Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Miten ihmiselle käy, kun uni ei tule?

Huonosti.

Johannes ei ole nukkunut enää aikoihin kunnolla, ei oikein hengittänytkään. Hänen yönsä täyttävät horros ja päivänsä työ kelloliikkeen apulaisena. Elämä muistuttaa päivittäin rajallisuudestaan ja aika kuluu, sekunteina ja viisarin naksahduksina, väistämättä ja hetki hetkeltä.

Viisi vuotta aiemmin Johannes menetti rakastettunsa Aalon, jonka meri vei. Kun Johannes tapaa pitkästä aikaa Aalon veljen Antin, hän päätyy osaksi erikoislaatuista kostosuunnitelmaa. Aaloa vikitellyt liikemies ja lääkeyhtiön johtaja Sandvall on sen mukaan saatava teoistaan vastuuseen. Oliko Sandvall syy Aalon kuolemaan?

Helsinki alkaa saada outoja piirteitä, rajat haipuvat, värit muuttuvat harmaammiksi ja ihmiset ympärillä tuntuvat mustasilmäisiltä nukeilta. Kuka kukin on, mitä viisi vuotta sitten tapahtui, mitä tapahtuu nyt? Ja kuka on kauhunväreitä aiheuttava koukkukyntinen Nukkumatti?

Harvemmin pelkään lukiessani, mutta Yö ei saa tulla aiheutti sellaisen olon, että valot oli laitettava päälle myös toiseen huoneeseen ja kissa otettava kainaloon. Raevaara on luonut tarinan ja maailman, joka vääristää itsensä, muttei armahda lukijaa täydellisellä fantasialla. Pikemminkin romaani kuljettaa mukanaan yhä harhaisempaan horrokseen, siihen hetkeen, kun kontrolli pettää ja pään sisältä tuleva muuttuu totuudeksi.

Aika, silmät, uni – niistä muodostuu tämän kirjan ydin. Taidokkain liikkein Raevaara muokkaa kirjan maailmaa yhä kummallisempaan suuntaan. Yhtenä hetkenä varmana pidetty asia on seuraavassa jo romahtanut kuvitelmaksi.

Helsinkiläisenä ihailin ja kauhistelin kaupunkikuvaa, jonka kirja tarjoaa. Värit sekoittuvat toisiinsa, aaveratikat ajavat, ihmiset kulkevat sieluttomina sätkynukkeina harmailla kaduilla. Nukkemaisuus ei ole epäaitoutta vaan pikemminkin tahdottomuutta: Aalokin tuntuu kuin soittorasian ballerinanukelta, joka lakkaa olemasta kun kannen sulkee. Kuka lopulta päättää elämässään itse mistään? Emmekö kaikki ole lopulta jonkun toisen lankojen päässä?

Yö ei saa tulla värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli. Se on tarina omilta teoilta piiloutumisesta, todellisuuden hämärtymisestä ja näkemisen vaikeudesta. Joskus painajaisesta ei voi enää herätä.


Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Ulkoasu: Anders Carpelan
Paasilinna 2015
238 s.

Kirjakauppaostos.

_____

Myös Amma ja Krista ovat lukeneet kirjan.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 45. Kirja joka pelottaa sinua.

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu
Kansi: Laura Noponen
Paasilinna 2014
120 s.

Arvostelukappale.


Joku saattaisi ihmetellä, miksi tällaiset asiat kiinnostavat minua. Mutta kaikkiahan ne kiinnostavat. Ne kauhistuttavat, pelottavat, inhottavat, mutta samaan aikaan ovat äärettömän kiehtovia. Miten on mahdollista, että suojeleva rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi ja hellyys väkivallaksi? Ja kuinka mitättömistä hetkistä on lopulta kyse: Kuinka vähän aikaa, sekunnin murto-osia, tarvitaan siihen, että teosta on tullut peruuttamaton. Kuinka vähän aikaa yksi laukaus viekään. (Laukaisu, s. 43)


Vanhat luokkakaverit kohtaavat sattumalta eräänä päivänä, ensimmäistä kertaa vuosiin. Toinen on esikouluikästen kaksostyttöjen äiti ja Kerkko-nimisen miehen vaimo Pauliina, joka on ollut viemässä tyttöjä päiväkotiin, kun autosta puhkeaa rengas. Toinen sattuu paikalle, viettää hetken heidän kanssaan, ja joutuu sen myötä kauhean tapahtumaketjun yhden silmukan todistajaksi. Hän on kirjan kertoja.

Ei voida väittää, ettei mitään olisi ollut nähtävissä. Ei voida sanoa, että tapahtuma oli täydellinen yllätys.  Mutta se tapahtui. Eikä kukaan kuitenkaan arvannut.

Pauliinan ja Kerkon perhe-elämä on jo vuosia vajonnut yhä syvemmälle. Omakotitalo on jäänyt hoitamatta, kirjekuoria ei enää avata, likaiset vaatteet pestään yksi kerrallaan. Avioliitto natisee liitoksissaan työttömyyden ja masennuksen vuoksi. Se, mikä joskus oli kaunista ja hyvää, on jo kauan ollut poissa. Uteliailta katseilta piiloudutaan rapistuvan kodin seinien taakse.

Tarvitaan vain yksi horjahdus.

Tiina Raevaaran uusin teos Laukaisu on tiheätunnelmainen pienoisromaani perhesurmasta. Se imee mukaansa ensimmäiseltä sivultaan ja pitää lukijan kuristusotteessa loppuun saakka. Luin kirjan yhdeltä istumalta. En voinut lopettaa, vaikka ahdisti ja hirvitti. Oli saatava tietää.

Laukaisu käsittelee lyhyestä mitastaan huolimatta suuria teemoja. Sen keskeisin elementti on yksi vaikeimmin ymmärrettävä väkivallan muoto: oman perheen, omien rakkaimpien vahingoittaminen ja murhaaminen. Syrjäänvetäytyvän mutta tarkkasilmäisen kertojan kautta käydään läpi viittauksia todellisiin perhesurmiin samalla, kun kertoja koettaa tehdä selväksi sekä itselleen että muille, mitä tuona eräänä tiettynä päivänä tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan suhdettaan mediaan, tiedonhaluun ja tekemiinsä oletuksiin. Lööppien takana on aina todellisuus – kuinka helposti teemme päätelmämme muista ihmisistä ja pitäydymme niissä ottamatta selvää, mitä oikeasti on meneillään? Jaksammeko enää välittää muista, ja välitämmekö lopulta itsestämmekään?

Raevaara on luonut raastavan kuvauksen aivan tavallisen perheen hitaasta syöksykierteestä. Vaikka Laukaisun tapahtumat sijoittuvat vain yhteen onnettomaan päivään, lukijalle muodostuu kuva elämästä, jonka ei olisi pitänyt mennä näin. Eikö jotain olisi pitänyt olla tehtävissä? Miksei kukaan välittänyt, puuttunut? Kirjailija ei anna vastausta, vastuu on lukijan. Onko tarinan herättämä reaktio lopulta vilpitön? Vai onko se juuri sitä, mitä tragedioiden viihteellistäminen väistämättä synnyttää: tekopyhää jeesustelua sympatiaa esittävän kauhistelun nimissä, vaikka oikeasti haluaa vain saada lisää, saada vastauksia, saada tyydytystä uteliaisuuteensa?

Kirjailija leikkii myös lukijan ennakko-oletuksilla ja -luuloilla ja pyörittää tätä moneen suuntaan, herättää epäilyksiä, sammuttaa ne, herättää uudelleen. Millä perustein oletamme asioiden olevan niin kuin ne ovat, muodostavan tietynlaisia tapahtumaketjuja ja kuvioita? Millä perustein tuomitsemme muut – ja lopulta itsemme? Jos kaikki on päivänselvänä edessämme, miksi toimimme niin kuin toimimme – eli yleensä käännämme päämme ja vaikenemme?

Laukaisu on raastavaa luettavaa. Sen henkilöt eivät ole sympaattisia, vaan kaikessa rumuudessaan paljaita ja otteensa menettäneitä. Kirjan kuvaama perhe on niin rikki, että lukijan sydän särkyy, mutta samalla niin uskottava, ettei omien tunteidensa kanssa voi jäädä piehtaroimaan.

Teos on vahva, omaääninen ja vaikuttava. Se on upea kokonaisuus, hengästyttävä ja pysäyttävä.

Se, mikä lopulta laukaisee kaiken, voi olla aivan edessämme.