Katriina Ranne: Maa kuin veri

 

Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.

Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.

Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.

Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.

Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.

Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.

Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.


Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjamuuri, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän ei päästänyt helpolla. Haastetta riitti niin kirjan pituudessa (muhkeat 586 sivua) kuin sisällössäkin (monimutkaisia ihmissuhteita, määrittelyjä pakenevia henkilöitä, ristiriitaisia ajatuksia tuottavia käänteitä), mutta urakka kannatti kuitenkin.

Jopa taivas on meidän kuvaa neljää nuorta, joiden polut ovat osin syntymästä asti yhteydessä olleita, osin sattumalta muodostuvia. Päähenkilöksi nousee Teresa, joka viettää vastentahtoisesti nuoruuden kesiään isänsä kotikylässä Apulian Spezialessa isoäidin dekkareiden ja (sentään) uima-altaan äärellä. Eräänä kesänä Teresa kohtaa naapurimaatilalla asuvat pojat Bernin, Nicolan ja Tommason, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Teresasta tulee vuosien, monenlaisten käänteiden ja ennen kaikkea Bernin kanssa solmimansa lujan ihmissuhteen myötä omavaraistaloutta pyörittävä aktivisti, äärimmäisyyksiin taipuvan ihmisen puoliso ja lopulta myös hyvin yksinäinen nainen. Teresan kasvu, muutos ja persoona nousevat romaanin keskiöön, vaikka sivuun ei jää Bernkään.

Bern on ennen kaikkea kuoreensa kätkeytyvä, harmaan sävyt elämästään siivonnut ja asialleen omistautuva ihminen. Vastenmielinen kaikessa kovuudessaan ja äärimmäisyydessään, juuri sellainen ihminen, jota en itse oikeassa elämässä jaksaisi sietää, mutta joka on romaanihahmona kiehtova ja hämmentävä.

Nicola ja Tommaso joutuvat tyytymään sivurooleihin, vaikka merkittäviä henkilöitä ovatkin. Nicolasta tulee poliisi, Tommasosta alkoholisti. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan - paljon. Pojat ovat kasvaneet veljesten tapaan Teresan isoäidin naapuritilalla, heidät on kasvattanut pariskunta Cesare ja Floriana, joista etenkin Cesarella on sangen persoonallinen maailmankuva ja ja usko. Lapsuuden ja nuoruuden opit vaikuttavat poikiin heidän loppuikänsä ajan, ja väistämättä vaikutus yltää myös Teresaan, joka sotkeutuu tilan elämään vähitellen.

Jopa taivas on meidän on runsas ja rönsyilevä, paikoin raskas. Luvut ovat pitkiä, joskus ne tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Rakenteessa on monia aika- ja kerrontatasoja, henkilöt kuvaavat kokemuksia toisilleen eri ajoissa ja paikoissa, eri näkökulmista ja eri asioita jo kokeneina ja nähneinä. Kerronta on vaihtelevaa, se on paikoin hieman osoittelevaa mutta pohjimmiltaan ja parhaimmillaan tarkkakatseista ja moniulotteistakin.

Romaani on kasvutarina, rakkaustarina, ajankuva. Se on kertomus aktivismista ja aatteista, valitusta elämäntavasta, askeettisuudesta ja ihmisen muokkautuvuudesta. Se kertoo ristiriidoista, muutoksesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Syvimmin sen teemana on kuitenkin ihmisten välisten suhteiden arvaamattomuus - ja toisaalta se, kuinka väistämättömiä konfliktit, ristiriidat, törmäykset, välirikot ja haarautuvat polut ihmiselämässä ovat.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co 2021

586 s.

Divorare il cielo (2018)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutuulia, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla

Tästä kirjasta jää savun- ja neulastentuoksu hiuksiin. Lisäksi se saa kaipaamaan pois kotoa, luontoon, metsään, minne tahansa muualle kuin kaupunkiin. Tai ehkä se saakin kaipaamaan nimenomaan kotiin: sitähän luonto monille on. Kotoisa, tuttu, rentouttava – oma paikka.

Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla on kirja, jolle olen valmis osoittamaan suitsutustani tästä eteenpäin. Ahmin sen yhdessä illassa, mikä ei nykyisessä elämäntilanteessa ja keskittymiskyvyttömyydessäni ole missään määrin enää tavanomaista. Mutta Räinän teksti, Teija Soinin kuvat ja kirjassa esiintyvät naiset veivät minut mukanaan eivätkä päästäneet takaisin.

En olisi välttämättä halunnutkaan palata.

Kulkijat esittelee suomalaisia naisia, ihan tavallisia naisia, joilla on elämät, työt, perheet, kodit, harrastukset. Ja sitten heillä on se jokin: kaipuu ja halu palata luontoon aina uudelleen. Joko tutuksi tulleille reiteille pohjoiseen tai aina uusille poluille, metsästysaseen tai kalastusvälineiden kanssa, marjasankoineen ja sienivasuineen, rinkkoineen ja makuupusseineen, saappaineen, kompasseineen ja retkijalkineineen. Heille Räinä tekee nyt tilaa suomalaisessa erä- ja retkeilykirjallisuudessa, joka on ollut kiistämättömän miespainotteista.

Niin kuin Halti-tunturikin saavuttivat retkeilymielessä ensimmäisenä naiset (1930-luvun alussa), on naisilla paikkansa missä tahansa muuallakin, minne he (me) vain päättävät mennä. Kulkijat nostaa esiin useamman sukupolven verran retkeilyä ja eräelämää harrastaneita naisia, heidän kohtaamiaan ennakkoluuloja ja vastoinkäymisiä ja toki myös onnistumisia ja irtiottoja. Räinä on haastatellut kirjaansa varten ihmisiä, joilla todella on sanottavaa ja elettyä elämää ja kokemuksia taustallaan. Hän on tehnyt haastateltaviensa kanssa retkiä ja vaelluksia, tutustunut itsekin uusiin maastoihin ja tapoihin olla luonnossa.

Näille naisille luonto on elämäntapa, itsestäänselvä osa maailmaa ja maailmankuvaa. He avaavat ajatuksiaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään Räinän tekstissä, saavat tilan ja äänen, kertovat sen minkä haluavat ja valitsevat. Samalla kun Kulkijat on henkilöidensä kuva, se on myös laajemmin (naisten) retkeilyä käsittelevä narratiivinen tietoteos, joka ei unohda myöskään metsien ja ympäristön tilaa yleisemmin. Henkilökohtainen on yleistä ja julkista – ja päinvastoin.

Kirjan tunnelma on kuulas kuin syyspäivä metsässä. Se juuri nollan paikkeilla pyörivä, jo hieman ruskautunut ja talvea kohti kääntynyt. Olo lukiessa on rauhallinen, seesteinen, hieman haikea mutta onnellinen. Mietin kaikkia niitä päiviä ja öitä, jotka olen viettänyt metsässä, niitä aamuja, kun olen herännyt laavussa höyryävään hengitykseen, kaapinut loput, hieman hileiset tuorejuustot eväspatongin viimeisillä siivuilla, sytyttänyt nuotion ja trangian, nähnyt tähdet, vuollut kiehiset. Ja miltä se rinkassa nujunut minttukrokanttisuklaa maistui (ihanalta).

Elämäni parhaat kokemukset liittyvät luontoon ja juuri nyt voin vain ihmetellä, miksi edellisestä ulkona (muualla kuin parvekkeella) nukutusta yöstä on jo niin kauan.


Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla
Kuvat: Teija Soini
Like 2021
239 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään

 

Korona-aika on vienyt metsään monet sellaiset henkilöt, jotka eivät ole siellä välttämättä pitkiin aikoihin käyneet. Kansallispuistot pullistelevat kävijöistä, luontopoluilla on jopa jonoa, retkivälineet ovat suosittuja. Mahtavaa! Ilmiön kääntöpuolena on ajoittain hukassa oleva retkeilyetiketti ja yllättävän heikosti hallussa olevat jokamiehenoikeudet – jotka ovat tyystin poikkeuksellinen asia globaalissa mittakaavassa. Yhtä kaikki metsä on kutsunut monia ja hyvä niin.

Aura Koiviston kirja Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään on virkistävä tietokirjan ja pamfletin yhdistelmä, jonka aukikirjoitettu ja suoraan sanottu tehtävä on puolustaa suomalaista metsää – ja nimenomaan luonnonmetsää. Koivisto on ikänsä metsiä kulkenut, niihin tutustunut ja omalta osaltaan niistä huolen pitänyt. Hän on vankkumaton luonnon monimuotoisuuden ja luonnonrauhan puolustaja eikä pyytele sitä anteeksi. (Miksi pitäisikään.)

Sen sijaan huutia saavat (hupi)metsästys, talousmetsien hoitomenetelmät ja niiden määrä suhteessa luonnonmetsiin, eläinlajien kato ihmisen aiheuttamana, petoeläimiin liittyvä keskustelu ja ylipäänsä vieraantuminen luonnosta. Koivisto harmittelee esimerkiksi suomalaisen puuston ikää. Isoja puita on vähän ja sen sijaan puusto on nuorta ja ”taloudellista”. Isojen, vanhojen puiden merkitys ekosysteemille on suuri ravinnon ja suojan antajana, samaan eivät koskaan kykene talousmetsien puupellot.

Luonnon kanssa voi olla ystävä monella lailla, eikä kaikkien tarvitse ruveta eräjormiksi. On kuitenkin paikallaan hieman pohtia tapaa, jolla luonnosta ja metsistä Suomessakin puhutaan ja millaisia oletuksia ja käsityksiä niihin liittyy. Onko esimerkiksi välttämätöntä aina ”hoitaa” metsää? (Ei ole, minäkään en hoida omistuksessani olevaa vajaan kahden hehtaarin metsäaluetta Pohjois-Karjalassa, vaan se saa elää omaa elämäänsä.) Miksi petoeläimiä pelätään niin paljon, vaikka niiden aiheuttama vaara ihmiselle on lopulta vähäinen? Miksi luonnonsuojelualueita ei ole huomattavasti enemmän, vaikka metsiä nimenomaan pitäisi aktiivisesti suojella uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilymisen vuoksi?

Koivisto kannustaa panemaan hyvät kengät jalkaan, hankkimaan selkeän kartan (ja opettelemaan sen lukemisen) ja painumaan metsään – mielellään kiikarien kanssa, jotta pystyy tarkkailemaan luontoa ja sen lukemattomia eliölajeja niitä kuitenkaan häiritsemättä. Vaikka luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja on Suomessa lopulta suhteellisen (ja Koiviston mukaan auttamatta liian) vähän, ne ovat kuitenkin saavutettavissa, kuten on toki mikä tahansa metsä. Siinä mielessä Suomi on todellakin metsien maa: kaikkialta pääsee sangen pienellä vaivalla metsään, jos haluaa.

Pidin kirjan napakasta asenteesta, voimakkaasta viestistä, tiedon ja omien kokemusten yhdistelystä. Se on rehdisti oma itsensä: luonnonvaraisen ympäristön puolustuspuheenvuoro.

Ja saatoinpa innostua taas hieman lisää eri eläin- ja kasvilajien opettelusta – tänä kesänä olen oppinut jo tunnistamaan nokikanan ja punasotkan, jotka molemmat bongasin Espoon Suomenojan lintualtailla (ihastuttava ja erittäin hyvin saavutettavissa oleva lintubongauskohde täällä pääkaupunkiseudulla muuten!).


Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään
Into 2021
221 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 1. Kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Emilia Erfving: Roskakasa

 

Metsään ilmestyy yön aikana kasa, jota eläimet saapuvat ihmettelemään. Kasassa on kaikenlaista kummallista tavaraa, jota eläimet eivät oikein tunnista. Kyse ei ole kasveista, sienistä, kivistä eikä mistään elävästä, mutta kaikenlaista eri muotoista, näköistä, tuntuista ja hajuista siinä kuitenkin on. Kummallista!

Muut eläimet ihmettelevät asiaa suuresti, mutta hiiri tietää, että kyse on roskista. Se tietää myös, että kannattaa olla roskien suhteen varovainen: niistä ei oikein voi mennä takuuseen eikä tietää, mitä roskien kanssa tapahtuu.

Siinä paha missä mainitaan! Hyvältä tuoksuva säilyketölkki kiinnostaa kettua (ymmärrettävästi) niin paljon, että se jää jumiin ketun päähän. Myös sähköjohdot, purukumit, karkkipaperit ja muovit ovat vaaraksi eri eläimille eri muodoissaan. Jopa madot joutuvat ongelmiin, kun mikromuovi päätyy niiden elimistöön.

Toisaalta on myös roskia, joista on hyötyä, kun niitä osaa käyttää. Lintu voi vaikkapa rakentaa langasta itselleen ja poikasilleen pesän ja hiiret ja mäyrät voivat hyödyntää kangasjätteitä tai paperia niin ikään pesänrakennuspuuhissaan. Ehkä näiden hyötyroskienkaan paikka ei silti olisi metsässä olevassa kasassa.

Emilia Erfvingin uusi kuvakirja Roskakasa on vinkeä ja vähän villi kuvakirja roskaamisen vaikutuksesta lähiympäristöön ja sen olentoihin. Tarina on kuvakirjojen tapaan tiivis mutta oikein oivallinen ja oivaltava. Tämän konkreettisemmin ei enää voi osoittaa, miten hanurista roskaaminen on ja miten valtavasti vaikutusta yhdelläkin maahan heitetyllä karkkipaperilla tai purukumilla voi pahimmillaan olla.

Kuvitus miellyttää väreiltään ja muodoiltaan silmääni. Sivuilla on mukavasti vaihtelua, kiinnostavia yksityiskohtia ja huomion kiinnittäviä osia. Kokonaisuus on harmoninen ja rauhallinen ja antaa tilaa tarinalle ja omalle tutkimiselle ja tarkastelulle. Tarinan jatkuvuus toimii aukeamalta toiselle ja loppu jää kiehtovasti hieman tulkinnanvaraiseksi ja yllättäväksi, kuitenkin oikein positiiviseksi. Toivoa on!

Roskakasa käsittelee teemaa, johon kaikki lapset (ja aikuiset!) pääsevät kyllä sisään saman tien. Jokainen on nähnyt roskia väärässä paikassa ja toisaalta myös roskiksia: tämän kirjan myötä niiden käyttötarkoitus ei voi enää jäädä hämäräksi. Vaikka kirja ja sen tarina ovat napakan kantaaottavia, minkäänlaisesta paasauksesta ei voi puhua. Roskakasa on yksinkertaisesti vain erittäin hyvin aiheensa tiivistävä ja sanomansa perusteleva kuvakirja.

Älä roskaa, pliis!

Kirja on toistaiseksi kestänyt hyvin hieman rajummankin lukemisen.

Oma 1-vuotias kanssalukijani ei vielä varsinaisesti kommentoi, mutta vähän isomman tyypin kanssa tämän kirjan äärellä voi erinomaisen hyvin jutella roskista ja roskaamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta. Ainakaan roskien paikka ei ole metsä eikä puisto eikä piha eikä mikään paikka, missä on myös muita elollisia olentoja, joille roskat voivat olla vaaraksi. Roskakasa jää ehdottomasti omaan hyllyyn vielä moneen kertaan luettavaksi!

Emilia Erfving: Roskakasa

Lasten Keskus 2021

32 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirja on osa kirjasarjaa (toinen osa, ensimmäinen eli Kasa pitääkin seuraavaksi hankkia luettavaksi!)

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

 

Eletään vuotta 2168. Ihmiskunta on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, pääosin Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäviin sylinterikaupunkeihin. Maapallo on pahasti saastunut, mutta vielä kuitenkin elinkelpoinen – yhtä kaikki paikka, johon kukaan sieltä pois päässyt ei halua palata kuin korkeintaan turistiksi menneisyyden estetiikkaa ja seikkailuja tarjoaviin kulissikaupunkeihin ja teemapuistoihin.

Parantajana työskentelevä Lumi on jättänyt Maan taakseen vuosia aiemmin lähdettyään mestariparantaja Vivianin oppilaaksi oppimaan parantajien salattua mutta kysyttyä ammattia. Parantajat liikkuvat shamaanien tapaan jossain maailmojen rajoilla ja koettavat auttaa ihmisiä saamaan repeytyneiden sielujensa palasia taas yhteen. Moni kärsii koti-ikävästä, kaikki eivät sopeudu uusille asuinsijoilleen ja jotkut saattavat kaivata sinne, missä eivät ole oikeasti koskaan edes itse käyneet. Työtä riittää, mutta se on parantajalle itselleenkin raskasta. Toipuminen istunnoista vie aikaa.

Lumi on elänyt pitkään vaeltavaa, ehkä hieman levotontakin elämää, mutta pääsääntöisesti se on ollut hyvää. Hänen puolisonsa Sol on marsilainen kasvitieteilijä, jonka kanssa Lumi on saanut nähdä ja kokea paljon, elää vahvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, vaikka käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta poikkeavatkin toisistaan. Sol uskoo tieteeseen, eikä hänen ole ollut helppoa ymmärtää Lumin metafyysisempää todellisuuskäsitystä.

Nyt Sol on kadonnut, eikä Lumi saa häneen yhteyttä. Jotain suurta tuntuu olevan meneillään, mutta mitä ikinä se onkaan, se pakenee Lumin käsistä – toisin kuin muistot, jotka hän punoo yhä vahvemmin osaksi ajatuksiaan ja ymmärrystään.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet on vahvaa kerrontaa, huikea tulevaisuuden visio, surumielinen kodittomuuden, sijattomuuden ja kaipauksen kuva. Romaanissa Lumi kirjoittaa muistikirjaa, jonka sivuilla näkyy, miten muistoista ja ikävästä vähitellen rakentuu kivuliaastikin aukeava kokonaisuus. Romaanin maailma on karu, synkkäkin, muttei toivoton tai tyystin dystooppinen. Se on kuin tuntemattoman suurkaupungin melankolia, sellainen tunne, joka tulee kun istuu metrossa tai paikallisjunassa tai raitiovaunussa ja näkee ihmisten tulevan ja menevän, mutta itse ei kuulu siellä mihinkään eikä ole ihan varma, minne on edes matkalla – eikä kukaan odota missään.

Kuunpäivän kirjeet on sisällöltään kannanotto Maapallon ekosysteemin herkkyyden ja koskemattomuuden puolesta. Se on kritiikki luonnon hyväksikäyttöä ja luonnonvarojen riistoa kohtaan. Se kertoo ihmiskunnasta, kehityksestä ja ihmisen uteliaisuudesta mutta muistuttaa, kuinka kaikki kokonaisuudet ovat lopulta osiensa summa: kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ole luomakunnan herra eikä maailmankaikkeuden kuningas, vaikka niin erehtyisi luulemaan.

Hieno, mieltä ja kieltä hyväilevä kirja, haikea, karu, silti toiveikas. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Teos 2020

382 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 19. Kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden.

Jean Giono: Mies joka istutti puita

Jean Gionon 1950-luvulla julkaistu pieni novelli tai essee on yhtä aikaa ihastuttava ja harmittavan lyhyt. Sen aiheena on mies, jonka tarinan kertoja – Jean Giono itse, kenties – tapaa patikoidessaan Provencessa Ranskassa. Mies on paimen, Elzéard Bouffier nimeltään, ja hän elää lähes täysin erakoituneena yksinkertaisissa oloissa. Mutta elämäntapansa puolesta hän on kaikkea muuta kuin suppea: hän nimittäin on istuttanut jo kymmeniä tuhansia puuntaimia ja tekee sitä koko ajan lisää. Mistään ulkoisesta välittämättä, minkään häntä lannistamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kertoja palaa vanhalle seudulle ja kohtaa siellä miehen uudelleen. Sodasta piittaamatta tämä on jatkanut työtään, ja puut ovat kasvaneet entisestään. On kuin vastikään ihmisvoimin tuhotussa maailmassa olisi sittenkin jotain jatkuvuutta, jotain mihin luottaa.


"Tavallaan tämä luomisen työ näytti toimivan itsestään, ketjureaktion tavoin. Hän ei siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota, hän vain jatkoi sitkeästi omaa yksinkertaista puurtamistaan. Mutta palaillessamme alaspäin aution kylän kautta näin vielä senkin ihmeen, että purot, joissa miesmuistiin ei ollut virrannut pisaraakaan vettä, pulppuilivat nyt iloisina ja elävinä. Olihan se tämän ketjureaktion varsinainen huipennus – paluu niihin hyvin varhaisiin aikoihin, jolloin uomat vielä olivat tulvineet." (s. 47)


Mies joka istutti puita on lyhyessä mitassaan jo vaikuttava tarina, mutta silti se jättää hieman tyhjän olon. Se on ohi ennen kuin alkaakaan, eikä anna lukijalle yhtään mahdollisuutta kiirehtiä tai ahmia. Lukemassani painoksessa on Sanna Pelliccionin kaunis grafiikkakuvitus, joka lisää kirjan viehätystä esineenä.

Tarinassa on vahvan uskonnollinen painotus, joka ei minua puhutellut, kuten eivät uskon asiat muutenkaan. Sen sijaan ilahduin ekologisesta näkökulmasta ja ajatuksesta, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla kerrannaisvaikutuksiltaan suuria. Tätä mietin paljon omassa opettajantyössäni (joka toki ei sinänsä ole konkreettisesti uusien puiden istutusta, vaan pikemminkin jonkinlaista jo kasvavan taimikon huolenpitoa ja hoitoa) – siis sitä, miten ihminen voi vaikuttaa hyvässä ja pahassa moneen asiaan ja ihmiseen, jopa pitkälle vuosikymmeniä eteenpäin.

Niin ikään tuntuu hyvältä uskoa, että valtavia ilmiöitä ja massiivista pessimismiä vastaan on mahdollista jaksaa punnertaa. Että vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta, mutta jos vain silti jaksaa uskoa asiaansa, uusi elämä ja toivo ja vehreys voivat syntyä, kasvaa ja lopulta vallata alan pahalta.

Ihastuttavaa. Muistaisikohan tämän synkässä arkirealismissaan useamminkin?


Jean Giono: Mies joka istutti puita
Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Basam Books 2014
80 s.
L'homme qui plantait des arbres (1953)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjainten virrassa, Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Haasteet: Mennään metsään, Helmet-haasteen kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Helena Waris: Vedenkehrääjä

Helena Wariksen tiivis dystopiaromaani Linnunsitoja on juuri saanut jatkoa Vedenkehrääjästä. Linnunsitoja on viime syksyn oivallisimpia lukukokemuksiani ja erinomainen kirjavinkkauskirja: sen tarina on napakka, selkeä ja huikean kutkuttava. Niinpä jatko-osa sujahti lukulistalleni samantien.

Vedenkehrääjä on tarina Sazista, joka on pakon edessä lähtenyt rakkaalta majakkasaareltaan ja päätynyt aavikoituvaan Ammabariin. Koneiden vastaisen vastarintaliikkeen toimista ja hyvinvoinnista hän ei tiedä enää mitään, voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Viestintäkanavaa ei ole, sillä kyyhkysetkin ovat suurilta osin kadonneet.

Saz etsii ystäväänsä Maximiliania, jolla on hallussaan vastarintaliikkeen Ammabarin solun toimintaohjeet, tai ainakin pitäisi olla. Saz päätyy junamatkalle mantereen halki naamioituneena Maximilianin toimittamaan valeasuun: hän on olevinaan Vedenkehrääjä, kunnioitetun ja arvostetun ammattikunnan edustaja, joka osaa etsiä vettä sieltä, mistä sen luullaan jo loppuneen. Hän saa huomata asun kantamisen käyvän raskaaksi, sillä Ammabar on kuivumassa lopullisesti.

Ammabar on ollut Sazin mielessä viimeinen vapaan maailman edustaja jäljellä olevista mantereista. Kauhukseen hän tajuaa, että myös sinne ollaan rakentamassa Koneiden valvomia Kuiluja. Eikä Kuiluissa ole tilaa kaikille.

Vedenkehrääjä jatkaa Linnunsitojan tiivistä, vauhdikasta ja terävää tarinaa. Se ei selittele mitään ylimääräistä, vaan jättää lukijalle paljon pohdittavaa omin päin. Kirjan maailma on uhkaava, mutta suurin uhka syntyy omassa mielikuvituksessa, sillä Waris ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan pieniä kurkistuksia, tiedonmuruja ja vihjeitä.

Tarinassa keskeiseen rooliin nousevat yhteisön ja ihmisten toiminta, kohtaaminen ja valta. Saz on vahvasti Koneiden ja niiden mukanaan tuoman kontrollin vastainen, mutta huomaa uppoutuvansa itsekin tietotekniikan maailmaan pitkän junamatkansa aikana. Oivallisesti Waris osoittaa, kuinka monimutkaisia ja samalla hyvin yksinkertaisia omat asenteemme ja ajatuksemme ovat. Silloinkin, ja etenkin silloin, kun olemme niistä muka ehdottoman varmoja.

Vedenkehrääjä jää hyvin kutkuttavaan tilanteeseen, joten ennustan tarinan jatkuvan vielä. Ympäristön muodostama uhka, vedenpuute ja Koneet vaativat vielä selityksiä ja ratkaisuja – joko hyviä, huonoja tai vielä huonompia.


Helena Waris: Vedenkehrääjä
Otava 2018
157 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Jatkumo

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

James Rebanks: Elämäni paimenena

Aihepiiri, josta en todellakaan tiedä mitään, on lammaspaimenen elämä. Kirjastossa silmääni sattui James Rebanksin omaelämäkerrallinen teos Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta. Etenkin kirjan alaotsikko viehätti tähän aikaan kouluvuodesta – kukapa ei toisinaan kaipaisi jonkin aivan uuden äärelle, etenkin kiireisinä aikoina.

James Rebanks elää perheineen lammaspaimenena Englannin ylämailla, samassa paikassa, jossa hänen sukunsa on paimentanut lampaita jo vuosisatoja. Lampaiden vaatimukset eivät pohjimmiltaan ole suuret, mutta paimenen on huolehdittava, että niiden vuodenkierto sujuu ongelmitta. Laumat elävät pitkälti omatoimisesti tilan mailla, mutta paimenen on huolehdittava niiden astutuksesta, poikimisesta ja riittävästä ravinnosta.

Elämäni paimenena kulkee vuodenaikojen mukaisesti kesästä kevääseen. Samalla Rebanks kirjoittaa oman ja perheensä historiaa, kertoo kolhuista, joita sukupolvien ketjuun on osunut ja omasta tiestään koulupudokkaasta yliopisto-opiskelijaksi – ja lopulta suvun perinteen jatkajaksi.

Tyyli on toteava ja hivenen pisteliäs. Rebanks ei kumartele kuvia eikä totunnaisia yhteiskunnallisia ajatusmalleja, vaan kyseenalaistaa ja kritisoi. Hän kirjoittaa hyvin rehellisesti esimerkiksi omasta koulupolustaan ja sen katkeamisesta ennen peruskoulun päättymistä. Koulun asenne paimenen elämäntapaa kohtaan on Rebanksin muistojen perusteella penseä: alaa pidettiin Rebanksin nuoruudessa kuolinkorahduksissaan kituvana, eikä siihen kannattanut ainakaan opettajien mielestä panostaa. Toisaalta Rebanks lähti päältä parikymppisenä opiskelemaan yliopistoon, kun hän halusi tehdä pesäeroa perheensä historiaan. Siinä mielessä kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka mikään tie ei sulje pois toisen valitsemista myöhemmin.

Elämäni paimenena muistuttaa oivallisesti ilmiöstä, jota ei itse valtakulttuurin edustajana välttämättä huomaa tai kohtaa: marginaalisen elämäntavan yhtäaikaisesta glorifioinnista ja säälimisestä. Isossa-Britanniassa Ylämaan elämäntapa ja miljöö koetaan Rebanksin mukaan eräänlaiseksi yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, jota kohdellaan myös sen mukaan. Alueella käy paljon turisteja, eikä paikallisten asukkaiden ääntä kuulla.

James Rebanksin kirja on kiinnostavaa luettavaa aihepiirinsä puolesta, joka totisesti on erilainen elämäntapa kuin omani. Toisaalta teksti on hivenen puuduttavaa, sillä siinä ei ole suuria nousuja tai laskuja, eikä se lähde vetämään selvästi minkään teeman mukaisesti. Siitä huolimatta totean, että Elämäni paimenena tarjoaa oivallista, uutta näkökulmaa maailmaan. Se saa näkemään oman sektorin ulkopuolelle ja ehkä jopa tajuamaan, kuinka monella tapaa on mahdollista elää.


James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: ?
Gummerus 2017
279 s.
The Shepherd's Life: A Tale of the Lake District (2015)

Kirjastosta.

_______

Haasteet: 63. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Maailma voi loppua niin monella tapaa, ja niin moneksi voi loput ymmärtää. Philip Teirin uusi romaani Tällä tavalla maailma loppuu porautuu Pohjanmaan rannikolla vietetyn kesän pinnan alle kipeästi ja ilkikurisesti. Julian ja Erikin perhe suuntaa kesäksi Helsingistä Maitolahteen, Julian lapsuudenkesien maisemiin. Julian pitäisi kirjoittaa toista romaania, Erikillä on paljon lomaa jemmassa. Itse asiassa sitä on hamaan tulevaisuuteen asti, sillä juuri ennen lähtöä päättyneet YT-neuvottelut ovat tuoneet hänelle kenkää. Perheelle sitä on vaikeaa sanoa, aina voi odottaa huomiseen.

Lapset, teini-ikään tullut Alice ja pari vuotta nuorempi Anton joutuvat keksimään monenlaista puuhaa viihdyttääkseen itseään vieraassa maastossa. Naapuritilalla majaansa pitää maailmanloppua odottava ympäristöliike, jonka johdossa on Julian lapsuudenystävä Marika miehensä Chrisin kanssa. Myös Erikin maailmanmatkaajaveli Anders palaa epäonnistuneelta Vietnaminmatkaltaan Suomeen ja liittyy seuraan.

Tällä tavalla maailma loppuu on takakannen mukaan hauskanhaikea, johon määritelmään on helppo yhtyä. Kirja on kepeä muttei heppoinen, helpostiluettava ja kuitenkin huolella kirjoitettu. Viehätyin erityisen paljon Teirin tavasta kuvata hahmonsa. He ovat monipuolisia, aiheuttavat kitkaa toisilleen ja jäävät sopivalla tavalla arvoituksiksi. Näkökulman vaihtaminen, uusien tapahtumien ja puolien paljastaminen ja hillitty salaaminen onnistuvat kautta linjan.

Tapahtumat kesän kuluessa eivät ole ylen dramaattisia, ja silti niihin tuntuu kiteytyvän paljon olennaista. Avioliiton saranat narisevat monella tapaa, lapsuus muuttuu nuoruudeksi, nuoruus aikuisuudeksi. Omista muistoista on rimpuiltava irti, annettava niiden maailman päättyä omaa rataansa. Myös unelmilla on joskus tapana kohdata loppunsa, niin nytkin. Samalla luonto ja ympäristö Maitolahden ympärillä elää ja muuttuu, kuten tekee myös talo, jossa Julian ja Erikin perhe kesää viettää.

Toisaalta lopussa voi olla uuden alku, kun vanhat jäänteet ja painolastit kipataan pois. Ehkä maailma ei vielä lopukaan, ehkä jotain uutta tulee tilalle.


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Sanna Mander
Otava 2017
287 s.
Så här upphör världen (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirja hyllyssä, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 56. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Saija Nissinen: Ukinpoika

Itä-Suomen perukoilla on koski, joka on valjastettu ihmisen käyttöön, vesivoimalan voimaksi. Voimala tarjoaa työtä ja kodin monelle miehelle ja näiden perheelle, jälkipolvillekin, ihan varmasti. Atso Korpela muuttaa perheensä kanssa voimalan asuntoihin 1970-luvulla, jolloin työstä ei ollut pulaa ja uskoa tulevaan riittää. Atso itse on despootti häntäheikki, joka pyrkii lähinnä omaan nautintoonsa tavalla millä hyvänsä.

Atson poika Pasi perustaa aikanaan perheen hänkin, mutta on kaikessa erilainen kuin isänsä. Vaan voimala hänetkin vetää lopulta puoleensa. Pasin vaimo Maarit joutuu Korpelan perheen miniänä joustamaan paljon, ei vähiten voimalan vuoksi. Perhe on kuitenkin tärkein, ja Maarit ja Pasi pitävät omastaan niin hyvää huolta kuin voivat.

Maaritin ja Pasin nuorin poika Tuomas on Atso-ukin suosikkipoika pienestä pitäen. Aikuisena hän on kohonnut erinomaisten suhteiden, kyynärpäätaktiikan ja peräänantamattomuuden ansiosta Suomen poliittiseen eliittiin, pian ehkä kansainväliseenkin. Tuomas joutuu kuitenkin minuuttiaikataulujensa keskellä tekemään tiliä sukunsa historian kanssa. Kaunista katsottavaa se ei ole.

Saija Nissisen Ukinpoika on moniääninen ja voimakas sukukertomus perheestä, jossa valtasuhteet ja hierarkiat painavat maahan – tai nostavat korkeuksiin. Kukin kapinoi edellistään vastaan, mutta silti veri vetää takaisin tuttuun, yhteiseen. Ikä, aika ja väistämättömät muutokset painavat hartioita kumaraan, tuovat surua ja laajentavat perspektiiviä. Toisaalta oma katse kapenee, kun mahdollisuudet vähenevät ja polku edessä näyttää yhä tallatummalta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa pääosan saavat Atso, Maarit ja Tuomas. Vaikka Atso on vastenmielinen henkilö, Nissinen on kirjoittanut hänet eläväksi tavalla, joka ei puske lukijaa kauemmaksi. Tavallaan, hetkittäin Atsoa voi jopa yrittää ymmärtää, vaikka selityksiä ei suoraan tarjotakaan. Maarit elää elämäänsä ensin äitiyteen ja voimalavaimouteen keskittyen, sitten suruaan työstävänä, uutta kohti ponnistamista yrittävänä. Vaikka halu on suuri, on kohtalona useimmiten jäädä muiden jalkoihin.

Tuomas sen sijaan ei jää kenenkään jalkoihin, vaan tallaa itse heikot ja kestämättömät. Tuomaksen maailma avautuu minäkerronnan kautta, ja se on tyylillisestä monotonisuudestaan huolimatta sävyjä täynnä. Vallanhalu, pyrkimys eteenpäin, piittaamattomuus maailman ja yhteiskunnan rajoista – Tuomas voisi olla kirjan henkilönä kestämätön, muttei ole. Pikemminkin herää ajatus hylätystä pikkupojasta, joka koko elämänsä etsii merkityksiä, joista on joskus jäänyt paitsi.

Ukinpoika ei ole mikään ohimennen ahmaistava romaani, vaan se vaatii työstöä ja keskittymistä. Suuria teemoja on paljon, ja tietyn pisteen jälkeen väsyy vastaanottamaan enempää. Kokonaisuus on kuitenkin mietitty ja hiottu, antoisa ja vaikuttava.

Mistä me voimamme saamme? Mistä maailma? Ja kuinka kauan rattaat pyörivät sen jälkeen, kun itse on jo valmis luovuttamaan?


Saija Nissinen: Ukinpoika
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
316 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Sanna Jääskeläinen / Savon Sanomat

Siri Pettersen: Mätä

Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia

Maanantaiaamuna satuin samaan kulkupeliin muutaman työkaverin kanssa. Kerroin heille innoissani juuri loppuun lukemastani kirjasta, jossa kerrotaan käynnissä olevasta kuudennesta sukupuutosta ja maailman luisumisesta ihmisen käsissä kohti karmeaa kohtaloa. Yksi kollegoista huokasi syvään ja kysyi, oliko pakko näin maanantaiaamun kunniaksi. Oli! Ja samalla yksi sumea maanantai menetti todella merkityksensä latistavien asioiden universaalissa mittakaavassa.

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia on Pulitzer-palkittu tietokirja, joka tarttuu aiheeseen, jonka pitäisi olla ihan jatkuvasti kaikkien huulilla. Maailmassa on meneillään uskomattoman voimakas lajien sukupuuttoaalto ja biodiversiteetin hupeneminen, mutta juuri missään ei näy varoitusvaloja eikä kriisikokouksia järjestetä. Miksei? Olemme jo nyt kaulaamme myöten haisevassa sopassa, saati sitten siinä vaiheessa, jos tälle ei tehdä mitään.

Kolbert kirjoittaa napakasti ja kaunistelematta. Hän käy läpi maailmanhistoriaa himpun laajemmalla kaarella ja osoittaa, kuinka suuri vaikutus ihmisellä on ympäristöönsä ollut siitä saakka, kun esi-isämme alkoivat hallita itseään ja toisiaan yhä järjestelmällisemmin parisataatuhatta vuotta sitten. Toki läpi käydään myös dinosaurusten kuolema ja muita traagisia vaiheita, joista jäljelle jääneet todisteet voidaan lukea fossiilien ja maakerrostumien avustuksella, ja joista ei voi syyttää ihmisapinoita.

Kolbert on kirjaansa varten matkustanut paljon ja erikoisissa paikoissa. Hän on liittynyt tukimusryhmiin, tutkinut itse ja tehnyt lukemattomia vierailuja ja haastatteluja ymmärtääkseen koralliriuttoja, merieliöitä, laattatektoniikkaa, tieteenhistoriaa ja lepakkoluolia – noin muutamia mainitakseni.

Kirja etenee kiinnostavasti erilaisia jo sukupuuttoon kuolleita tai sillä tiellä vahvasti olevia lajeja teemoinaan käyttäen. Jokaisessa luvussa Kolbert osoittaa säälimättä, kuinka valtavasti homo sapiens on onnistunut ympäristöään tuhoamaan. Toisinaan tietämättään tai ajattelemattomuuttaan – annetaan sen verran armoa – mutta valitettavan usein myös ahneina ja täysin tietoisesti valintoja tehden, viimeisenkin linnun, matelijan tai nisäkkään tappaen.

Kiehtova on myös kirjan tieteenhistoriallinen kaiku, sillä Kolbert kirjoittaa esimerkiksi fossiillitutkimuksen alkuvaiheista, Darwinista ja dinosaurusten joukkosukupuuton aiheuttaneen asteroidin ensimmäisenä esiin nostaneista Luis ja Walter Alvarezista. Kauas on päästy hetkistä, jolloin fossiiliteorialle naurettiin, evoluutio koettiin puhtaaksi jumalanpilkaksi ja maailmaa pidettiin muutenkin vakaana ja valmiina paikkana. Tieto lisää tuskaa – ikävä kyllä ja onneksi.

Kuudes sukupuutto on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Se avaa aihepiiriään monelta kantilta, esittelee monen tieteenalan saavutuksia ja teorioita yleistajuisessa muodossa ja saa aikaan erinäisiä tunnetiloja. Pahalta tuntuu, mitä sitä kieltämään, mutta eteenpäin on mentävä, tavalla tai toisella. Muuten ei selviä, sen lienemme jo vähitellen oppineet.

Varmaan emme itse halua päätyä laboratorio-olosuhteissa vaivalla hengissä pidettäviksi olennoiksi panamantynkäjalkasammakoiden tapaan tai hankalasti keinosiemennettäviksi kuin pikkusarvikuonot.

Eikä sellaiseksi pitäisi päätyä minkään toisenkaan lajin.



Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentaja: Pirkko Vesterinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
367 s.
The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Arvostelukappale.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kun kirja kolahtaa, se myös kolahtaa. Emmi Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki vangitsee seittiinsä saman tien ja päästää irti vasta muutamaa päivää viimeisen pisteen jälkeen. Täyteläinen, hiottu, valmis, kokonainen.

Itäranta aloitti kirjallisen maailmanvalloituksensa Teemestarin kirjan myötä. Lukiessani sitä en ollut aivan myyty, vaikka tunnistin vahvan romaanin merkit. Tämä uutukainen taas – mitään epäselvää ei ole. Tässä on minun standardeillani mestariteos.

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu lähes eristyksissä elävälle saarelle, jota toistuvat tulvat uhkaavat. Saarta hallitsee neuvosto, joka on onnistunut kieltämään ihmisiltä unien näkemisen. Kontrolli on voimakasta ja jokaisella on yhteisössä tarkkaan määritelty paikkansa, jota pidetään huolellisesti silmällä. Eliana on Seittien Talossa elävä kutoja, joka osuu paikalle, kun talon pihalta löytyy puhekyvytön, verinen nuori nainen, Valeria. Hänen ilmaantumisensa on tapahtumaketjun purkautumisen alku. Saarella on salaisuuksia, joiden paljastaminen on rohkeimmillekin hengenvaarallista.

Itäranta kertoo tarinaansa hengästyttävän hienolla kielellä, lukijaa mukaansa houkutellen. Tarinan miljöö, vetinen kaupunki, on kiehtova ja elävä, ja sen kuvaama yhteiskunta saa niskavillat pystyyn. Samalla on helppoa uskoa, kuinka tilanteeseen on tultu ja totuttu.

Kudottujen kujien kaupungin eri tasoja jää tarkkailemaan huolella. Elementtinä vesi tulee luonnollisesti vahvasti esiin, mutta myös muut aineet ja materiaalit liittyvät tarinaan keskeisesti: tatuointimuste, vankien henkensä uhalla merestä sukeltama verikoralli, Seittien Talossa kudotut seitit ja kankaat. Kirja kutkuttaa mielikuvitusta yhtäaikaisella konkreettisuudella ja eteerisyydellä.

Unien ja mielikuvituksen voima on myös olennainen osa tarinaa. Unien näkeminen on saarella kiellettyä, ja jos joku saadaan siitä kiinni – pahimmillaan niin, kun Painaja on ihmisen kimpussa – (nerokas idea, muuten, painajaisia tuova Painaja!) on tarjolla vain yksi suunta: vangiksi Tahrattujen Taloon, tatuointi kasvoissa, ilman toivoa paluusta muun yhteisön joukkoon.

Kirja on huolella kirjoitettu ja kokonaisuudeksi rakennettu. Vieras todellisuus tuodaan liki ilman, että se selitettäisiin puhki. Tapahtumat etenevät lukijan huomion vangiten ja muodostavat tarinan, jossa on sekä ajankohtaista että ikiaikaista sanomaa. Kudottujen kujien kaupunki on kirja, jonka lukeminen on lukemisen iloa parhaimmillaan.


Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Teos 2015
335 s.

Arvostelukappale.

_____

Muiden mietteitä: La petite lectrice, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Krista/Suomi lukee

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Tämä kirja on "vainonnut" minua pitkään. Nimi on ollut mielessä ja aika ajoin se on kurkistellut kirjaston hyllyssä. Nyt lopulta päätin siihen tarttua.

Verrosen tarinassa eletään tulevaisuutta. Ilmastonmuutos on pitkällä (vai onko?), yhteiskunta on rapautunut, ihmisten turvallisuudentunne lähinnä harhaa. Tiksu on nainen, joka on valmis vaikka mihin, sillä hänellä ei ole mitään menetettävää. Ensin hän päätyy tosi-tv-ohjelmaan, jossa kokee melkoisia plastiikkakirurgisia muutoksia. Sen jälkeen on vuorossa kuumailmapallolentäjän, siruttomien ihmisten jäljittäjän ja jääkarhunpoikasten hoitajan tehtävät. Muun muassa.

Maailma on täynnä valvontaa ja ihmisten luokittelua. Jokaisella on niskassaan siru, jonka perusteella hänen liikkeitään voidaan tarkkailla ja yhteiskunnallinen asemansa määritellä. Huonoimmassa jamassa ovat siruttomat, ja heidän "metsästämisestään" saakin palkkion, jos hommaan värväytyy.

Kirkkaan selkeää on yhtä aikaa pelottava ja pelottavalla tavalla välinpitämätön. Tiksu ei juuri pohdi tekojensa tai ympäröivän maailman moraalia, hän vain tekee mitä pystyy pysyäkseen itse hengissä seuraavaan hetkeen. Mitään varsinaista eloonjäämiskamppailua hänen elämänsä ei ole, muttei sitä erityisen helpoksikaan ole tehty. Mihinkään ei voi luottaa, apua ei saa mistään, eikä solidaarisuutta juuri enää tunneta. Ihmiset turruttavat itsensä huumeilla jaksaakseen pieleen menevää maailmaa.

Kirjan maailma on hyytävä, ja samalla tarina on pohjimmiltaan jotenkin mitäänsanomaton. Tiksu vain ajelehtii tapahtumasta ja paikasta toiseen, toteaa sen minkä näkee ja kokee ja jatkaa jälleen matkaansa. Lukukokemuksestani uupui täysin kliimaksi, ja jäin miettimään, missasinko jotain vai onko tarkoituskin, että Kirkkaan selkeää on jollain tapaa kuin raportti. Niinhän sen todellisuudesta on ihmisiltäkin jo viety kaikki aito, muuttuva ja todellinen – tilalla on keinotekoinen digitodellisuus ja pään sekaisin panevat kemikaalit.

Jotain kaihertavan kiinnostavaa Verrosen tyylissä kuitenkin on, joten ilman muuta luen hänen tuotannostaan vielä muutakin. Valinnanvaraa tuntuu riittävän, ja hyvä niin.


Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2010
211 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Kirjamielellä, Sallan lukupäiväkirja, Oksan hyllyltä, Jos vaikka lukisi..., Sonjan lukuhetket, Booking it some more  

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Maailma täynnä meitä

Maailman jatkuva väestönkasvu ei ole kellekään silmiään ja korviaan auki pitävälle yllätys. Meitä on tällä planeetalla yksinkertaisesti liikaa, tällä hetkellä jo yli seitsemän miljardia.

Ihmisten suuri määrä on katastrofaalinen asia. Viemme tilaa muilta planeetan asukeilta, saastutamme elintavoillamme ympäristömme käytännössä kaikkialla, minne olemme levittäytyneet ja tuhoamme monimuotoista biodiversiteettiä jatkuvalla tahdilla.

Yhdysvaltalaisen journalistin Alan Weismanin Maailma täynnä meitä (Atena 2014) on tavallaan jatkoa hänen aiemmalle teokselleen Maailma ilman meitä (Atena 2008). Sitä en ole lukenut, mutta mieli tekisi. Ehkä lopulta olisi lohdullisempaa kuvitella tämä kaunis planeetta ilman ihmislajia.

Aivan niin pessimistinen Weisman ei kirjassaan ole. Tutkimustyö on ollut laajaa ja vienyt miestä matkalle ympäri maailman. Kirjan sivuilla vieraillaan muun muassa Israelissa, Pakistanissa, Meksikossa, Intiassa, Nigeriassa, Kiinassa, Thaimaassa, Japanissa ja Iranissa. Perimmäisenä kysymyksenä on selvittää, millä ihmisten määrä voitaisiin saada laskuun.

Väestötieteilijöiden mukaan ihmisiä tulisi olla kahden miljardin paikkeilla, jotta tilanne olisi planeetallemme kestävä. Siihen on hurjan pitkä ja lähes toivottoman oloinen matka. Monin paikoin syntyvyys on kääntynyt laskuun tai vakiintunut suhteellisen alhaiselle tasolle, mutta vielä on liikaa alueita, joilla naiset toimivat käytännössä koko aikuisikänsä synnytyskoneina, kunnes kuolevat lapsivuoteeseen tai nääntyvät muuten.

Väestötiede ja sen nimissä tehdyt kannanotot ovat tunteita herättäviä. Kuka on tarpeeksi rohkea ehdottamaan radikaaleja ratkaisuja? Kiinan yhden lapsen politiikkaa on pidetty epäinhimillisenä ja järkyttävänä, mutta toisaalta se on toiminut. Iranissa taas syntyneiden määrä naista kohden on vähentynyt jo lähes kestävälle tasolle, vaikkei valtiovalta määrää lapsilukua. Yleinen ilmapiirin muutos on riittänyt kannustimeksi. Toisaalla vähälapsiset perheet ovat pakon sanelema asia. Esimerkiksi Italiassa työn ja perheen yhdistäminen on naisille paikoin käytännössä mahdotonta.

Maailma täynnä meitä on paksu opus ja sen lukeminen on paikoin raskasta. Weismanilla on houkutteleva journalistinen tyyli ja suomennos on hyvä, mutta koska aihepiiri on painava, sen kiertely monesta eri suunnasta alkaa jossain vaiheessa rasittaa lukijaa. Kirjan keskeisen sanoman voisi tiivistää lyhyeen: koulutus ja kortsut.

Naisten kouluttaminen johtaa pääsääntöisesti aina lapsiluvun pienenemiseen. Vertaisneuvojien kouluttaminen on ehdottoman tärkeää, kun puhutaan perhe-elämään liittyvistä asioista, jotka voivat paikoin olla suuriakin tabuja. Valkoisen miehen on ihan turhaa mennä paasaamaan maaseudun lukutaidottomille miehille saati naisille ehkäisyn tärkeydestä. Vertaisilta asiat kuulee mielummin.

"Kortsut" sisältää tässä yhteydessä kaikki ehkäisymenetelmät. Kondomeja toimivampaa on naisen hoitama ehkäisy, on se sitten hormonaalista tai vaikkapa kuparikierukka. Monin paikoin maailmaa yhteiskunta ja elämä on hyvin patriarkaalista, ja voi olla, että ainoastaan miehen selän takana toimiminen mahdollistaa ehkäisyn sitä kaipaavalle naiselle. Mieskuntoa mitataan edelleen laajalti jälkeläisten määrällä, vaikka ruoka ja vesi ei riittäisi läheskään kaikille. Uskonnolla on myös usein jotain tekemistä asian kanssa: joko ehkäisy on kokonaan kiellettyä tai ylipäänsä uskotaan Jumalan haluavan yhä uusien lapsien syntyvän. "Allah pitää huolta lapsistaan", sanoo eräs kirjaan haastateltu mies, vaikka elää keskellä nälänhätää ja kuivuutta.

Ihmisluonto on kummallinen.

Weisman tarjoilee lukijalle varsin aukottoman näkemyksen väestönkasvuun. Vain katkaisemalla sen kärki ja saamalla se laskusuuntaan voimme edes kuvitella pitkää ikää ja hyvinvointia itsellemme ja jälkeläisillemme. Maapallon resurssit ovat aivan tapissa, ja jatkuvasti kasvava maatalous yhdistettynä teollisuuteen ja kaupungistumiseen johtaa siihen, ettei meille pian enää ole tilaa eikä siedettäviä elinolosuhteita.

Maailma täynnä meitä on kylmäävää luettavaa. Se iskee faktoja pöytään ja esittelee samalla kiinnostavien tutkijoiden ajatuksia, aktiivisten kansalaisten toimintaa ja tavallisten ihmisten elämää eri puolilla maailmaa. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että vain globaalilla järjen käteen ottamisella voimme vielä ehkä muuttaa kehityskulun toisenlaiseksi. Kuinka todennäköistä on, että niin onnistutaan tekemään – se on jo toinen tarina.

Joskus tieto lisää tuskaa. Tällä kertaa on vain todettava, että niin pitääkin. Väestönkasvu ja ihmislajin tuhovoima ovat aiheita, joita ei pidä unohtaa. Jotain on tehtävä.



Alan Weisman: Maailma täynnä meitä. Viimeinen yritys maapallon pelastamiseksi?
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Sam Chung / Kapo Ng / Ville Lähteenmäki
Atena 2014
557 s.
Countdown. Our Last, Best Hope for a Future on Earth? (2013)

Arvostelukappale.

Anna Lönnroth: Baselinvihreää

Anna Lönnroth: Baselinvihreää
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2014
357 s.

Arvostelukappale.


Kansainvälinen ympäristöjärjestö Zea on tehnyt vuosikausia työtä luonnonmukaisen viljelyn ja kasvinjalostuksen puolesta. Kun Alpeilla koetilaa pitänyt Zean pääsihteeri Carlo Fischer löydetään murhattuna kodistaan, tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Koska Carlo on ollut yksi Zean arvokkaan siemenpankin vartijoista, on selvää, että pankki on vaarassa. Kuka sitä tavoittelee?

Siemenpankin kaksi muuta vartijaa ovat geneveläistynyt juristi Katariina Hirvi ja italialainen biologian professori Olivia Ceccarelli. Epäilykset vievät naiset Suomeen, jossa Helsingin Zean paikallisyhdistyksen varapuheenjohtaja Benjamin sotkeutuu kuvioon omalla tavallaan. Alkaa jahti, jossa lopulta ei ole varmuutta siitä, kuka on jahtaaja ja mitä tai ketä jahdataan. Tapahtumat kuljettavat Zean jäseniä pitkin Suomea ja Keski-Eurooppaa.

Baselinvihreää on Anna Lönnrothin esikoisteos. Se on kantaaottava ja vauhdikas ekodekkari, joka kuvaa ympäristöjärjestöjen, kemianteollisuuden ja globaalin kaupan sotkuista maailmaa ja pohjimmiltaan ihmisen ahneutta ja omahyväisyyttä.

Kirja on pääsääntöisesti viihdyttävä ja otteessaan pitävä. Luvut ovat lyhyitä ja eri henkilöiden näkökulmat vaihtuvat tiuhaan. Tapahtumavyyhden monimutkaisuus herättää kirjan hahmojen epäilykset toisiaan vastaan, ja vaikka lukija pääsee jo varhaisessa vaiheessa kiinni myös murhaajan mielenmaisemaan, kirjan jännite pysyy oivallisesti yllä.

Varsinaista jännitystä Baselinvihreää ei kuitenkaan tarjoa. Se on kyllä seikkailullinen ja aika koukuttavakin, mutta lukija ei joudu missään vaiheessa rauhoittelemaan sydämentykytyksiään pelätessään päähenkilöiden puolesta. Myös loppunostatus on jäänyt puolitiehen, ja itse olisin kaivannut vielä enemmän kiperiä paikkoja. Nyt päähenkilöt pääsivät lopulta aika vähällä, ellei sitten lasketa mukaan esimerkiksi Katariinan ja Benjaminin menneisyyden haamuja, jotka selvästi painavat heitä. Valitettavasti tältäkään osin tarina ei kanna aivan loppuun asti, ja liian paljon jää vaille selityksiä.

Aihepiirinsä osalta kirja nostaa kuitenkin kiinnostavuuttaan, jota juoni ei aivan loppuun asti tarjoa. Kansainvälinen kauppa, kasvinjalostus ja kemianteollisuus osoittavat monimutkaisuutensa ja eettisten pelisääntöjen harmaan alueen laajuuden. Mitä kaikkea ollaan valmiita tekemään bisneksen kukoistuksen eteen ja toisaalta: mihin kaikkeen voimakas aatteen palo voi viedä?

Baselinvihreää on vahvasti tässä päivässä kiinni oleva, imuunsa kaappaava ja jollain tapaa varsin huoleton dekkari, jonka teksti etenee pakottamatta ja joka antaa lukijalle kiehtovan näköalan yhteen nykyajan suurimmista globaaleista yhteiskunnallisista teemoista: ruoantuotantoon.

____

Baselinvihreää on luettu myös Kirjavinkeissä, Ullan luetut kirjat -blogissa sekä Helsingin Sanomissa.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa etenen jo toiseen johtolankaan.

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma
Suomentaja: Matti Brotherus
Kansi: Flip Nicklin / Sanna Eiro
WSOY 1997
154 s.
Mundo del fin del mundo (1989)

Divariostos.


Nuori poika, vasta kuudentoista, päätyy kesäksi valaanpyyntialukselle Etelä-Amerikan vesille. Hän on Moby Dickinsä lukenut ja tietää, että laivalla, merillä, on hänen tulevaisuutensa. Merimatka Santiagosta etelään on raskas ja työntäyteinen, mutta hieno kokemus. Poika kuitenkin ymmärtää, ettei valaanpyynti ole sittenkään hänelle kuuluva tie.

Monta vuotta, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin, nyt jo varttunut mies palaa Chileen oltuaan sieltä kauan poissa. Hän on tehnyt pitkään työtä luonnonsuojelun parissa ja on saanut vihjeen japanilaisen tehdaslaivan epäilyttävistä toimista Chilen vesillä. Mies päätyy jälleen merille, sittenkin, vaikka aikoinaan muuta luuli. Mutta nyt valaiden pelastajana.

Maailman lopun maailma on pieni kirja suuresta aiheesta. Sen tarina on varsin yksioikoinen ja kieli nopealukuista. Mutta minkä maailman se lukijalle avaakaan! Eteläisen Amerikan mantereen suolainen tuuli, julmat vedet ja karu luonto hivuttautuvat tajuntaan huomaamatta, kunnes yksinkertaisesti vievät mukanaan, valtaavat ajatukset ja näkyvät edessä elävänä.

Kirja ei jää pelkäksi nostalgiaksi tai haaveiluksi, vaikka tarinan ytimenä on nuoruuden haaveen toteutuminen ja vaikutus loppuelämän valintoihin. Se on tiukasti kiinni kuvaamassaan nykyhetkessä, maailmassa, jossa on korjattavaa, muutettavaa ja pelastettavaa. Valaanpyynti, ryöstökalastus, kansainvälisten säädösten ja sopimusten kiertäminen ja luonnon monimuotoisuuteen kajoaminen nousevat teemoina esiin kirjan sivuilla. Vaikka aihepiiri on ristiriitainen ja tunteita herättävä, Maailman lopun maailma ei ole pamfletti tai saarna.

Luonto on tarinassa vahvasti läsnä. Se on monipuolinen, moni-ilmeinen, useilla aisteilla koettava kokonaisuus, samaan aikaan raaka, äärettömän jylhä ja kaunis. Sepúlveda osaa yksinkertaisin keinoin rakentaa lukijan eteen panoraaman, joka näyttää mykistävän maailman maailman laidalla ja saa ymmärtämään, miten anteeksiantamaton rikos on tuhota mitään osaa siitä.

____

Osallistun kirjalla ¡Hola! español -haasteeseen.