivän odotellessani kissan hammashoidon päättymistä tuntien itseni ihan superviileäksi kaupunkilaismimmiksi. Ja näpräsin makirullia. Ja kävin istumassa iltaa Sonjan luona ja syömässä noin tuhat kolmen suklaan muffinssia. Ja yritin (taas) alkaa kasvattaa basilikaa.

Nyt aion lähteä haahuilemaan kaupungille kevätvaloon, hakemaan Alkosta pullon tonkan viiniä ja valmistautumaan iltaa varten, jolloin kasa ihania naisia tulee luokseni istumaan iltaa. V lähti Budapestiin, joten tässä osoitteessa otetaan ilo irti elämästä.

Kuplivan iloista viikonloppua just sulle!

Actimelia ja hengen ravintoa

Actimel-elämä on kovassa vauhdissa. Tällä viikolla on tullut harjoitettua ruumiinkulttuuria varsin kiitettävästi, mikä näkyy tällä hetkellä hapoilla olevissa reisissä ja vähän niksahtaneessa selässä. Ystävien (Sonja, Kaisu, Terhi, Tosca sekä useampi blogiton toveri) kanssa ylläpidetyn kesäkisan "viikon urheiluputki" -osio on kuitenkin nyt jo hyvällä mallilla, suoritettuna on 5/7. Enää ei luovuteta, ei kävisi mielessäkään! Ja mikäs tässä on puuskutellessa, kauniissa kesäsäässä ja hyvin ilmastoidulla salilla. Tänään tein kyllä uuden aluevaltauksen ja kävin V:n kanssa polskimassa Kumpulan maauimalassa ennen töihin tuloa.

Uimaan pääsee toivottavasti hieman enemmänkin muutaman viikon päästä, kun lähdemme "kesäloman" viettoon Pellinkiin kolmeksi päiväksi. Vuokrasin meille mökin ja menopeliksi otamme pyörät. Saaristo, täältä tullaan! Tämän kesän lomailut noin ylipäänsä ovat jääneet todella vähiin, vapaita on ollut lähinnä mummolan reissu, juhannus, bluussit ja muutamat hääviikonloput, muuten pelkästään yksittäisiä vapaapäiviä siellä täällä. Tylsää. Vaikka työpäiväni eivät ole pituudella pilattuja, haittaavat ne kuitenkin ikävästi vapaa-aikaa. Haaveilen ajasta, jolloin saan viettää oikeaa, kunnollista, ansaittua ja palkallista kesälomaa. Milloinkohan se tapahtuu? Mitä kaikkea tekemistä keksisinkään!

Onneksi tosiaan ehdin joka tapauksessa esimerkiksi lukea ja urheilla, vaikka leipää pitääkin tienata. Tällä hetkellä kesken on Mitä tiedän Vera Candidasta ja Eropaperit. Ajattelin vähän siihen suuntaan, että vielä elokuun saan lukea pelkästään haluamiani romaaneja, mutta sen jälkeen on aloitettava gradukirjallisuuden ja viimeisten rääpittävien tenttikirjojen kahlaaminen - palattava ruotuun siis. Itse asiassa ruotuun pitäisi palata jo nyt, sillä minun pitäisi työstää eräs tekstinpätkä Tulenkantajista 15. päivään mennessä. Yritys hyvä. Uskoisin.

Ei laiska / laiska

Itsekehussa pyöriskelyn määrä alkaa olla maksimaalinen, mutta kerrottavahan se on, että tänään soitettiin kolmanteen työhaastatteluun kuukauden sisään. Ilmoitin olevani kiinnostunut keikkahommista vastatessani soittopyyntöön bussissa kotimatkalla töistä. Silloin tunsin olevani täynnä energiaa ja haluani paiskoa töitä myös sivutulot mielessäni. Puoli tuntia myöhemmin, kun kömmin pöhnäisenä ulos ratikasta kotipysäkillä, mieli oli jo muuttunut. Miksi edes vastasin siihen soittopyyntöön. Jumalauta en muuten varmasti jaksa enää toista (kolmatta) työtä tähän soppaan.

En, vaikka raha tulee tarpeeseen ja sitä pitää takoa, kun siihen on vain mahdollisuus.

Tänään kirjoitin nimen alle työsopimukseen ja kolmen kuukauden koeaika alkoi. Ehdot työnteolle ovat kohtuulliset, joskaan eivät tietenkään vastaa työhön vaadittavaa taito- ja asiantuntijuustasoa. Museoalan ongelma yleisesti. Tehkää asialle jotain, ihmiset! Minä en jaksa. Toisaalta uudella työpaikalla opastuksista maksetaan erillinen palkkio, niin kuin nähdäkseni asianmukaista on. Että eipä sitten muuta kuin varauskirjoja täyttelemään! (Tosin ehkä kannattaisi yrittää ensin sisäistää näyttelyiden aihealueet, jotka eivät todellakaan vastaa basic-tietojani... edes Trivialista) Hienolta kuulosti myös esimiehen suunnitelma kevään mittaan tehtävästä tulospalkkiojärjestelmästä, jonka avulla hinnoitellaan mahdolliset erikoisemmat museopedagogiset ja palvelutyöt, kuten työpajojen ja oppimispolkujen suunnittelu. Saattaisi potkia työntekoon huomattavasti pelkkää tuntipalkkaa paremmin.

En jaksanut mennä sittenkään salille, vaikka tarkoitus oli ja mies käski. Meillä on tässä huushollissa meneillään jonkinlainen urheiluproggis, johon minä saan tai en saa osallistua. V treenaa lihaksia, minun pitäisi laihduttaa. Toisaalta minäkin haluan treenata lihaksia, mutta proteiinipirtelöt jäävät kyllä tuon toisen juotaviksi. Toivoa sopii, että hektinen joskin suhteellisen säännöllinen elämä auttaa popsimaan jälleen kunnollista ja parempaa ruokaa. Ihan kivasti on jopa tehnyt mieli kokkailla safkaa, kun sitä on joku toinen syömässä ja arvostamassa. Urheilukärpänen on myös puraissut uudelleen syksyn ja talven kestäneen kooman jälkeen - onneksi. Mennessäni Elixiaan treenaamaan pitkästä aikaa, ohjaaja totesi, ettei moisesta tauosta kannata kantaa ainakaan huonoa omatuntoa. Tärkeämpää on se, että treeni jatkuu. Odottelen myös lumien sulamista, jotta pääsen taas tamppaamaan lenkkipolkuja. Pieni kriisi on kehittymässä siitäkin, kuinka pärjään helsinkiläisessä lenkkiskenessä pömppikseni kanssa, mutta jääköön se huoli tuonnemmaksi. Jos jollakulla on lenkkeillessä aikaa kyylätä muita, hän lienee väärässä paikassa. Eikä minua saa kirveelläkään telomaan itseäni tuonne jäisille kaduille tai poluille. Sula, saakelin lumi, sula! NYT!

Odottavan aika on...

Uusi elämä odottaa.

V:n kanssa lähettelemme linkkejä ja mietimme uusia kodin vempeleitä, telkkaria, hifiä, huonekaluja. Ikea-reissu tuloillaan, tietenkin. Vanha kirjahyllyni menee ystävälle, tarvitsen uuden tilalle. Uusi koti ja paljaat seinät odottavat julisteita ja kortteja, keittiö purnukoita, ikkunat verhoja. Katsotaan, katsotaan, kunhan on ensin mitattu ja mietitty. Jännittävää ja uutta, suunnitella jonkun kanssa kotia.

Kehon rääkkäys on myös alkanut, tänään huidoin itseni piippuun BodyCombat-tunnilla, eilen ja perjantaina salilla, viime torstaina zumbassa. Vuodenvaihde aiheutti hyvät tarjoukset, joihin tartuin. Mikäs siinä, urheilusta tulee hyvä fiilinki, aina ja ikuisesti. Toivottavasti Helsinki tarjoaa yhtä hyvät ajat ja paikat. Eiköhän.

Pakkailin taas muutaman laatikon lisää, vaikkei muuttopäivästäkään ole vielä varmuutta. Onpahan vähemmän paniikkia sitten, kun se lähestyy. Ehkä. Inhoan muuttamista, tai ainakin sitä itse toimenpidettä. Uusi koti on toki miellyttävä ja laatikoiden purkaminen tavallaan hauskaa, joskin ainahan se ottaa oman aikansa, ennen kuin tavarat löytävät oikeat paikkansa.

Tällä kertaa minulla on joku mukanani niitä paikkoja miettimässä ja etsimässä.

No hätä!

Olen kaivanut tauolla olleet lihakseni jälleen esiin. Juoksemassa olen käynyt nyt jo pari kertaa (turhan) kesätauon jälkeen ja tänään uskaltauduin hiippailemaan yliopiston liikuntatilojen kuntosalille. Siellä oli ihan mukavaa, joskin huomasin hartialihasteni löystyneen entisestään. Minulla on ongelmahartiat, totisesti. Täytyy olla niille hellä mutta tiukka. Kipuilevat paljon ja jännittyvät usein - ihan niin kuin äidillänikin. Treeniä, treeniä, treeniä vaan. Ensi viikolla alkavat jumpat.

Minusta on kuulemma oltu huolissaan kesällä, kun en jaksanut juuri evääni liikauttaa (ainakaan lenkkipolun suuntaan) vaan lähinnä join kaljaa terassilla. Lupaan parantaa tapani, ettei tarvitse enää murehtia. En minä ajatellut mitenkään erityisesti ryyppäämään alkaa, noin niin kuin ikinä, jos tarkkoja ollaan. Aina ei vaan jaksa tsempata, varsinkaan urheilussa. Nyt tilanne näyttää kuitenkin varsin mallikkaalta, ainakin lihasten tärinästä päätellen. Hyvä tästä tulee, ei huolta.

Olen vain ollut surullinen.

Juoksua ja hyväksyntää

Tänään ylitin jonkinlaisen maagisen rajan juoksuharrastuksessani juoksemalla yhteen putkeen reilun tunnin ja 8,5 kilometriä. Pisin lenkkini juosten ikinä. Enempäänkin olisin taipunut, mutta Kaupin kolmen kilometrin pururadalla on pari sen verran vittumaista nousua, että ne veivät kahteen kertaan puserrettuina voimat ja sykkeen äärimmilleen. Jolkottelin kuitenkin loppuun saakka ja mittarit vilkuttivat hyviä lukemia. Hyvä mä! Enää ei edes haittaa se, että missasin suunnittelemani juoksutapahtuman, sillä ensi keväänä voisi sitten ihan iisisti vetäistä Naisten kympin. Tai miksei jopa puolimaratonin, jos nyt jalka kulkee ilman kremppoja tätä vauhtia. Tiedän kyllä, että kunnolla treenamalla kehittyminen on hyvinkin nopeaa ja tuloksellista, mutta ehken lähde tässä asiassa tavoittelemaan taivaita ainakaan vielä. Viime aikoina kun on ollut havaittavissa jonkin sorttista ylisuorittamista, kun sille tielle lähdetään. Joten tyydyn puuskuttelemaan tällaisia oivallisia pyrähdyksiä säännöllisesti ja kiltisti.

Niin, perjantaina napsahti tähänkin osoitteeseen hyväksymiskirje opettajankoulutuslaitokselta. Tunteeni ovat hivenen ristiriitaiset, sillä olen tässä kevään mittaan muutamaankin kertaan puhunut luotettavien ihmisten kanssa siitä, jaksaakohan sitä vuoden mittaista rääkkiä suorittaa. Haluaako sitä suorittaa? Nyt näyttää kuitenkin siltä, että rastitan kohdan "vastaanotan opiskelupaikan" ja toivon parasta. Edes pelottelut pedagogisten raskaudesta ja suoranaisesta mahdottomuudesta suorittaa ne toisesta kaupungista käsin eivät lannista. Katotaanpa vaan!

Pään sisällä on ajoittain ahdasta

Olen tässä hetken aikaa miettinyt, pitäisikö aloittaa erikseen jonkinlainen urheilua/laihdutusta käsittelevä blogi. Tuntuu nimittäin siltä, että tämä ihmeellinen sillisalaattini ei palvele oikein mitään tarkoitusta. Mutta liekö sillä väliä. Pakkoko kaikella on jotain erillistä teemaa olla? Eli jatkukoon samoin kuin ennenkin.

Ihan avoimin kortein en elämäntaparemontistani ole täälläkään kertonut, sillä en halua julkistaa esimerkiksi painoani tai vyötärönympärystäni syystä tai toisesta (eli siksi, että ne ovat liian suuret). Mietin sitäkin. Miksi en? Jos puhuisin mitoistani ääneen, muuttaisiko se jotain? Tulisiko tavoitteista konkreettisempia? Ehkei. Minulle riittää, että tavoitteet ovat pääni sisällä. Vai riittääkö?

Seurailen aika paljon hyvin erilaisia blogeja. Juuri äsken luin jotenkin hyvin havahduttavan kirjoituksen. Miksen minä pysty samaan?

Seuraa avautumista:

Liityin Keventäjiin melkeinpä tarkalleen vuosi sitten tajuttuani, kuinka kammottavan korkeaksi painoni oli päässyt nousemaan. (Ei sentään kolminumeroiseksi, herra paratkoon.) Olin vielä lukioikäisenä ihan normaalipainoinen, hieman pyöreä kyllä, mutten vielä mitenkään kauhean läski. Vuosia ehti kulua ja paino hiipi kehooni ihan huomaamatta. Urheilu ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen lähellä sydäntäni, en esimerkiksi ole voinut sietää lenkkeilyä, koska olen pitänyt sitä tylsänä. Näin ollen kaikki ylimääräinen energia pakkautui kätevästi kroppaan mukana kannettavaksi. Tästä huomauteltiin terkkarissa ja muualla, mitä olen aina pitänyt ällöttävänä henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaamisena (tiedättehän, itsekin pulskat terkkaritädit heristävät sormea ja tätiäänellä tiukkaavat, että ootkos sä aina ollut tälleen pyöreä). Niinpä, lopultakin, vuosi sitten tuli stoppi. Ei tämä voi jatkua enää näin! Asetin itselleni tiukat tavoitteet ja päätin, että nyt se alkaa. Laihdutus. Ja sanoin sen myös ääneen. Säännöllinen urheilu oli tullut mukaan kuvioihin jo vajaata vuotta aiemmin, kun aloitin kuntosalilla ramppaamisen, mutta painoon sillä ei ollut ollut mitään vaikutusta.

Aloitin siis tiukahkon kalorien laskemisen ja kulutetun energian ylöskirjaamisen. Kuten sanottua, tavoite oli tiukka, eikä toteutunut. Nyt kun jäsenyyteni on päättymässä, pudonneita kiloja on siinä 11 pintaan. 11 kiloa vuodessa. Ei läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. Ei käytännössä juuri mitään, verrattuna muihin. Paino on nyt roikkunut samoissa lukemissa yli kuukauden, eikä se tunnu heilahtelevan minnekään muutoin kuin nestetasapainosta johtuen. Hermot ovat tiukalla. Miksei se saatana putoa? En laske enää kaloreita, enkä aio jatkaa jäsenyyttäni. Siitä huolimatta luovutus ei ole vaihtoehto, sillä

a) kadonneitten kilojen lisäksi vyötäröltä on lähtenyt 10 cm
b) urheilen nykyisin lähestulkoon päivittäin
c) jotain on tapahtunut pääni sisällä

Vieläkin tekee mieli itkeä sovituskopissa, kun yritän mahduttaa persettäni ja reisiäni standardimitoitettuihin housuihin. Vieläkin hävettää ottaa jälkiruokaa/ostaa suklaata kaupasta/tehdä muuta läskiä. Vieläkin inhoan itseäni kokeillessani vaatteita bileitä varten - vaikka vaatteet mahtuvat hyvin ja jotkut ovat jääneet isoiksi. Vieläkin vihaan itsestäni otettuja valokuvia. Vieläkin...

Kuitenkin on käynyt niin, että olen eri ihminen. Minä olen kai ihan hyvä tällaisena. Minä kelpaan, luulisin. Olen muuttunut, pakottanut itseni muuttumaan ja sillä tiellä ollaan. Minun on pakko elää tämän tyypin kanssa tässä kropassa, joten olisi parempi alkaa tulla toimeen.

Kuten mainittua, olen aloittanut kammoamani lenkkeilyn. Ensimmäiset vapaaehtoiset juoksuaskeleeni otin joulukuussa, ja nyt ne eivät lopu. Neljä kilometriä menee putkeen ilman veren makua suussa - ja matka pitenee koko ajan. Kesäkuussa aion juosta juoksutapahtumassa kuusi kilometriä. Ensi vuonna Naisten Kympin. Sen jälkeen... kuka tietää? Käyn pelaamassa sulkapalloa säännöllisen epäsäännöllisesti (säännöllisyys olisi kivaa, mutta pääasiallinen pelitoverini on tällä hetkellä kiireinen nainen ja yliopiston sulkapallovuorot suosittuja), ensi viikolla alkaa astangajoogakurssi ja kerran viikossa käyn kuntosalin Power-tunnilla (tämän olisi tarkoitus nousta kahteen). Tänään olin sisäpyöräilytunnilla. Lihakset tuntuvat hyviltä ja kroppani alkaa kiinteytyä.

Silti en vieläkään halua katsoa itseäni peilistä kuntosalin pukuhuoneessa ja jopa treenin jälkeen - ennen hyvänolontunnetta - tunnen itseni lähinnä säälittäväksi läskiksi, joka vain luulee liikkuvansa. Ja, hävettää myöntää, mutta ajattelen myös muiden ajattelevan niin. Mikä tuokin luulee olevansa?

Elämä itseni kanssa ei ole yksinkertaista. Itseinho ja ylitsepursuava tyytyväisyys saattavat muuttua toisikseen sekunneissa. En ajoittain ymmärrä itseäni ollenkaan: kuntoni on ampaissut mahtavaan nousuun, vaatteet eivät todellakaan kinnaa enää, alan saada kunnollisia linjoja ja oloni on oikeasti hyvä ja tasapainoinen - ja silti, vieläkin, edelleen ja yhä inhoan itseäni ajoittain. Miten mä voin olla näin... tällanen.

Ehkä tuntuu liian vaikealta myöntää itselleen, että olen oikeasti muuttunut. En ole enää sama kuin ennen. Minä ihan oikeasti harrastan nykyään liikuntaa, kuntoni on hyvä ja se kasvaa koko ajan. Minä voin hyvin. Ja voin koko ajan paremmin. Ja minä olen itse saanut kaiken aikaan.

Kengän puristamista se ei silti poista. Eikä röllykkää siitä, missä kunnollisilla liikkujilla on vatsalihakset.

Dear Eki...

Voisiko joku juoksuetikettiä paremmin tunteva kertoa, olenko oikeutetusti hieman näreissäni vai en?

Olin tuossa kivasti lenkillä muhevassa talvisäässä paikallisen urheilupuiston lenkkeilyreitillä (kavereiden kesken KuntoKolmonen), ja pingoin hyvää vauhtia alamäkeen. Edessäni kulki naispuolinen henkilö koiransa kanssa hihna huomattavan löysällä. Olin melkein ohittamassa parivaljakkoa, kun nainen alkoi (minut lopulta huomattuaan) huutaa, että "älä juokse, älä juokse", jolloin pysäytin hyvän menoni heidän kohdallaan. Koira oli ilmeisen innostunut ja hyppi minua vasten. Nainen tokaisi toruvalla äänellä, että "voi, kun en yhtään kuullut, nyt se alkoi vartioimaan... kannattaa vähän varoa näitä!". Vastauksena tähän ynisin jotain puuskutukseni seasta ja jatkoin matkaani parin kävelyaskeleen jälkeen jälleen juosten.

Onko siis todellakin niin, että minun (tulevana maratoonarina, by the way & natürlich) tulee säädellä kulkunopeuttani (lenkkeilyyn tarkoitetulla reitillä ja muuallakin) sen mukaan, ohittelenko karvaturreja omistajineen vai en? Vai onko kenties, kenties koiranomistajan vastuulla huolehtia, ettei turrit mene pähkinöiksi jos niitä ohitellaan juoksuaskelin?

Terveisin nimimerkki "Kysyn vaan?"

Ps. Oonx ok?

Rillit huurussa

Mikä fiilis! Heräsin omia aikojani suhteellisen hyvin nukutun (vain kaksi-kolme heräämistä) yön jälkeen ennen kahdeksaa ja päätin olla hyvä tyttöystävä palauttamalla V:n tenttikirjan paikalliseen ammattikorkeakouluun (kyllä, niillä siellä eurooppalaisen huippuyliopiston oikeustieteellisessä on pikkasen nahkeeta noiden tenttikirjojen saaminen oikeaan aikaan... ei käy kateeksi). Niinpä vuorasin itseni Michelin-akan muoton ja lähdin lönkyttelemään kohti TAMKia. Löysin kirjastoon jotakuinkin ongelmitta (ihme, yleensä menen vähän lukkoon vieraissa virastoissa, jos en löydä karttaa tai opasteita) ja hoidin velvollisuuteni. Koska Kaupin hyvät lenkkeilymaastot alkavat siitä ihan vierestä, jatkoin lönkyttelyäni juoksuaskelilla vuorattuna ja hupsista heijaa, niinhän siinä vaan hujahti tunti mukavasti juoksennellen. Kotiin päästyäni olin aika punainen ja kaikkeni antanut, rillien huurre oli kivasti jäätynyt ja vesi valui silmistä (ja hiki kainaloista), mutta oikeesti - meikä veti ihan täysillä ja Lenkkitoverini Suunto paukutti makoisia lukemia ruudulleen! Tästä ei voi kuin päästä eteenpäin. Voitin inhoni ja vedin kunnon lenkin, vaikka pakkasta on tosiaan rapiat 20 astetta, eikä alkuun tehnyt yhtään mieli tsempata. Hyvä mä!

Loppiainen sujahti töissä, siellä oli kivaa ja paljon kesän työkavereita yhtäaikaa paikalla. He vaan ovat aivan mahtavia tyyppejä, muuta ei voi sanoa. Muutenkin tunnelma oli kohdillaan, vaikka pakkanen paukkui ja posket punottivat - hauskaa oli silti. Oli ilo nähdä niin paljon asiakkaitakin hyvällä tuulella koko perheen voimin viettämässä lomapäivää, se sai hetkeksi uskomaan, että kaikesta negatiivisesti mediatilasta huolimatta niitä tavallisia, kunnollisia (?) perheitä on edelleen. Siis niitä, joissa vanhemmat ja lapset viettävät aikaa yhdessä ja tykkäävät toisistaan ja niin edelleen. Ettei kaikki olekaan niin pahaa ja rumaa, etteivät kaikki lapset ole moniongelmaisia kauhukakaroita, eivätkä kaikki vanhemmat tunteettomia, rahalla perhearvoja ostavia uratykkejä. Tämä viimeisin määritelmä, siis uratykki, on kyllä aika ongelmallinen. Onko uran tekeminen syntiä suhteessa perhe-elämään? Onko aina, aina, aina pakko valita vain toinen? Kiinnostaisi tietää. (Okei, ihan turha nyt luulla, että olen niin pälli, etten tiedä sitä, että ulkokuori voi pettää jne., mutta olennaista tässä nyt oli se, että päivästä jäi hyvä fiilis, koska perheet ainakin näyttivät hyvinvoivilta.)

Tänään lähden Helsinkiin. Meillä on ystävien kanssa luvassa kultturelli ilta. Ensin menemme teatteriin, ja sen jälkeen syömään. (Ehkä vähän viiniäkin.) (Ei tosin ihan kamalan paljon, koska menen huomenna töihin.) Asioiden tekeminen on hauskaa, tulee hyvä olo, kun on jotain mitä odottaa, eikä ole mahdollista pettyä. Tietysti näytelmä saattaa olla surkea (vahvasti epäilen) ja ruoka kamalaa (just joo), mutta seura ei ainakaan voi pettää. Onneksi.

Opinnot etenevät, minulla on nyt yhteensä 10 opintopistettä tältä lukuvuodelta suoritettuna, kaikki kasvatustieteestä ja arvosanalla 5. Olen selvästi oikealla alalla, huahhahahhaha. Selvitin siis myös sen karmivan joulukuisen tentin erinomaisella arvosanalla, vaikka keksin yhden kirjan vastauksen päästäni. (Ehkä se onkin juuri se opettajalta vaadittu ominaisuus, mene ja tiedä.) Muutenkin asiat ovat mallillaan. Maanantainen keikka Turkuun oli hyvä alku arkistotutkimukselle. Harmittaa vaan, kun haluaisin mennä sinne pian uudestaan, mutta siihen mahdollisia vapaita arkipäiviä ei aivan heti ole saatavilla. Täytyy ryhdistäytyä ja alkaa myös vaatia vapaata töistä - ei minulla ole mitään velvollisuutta tehdä siellä niin paljon töitä kuin nyt teen. Pointti on kuitenkin se, että tutkimus on virallisesti alkanut ja minä olen tyytyväinen. Kaiken muun hyvän lisäksi pääsin espanjan kurssille, joka alkaa ensi tiistaina. Pitäisi ehkä hieman kerrata alkeiskurssin 1. osan materiaaleja ennen sitä, sen suorittamisesta kun on jo se rapiat kaksi vuotta...

Aamuisen urheilun tuoma euforia ei ota loppuakseen, taidan ottaa siitä kaiken ilon irti ja keittää vielä toisen satsin kaardemummakahvia ennen kuin lähden kohti Helsinkiä.

Näistä päivistä en tahtoisi päästää irti.

Into piukeena

Mainitsin joskus aiemmin syksyllä, että toivoisin urheilukärpäsen puraisevan perseestä sen verran kovaa, etten enää jättäisi liikkumatta mistään tekosyystä. Voin nyt paljastaa, että tämä ihme on aivan huomaamatta päässyt tapahtumaan. Ilmeisesti se kärpänen oli sen verran huomaamaton, etten tajunnutkaan, mitä tapahtui. Toisaalta hanurissani on ihan riittävästi pehmustetta, ei kai sitä kaikkea huomaakaan...

Olen innoissani. Liikkuminen tuntuu mahtavalta, lähden mielelläni lenkille tai salille tai sulkapalloilemaan. Parempi olo tulee, kun lähtee, kuin jos jättäisi menemättä. Power-tunneilla painot kasvavat tangossa (eivät tosin aivan holtittomasti, mutta vähitellen) ja hiki valuu, en enää luovuta kesken pitkienkään sarjojen, vaan jatkan loppuun vaikka lihakset huutavat leipää. Vaikka olen yleensä työpäivien jälkeen todella naatti, lähden silti kohti urheilusuoritteita ja olo on sen jälkeen tuhannesti kevyempi. Lähestulkoon mikään ei tunnu paremmalta kuin urheilulla rääkätty kroppa illan pimetessä. Suosikkilajejani ovat tosiaan tuo salillani tarjolla oleva Power (meinaa siis Bodypumpia) sekä lenkkeily Jeepaun kanssa. Sulkapallo on myös mahtavaa ja olen menossa tunnin kuluttua läiskimään sitä A:n kanssa. Toivottavasti tästä tulee yhtä säännöllistä ja hauskaa kuin lenkkeilystäkin. Uimisesta pidän myös, mutten ole koko syksynä saanut aikaiseksi uimahalliin menoa. En pidä ruuhka-ajoista, mieluusti menisin aikaisin aamulla polskimaan, mutta kuten tunnettua, olen hyvin aamu-uninen. Katsotaan mitä asialle voisi tehdä. Jokin tanssilaji voisi myös olla ihan hauska, viinipäissäni yleensä sheikkaan pebaa tanssilattialla ihan innoissani, vaikkei se ehkä mikään kovin inspiroiva näky olekaan... mutta tanssi voisi siis olla kivaa myös selvinpäin. (No shit...)

Minullahan on tässä jo vajaan vuoden ollut sellainen laihdutusproggis meneillään, tällä kertaa aivan tosissaan. Kiloja on lähtenyt 11. Se ei ehkä näy, mutta se tuntuu. Tällä hetkellä on taas jonkinlainen suvantovaihe, ja paino heittelehtii muutamalla sadalla grammalla suuntaan ja toiseen. Olen ylittänyt jonkinlaisen kulminaatiopisteen, sillä en enää vedä herneitä nenään nousseesta painosta. Tiedän, että urheilu ei laihduta, ja varsinkin tuo lihaskunnon treenaaminen itse asiassa vain lisää sitä. Eri asia onkin se, mistä ne kilot koostuvat - rasvasta vai lihaksista. Olekin päättänyt, että höllään nyt hieman narua ja pidän pääasiassa vaatteita mittarina (ja tietenkin yleistä olotilaa). Syömisten kanssa olen tarkkana edelleen (ja sitä minun on oltava luultavasti loppuelämäni, koska lihon todella, todella helposti), mutta urheilu on nyt se asia numero 1. Ja se, miltä minusta tuntuu.

On ollut mielenkiintoista tutustua tähän uuteen ihmiseen sisälläni. Tunnen kroppani aivan uudella tavalla nyt, kun olen urheillut ja koetellut sen kestävyyttä. Vähittäinen lihasmassan kasvu tuntuu jännittävältä, ja vielä jännittävämpää on se, kuinka tarkkaan todella alan havaita muutoksia ja olotiloja vartalossani. Kokonaisuuden hallinta, sitä se on. Elämäntapamuutos, todella. Olen päässyt siihen vaiheeseen, jossa huonosti syöminen ja liikkumattomuus tuntuu väkivallalta omaa kroppaa kohtaan. Enkä minä halua itseäni pahoinpidellä. Olen oppinut kuuntelemaan, mitä tuo kanssani kulkeva solukko oikein huutelee - sillä on yllättävän paljon asiaa. Välillä olemme edelleen eri mieltä asioista, mutta yhä suuremmissa määrin kykeneväisiä kompromisseihin.

Enkä nyt yritä kiillottaa mitään sädekehää pääni päällä. Edelleenkin koen suuria houkutuksia syödä mitä sattuu ja mitä tekee mieli - juusto on suurin paheeni missä muodossa tahansa. Karkkilakossa olen ollut marraskuun alkupuolelta saakka ja se jatkuu jouluun. Kieltäytymiselläkin on siis rajansa, itse en saa tyydytystä liian rankasta asketismista, mutta ymmärrän kyllä, jos joku toinen saa. Katsotaan miten projekti kokonaisuutena etenee, nythän ollaan edelleen alkutekijöissä kuitenkin.

Miltäs teistä tuntuu?