Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau – kotona Sveitsissä

Liisa Helve-Sibaja on maahanmuuttaja, jollaisesta millään uudella kotimaalla ei pitäisi olla pahaa sanottavaa: korkeakoulutettu, työhaluinen, keskiluokkainen. Neljätoista vuotta vierailla mailla, siis Sveitsin taivaan alla, ovat väistämättä vaikuttaneet häneen. Ruokakulttuuri, perhe-elämä, naapurusto ja oma kotikylä ovat tuttuja, oma identiteetti on jo suomalais-sveitsiläinen, vaikka passi pysyykin härmäläisenä.

Silti välillä tuntuu siltä, että vain kelluu fonduepadan pinnalla ja katselee kaikkea ulkopuolelta.

Onko se ihmekään? Vaikka suomalaiset ovat suhteellisen siistejä, Sveitsissä siisteys nousee useampaan potenssiin. Jopa kierrätyslehdet on solmittava tietyllä lailla, jotta naapurit eivät valita. Kuri ja järjestys – ne pitävät ihmisen tiellä, etenkin Sveitsissä.

Helve-Sibaja on toimittaja, ja hän on vahvasta kotiäitikulttuurista huolimatta pyrkinyt työskentelemään edes jonkin verran, vaikka onkin äiti ja vaimo. Suurimman osan arjesta täyttävät sveitsiläisen mallikkaaseen tyyliin erilaiset kotiäidin tehtävät: pyykkipäivä, toripäivä, imuripäivä, retkipäivä... Kotona on oltava ruoka valmiina koululaisen lounasaikaan, mikä rajoittaa päiväohjelmaa olennaisesti. Ja tietenkin on muistettava kaikki se sosiaalisten piirien pyörittely ja asioiden hoitaminen. Hausfraun työ ei lopu koskaan!

Hausfrau – kotona Sveitsissä on mainio makupala. Sen rakenteena on näennäisesti yksi viikko kotiäidin elämästä, mutta toki sisällössä mennään kauemmas ja laajempiin aiheisiin kuin kunkin viikonpäivän kodinhoidolliseen teemaan. Helve-Sibaja kertoo elämästä Sveitsissä samaan aikaan houkuttelevasti ja kriittisesti. Elämä ei ole aina herkkua edes pyhän pankkisalaisuuden luvatussa maassa, kuten se ei ole missään muuallakaan.

Kaikenlaiseen maahanmuuttoöyhötykseen suhteutettuna Hausfrau on mukavaa luettavaa. Sillä mamuhan Helve-Sibaja perheineen on, eikä missään määrin koeta sitä peittää tai pyydellä anteeksi. Toisaalta heillä on asema, jossa on neuvotteluvaraa: maahan on tultu miehen töiden vuoksi, kansalaisuuden saa, kun itse lähtee prosessia pyörittämään, eikä varsinaista pelkoa alkuperäisväestön vihasta ole. Näennäisestä helppoudesta huolimatta vieraassa maassa on tehtävä kompromisseja ja kestettävä epäselvyyksiä, joihin kotimaassa ei törmäisi. Niistäkin Helve-Sibaja kirjoittaa.

Kuten todettua, kirja on hyvä välipala. Ei se mitenkään erityisen mieleenpainuva ole, ja paikoin olisin kaivannut terävämpää otetta (esimerkiksi imuroinnin hankaluuden kuvailu ei ehkä ole varsinaisesti kiinnostuskiikarieni polttopisteessä), mutta ilokseenhan tällaista hyvin kirjoitettua päiväkirja- tai blogityylistä tekstiä lueskeli.

Hausfrau valaa uskoa siihen, että ulkomailla on mahdollista pärjätä, mikään ei ole kiveen hakattua (paitsi ehkä sveitsiläinen markkina- ja ulkoilupäivä) ja elämä kyllä kantaa, kun antaa sen tehdä niin. Kyse on tietenkin globaalissa mittakaavassa äärimmäisen etuoikeutettujen ihmisten muuttoliikkeestä ja identiteettikriiseistä, mutta en lähtisi niitäkään vähättelemään. Jokainen elää omaa elämäänsä omassa viitekehyksessään, joka on yhtä arvokas kuin muutkin – ja totta juuri minulle.


Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau – kotona Sveitsissä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2015
194 s.

Kustantajalta.

_____

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit

Kirjankansibingon kalkkiviivoilla onnistun kannen fonduepadan avulla ruksaamaan ruudun Ruoka, ja saan samalla aikaiseksi neljännen ja viidennen bingon!

Haasteaika päättyy tänään. Tuloksenani on siis viisi bingoa kesän aikana luetuista kirjankansista. Ei huono!

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Alkaa olla sillä tavalla, että olen menettänyt sydämeni Terhi Rannelalle. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, vetäviä ja raikkaita. Niissä ei pönötetä, saarnata tai sekoilla. Huippua!

Jäämeri, jäähyväiset ja minä on Kerttu ja Mira -trilogian kolmas osa. Aiemmista osista olen kirjoittanut täällä ja täällä. Nyt minäkertojaksi pääsee Miran ystävä Ilari, joka on liikuntavammainen mutta sitäkin energisempi nuorukainen. Ilari on houkutellut Miran ja Kertun sekä veljensä Valtterin road tripille pohjoiseen: reitti kulkee Tampereen ja Rovaniemen kautta Kilpisjärvelle, Norjan Lappiin ja Inariin. Matkan varrelta Volvon kyytiin poimitaan myös Ilarin netti-ihastus Heta, jossa on ihmeellistä Lapin taikaa ja muitakin salaisuuksia...

Matkakertomuksena kirja toimii erinomaisen hyvin. Teksti kulkee osin Ilarin minäkerrontana, osin kaikkien mukana olevien matkapäiväkirjamerkintöinä. Ääni on uskottava ja hauska, juuri riittävän kepeä muttei ärsyttävästi höttöinen.

Rannela käsittelee myös vakavia asioita: erilaisia vähemmistöjä ja nuorenkin ihmisen tielle tulevia vastoinkäymisiä ja esteitä. Pidän kirjailijan tavasta yhdistää syvällisempiä teemoja rentoon meininkiin. Toisella tavalla rakennettuna tarina voisi käydä ahdistavaksi ja painavaksi, saarnaavaksikin. Nyt se on juuri sopia yhdistelmä isoja asioita ja nuoruuden iloa.

Porukka kohtaa matkansa varrella monenmoista, joista esimerkiksi akuutti rahapula nosti vinon hymyn lukijan kasvoille. Niinhän se menee, että matkabudjetti on ihan järkevä homma, vaikka kovin tylsältä ja aikuismaiselta tuntuukin. Pankkitilin pohjan häämöttäessä joutuu itse kukin vähän nieleskelemään. Matkaseurueen yhteishenki on mainio, heidän kanssaan voisi olla varsin mukavaa matkustaa. Kukaan ei pingota ylettömästi, ja erilaiset luonteet solahtavat hyvin yhteen – vaikka kyllä välillä kipunoikin.

Luulen, että Terhi Rannelan tyylissä on yksinkertaisesti jotain niin aitoa ja vilpitöntä, että se kolahtaa varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellekin. Tarinan jännite säilyy loppuun asti, lukeminen on mieluisaa ja lopun tullessa henkilöistä eroaminen haikeaa. Ilokseni kirjan lopussa on pieni katsaus tulevaan. Tulee olo, että vanhoille tutuille käy varsin mukavasti.

Suosittelen Rannelan tuotantoa lämpimästi. Onneksi hän on tuottelias kirjoittaja, ja minulla vielä monta lukukokemusta odottamassa.


Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2010
217 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain,

Kirjankansibingosta ruutu Sininen ja kolmas BINGO!

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg on jotenkin kumma kirjailija. Selvästi arvostettu, kiistämättä menestynyt, melkoinen tarinaniskijä. Nyt kahden luetun kirjan jälkeen (Lumen tajun luin viime syksynä) en menisi vielä vannomaan, että olen minkään sorttinen fani. Kieltämättä uteliaisuuttani ei vielä ole aivan tyydytetty, joten vähintään luen vielä Norsunhoitajien lapset, jonka olen jossain vaiheessa ostanut edullisena e-kirjana. Ja miksen lisääkin, ken tietää.

Susanin vaikutus on vauhdikas, kiehtova ja häiritsevä romaani. Sen päähenkilö Susan Svendsen on huippufyysikko, naimisissa säveltäjä Labanin kanssa ja teini-ikäisten kaksosten, Thitin ja Haraldin, äiti. Svendsenin perhe elää jonkinasteista tanskalaista unelmaa tyylikkäässä talossaan hyvällä Kööpenhaminan alueella. Perheen jäsenet ovat kuitenkin melkoisia persoonia sekä luonteeltaan että erilaisilta taipumuksiltaan. Susanilla esimerkiksi on kyky saada ihmiset uskoutumaan itselleen ilman sen suurempia voimainponnistuksia.

Susan ja Harald ovat joutuneet perheen Intian-matkalla vaikeuksiin, mutta apu tulee yllättävältä taholta. Heidät luvataan kuljettaa diplomaattisessa suojassa takaisin kotiin, jos Susan vain suostuu auttamaan erikoisessa tehtävässä. Hänen tulee selvittää, missä ovat huippusalaisen, jo lakkautetun Tulevaisuuskomission jäljellä olevat paperit. Komissio perustettiin 1970-luvulla ja se koostui Tanskan terävimmistä aivoista. Mitä pidemmälle selvitystyö pääsee, sitä varmemmaksi käy, että komissiolla oli todellakin monenlaiset avaimet käsissään. Sen jäsenet tuntuivat tietävän kaiken.

Kirjassa on melkoisen raakaa väkivaltaa, ja Susanin näkökulman kautta tarkasteltuna se saa oudon, kelmumaisen suojan ylleen. Veri lentää ja luita katkotaan, mutta Susan ei tunnu olevan oikein moksiskaan. Hän on aika persoonallinen tapaus, hyvin analyyttinen ja objektiivinen, ikään kuin maailma olisi hänelle aivan pelkkää fysiikkaa ja sen lainalaisuuksia. Ehkä se onkin.

Høeg kirjoittaa vimmalla. Tarina etenee paikoin poukkoillen, paikoin hidastellen, mutta koko ajan se tuntuu tempoilevan eri suuntiin. Lukija saa olla tarkkana uusien käänteiden ja esiin nousevien henkilöiden kanssa – verkosto on melkoinen, eikä siitä paljasteta kuin pieni pala kerrallaan. Yhteiskunta, jonka Høeg on tarinaansa rakentanut, on hyytävä ja kuitenkin tuttu. Ehkä näin tehdään jo jossain, ja miksei tehtäisi: valta, raha ja itsekkyys vievät niitä hallussaan pitävät porttien ja aitojen taakse, turvakameroiden suojaan, omaan maailmaansa. Muilla ei ole väliä.

Poliittinen valtapeli tuntuu välillä puhkikalutulta aiheelta. Toisaalta se ei vanhene koskaan, koska se on totta koko ajan. Høegin valtapeli on vielä raaempi, sillä sitä peilataan tanskalaista hyvinvointivaltiota ja sen illuusiota vasten.

Susanin vaikutus on kirja, joka viihdyttää ja samalla ärsyttää. Se on ristiriitainen lukukokemus, mutta saa silti kääntämään aina vain uuden sivun esiin. Ja vielä yhden.


Peter Høeg: Susanin vaikutus

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Jussi Karjalainen

Tammi 2015

426 s.

Effekten af Susan (2014)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Lukutoukan kulttuuriblogi, Ullan Luetut kirjat, Leena Lumi, Nannan kirjakimara, Kujerruksia

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa Tanska saa kolmannen suorituksen.

Kirjankansibingosta ruutu Fiktiivinen hahmo.

       

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa on ansiokas, kriittinen ja monipuolinen teksti- ja artikkelikokoelma, jolle on (valitettavasti) aiheensa puolesta tilausta koko ajan monestakin eri syystä. Se on kirja, joka ei pyytele anteeksi valitsemaansa puolta, mutta samalla se on kirja, joka ei ylly pamfletiksi tai saarnaksi. Ymmärrettävästi laaja kirjoittajajoukko – kaksikymmentä eri alan ihmistä – aiheuttaa sen, että tekstit poikkeavat tyyliltään ja lähtökohdiltaan toisistaan huomattavasti. Nähdäkseni se on etu, sillä aihepiirikin on laaja.

On mahdotonta tiivistää tätä kirjaa blogitekstiksi, enkä halua edes yrittää sitä. Eläimet yhteiskunnassa toteaa ykskantaan, ettemme näe eläinten arvoa riittävän korkeana kohdellaksemme niitä poikkeuksetta hyvin ja oikein tai edes johdonmukaisesti. Tätä tuskin voi kukaan yrittää kieltää. Kirjassa kysytään muun muassa, miksi sama eläin (vaikkapa kettu tai minkki) saa eläintarhassa reilusti tilaa temmeltää, mutta turkistarhalla sille riittää vain pieni häkki. Ja miten voimme perustella molemmat ratkaisut "lajityypillisinä ympäristöinä"? (Oma vastaukseni: emme mitenkään. Turkistarhaus on käsittämätön ja täydellisen turha elinkeino, joka tulisi kieltää.) (En ole myöskään eläintarhojen ystävä.)

Eläimiä lähestytään kirjassa monelta kantilta. Kirjoittajat pohtivat niitä mediassa, taiteessa, uskonnossa, aktivismissa, tieteessä, filosofiassa – ylipäänsä yhteiskunnassa sen eri lohkoilla. Erityisen ansiokkaana pidän Noora Kotilaisen artikkelia "Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa", joka kaivautuu syvälle lihateollisuuden markkinoinnin kaksinaamaisuuteen ja tekopyhyyteen.

Tällaista kirjaa blogissa käsitellessään on kai "pakollista" avata hieman omaa suhtautumistaan eläimiin. Lopetin punaisen lihan syömisen 12-vuotiaana, enkä ole siihen sen jälkeen koskenut kuin yhden käden sormilla laskettavina kertoina maistaessani esim. rosvopaistina mökillä tehtyä lammasta.  Moneen vuoteen en syönyt broileriakaan, mutta nykyisin syön sitä silloin tällöin. Kalaa olen syönyt aina paljon, lähisuvussani on intohimoinen kalastaja, joka on tuonut lähiruokakalaa pöytään. Maitotuotteita käytän myös, ja juusto on pahin ja paras viholliseni ja suurien intohimojeni kohde. Sen sijaan maitoa sellaisenaan en juo.

En ole eläintuotteiden suhteen todellakaan mikään "puhdas pulmunen", enkä sellaiseksi pyrikään. Nähdäkseni luonnon kiertokulussa toisten olentojen syömiselle on oikeutuksensa (riistolle, hyväksikäytölle, kidutukselle ja huonolle kohtelulle ei ole). Teen ja toimin, niin kuin parhaaksi näen, ja myönnän myös olevani mukavuudenhaluinen (ja ristiriitainen, kyllä, sitäkin). En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt lähes raivoisaa intohimoa, jolla jotkut sekasyöjät ovat suhtautuneet tekemiini valintoihin – joita en edes juuri tuo esiin! Huomattavasti enemmän olen kokenut lihansyöjien painostusta ja propagandaa kuin vegaanien koskaan. Se hämmentää, etenkin siksi, että yleisempi tapa on pitää vegaaneja jonkinlaisina oman asiansa paasaajina. Omat kokemukseni väittävät muuta.

Lisäksi minulla on lemmikkinä 10-vuotias kissarouva (yllä kuvassa). Miksi ajattelen, että kissani on jotenkin arvokkaampi kuin se broileri, jonka saatan syödä tai se ahven, jonka lautaselleni paistan? En tosiaan tiedä vastausta. Eläimet yhteiskunnassa pohtii tätäkin – ja saa lukijansa miettimään. (Sivuhuomautus: Minuun ovat aina vaikuttaneet jotenkin erityisen paljon ne anekdootit Karjalan evakoista, joissa pieni lapsi on joutunut jättämään vaikkapa sitten sen kissan taakseen ja muistaa sen eron kipeyden edelleen vanhuksena. Eläinsuhteilla on tärkeä paikkansa maailmassamme.)

Eläimet yhteiskunnassa oli hyvä lukukokemus, vaikka saikin minut potemaan huonoa omatuntoa. Tai oikeammin: se oli hyvä lukukokemus juuri siksi. Tekstit ovat hyvin rakennettuja ja rajattuja, ja pidän teoksen moniäänisyydestä ja poikkitieteellisyydestä (ja -taiteellisuudesta). Ainoastaan sitä harmittelen, että luulen tämän kirjan kuluvan lähinnä sellaisten ihmisten käsissä, joille se ei ehkä ole ensisijaisen keskeistä luettavaa. Yritäpä saada vannoutunut lihansyöjä lukemaan mitään tällaista, veikkaanpa vaikeaksi.

Vaikka tietenkin ihmisen suhde eläimiin ja eläinten suhde yhteiskuntaan on paljon muutakin kuin ravintoketjullisia tekijöitä. Niihinkin Eläimet yhteiskunnassa antaa näkökulmaa ja pohdittavaa. Suosittelen tutustumaan itse.


Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa
Kansi: Ninni Kairisalo
Kuvitukset: Stina Riikonen
Into Kustannus 2015
363 s.

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Leena Lumi, Tiede-lehti

Kirjan omat sivut

Kirjankansibingosta ruutu Eläin (ja samalla toinen valmis bingo).

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi on mitä oivallisinta luettavaa, kun on aikaa ja halua upota pitkälinjaiseen ja runsasväkiseen tarinaan. Kirja kuljettaa lukijaa mukanaan lähes 100 vuoden mittaisen ajanjakson. Ihmiset muuttuvat, mutta paikat pysyvät varsin paljon samoina. Ollaan Lontoossa ja sen lähistöllä, kartanoissa ja niiden liepeillä, autoissa ja puutarhoissa.

Vieraan lapsi alkaa kesästä 1913, kun runoilija Cecil Valance saapuu vierailulle ystävänsä ja rakastettunsa George Sawlen kotikartanoon Two Acresiin. Homoseksuaalisuus on tietenkin tabu, eikä kukaan muu tiedä nuorukaisten suhteesta. Georgen pikkusisko Daphne ihastuu Ceciliin, ja kun tämä jättää jälkeensä pitkän, arvoituksellisen ja polveilevan runon Daphnen vieraskirjaan, on historiaa taas kirjoitettu. Runosta tulee kuuluisa, etenkin kun Cecil kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja saa ylleen tarunhohtoisen viitan.

Tarina etenee alun kesästä hyppäyksittäin aina 2000-luvulle asti. Jokaisessa osiossa mukaan tulee uusia ihmisiä, ja vanhoista tutuista kuullaan hippunen joko suoraan tai sivulauseissa. Lukija pääsee mukaan 1920-luvun ylhäisiin seurapiireihin, keskiluokkaistuvampaan maailmansodan jälkeiseen aikaan, vuosisadan loppupuolen vapaamieliseen ilmapiiriin ja uuden vuosituhannen haasteisiin. Pyörivä piiri ei ole turhan pieni, vaikka lopulta kaikki tuntuukin henkilöityvän Cecil Valanceen ja häneen jossakin suhteessa olleisiin ihmisiin ja näiden jälkeläisiin ja hännystelijöihin.

Henkilöhahmoista kiinnitin erityistä huomiota Georgeen, josta tulee historian professori ja säädyllinen aviomies. Georgen suhde vaimoonsa on kiehtova: luulen, että heidän avioliittonsa on puhtaan platoninen ja molempien (mahdollinen) eroottinen kiinnostus kohdistuu omaan sukupuoleen – jos välttämättä siihenkään. Hollinghurst jättää monia kysymyksiä auki ja antaa lukijan itse päätellä tai kuvitella loput.

Toinen rasittavan kiinnostava hahmo on Paul Bryant, joka päätyy osin sattuman kautta osaksi Cecilin perhepiiriä ja alkaa lähes pakkomielteisesti tutkia runoilijaa mullistava elämäkerta mielessään. Paljoon hän taipuukin, ehkä liikaan, mutta lopulta elämäkerta julkaistaan.

Vieraan lapsi on monisyinen ja massiivinen romaani. Se on yhtä aikaa houkutteleva ja laahaava, hauska ja jaaritteleva. Hollinghurstilla on teräviä huomioita ja sujuva kynä, mutta en kiistä, etteivätkö sivukaupalla jatkuvat yhden illallisen ja jokaisen henkilön pienimmänkin eleen ja ilmeen kuvailut olisi jossain vaiheessa alkaneet haukotuttaa.

Omalla tavallaan romaani on kärkevä ja rakenteeltaan harkittu ja hiottu. Samalla se kuitenkin tempoilee vastaan, eikä päästä nauttimaan tarinansa koko annista, sillä paikoin se on vain tolkuttoman tylsä ja jankkaava. En myöskään päässyt aivan jyvälle siitä, miksi tarinan suurena koukkuna oli jälkipolvien pyrkimys selvittää, mikä Cecil Valance oli miehiään, kun se oli lukijalle selvää alusta alkaen.

Ehkä Hollinghurstin pyrkimyksenä on osoittaa elämäkertatutkimuksen perimmäinen mahdottomuus. Ei toisesta ihmisestä voi koskaan löytää mitään lopullista totuutta. Arvoitukseksi hän jää, oli kyse suurmiehestä, esivanhemmista tai tavallisesta keskinkertaisuudesta. Ja onneksi niin on – että meillä jokaisella on lopulta suoja muiden kaiveluja, uteluja ja pakonomaista ymmärrystä vastaan.


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Perttu Lämsä / Rodney Smith
Otava 2012
523 s.
E-kirja
The Stranger's Child (2011)

Oma ostos.

______

Muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Leena Lumi, Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Luettua, Illuusioita, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Ilselä, Kirjojen parissa, Mustikkakummun Anna, Sonjan lukuhetket

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Maisema ja saan ensimmäisen bingoni! JIHUUUUU!!!

Leena Krohn: Erehdys

– Ei ole historiaa, mies toisti, mutta nyt matalasti kuin haluaisi uskoutua. – Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä ja suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua! (s. 56)

Kaaokselta vaikuttaa myös tämänhetkinen kotimainen media, kun seuraa kansanedustaja Olli Immosen kirjoittelun herättämiä aaltoja. Olli on mennyt ja tuhrinut merkkinsä ehkä paperin sijaan internetiin, ja toiset lukevat. Historiaan tämäkin tulee väistämättä jäämään, vähintään poliittisten kohujen historiaan. Jos sitäkään lopulta on olemassa, ken tietää.

Leena Krohnin uudesta romaanista Erehdys sain maistiaisia jo viime syksynä, kun olin kuuntelemassa kirjailijaa Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa Lavaklubilla. Esiintymisen voi halutessaan katsoa täältä. Krohn luki tuolloin vielä kirjoitusvaiheessa olleesta kirjastaan muutaman pätkän, jotka vakuuttivat jo silloin.

Nyt kun luin koko kirjan yhteen menoon, oli jälleen päädyttävä siihen yksinkertaiseen päätelmään, että Leena Krohn on nero. Erehdys on tiivis romaani, jossa ei ole sanaakaan ylimääräistä. Se kertoo juuri sen, mistä on päättänyt kertoa: muistamisen ja muistetun kirjoittamisen problematiikasta, unohtamisesta, muistojen vaillinaisuudesta ja ihmisen epätäydellisyydestä oman elämänsä kuviteltuna herrana.

Kirjan kehyskertomuksessa kirjailija E lähtee vieraaseen kaupunkiin kirjaston järjestämään kirjailijailtaan, jossa hän lukee ääneen otteita laajasta tuotannostaan vuosien varrelta. E on hieman salamyhkäinen, joskin vähitellen avautuva henkilö – kirjan teemaa selkein sävelin toisintava hahmo. Tapahtuma on jo alkumetreiltään kankea, eikä tunnelma parane, mitä pidemmälle aika kuluu. Yleisöä ei tunnu juuri kiinnostavan, mitä E lukee, ja jos kiinnostaakin, enemmän yksityiselämän asiat tai vastaukset, joita kirjailija ei mitenkään voi antaa.

Kehyskertomuksen sisällä on novelleja ja otteita E:n romaaneista, jotka kaikki jollain tapaa kietoutuvat muistamisen ja muistojen ympärille. Osassa tunnelma ja miljöö ovat jollain tapaa dystooppisia – ollaan epäilemättä jossain tulevaisuudessa – ja osa taas on tuttua tässä hetkessä ja ajassa. Teknologian kehitys, ihmisen muuttuminen massaksi ja identiteetin lipuminen yhä häilyvärajaisemmaksi ovat myös teemoja, joita Krohn E:n kirjoitusten kautta käsittelee.

En ole sen puhtaampi pulmunen kuin päätteisiinsä uppoutuneet ihmiset Erehdyksessä ovat. Olen aivan liian kiinni tietoliikenneyhteyksissä, kännykässä, sosiaalisessa mediassa. Ja tiedän sen. Pyrkimys koneiden käytön vähentämiseen herää aika ajoin – ja nuutuu lähes saman tien. Olo on ristiriitainen, sillä periaatteessa haluan tempoilla irti "tahmeasta mediasta", ja kuitenkin pidän internetiä ja erilaisia yhteydenpitokanavia relevantteina ja keskeisinä tämän ajan tuotteina ja palveluina, joiden käyttämättä jättäminen on vähintäänkin epämukavaa.

Olin viikonlopun mökillä saaressa Pohjois-Karjalassa. Netti toimii siellä kyllä, mutta rajallinen määrä energiaa (=aurinkopaneeli) toimi tehokkaana tietoliikennetekniikan säännöstelijänä. Vaikka välillä livahdin sosiaaliseen mediaan ja uutissivuille, oli kännykkä kuitenkin hyvin helppoa jättää mökkiin, kun grilliruoan laittaminen, halkojen hakkaaminen, huussin korjaaminen ja ilta-auringossa kalliolla istuminen ja kaislojen kahinan kuunteleminen olivat sen vaihtoehtoja.

Ehkä meidän aikamme ihmisten on vain kyettävä tekemään valintansa: käyttämään teknologiaa kun sitä tarvitsee ja haluaa, ja toisaalta irrottautumaan, kun on sen aika.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa. (s. 154)

Leena Krohn: Erehdys

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2015

155 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Reader, why did I marry him?, Donna mobilen kirjat, Lukupino, Kannesta kanteen, Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Täysien sivujen nautinto, Sivu sivulta, Opus eka

Kirjankansibingosta ruutu Abstrakti kuvio (eikä vieläkään bingoa, mutta ihan kohta, ihan kohta...)

        

Kaksi kelvollista kesädekkaria

Lukaisin viime viikolla kaksi hieman kevyempää dekkaria, jotka tarjoilivat oikein mukavaa kesäviihdettä ja aivonystyröiden kutinaa. Kaipasin jotain hieman vähemmän väkivaltaista kuin Tyttö ja rotta, joten Agatha Christie oli varma valinta. Kåre Halldénin Samppanjaruhtinaan olin napannut kirjastosta mukaani lähinnä kannen perusteella.

Christie vie lukijan totuttuun tapaan kinkkisten ongelmien äärelle. Tässä kirjassa ei tavata Hercule Poirotia eikä neiti Marplea, vaan oletan kirjan kaikkien henkilöiden olevan vain yhden kerran tuttavuuksia. Rakkauskirjeiden salaisuudessa on mukana sekä hyvin yksityisiä ihmissuhteita että kansainvälisen politiikan kiemuroita, sillä Herzoslovakian valtio on kokemansa vallankumouksen jälkeen varsinainen höyrykattila, mikä heijastuu myös Ison-Britannian ulkopolitiikkaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chimneysin kartanoon, jossa tapahtuu murha. Onko kyse poliittisesta väkivallasta vai henkilökohtaisista kaunoista? Mikä merkitys on pinolla hieman kummallisia rakkauskirjeitä? Entä onko kartanon maille todella kätketty suuri timantti? Pääosassa voi sanoa olevan salaperäisen maailmanmatkaajan Anthony Caden, joka päätyy osaksi tapahtumia kenties aivan sattumalta. Tietenkin.

Rakkauskirjeiden salaisuus on oikein oivallista Christietä, vaikken toki mikään suuri tai pienikään asiantuntija hänen tuotantonsa osalta ole. Lukiessa oli hauska koettaa arvuutella juonenkäänteitä ja syyllisiä, missä en toki taaskaan onnistunut lähestulkoon laisinkaan. Viehättävä miljöö lisäsi kirjan viihdyttävyyttä, ja jotenkin sitä lukiessa unohti sen olevan kirjoitettu jo 90 vuotta sitten. Christien kirjoissa on jotain varsin ajatonta ja siinä mielessä modernia: ne kyllä uppoavat lukijaan 2010-luvullakin oikein hyvin.

Kåre Halldénin Samppanjaruhtinas on lähes 90 vuotta Christien kirjaa nuorempi teos. Sen pääosassa on ruotsalainen turisti Harald Poppe, joka on lähtenyt ryhmäviinimatkalle Ranskan Champagneen, ja päätyy kepoisen lomailun ja samppanjanmaistelun sijaan keskelle suoranaista rikosaaltoa. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun muuten rauhallisella alueella tapahtuu henkirikoksia. Viehättävän punapään Isabellen kanssa onkin sitten kiehtovaa koettaa löytää ratkaisua arvoituksellisiin kuolemiin, ei vähiten Isabellen isoisän, kuuluisan kellarimestarin Anselme Guidotin murhaan, jota poliisi väittää itsepintaisesti itsemurhaksi.

Samppanjaruhtinaan tarinaan sisältyy myös historiallinen perspektiivi, sillä tarinan ja murhien juonteet yltävät toisen maailmansodan saksalaismiehitykseen asti. Mukana on niin perhekaunoja, menneitä suhteita, salaisuuksia kuin samppanjatalojen välistä kilpailuakin. Ja lukija saa kuin ohimennen melkoisen katsauksen samppanjan ihmeelliseen maailmaan, mikä on siitä ikävää, että se herätti välittömän halun saada jotakin kuplaista juotavaa kirjan ohelle (joskin tällä kertaa tyydyin itse vain vissyyn).

Samppanjaruhtinas on ehkä lopulta hieman liian höttöinen makuuni, että se iskisi muulloin kuin hetkellä, jolla haluan vain ahmaista jonkin välipalaopuksen. Kiinnostava miljöö ja hauska taustateema (kuohuviini!) antavat paljon anteeksi sille, että esimerkiksi kirjan henkilöt ovat aika, no, epäuskottavia. Kirja on kirjoitettu nelisen vuotta sitten ja uskon sen kuvaavan kirjoitusaikaansa, joten siinäkin mielessä on hieman höpsöä, että esimerkiksi nettiyhteyden löytäminen on kirjassa aika ajoin jotenkin ylitsepääsemättömän haastavaa. Päähenkilöt käyttäytyvät myös varsin irrationaalisesti (esimerkiksi Isabellesta on hankala uskoa, että hän olisi juuri menettänyt rakkaan isoisänsä väkivaltaisesti), mutta toisaalta ilman sitä tällainen kirja ei saisi jännitettään. Pari pösilöä sivuhahmoa on myös mukana, ehkä he olisivat voineet olla ihan himpun verran uskottavampia konnuudessaan ja ääliömäisyydessään...

Yhtä kaikki molemmat lukemani dekkarit ovat aivan kelvollista kesä- ja miksei muutakin luettavaa. Eivät ne mitään unohtumattomia lukuelämyksiä ole, mutta pakkoko sellaisia olisi muka aina saadakaan – eihän mikään enää tuntuisi silloin miltään!



Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus
Suomentaja: Kirsti Kattelus
Ulkoasu: Raimo Raatikainen
WSOY 1985
278 s.

The Secret of Chimneys (1925)

Omasta hyllystä.


Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: ?
Tammi 2013
398 s.

Champagneführern (2011)

Kirjastosta.


_______

Rakkauskirjeiden salaisuudesta muualla: Jokken kirjanurkka, Oksan hyllyltä

Samppanjaruhtinaasta muualla: Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta, Lukuneuvoja, Kirjakompassi

Osallistun Halldénin kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella. Christien kirjalla avaan Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -haasteen.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Punainen (eikä vieläkään yhtään bingoa!).

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Olen käynyt Kööpenhaminassa kolme kertaa. Kahdesti täysin turistina, kerran kaupunkiin muuttaneen ystäväni luona enemmän paikallisessa hengessä. Kööpenhamina on mielestäni upea paikka: elävä, ystävällinen, kaunis, luokseen kutsuva.

Submarino kuvaa Kööpenhaminaa, joka on kaikkea muuta.

Se on tarina siitä nurjasta puolesta, elämästä, jolle ei edes anneta kunnon mahdollisuuksia. Se kertoo väkivallasta, rikoksista, huumeista, addiktiosta, virheistä ja peloista. Kirjan päähenkilöinä ovat veljekset, jotka joutuivat kasvamaan alkoholistiäidin kanssa ilman, että kukaan olisi koskaan kyennyt tai halunnut huolehtia heistä. Veljesten lapsuusmuistoja varjostaa pienimmän veljen kuolema, joka ei ollut heidän syytään ja kuitenkin oli.

Nick on veljistä vanhempi ja vasta vapautunut vankilasta väkivaltarikostuomionsa suoritettuaan. Hän asuu asuntolassa, yrittää päästä yli vanhasta suhteestaan, elää kolikosta ja oluttölkistä toiseen. Nickin pikkuveli on huumekoukussa, mutta yrittää olla hyvä isä pienelle pojalleen. Hänen suurin pelkonsa on, että poika viedään pois. Pojan äiti on kuollut huumeisiin, ja isä ja poika ovat aivan kahdestaan. Päiväkodin hoitajille on esitettävä kaiken olevan hyvin ja elämän normaalia. Niinpä Nickin veljen on potkut saatuaan ryhdyttävä johonkin uuteen: diileriksi.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Siltä Nickin ja hänen veljensäkin elämä vaikuttaa. Pelkältä kidutukselta, räpiköinniltä päivästä toiseen. Nickin elämää määrittävät viha ja selvittämättömät sotkut. Veli taas on heroiinin kiduttama ja orjuuttama. Bengtsson kirjoittaa huumeaddiktiosta niin elävästi, että se tekee kipeää.

En yleensä oikein syty huumekirjoille tai -elokuville. Olen ehkä pitkään ajatellut kokeneeni niitä tarpeeksi. Onko vielä uutta nähtävää, kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt fiktiivisesti läpi piikki käsivarressaan kuolevat, itseään seuraavan annoksen vuoksi myyvät, tärisevät ihmisrauniot? Tai rikolliset kuviot, joissa huumeet liikkuvat isommilta kihoilta pienemmille, velkataakkoja ja väkivaltaa kasvattaen?

Submarinoa ei oikein voi sanoa raikkaaksi kirjaksi, mutta jollain tapaa se kuitenkin on sitä. Bengtsson kirjoittaa henkilöihinsä elämää – ehkei sellaista elämää kuin keskiluokkainen ja keskimääräinen kansalainen haluaisi lukea, mutta elämää yhtä kaikki. Nick ja hänen veljensä ovat miehiä, joita oikeasti on. He elävät siellä, missä pystyvät ja tekevät sen, minkä voivat. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikkeivät myöskään pyri "parannukseen" tai muutokseen.

Submarino on yhtä aikaa raskasta ja laadukasta luettavaa. Se vie aiheineen syvälle, eikä se anna armoa tai tuo auringonvaloa lukijalle. Tarina on otettava vastaan sellaisena kuin se on: rumana, kolhuisena, ehdottoman aitona.


Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomentaja: Päivi Kivelä
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2015
447 s.
Submarino (2007)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakaruselli, Kirjasähkökäyrä

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon (Siluetti).

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelän uusin teos Tyttö ja rotta oli ehdottomasti kesän lukulistallani ja kyttäsinkin sitä kirjastosta jo hyvissä ajoin, varaus oli tehtynä ennen kuin kirjaa oli edes kirjastoon hankittukaan. Trilogian avausosan luin alkuvuodesta ja tykästyin Järvelän vauhdikkaaseen ja armottomaan tarinankerrontaan.

Kotkalainen Metro on liuennut Suomesta Ukrainan kautta Berliiniin. Hän on jättänyt jälkeensä melkoisen sotkun, eikä ole päässyt edelleenkään yli rakastettunsa Rustin kuolemasta. Berliinissä Metro on liittynyt ystävänsä Koskelon ja Ukrainasta mukaan tarttuneiden venäläisten graffitimaalarien Vorkutan ja Aljoshan kanssa paikalliseen graffitijengiin, Jäärottiin. Porukka asuu puoliksi puretussa kerrostalossa kaupungin itäosassa ja tekee yhä uskaliaampia maalauskeikkoja johtohahmonsa Kielletyn ideoimana ja patistamana.

Jäärottien ura saa kuitenkin kolauksen, kun yksi pettää, kaksi kuolee ja kaksi viimeistä päätyy yhdistetylle pako- ja kostomatkalle kohti Kotkaa.

Tyttö ja rotta on kovaa menoa ja mäiskettä. Välillä tekee pahaa, mutta eteenpäin on mentävä. Järvelä koukuttaa lukijansa, ja etenkin loppua kohden edetessään tarina saa ihmettelemään, mitä vielä voi sattua (ja mihin ihmistä satuttaa). Ja paljon voi.

Kirja jättää tarinalle tilaa jatkua vielä reilusti päätösosan verran. En uskalla edes kuvitella, kuinka veriseksi se vielä yltyykään. Epäilemättä melkoisen, sillä Metrolla on vielä paljon hampaankolossa ja uusia vihollisia niskassaan.

Järvelä ei totisesti jätä lukijaa kylmäksi. Metron kautta pääsee tarkastelemaan maailmaa, jolta mielellään sulkisi silmänsä. Nuori nainen, jota on potkittu monella tapaa päähän, ja joka ei ole missään määrin anteeksiantavaa sorttia, herättää levottomuutta ja ahdistustakin. Metrolla on syynsä olla vihainen, ja vanha kauna ruokkii onnistuneesti uutta. Metro ei tunnu olevan tasapainossa minkään kanssa – vähiten itsensä. Kai sitä toivoisi, että sellaisella peräänantamattomuudella varustettu ihminen voisi löytää muitakin tapoja ilmaista itseään kuin vihata maailmaa ja vandalisoida sitä.

Joskaan en pidä graffiteja yksiselitteisesti vandalismina, eivätkä ne sellaisina esiinny kirjassakaan. Kaupunkitilaa saa ja tulee ottaa haltuun myös tavoilla, joihin virkamies ei suostu leimaansa lyömään.

Lisäansiota lukukokemukselle toi myös ulkokirjallinen ulottuvuus. Vietin nimittäin nyt päättyvällä viikolla neljä päivää Berliinissä, ja vieläpä osin aivan samoissa Friedrichshainin maisemissa, joissa Metrokin kirjassa taivaltaa. Ihan yhtä uskaliaita reittejä ei tullut omalla reissulla käytettyä (esimerkiksi Warschauer straßen aseman ratapihaa tyydyin ihailemaan tyynesti vain ylikulkusillalta), mutta oli hauskaa palata tuoreena mielessä olevaan ympäristöön kirjan sivuilla.


Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2015
248 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjakaapin kummitus, Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Kaupunki, vaikka ihana Berliini onkin saanut vain pikkiriikkisen tilan kannen alakulmasta.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Kesällä ihmisen on hyvä lukea kevyttä. Vaikka voi kesällä lukea raskastakin, jos mieli tekee. Minä kaipasin kesäkuun viimeisiin hetkiin jotain, no, kesäistä ja kepeää, ja muistelin aivan oikein, että yksi Katja Kallion romaani oli vielä minulta lukematta. Kuutamolla oli jonkinlainen lohtukirjani joskus – olen lukenut pokkarini niin monta kertaa, ettei se meinaa pysyä enää kasassa – ja Sooloiluakin on sen verran hauska, että olen senkin muutamasti lukenut. Karilla jäi yhteen lukukertaan, vaikkei mitenkään huono sekään ollut. Kertaalleen lukeminen vain on nyt minulle se normaali tila kirjojen suhteen.

Säkenöivät hetket oli ihan toisenlaista Kalliota kuin aiemmat lukemani. Se on historiallinen romaani sijoittuen 1910- ja 1930-luvuille ja pääasiassa Hankoon. Hyvästi siis 2000-luvun alun helsinkiläiset ihmissuhdekuvioineen! Ihmissuhteita toki Säkenöivissä hetkissä on, niistä sen tarina versoaa.

Aluksi ollaan kesässä 1914. Konttoristi Inga on teini-ikäisen tyttärensä Ellyn kanssa viettämässä kesää Hangon kylpylähotelli Bellevuessa. Inga ei ole tehnyt elämässään niin kuin oppikirjat ja siveyskäsitykset määräävät, mutta on onnistunut kasvattamaan Ellyn jo aikuisuuden kynnykselle, valmiiksi lähtemään omille siivilleen. Kesä on sujunut hyvin, mutta saa kaaosmaisen päätöksen, kun huhut ja uutiset sekoittuvat ja maailmanpolitiikan tapahtumat rävähtävät kylpylävieraiden päälle.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Elly on naimisissa hankolaisen kalastajaperheen pojan, sittemmin kivenhakkaajaksi ryhtyneen Theon kanssa. Perheen kolme tytärtä ja poika ovat eloisia tapauksia, ja etenkin kaksi vanhinta tytärtä Harriet ja Beata aiheuttavat äidilleen miettimistä, joskin eri syistä. Sisarusten välillä on kiihkeä viha-rakkaus-suhde, jolla on omanlaisensa seuraukset – merkittävät kaikille.

Oikeastaan Säkenöivät hetket on kirja, jonka juonesta ei kannata kauheasti etukäteen tietää. Se ei ole mikään mysteeri- tai salaisuusromaani, mutta sen aukipunoma tarina pääsee oikeuksiinsa, kun siitä saa nauttia ilman suurempia ennakkoluuloja. Kirja ei edes ole erityisen juonivetoinen. Sen kuvaamien ihmisten elämät vain soljuvat eteenpäin, aukeavat ja sulkeutuvat, yhtyvät ja eroavat.

Kallio osaa kirjoittaa perhesuhteista ja elämän valintahetkistä osuvasti. Säkenöivät hetket on ehdottomasti naisten kirja siinä mielessä, se kertoo ennen kaikkea naisista: naisen elämän vaihesta, käännekohdista ja vain naiselle mahdollisista ihmissuhteista kuiten äitiydestä, tyttären roolista ja siskosten välisestä suhteesta. Ehkei se tarjoa mitään sellaista, mitä ei jo olisi joskus kerrottu, mutta se saa kuitenkin viihtymään kanssaan ja uppoutumaan merituulen halkomaan rannikkokaupunkiin, jossa ihmiset ovat hetkestä toiseen loppujen lopuksi aina kuitenkin yksin.


Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2013
413 s.
E-kirja

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lumiomena, Koko lailla kirjallisesti, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Kirjamuistikirja, Kirjan jos toisenkin, Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Luetut, lukemattomat     

Kirjankansibingosta ruutu Keltainen.

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Klarissa on lähtenyt kesäksi kaupungista Saimaalle. Hän on vuokrannut pienen huvilan Piiliniemestä, yksityisestä saaresta, jonka naapurisaarena on jylhä Variskallio. Klarissan tarkoituksena on kesän aikana kirjoittaa ja selvittää, mitä hänen avioliitolleen Mikaelin kanssa on tapahtumassa tai pitäisi tapahtua. Parin lapset ovat jääneet isän kanssa kaupunkiin – Klarissan rauha on rikkumaton.

Kunnes hän kohtaa kesänaapurinsa, Variskallion isännän Olavin, joka on charmantti yliopistomies. Kaksi yksinäistä kesänviettäjää löytää seuraa toisistaan, juodaan drinkkejä ja istutaan iltaa, tunnelma väreilee. Kun joukkoon liittyy Olavin poika, parikymppinen Cédric, alkaa kuvio totisesti kiristyä.

Samalla saari huokuu omaa tunnelmaansa. Sillä on historia ja sillä on sielu. Kuumat kesäkuun päivät ja painostavat yöt tuovat uhkaa, jota on mahdotonta päästä karkuun.

Kesäinen illuusioni on tiivis, ylimääräisestä tavarasta karsittu lukuelämys. Sen lyhyeen mittaan mahtuu kuitenkin yllättävän paljon, ja kirjan tunnelma on taitavasti rakennettu. Tämän mittaisessa romaanissa ei ole aikaa jäädä pohjustamaan, on mentävä suoraan asiaan. Saimaan normaalia trooppisempi alkukesä puskee kirjan sivuilta esiin niin, että lukijallekin tulee hiki, vaikka kirjaa lukisi sateisessa kesäkuisessa Helsingissä.

Kirja on myös varsin jännittävä. Luin sen juuri ennen mökkireissua omaan saareeni, ja täytyy todeta, etten ehkä olisi halunnut lukea sitä paikan päällä. Kesäinen illuusioni on omanlaisensa "luontokirja", sillä luonnolla on siinä keskeinen rooli, mutta sen kuvaama luonto ja metsä eivät ole yksinomaan lohdullisia, päin vastoin. Uhkaa on sekin, mitä ei näe tai osaa tulkita. Ja nimenomaan juuri se.

Klarissa lähtee kesänviettoon suurin odotuksin, onhan hänen tarkoituksenaan selvittää, mitä oikeastaan elämälleen ja perheelleen tekisi ja miksi. Suunnitelma tuntuu jo alunperin turhan suureelliselta, ja Klarissa huomaa pian, että saaren arkirutiinit kuljettavat päiviä eteenpäin huomaamatta. Kirjoittaminen meinaa jäädä, pohdiskeluun ja metsän rapinan kuunteluun taas on aikaa vaikka kuinka.

Kesäinen illuusioni sekoittaa totta, kuvitelmaa, pelkoja ja toiveita. Epävakaa elämäntilanne saa ihmisen herkistymään sekä ulkopuolelta että omasta itsestä kumpuaville ärsykkeille – todellisille tai keksityille – ja sen kirja kuvaa kiehtovasti. Illuusio on aina harhaa.


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2015
165 s.

Oma ostos.

_____

Toisaalla: Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu

Kirjan herkullisesta kannesta nappaan Kirjankansibingoon ruudun Pariskunta.

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ester Nilsson rakastuu. Taas.
Ester Nilsson rakastuu niin, että jalat menevät alta. Taas.
Eikä mikään järki pakota Ester Nilssonin päätä, kun rakkaussuhde alkaa. Taas.

Viime vuonna ilmestyi ruotsalaisen Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä, joka niin sanotusti humahti meikäläisellä huppuun. Olin onnellinen tietäessäni, että Esterin tarina jatkuisi vielä.

Tällä kertaa Esteristä tulee pahamaineinen toinen nainen. Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, joka on ikävä kyllä naimisissa, eikä missään nimessä aio jättää vaimoaan. Suhde Esterin kanssa kyllä sopii, vaikka meneekin aikaa, ennen kuin sellaisen olemassaolo voidaan myöntää edes itselleen.

Ja sitten on luvassa soutamista ja huopaamista, salaisia tapaamisia, romanttisia illallisia, autolla ajamista, hotelliöitä, tekstiviestejä ja eroja.

Voisi ajatella, ettei tällaisesta tarinasta voi saada enää mitään raikasta irti. Mutta voi pojat, kyllä siitä voi. Andersson on niin terävä, suorastaan viiltävä, kuvatessaan aikuisten tempoilua tunteidensa vietävänä, että kirjaa lukee hykerrellen. (En tiedä lukisiko, jos olisi itse mukana jossain samantapaisessa sörsselissä, mutta se jää toivottavasti kokematta.)

Suomennos on jälleen merkittävässä roolissa: se on mainio. Anderssonin napakka tyyli välittyy suomeksi tavalla, joka lähes hengästyttää. On kuin kuuntelisi kirjoituskoneen iskuja tai morsetusta. Tyyli on lähes reportaasimainen, ja se sopii tarinaan kuin nakutettu. Vailla henkilökohtaista vastuuta on kuin antropologinen seikkailu, se antaa mahdollisuuden tarkastella tukholmalaista sivistyneistöä ja kulttuurikermaa ulkopuolelta ja samalla kuin tuttuja moikkaillen. Hykerryttävää.

Yksi Anderssonin kirjojen vahvuus on naiseus. Hänen kuvaamansa naiset – pääosin siis Ester, mutta myös muut – ovat itsenäisiä, vahvoja ihmisiä, jotka toki ovat tunteidensa vietävissä hölmöyksiin asti, mutteivät kuitenkaan heittäydy totaalisesti niiden matkaan. Rakkauden huumasta huolimatta on tehtävä työt, kirjoitettava, tavattava ystäviä, hoidettava rutiineja, joita itsenäinen elämä tuo mukanaan. Eikä ole puhettakaan, että niistä luovuttaisiin edes Elämän Suuren Rakkauden äärellä. Ystävien välinen solidaarisuus on myös vahvaa, eikä sitä murra mikään – miehet kaikkein vähiten.


Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2015
332 s.
Utan personligt ansvar (2014)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Lumiomena, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon, josta ruksaan ruudun Kengät.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Perheoikeuteen erikoistunut tuomari Fiona Maye ratkoo päivittäin työssään kinkkisiä ongelmia. Hän kohtaa raadollisia avioeroja, surullisia huoltajuuskiistoja, ahneutta, välinpitämättömyyttä, lasten hyvinvoinnin laiminlyöntiä ja toki myös kiintymystä. Kaikesta tästä hänen on kulloinkin pystyttävä tekemään lapsen hyvinvointia tukeva, kohtuullinen päätös ja annettava tuomionsa.

Siinä missä 60 ikävuotta saavuttanut Fiona on työssään rautainen ammattilainen, kotona on hiertymää senkin edestä. Eräänä iltana Fionan puoliso, muinaishistorian professori Jack, ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuorempaan naiseen. Lapsettomaksi jäänyt pariskunta on elänyt yhdessä pitkään vakavaraista, tyydyttävää elämää. Mutta nyt jotain on pielessä.

Jackin ilmoituksen jälkeen Fiona kohtaa töissä vaikean tapauksen. Vain piirua vaille 18-vuotias jehovantodistajapoika Adam sairastaa kuolettavaa leukemiaa, johon ainoa hoitokeino on verensiirto – josta sekä Adam itse että hänen vanhempansa uskonsa vuoksi ehdottomasti kieltäytyvät. Fionan on punnittava tarkkaan, mikä on lapsen oikeus ja missä menee uskon, aikuisuuden ja päätösvallan raja.

Ian McEwan on jälleen rakentanut tiiviin, jännitteisen tarinan, joka pitää koukussaan alusta loppuun. McEwan on yksityiskohtien ja merkityksellisten hetkien mestari: hänen tarinoissaan kaikella on väliä. Fiona on upea henkilöhahmo, ja niin on myös Adam.

Kirjan tunnelmaksi jää jostain syystä eräänlainen hämäryys ja Iso-Britannian syksy. Fiona ja Jack oleilevat hämärässä kodissaan (ylellisessä, toki), vain pienten valonlähteiden äärellä. Työssään Fiona on kirkkaiden valojen kohteena, mutta silti on kuin sumuvaippa valuisi kaiken yllä. Tunnelma on yhtä aikaa jotenkin hyytävä ja kutkuttava. Fiona on väistämättä eräänlaisessa käännekohdassa, niin kuin suurin osa hänen työssään kohtaamista ihmisistäkin on.

McEwan tarttuu isoihin teemoihin, mutta ei lähde sivupoluille niiden kanssa. Tämä romaani on hioutunut juuri tällaiseksi, ja se on tällaisena hieno lukukokemus. Se on tarkka, huolellinen ja kuitenkin se hengittää, kulkee omaa tietään ja ottaa lukijan mukaansa hetkiin, joissa kaikki olennainen tapahtuu – sattumalta vai tarkoituksella, se jää tulkittavaksi.


Ian McEwan: Lapsen oikeus
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Corbis
Otava 2015
217 s.
The Children Act (2014)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mari A:n kirjablogi, Kuuttaren lukupäiväkirja, Reader, why did I marry him?, Nannan kirjakimara, Luettua, Lukutuulia

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan Monta henkilöä. 

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Antti Arnkilin esseitä lukiessa minut valtasi syvä rauha. Tuntui, kuin olisin kuunnellut pehmeällä äänellä käytyä keskustelua, jossa ei ole tarpeen korottaa ääntään, sanoa pahasti tai mennä henkilökohtaisuuksiin. Kaikki tarvittava saadaan sanottua kohteliaasti, yhteisymmärryksessä.

Lauantaiesseet on yhdentoista tekstin kokoelma, joka kattaa aiheillaan populaarikulttuurin eri osa-alueita, kirjallisuutta, valtavan tietosanakirjahankkeen, ystävän kuoleman ja lapsuuden kesät. Kirja on yhdenlainen ajankuva, siihen on helppo hypätä mukaan.

Arnkil houkuttelee lukijan mukaansa tutustumaan aiheisiin, joihin ei välttämättä ole muuten tullut törmänneeksi. Tai olenhan minä nyt vaikkapa Foo Fightersiin törmännyt, mutta en ole koskaan sen kummemmin kiinnostunut. Olen musiikin suhteen nihkeä: minulla on pari suosikkibändiä ja -laulajaa, joita olen kuunnellut teini-ikäisestä, mutta muuten musiikinkuunteluni menee lähinnä "mitä nyt on tarjolla" -linjalla. Musiikin teknisestä puolesta en tiedä mitään, enkä haluakaan tietää. Ja silti luin Dave Grohlin taide -esseetä varsin innoissani.

Hilpeyttä herätti teksti 1657 kertojaa. Siinä Arnkil kirjoittaa WSOY:n entisen johtajan Yrjö A. Jäntin suurhankkeesta, Suomen sanasta, johon koottiin "kansalliskirjallisuutemme valiolukemistoa" lähes 15 000 sivun verran 1657 eri kirjoittajalta keskiajan lopulta 1960-luvulle. Projekti tuntuu mielettömältä, mutta Arnkil kertoo siitä kiehtovasti, naureskelematta.

Kokoelman kaksi viimeistä esseetä, Reko ja Reunassa, ovat haikeita ja kuitenkin toiveikkaita. Arnkil teki yhteistyötä ja ystävystyi Reko Lundánin kanssa, ja essee kertookin ystävyydestä ja sen menettämisestä. Lukijassa se herätti hingun tarttua Lundánin teoksiin ja sen aionkin tehdä kesän kuluessa. Reunassa taas kuvaa lapsuuden kesiä niin kutkuttavasti, että lukiessaan toivoisi pääsevänsä mukaan tuohon porukkaan. Tuollaisia kesäpaikkoja pitäisi olla kaikilla, tuollainen ystäväporukka ja lapsuus.

Arnkilin esseet ovat maukkaita makupaloja. Niitä on helppo lähestyä ja niitä on helppo lukea. Vaikkeivät kaikki aiheet olisikaan entuudestaan tuttuja, lukiessa hymisee tyytyväisenä. On miellyttävää lukea tekstiä, joka ei yritä mitään ylimääräistä, vaan on sellaisenaan jo tarkkaa, älykästä, viihdyttävää ja kiehtovaa.

Yleisö vaatii lisää!


Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Ulkoasu: Aleksi Salokannel
Siltala 2014
175 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara, Donna mobilen kirjat, Juon mustetta, Luetut, lukemattomat, Sivulauseita, Ihminen välissä

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Rakennus.

Khariton: Kallirhoe

Pulahdus antiikin aikaan tekee ihmiselle silloin tällöin ihan hyvää. Asko Sahlbergin Herodes oli minulle jysäyttävä lukukokemus vähän aikaa sitten, joten teeman ja aikakauden parissa tuntui luontevalta jatkaa. Tulipa sitten luettua modernin historiallisen romaanin jälkeen aitoa antiikin ajan kreikkalaista kirjallisuutta.

Khariton on kirjailijana varsin tuntematon. Hän eli jossain vaiheessa kahta ajanlaskun ensimmäistä vuosisataa ja toimi mitä ilmeisimmin Afrodisiaksen kaupungissa asianajajan kirjurina. Siinä se. Hämmentävää ja ihastuttavan salaperäistä.

Kallirhoe on lähes kokonaisena säilynyt, ehkäpä maailman varhaisin (rakkaus)romaani. Äärimmäisyydet kieltämättä kiinnostavat, joskin suhtaudun varauksella moisiin määritelmiin.

Luin tarinaa uteliaana. Se on tosiaan rakkaustarina, jossa on useampi osapuoli. Nimihenkilö Kallirhoe on sotasankarin tytär, joka avioituu Khaireasin kanssa. Khaireas on komea urheilijanuorukainen, vahva, ansioitunut ja äkkipikainen. Harkitsemattoman väkivallan seurauksena Kallirhoen luullaan kuolleen, ja hänet haudataan arvolleen sopivasti. Kallirhoe kuitenkin havahtuu hereille, kun haudanryöstäjät häiritsevät sinetöidyn kammion rauhaa. Hänet kaapataan merille ja myydään orjaksi mahtavalle Dionysokselle, joka tosin häkeltyy Kallirhoen kauneudesta niin, että haluaakin tämän vaimokseen. Khaireas päätyy sattuman kautta lähes samoihin seurapiireihin ja melkoinen soossihan siitä seuraa. Ja vähän sotaa egyptiläisten kanssa, useampia kansankokouksia, jumalille uhraamista ja sen sellaista.

Kallirhoe on aika kiehtova tarina, ja samalla se on melkoisen yksitoikkoinen. Suuri on tunteen palo ja Kallirhoen kauneus niin jumalaista, että kaikki miehet lakoavat hänen edessään. Tunteiden edessä ollaan valmiita mihin vain: itsemurhaan, väkivaltaan, kostoon, sotaan. Väsyttävää.

Antiikin Kreikan demokratia nousee hauskasti tarinassa esiin. Kaikenlaisista asioista järjestetään yhteisiä turinatuokioita, joissa päätöksiä tehdään enemmistön kannan mukaisesti, on kyse sitten sotaan lähdöstä, vetäytymisestä tai epäilyttävien henkilöiden ristiinnaulitsemisesta. Aina on aikaa torikokoukselle.

En voi sanoa ihastuneeni tähän antiikin aikaiseen romaaniin erityisen paljon. Luin sen puhtaasti uteliaisuudesta, ja jos se ei olisi erityislaatuisuudessaan (eli iäkkyydessään) ollut niin kiehtova, kesken olisi jäänyt. Mutta tulipahan seikkailtua hetki Välimeren seudulla suurien tunteiden vietävänä.


Khariton: Kallirhoe
Suomentaja: Maarit Kaimio
Ulkoasu: Marjaana Virta
WSOY 1983
193 s.
Χαιρέας και Καλλιρρόη (n. 50–150 jaa.)

Kierrätyskirja. Kiitos Taika.

______

Muualla: Hyönteisdokumentti, Pois työpöydältä

Pidemmän aikaa jumissa ollut Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee nyt Kreikkaan.

Kirjankansibingosta ruksautuu toinen kohta, Piirroskuva.

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

"...samaan tapaan kuin Toni Morrison..."
"...kielessä voi kuulla kaikuja Toni Morrisonin runollisuudesta..."
"...En muista, milloin olisin viimeksi lukenut mitään yhtä liikuttavaa, lukuun ottamatta Toni Morrisonin teoksia..."

On siinä naisella lähtökohdat. Suora vertaaminen Toni Morrisoniin, joka lienee kaikilla mittareilla yksi merkittävimpiä nykykirjailijoita.

Ayana Mathisin kirjan Huonetta ja sukua luettuani on todettava, että joko kuuloni on heikentynyt huomattavasti tai sitten niitä Morrisonin kaikuja ei ole. En löytänyt Mathisin kirjasta mitään "Morrisonmaista". No, se toki kertoo mustasta naisesta perheineen, siinä kohdataan rasismia ja sen naiset ovat – tai ainakin näyttävät olevan – vahvoja, mutta siinä se. Ei jokainen uusi musta naiskirjailija voi olla "uusi Toni Morrison". Ja miksi ihmeessä edes pitäisi?

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vihaisemmaksi tulin takaliepeen Morrison-viittauksista. Mathis on lahjakas kirjoittaja, hänellä on etenkin lyhytproosan jekut hanskassa ja tarina kasvaa kuin kerä sivu sivulta. Mutta antakaa Mathisin herranen aika olla Mathis!

Huonetta ja sukua on kertomussikermä alun alkujaan georgialaisesta Hattiesta, joka muuttaa 1920-luvun alkupuolella läpirasistisesta syvästä etelästä liberaalimpaan pohjoiseen, Philadelphiaan. Hattie nai Augustin ja he alkavat saada lapsia, joita syntyy vuosien mittaan tusinan verran. Siinä missä August on pelimies ja taivaanrannanmaalari, Hattie on turhankin tiukasti jalkansa maassa pitävä, lähes tunnekylmä nainen. Lapset kasvavat siinä ohella kuka mitenkin.

Jokainen kirjan luku on nimetty Hattien ja Augustin jälkeläisten mukaan, ja luvut kertovat ensisijaisesti heistä. Samalla muodostuu kuva vanhemmista ja toisista sisaruksista, koko perhekudelmasta. Aikaa kuluu yli viisi vuosikymmentä.

Kerrontatekninen ratkaisu on nokkela, mutta heikentää kirjan romaanimaisuutta. Minusta kyse on pikemminkin toisiinsa liittyvistä novelleista, niin suuresti ne eroavat toisistaan ja niin paljon luottavat lyhytproosan ratkaisuihin. Hattien jälkeläiset eivät tunnu olevan järin onnellisia, ja harva heistä on edes erityisen mukava ihminen. On kuolemaa, surua, fyysistä ja psyykkistä sairautta, väkivaltaa, virheitä, sotaa, eroja, syntymää. Paljon ehtii tapahtua kirjan aikana, mutta kokonaisuus pysyy kasassa Mathisin otteessa.

Vaikka perheelle ei tunnu kovin hyvin käyvän, tarina ei vello kurjuudessa. Tyyliltään se on pikemminkin toteava: näin voi käydä, halusit tai et. Toisaalta se on myös paljas. Tarinan ihmiset eivät ole miellyttäviä, vaan viettiensä, tapojensa, sairauksiensa ja pelkojensa orjia. Kenellä mörkö on peliaddiktio, kenellä viina, kenellä vieraat sängyt. Äiti-lapsisuhteessa on myös korjattavaa, paljon.

Sirpaleisesta rakenteestaan johtuen tarinan jännite ei aivan pysy yllä loppuun asti. Huonetta ja sukua jättää paljon kertomatta – ihan hyvä niin – mutta samalla lukija ei oikeastaan sitoudu tarinaan. Se vain kulkee eteenpäin, kunnes lopulta päättyy. Selittelemättä, pokkaamatta, hymyilemättä.


Ayana Mathis: Huonetta ja sukua
Suomentaja: Helene Bützow
Ulkoasu: Stephanie Frey / Martti Ruokonen
WSOY 2014
279 s.
The Twelve Tribes of Hattie (2012)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjaston Kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan Luetut kirjat, Hengityskeinu

Avaan tämän myötä Kirjakaapin kummituksen kesähaasteen: Kirjankansibingon ja ruksaan ensimmäisenä ruudun "Valokuva".