Naiseksi kasvamisesta, naisena elämisestä ja naisesta kertomisesta – Lokakuun kuukauden lyhyet

On taas aika katsastaa kuukauden lyhyet -osasto. Lokakuussa painotus näissä kirjoissa vaikuttaisi olleen naiseutta ja naisia koskevissa tarinoissa. Luin yhden vastenmielisyyttä aiheuttaneen klassikkoteoksen, yhden autofiktiivisen uutuusromaanin sekä yhden huonon elämäkerran.

Frans Emil Sillanpään tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, joskin Hurskas kurjuus on tullut kyllä luettua – muistaakseni aivan liian nuorena (vaiko juuri tarpeeksi, jotta peruuttamaton hullaantuminen historiaan saattoi syntyä, ken tietää). Vironneessa klassikkoinnossani tartuin ohueen Hiltuun ja Ragnariin, joka on Hurskaan kurjuuden sisarteos.

Nuori, hyvin nuori Hiltu lähtee piiaksi rehtorinlesken perheeseen, johon kuuluu mahtavan rehtorskan lisäksi tämän aikuistumassa oleva poika Ragnar. Hiltun asema perheen hierarkiassa on jossain lattialistan ja hiirenkolon lähiseudulla, mutta niin vain rehtorska uskaltaa jättää silmäterän poikansa muutamaksi päiväksi suureen huvilaan kahden kesken piikatytön kanssa.

Himoahan siitä seuraa, ja himo saa rangaistuksensa, tietenkin, ja mitä traagisimmalla tavalla. Tämän kirjailija paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, joten en ota vastuuta juonen spoilaamisesta.

Jotenkin tämä tekstilaji oli minulle hankalaa luettavaa. Laahaavaa, selittävää, osoittelevaa. Sillanpään pienoisromaanissa otetaan kantaa niin palvelus- ja herrasväen eroihin kuin moraaliin ja ihmismielen kokemaan himoon. Mille kaikelle saa antaa periksi, mitä vastaan taas tulee kamppailla?

Ragnar on päällekäyvä ahdistelija, Hiltu puolestaan kokemattomuuttaan värisevä tyttöparka. Minkäänlaisia mahdollisuuksia hän ei tässä pelissä saa, ja surkeastihan siinä sitten käy lopulta, kun liian suuria askelia otettuaan ei ymmärrä seurauksia, eikä oikeastaan niitä edeltäviäkään tapahtumia. Olisi jonkun pitänyt Hiltullekin kertoa elämän tosiasioita ja ihmiskehon toimintaa, niin ei turhaan olisi päädytty tragediaan.

Jotenkin jäi lukemisesta vastenmielinen olo Ragnarin käytöksen ja sen seurausten vuoksi.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Otava 1981 (1. painos 1923)
99 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjasähkökäyrä

Laura Gustafssonin tuotannosta olen lukenut Huorasadun ja Korpisoturin, jotka molemmat ovat jymähtäneet hyvien lukukokemusten joukkoon. Anomaliaa olen toistaiseksi jostain syystä karsastanut, vaikka se hyllyssäni onkin. Minua on peloteltu, että siitä näkee painajaisia.

Nyt tartuin kuitenkin Gustafssonin tuoreeseen, autofiktiiviseen romaaniin Pohja. Se on monella tapaa tuttua Gustafssonia: villi, absurdi, arvaamaton, anteeksipyytelemätön. Silti siinä on uutta, ote on railakas ja raikas, eikä tunnu vain tutun toistelulta.

Keskiössä on Gustafssonin autofiktiivinen proosa, jossa tehdään rajuin vedoin ruumiin- ja mielenavaus naiselle, naiseudelle ja naisen elämälle. Etenkin ruumiillisuuden eri ilmenemismuodot, oman vartalon hallinta, seksuaalisuus ja äitiys nousevat keskeiseen asemaan.

Pohja ei ole miellyttävää luettavaa, mutta hieno pienoisromaani se on. Lukija joutuu nikottelemaan paikoin karskin ja fyysisenä tuntuvan kuvailun ja kerronnan äärellä. Hyvinvointia etsitään, pahoinvointia saadaan. Miten hallita omat rajansa, mistä edes löytää ne? Miten määritellä oma koskemattomuutensa, miten taas vapauttaa mieli ja ruumis? Pohjassa on paljon sellaista pureskeltavaa, jota ei yhdellä lukukerralla saa nieltyä. Monipuolinen, vaivaamaan jäävä lukukokemus.


Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
141 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Naisen tie

Kuinka sitten kirjoittaa oikeasta, eläneestä naisesta, kertoa suurnaisen elämästä? Sitä on varmasti pohtinut brittiläinen Nigel Nicolson koostaessaan tiivistä elämäkertaa Virginia Woolfista. Nicolsonin äiti Vita Sackville-West oli Woolfin pitkäaikainen rakastajatar, joten hänellä on hyvin monitahoinen suhde kirjailijaan – oli jo tämän eläessä.

Virginia Woolf kiinnostaa minua henkilönä hyvin suuresti, vaikken edes ole lukenut hänen tuotannostaan kuin kaksi romaania, Mrs. Dallowayn ja Majakan. Niinpä oli helppoa valita hänestä kertova kirja mukaan Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Woolf on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, joka uudisti romaanitaidetta ja toi siihen modernismia, jollaista ei oltu aiemmin nähty. Hän oli varakkaan perheen tytär, joka kärsi koko ikänsä mielenterveyden vaikeuksista, eikä saanut pettymyksekseen opiskella yliopistossa veljiensä tapaan. Avioliitto Leonard Woolfin kanssa oli monin tavoin mielenkiintoinen sopimus: kummallakin oli avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta silti he olivat toisilleen lojaaleja ja tärkeitä yhteistyökumppaneita ja tukijoita. Woolfit perustivat oman kustantamon ja kuuluivat olennaisina jäseninä Lontoon kulttuuripiirien Bloomsbury-ryhmään. Virginia Woolf hukuttautui jokeen vuonna 1941.

Valitettavasti Nicolsonin kirja oli suuri pettymys. Vaikka se on kapoinen ja tiivis, se ei tarjoa lukijalle erityisen hyvää mieltä. Pakkohan kirjan ei ole niin tehdä ollakseen hyvä kirja, mutta oma mieleni pahoittui vakavasti tavasta, jolla Nicolson kritisoi ja arvostelee Woolfia. En voinut myöskään olla huomaamatta hänen asennettaan Woolfille tärkeää naisten asemaa ja siitä puhumista kohtaan. Eniten niskavillojani vihloi kuitenkin Nicolsonin tapa vähätellä ja jopa puolustella Woolfin lapsuudenperheessä tapahtuneita karuja asioita kuten selvästi vanhemman velipuolen Virginiaan kohdistamaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Asenteellinen, heikko esitys Nicolsonilta. Virginia Woolf ansaitsisi paljon parempaa.


Nigel Nicolson: Virginia Woolf
Suom. Ruth Jakobson
Ajatus Kirjat 2007
194 s.
Virginia Woolf (2000)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Välillä mietin, miltä tuntuisi vetäytyä säpisevästä yhteiskunnasta sivuun, jonnekin ihan omaan rauhaan. Omassa mökkisaaressani Itä-Suomessa pystyn sitä ajoittain harjoittelemaan, vaikka omavaraisuudesta ei siellä voi oikein puhua sen rakentuessa vain mustikoille ja puolukoille.

Aika ajoin tämä kaikki pyöritys vain väsyttää ja kanssaihmiset ärsyttävät.

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö Ahma ei ainoastaan mieti vaan myös toteuttaa vetäytymisen. Hän muuttaa itärajalle tarkoituksenaan päästä eroon turhasta yhteiskunnasta vaatimuksineen ja typeryyksineen. Ahman tavoitteena on omavaraistalous mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Valmistautuminen maailmanloppuun on alkanut.

Ahma haluaisi olla ihmiskontakteista vapaa, mutta valitettavasti se ei edes pikkupaikkakunnan peräkylällä onnistu täysin. Paikalliset alkuasukkaat suhtautuvat tulokkaaseen epäillen, mutta myös uteliaita on. Ahma huomaa oman laumansa kasvavan, kun hehkeä Pamsu ja esikoistaan odottava Linnea lyöttäytyvät yhä tiiviimmin hänen seuraansa. Myöhemmin joukon jatkoksi saapuu myös Ahman nettituttu Kapu. Eikä pidä unohtaa eläinystäviä, kuten Ahman pihapiiriin majoittuvaa sikaa.

Taustalla humisee Suomen sisä- ja ulkopolitiikka. Suomi sulkee ovensa pakolaisilta ja joutuu muiden maiden kauppasaartoon. Väistämättähän se alkaa rapistaa yhteiskunnan toimintaa ja ajatuksella vuosikaudet hekumoineet survivalistit pääsevät testaamaan taitojaan, kun kaikesta on pulaa.

Korpisoturi on rempseä, eloisa ja räiskyvä romaani. Sen tarina puksuttaa menemään ilman suvantoja, kasvattaa kuvioitaan vähitellen ja pysyy kuitenkin kaiken aikaa huolella kasassa. Ahma on päähenkilönä mainio: aika outo, epäluotettava mutta silti uskottava. Juuri sellainen tyyppi, jollaista ei ehkä itse henkilökohtaisesti tunne, mutta jollaisia tietää olevan. Siellä jossain, spelttiä kylvämässä.

Naishahmoja tarkastellaan pääosin Ahman näkökulmasta, ja vaikka se on väistämättä yksiulotteinen, naiset osaavat yllättää. Ei ole aikaa tai halua jäädä korpisoturin katseen määrittelemäksi tai hänen sääntöjään orjallisesti noudattamaan.

Gustafsson kirjoittaa jollain tapaa veikeästi. Kieli kutittelee, hauskuuttaa ja on silti viiltävän tarkkaa kuvausta Suomesta ja suomalaisista, korvesta ja yhteisön muodostumisesta. Luonto on yksi romaanin päähenkilöistä, tai pikemminkin ihmisen suhde siihen. Kuinka etäällä siitä olemmekaan, kuinka suuriin vaikeuksiin joutuisimme, jos täysihoito päättyisi ja olisimme yhtäkkiä itse vastuussa pärjäämisestämme.

Ihmisluonto on aiheena ikuinen, mutta Gustafsson puhaltaa siihen raikasta uutta pontta. Korpisoturi on hauska kirja, vaikka vakavia aiheita käsitteleekin. Se on samaan aikaan ajankohtainen, pohdituttava ja viihdyttävä. Oivaa luettavaa niin kaikille oman elämänsä wannabe-survivalisteille kuin meille mukavuuksiinsa tuudittautuneille laiskureille.


Laura Gustafsson: Korpisoturi
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Into 2016
257 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kanava Klassikko, Vinttikamarissa, Kirja vieköön!, Kaiken voi lukea!, Tekstiluola, Pihin naisen elämää  

Hurja Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into 2011
295 s.

Kirjastosta.


Jumalauta!

Se tässä on naisella mielessä, kun on sulkenut Laura Gustafssonin Huorasadun kannet.

Samaan aikaan vituttaa, yököttää, suututtaa, surettaa ja naurattaa. Melkoinen combo, sanoisi tämä lukija, ja sanookin.

Huorasatu kiinnitti huomioni viime vuonna nimellään ja Finlandia-ehdokkuudellaan. Ilmeisesti kirja on kiinnittänyt jokusen muunkin huomion, sen verran kauan sitä sai nimittäin kirjastosta jonottaa. Mutta nyt se on luettu.

Huorasadussa juoni ei ole niinkään olennainen, vaan kirjan sanoma nousee sen ohi kirkkaasti. Noin pääpiirteissään mukana kuvioissa on Afrodite ja muutama muu kreikkalainen jumaluus, kaksi suomalaista nuorta naista, Milla ja Kalla, prostituutiota, seksiä, venkuroita ihmissuhdekuvioita, väkivaltaa lukemattomissa muodoissaan, matka Manalaan ja Thaimaahan sekä Patriarkaatin kanssa käytävä Lopullinen Taistelu.

Jep. Soppaa on.

Ensimmäiset sivut ehdin pohtia, mitäköhän ihmettä olen oikein lukemassa, mutta sitten Gustafsson onnistui imaisemaan minut mukaansa ilman yhtään nikottelua. Huorasatu etenee todella vauhdilla, ja juuri kun luulee olevansa jotakuinkin kärryillä, uusia absurdeja juonikuvioita isketään kehiin. Ei tästä voi kuin nauttia!

Nautinto saa tosin kirjan kuluessa tuskallisempia muotoja, sillä Gustafsson nostaa esiin, tai pikemminkin potkaisee lukijaa palleaan todella epämiellyttävillä aiheilla. Huorasatu on yhtäältä erilaisilla todellisuuksilla ilotteleva hurja seikkailu, toisaalta vakavaksi vetävä sotahuuto maahan poljettujen puolesta. Vaikka överiksi vedetään 100-0, kaikki ilmiöt ovat olemassa: huonosti kohdeltu paskatyötä tekevä luokka, lapsiprostituutio, vinoutuneet ja vammauttavat parisuhteet, uskonnon ja muiden aatteiden varjolla harjoitettu alistaminen, kasuaali huorittelu arkielämässä. Eri mittakaavojen ilmiöitä, ilman muuta, mutta miksi niitä ei silti tai juuri siksi voisi ja saisi käsitellä myös samassa keitoksessa?

Aluksi en innostunut Gustafssonin puhetyylinomaisesta ilmaisusta, mutta huomaamatta sekin solahti kohdilleen nopeasti ja ansaitsi mielestäni paikkansa kokonaisuudessa: juuri näin Afroditen pitäisikin puhua, ajattelin. Lopulta tyyli oli niin vetävää, että suorastaan haukoin henkeä pysytellessäni perässä ja ahmiessani lisää. Nauroinkin, monesti, niin osuvia ilmaisuja, huomioita ja kohtauksia Huorasatuun on kirjoitettu.

Olen edelleen hengästynyt, vaikka sain kirjan loppuun hyvissä ajoin eilen ja olen sen jälkeen jo lukenut kahta muutakin kirjaa. Tämä oli vain niin mahtava. Huorasatu yllätti minut täysin, se viihdytti ja se piikitteli aivoissa ikävästi ja tarpeellisesti. Jos jotain kritiikkiä on annettava, kirja on ehkä himppasen liian pitkä, sillä jännite pääsee hieman löystymään loppupuolella (mikä on mielestäni sinänsä ihmeellistä, koska draivi on kova koko ajan), mutta annan senkin anteeksi.

Juuri tällaista kirjallisuutta pitää aika ajoin lukea (ja kirjoittaa!) kaiken silotellun ja kiltin perusproosan ohella (jossa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa). Joutuupahan vähän häiriintymään ja pohtimaan suhdettaan lukemaansa tavallista aktiivisemmin ja kelailemaan reaktioitaan.

Luin Huorasadun osana Rumat kapinalliset -haastetta. (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiinkaan se ei ole huono löytö, todellakaan.) Kirja on ruma ja kapinallinen, aika ilmeisellä tavalla. Se käsittelee niin rakenteellista ja yhteiskunnallista kuin yksilöiden toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa paikoin pirun brutaalisti ja koko ajan häpeilemättömän osoittelevasti: nättiä ei meno ole, vaikka kuinka meikkaisi ruhjeet ja haavat piiloon ja feikkaisi kaiken olevan ok. Kapinaan se yllyttää olemalla anteeksipyytelemättä juuri sitä, mitä se haluaa olla, ja käskee muitakin olemaan. Nyt.

Suosittelen ihan kaikille, ennakkoluuloista huolimatta ja etenkin niiden vuoksi. Pakkoko on aina mennä sieltä, mistä meneminen tuntuu kaikkein helpoimmalta ja mukavimmalta? Niinpä. Eihän sieltä yleensä pääse oikeassakaan elämässä.