Helmet-haasteen kohta "Olympialaisista kertova kirja" aiheutti päänvaivaa ensisilmäyksellä. Vaikka tykkäänkin katsoa yleisurheilua – etenkin olympialaisia – televisiosta, urheilusta lukeminen taas on hyvin kaukana epäkiinnostavien aiheiden listalla. Onneksi satuin joltain vinkkilistalta bongaamaan Enni Mustosen Metsäkukkia asvaltilla, jonka luvattiin vievän mukanaan Helsingin olympiakesään 1952.
Näin kävikin, mutta kirjan aikajänne on kokonaisuudessaan yhtä kesää pidempi. Kauppaneuvos Somerin tytär Eeva on päässyt ylioppilaaksi ja yliopisto-opinnot kutsuvat. Ennen sitä on kuitenkin luvassa pitkä kesä Helsingissä. Eevan ja saman kylän tytön, ompelijaksi kouluttautuneen ja syksyksi harjoittelupaikan hattuliikkeestä saaneen Koivikon Sirkan vuokranantaja, Eevan täti Kristiina, pestaa neitokaiset olympiastadionin kanttiiniin kesätöihin. Siellä itse kukin kohtaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä: Sirkka eloisan sähkö- ja sirkusmiehen Erkin ja Eeva taas Unkarin jalkapallojoukkueen huoltomiehen Istvánin.
Metsäkukkia asvaltilla seuraa Eevaa ja Sirkkaa olympiakesästä nelisen vuotta eteenpäin. Kuten arvata saattaa, nuorten naisten elämässä tapahtuu noina vuosina suuria asioita ja käänteitä. Surulta ja huolelta ei vältytä, mutta välkähtelee mukana elämäniloakin ja aikuistumisen tuomaa vastuuta. Maailmanhistorian suuret tapahtumat kulkevat kohinana taustalla, ei vähiten kirjan loppuhuipennuksena oleva Unkarin kansannousu vuonna 1956, johon Eeva ja István tempautuvat.
En ole aiemmin lukenut Kirsti Mannisen a.k.a. Enni Mustosen kirjoja, vaikka hän toki on kirjailijana minulle tuttu. Metsäkukkia asvaltilla osui käteen mökkilukemiseksi, ja se olikin siinä tehtävässä oikein erinomainen. Ahmaisin kirjan järven rannalla istuskellen, sivut kääntyivät haipakkaan tahtiin ja tunsin itseni hyvinkin viihdytetyksi.
Tyyli ei ole ylenpalttisen viihteellinen, vaan huolellinen ja mietitty, joskin helpostilähestyttävä ja sujuvasti rullaava. Henkilöhahmoja on paljon, ja tämä kirja onkin jatkoa kolmelle aiemmalle Koskivuori-sarjan romaanille. Ehkä luen ne vielä joskus, kuka tietää. Onneksi kirjan alkulehdillä on henkilöluettelo, sillä olen viime aikoina todennut tarvitsevani sellaista yhä useammin. Huono keskittymiskyky vai mikä, en tiedä.
Aivan täysin en hurahtanut Mustostyyliin. Juonenkäänteissä on tietynlaista helppoa arvattavuutta ja hahmoissa stereotypioita – vaikka kertojan näkökulmia vaihdellaankin. Lisäksi kirjan viimeinen käänne on epäuskottavuudessaan sellaista luokkaa, että meinasin heittää pettymyksessäni kirjalla ohilentänyttä lokkia. Hieman asiaa pureskeltuani päätin antaa sen kirjailijalle anteeksi (enkä sitäpaitsi muutenkaan halua vahingoittaa lintuja), olkoon Metsäkukkien tarina sitten juuri tällainen. Tosin seurauksena tästä hyytymisestä jäin miettimään, onko Mustosella muutenkin tapana tehdä näin epäuskottavia juonikuvioita tarinoidensa päätteeksi tai sidosteeksi. Jos on, en ole ollenkaan varma siitä, kiinnostaako hänen tuotantonsa minua sen enempää.
Metsäkukkia asvaltilla tarjosi joka tapauksessa aivan oivallista ja viihdyttävää luettavaa, ja olenpa nyt ainakin tutustunut yhteen Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.
Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
Ulkoasu: ?
Otava 2001
315 s.
Kirjastosta.
______
Toisaalla: Kirjan pauloissa
Helmet-haasteen kohta 31. Olympialaisista kertova kirja.