Syyskuisia ajatuksia ja #lukuhaasteen päätös

Niin se vain on syyskuukin paria tuntia vaille valmis. Vuosi kuvina -haaste jäi tältä kuulta suorittamatta, mutta yritetään paremmalla onnella lokakuussa. Maisemat ja säät ovat olleet kauniin kuulaita, joskin välillä merituuli on puhaltanut aika kovaa, ja kaulahuivi on ollut koetuksella.

Töitä riittää. Vieläkin on aika irtonainen olo ja edelleen uusi työpaikka tuntuu nimenomaan uudelta, mutta arki rullaa painollaan. Tosin viikonloppuisin mehut on kyllä puristettu huolella loppuun. Onneksi on aikaa myös levätä. Sitä tulee harjoitettua lähinnä viikonloppuisin x-asennossa.

Syyskuun myötä päättyy myös Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanja, jonka tarkoituksena on ollut kiinnittää huomio lukutaitoon ja sen levittämisen tärkeyteen. Minä luin syyskuun aikana kolmetoista kirjaa, joista kymmenestä ehdin kirjoittaa ja kolme odottaa vielä vuoroaan. Kolmetoista luettua kirjaa pyöristyy mukavaan 15 euron summaan, jonka lahjoitan kampanjalle. Summalla saa jo melkoisen pinon aapisia Sierra Leonen, Ugandaan ja Liberiaan.

Nyt lukupinossa on muun muassa Pirjo Hassista ja Tuija Lehtistä. Lukuaikaa vain saisi olla enemmän. Työ haittaa vapaa-aikaa ikävästi. Lokakuussa on tarkoitus puuhastella kaikenlaista mukavaa, ja Avoimen yliopiston opinnotkin alkavat. Olen sekä innoissani että kauhuissani, sillä ylimääräistä energiaa ei ihan liiaksi ole. Mutta eiköhän siitä selviä. Itse olen soppani keittänyt.

Syyslomakin on jo parin viikon päästä, aikamoista. Ja Kirjamessut! Ei niihinkään enää kauaa ole.

Lukuisaa ja valoisaa lokakuuta itse kullekin! Muistakaahan käyttää heijastinta. Ja villasukkia.

Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie
Ulkoasu: Tuula Mäkiä
WSOY 2014
312 s.

Ennakkokappale kustantajalta.


Jari Tervo on minulle kirjailija, jonka tunnen paremmin muista kuin varsinaisista kirjallisista yhteyksistä. Uutisvuotoa tulee katsottua silloin tällöin ja noin ylipäänsä Tervo on minulle tuttu kasvo "julkisesta keskustelusta", ei niinkään kirjoistaan. Olenkin aiemmin lukenut Tervon laajasta tuotannosta vain Laylan, josta kyllä pidin.

Nyt tartuin herran uutukaiseen, kun sitä minulle luettavaksi tarjottiin. En ole lukenut tämän löyhähkön omaelämäkerrallisen sarjan ensimmäistä osaa, Esikoista, ja itsenäisenä jatkona Revontultentietä markkinoidaankin.

Ensin kehut. Tervon tapa käyttää kieltä ja rakentaa kerrontaa on mainio. Hän on jotenkin niin jämpti ja samalla kursailematon, selkeä muttei tylsä. Näin hyvää kieltä lukee ilokseen ja toivoo muidenkin lukevan. Nuoren Jari-pojan ääni kantaa, ja vaikka paikoin mukana on vähän pikkuvanhaa kommentointia ja ehkä jopa nostalgian sävyjä, päiväkirjan kirjoittajaa on helppo uskoa. Nuoruuden vimma ja samalla epävarmuus, lapsenmielisyys ja halu harpata kohti aikuisuutta, niistä kaikista muodostuu kokonaisuus, joka vie 1970-luvun alkuun ja maailmaan.

Toisaalta tämä on ongelma, mutta korostan, että kyse on subjektiivisesta lukukokemuksesta. Olen nimittäin aika kyllästynyt 1970-luvun nostalgiaan. En ole elänyt tuota aikaa, ja siinä mielessä se tuntuu yhdentekevältä. Tai no, eihän historia ole koskaan yhdentekevää, mutta henkilökohtaisella tasolla en viehäty 1970-luvusta millään muotoa. Vuosikymmen muiden joukossa, siinä kaikki.

Revontultentien 1970-luku on kyllä aidonoloinen ja konkreettinen. Perhe matkustaa ryhmämatkalomalle Moskovaan, mikä on suorastaan hersyvä osuus kirjasta. Matkalla oleminen tuntuu muutenkin olevan kirjan keskeinen teema. Päähenkilö on tietenkin ilmiselvästi matkalla ikäkaudesta toiseen, mutta myös hänen perhe-elämänsä on saamassa uutta muotoa äidin vatsassa kasvavan pikkusisaruksen myötä, ja uutta kotitaloakin rakennetaan. Samalla maailmakin muuttuu, on huomenna taas hieman toisenlainen kuin tänään. Keskeistä on myös muistaminen, menneen ja nykyisen välinen ero ja yhteys. Sukulaisten sotakokemukset ja muu menneisyys kiehtoo Jaria.

Olisin toivonut pitäväni Revontultentiestä enemmän. Se on mietitty kokonaisuus, harkittu ja punnittu, loppuun asti työstetty. Ja silti tuskailin sen kanssa, etenin hitaasti sivun kerrallaan, enkä päässyt sukeltamaan kirjan maailmaan. Yritin, mutta meitä ei Revontultentien kanssa ole taidettu tarkoittaa toisillemme.

Esikoiseen en taida tarttua, kun se mitä ilmeisimmin liikkuu samoissa tunnelmissa kuin tämä. Mutta olisin kyllä kiinnostunut tutustumaan Tervon tuotantoon muuten. Kysymys siis sinulle, lukijani. Mikä Tervon teos on lukemisen arvoinen?      

_____

Muita kirjoituksia Revontultentiestä: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea!, Tuijata.

Nyt on täysi kymppi kasassa Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan! Ja vielä on pari päivää aikaa kasvattaa pottia...

Peter Høeg: Lumen taju

Peter Høeg: Lumen taju

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen

Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi 2011 (1. painos 1993)

540 s.

Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992)

Kirjakauppaostos.

Smilla Jespersen on erakkoluonteinen, omassa rauhassaan viihtyvä nainen. Hän on kotoisin Grönlannista, metsästäjä-äitinsä lumen ja jään keskellä kasvattama, mutta tämän varhaisen kuoleman jälkeen tanskalaisisänsä Tanskaan tuoma. Smillalla on lumen taju. Hän ymmärtää luontoa ja lunta, ehkä paremmin kuin toisia ihmisiä. Ura matemaatikkona ja tutkijana on tyssännyt. Smilla asuu Kööpenhaminassa vuokratalossa, naapureinaan muita elämän tavalla tai toisella kolhimia.

Eräänä päivänä Smillan naapurissa alkoholistiäitinsä kanssa asuva pikkupoika Esajas putoaa talon katolta ja kuolee. Poliisi pitää tapausta valitettavana onnettomuutena, mutta Smilla tietää asioiden olevan toisin. Koska virkavalta ei tutki tapahtunutta tarkemmin, Smilla ryhtyy itse toimeen. Ja huomaa sotkeutuneensa johonkin huomattavan paljon monimutkaisempaan kuvioon, joka vie hänet lopulta merille ja kohti hyistä Grönlantia, äitinsä maata.

Peter Høeg on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus. Nimen olen kuullut, mutta tuotantoon en ole tutustunut. Lumen tajun nappasin pokkarina jostain kirja-alesta kesällä, ja nyt syyskuussa aika oli sille sopiva. Lukukokemuksesta muodotui mielenkiintoinen. Ja vähän raskas.

Kirjan alkuosa kiehtoi minua kovasti. Smilla on mieletön hahmo, ristiriitainen ja outo, sosiaalisia normeja rikkova ja sulkeutuneisuudessaan kutittelevaa uteliaisuutta herättävä. Høeg on kirjoittanut hänet eläväksi, oikeaksi ihmiseksi, joka on kuitenkin niin erikoinen, että on vaikeaa päättää, kuinka suhtautua häneen. 

Kerronta soljuu. Høeg kertoo ja jättää kertomatta, juuri sopivassa suhteessa. Smilla tipauttelee uusia tietoja ja paljastaa itsestään asioita hitaasti, huomaamatta. Tämä hyvä tunnelma kuitenkin särkyy jossain vaiheessa. Ehkä silloin, kun lavalle marssitetaan joukko sivuhenkilöitä, joiden perässä ei enää meinaa pysyä eikä heitä erota toisistaan. Lukijana olo on hölmö. Onko älyssäni jotain vikaa, vai miksi en ymmärrä näitä kuvioita?

Kirjan toinen osa, Meri, sijoittuu rahtilaivalle. Ympäristö on jännittävä, mutta uuvuin pian Høegin tapaan kuvailla jokainen yksityiskohta ja laivan osa pitkästi ja tarkasti. Aivan niin kiinnostunut en laivasta ollut. Sinänsä tapahtumissa, jotka laivamatkan aikana alkavat tiivistyä, on hurjasti jännitystä, mutta jaarittelu vei niiltä minun luennassani terän. Myös Smilla tuntuu etääntyvän, hän liukuu käsistä.

Viimeinen jännitysnäytelmä koetaan Grönlannissa. Kirjan loppu pelastaa paljon, minunkin lukukokemukseni. Siinä tiivistyvät juonenkäänteet, mielikuvitus ja luonnon jylhyys. Harmi, että suuri siivu kirjasta jää ennen sitä kuitenkin kauas minulle mieluisasta luettavasta. Paikoin laivamatkan eteenpäin lukeminen oli suorastaan tuskaisen hidasta ja nihkeää.

Lumen taju kertoo monista asioista. Yhtäältä se on kuvaus yksilön kohtaamista kolhuista: lapsuuden turvallisuuden murenemisesta, omien juurien hämmentävyydestä, uuteen sopeutumisesta ja sen mahdottomuudesta. Toisaalta siitä on luettavissa kritiikkiä siirtomaa-ajattelua sekä luonnonvarojen hyväksikäyttöä, ahnehtimista ja tuhlausta kohtaan. Mihin kaikkeen ihmisen pohjaton ahneus voi johtaa? Miksi tiede ja kehitys eivät aina lyö kättä moraalin ja etiikan, yhteisen hyvän ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kanssa?

Kokonaisuus jää positiivisen kokemuksen puolelle ennen kaikkea Smillan hahmon ja Høegin kiehtovan kerronnan vuoksi. Mutta liikaa on myös tyhjäkäyntiä, jaarittelua ja tuskaisen yksityiskohtaista kuvailua. Kiinnostuneena tartun kuitenkin jatkossakin Høegin teoksiin. Sen verran ihmeellisellä tavalla hän osaa kirjallisen maailmansa rakentaa.

_____

Lumen tajusta on kirjoitettu varsin monessa blogissa: Sallan lukupäiväkirja, Sonjan lukuhetket, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjoihin kadonnut, Illuusioita, Kirjaurakka, Aamuvirkku yksisarvinen.

Kirja on yhdeksäs syyskuussa lukemani kirja ja samalla siis yhdeksäs euro minulta #lukuhaasteeseen. Valloitan sillä myös Maailmanvalloituksessani Grönlannin.

Maailman paras koulu?

Liisa Keltikangas-Järvinen & Sari Mullola: Maailman paras koulu?
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2014
168 s.

Arvostelukappale.


Suomalaista koulujärjestelmää on pitkään voitu tituleerata lähestulkoon maailman parhaaksi. Niin hyviin tuloksiin suomalaislapset ovat yltäneet esimerkiksi PISA-kokeissa. Suomalaisia opettajiakin ihaillaan maailmalla. Meillä on huippuhyvä koulutus ja pätevyysvaatimukset ovat korkeat. Opettajankoulutus on yliopistojen suosituimpia hakukohteita.

Tilanne on kuitenkin monella tapaa murroksessa. Suomi jää Aasian maiden jalkoihin PISA-tuloksissa ja vaikka periaatteessa suomalaiskoululaisten opiskelutulokset ovat yhä korkeat, esimerkiksi kouluviihtyvyys on varsin huonoa ja koulukiusaaminen on suuri ongelma. Tyttöjen ja poikien erot ovat myös valtaisat etenkin peruskoulun päättövaiheessa. Liian moni jää vaille toisen asteen jatko-opintopaikkaa ja on jo oppivelvollisuusiässä vaarassa syrjäytyä lopullisesti. Eikä pidä unohtaa opettajia. Viime vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan neljännes opettajista harkitsee alanvaihtoa.

Professori Liisa Keltikangas-Järvisen ja tohtori Sari Mullolan kirja Maailman paras koulu? pohjautuu osin Mullolan väitöstutkimuksen tilastollisiin tuloksiin, mutta sisältää myös uutta tietoa. Kirjoitustyö on Keltikangas-Järvisen tekemää, tilastotutkimus Mullolan. Teemana on suomalainen koulu ja oppilaiden temperamentin vaikutus siellä menestymiseen.

Temperamentti tarkoittaa ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia sekä reaktio- ja toimintatyylejä, jotka ovat jokaisella persoonalliset. Temperamentti vaikuttaa kokemisen tapoihin ja olemiseen, esimerkiksi siihen, kuinka ihminen kohtaa uudet ja yllättävät asiat. Tunteiden ilmaisun voimakkuus, suhtautuminen muutoksiin ja sosiaalisuus ovat myös temperamenttiin sitoutuneita piirteitä. Niiden taso vaihtelee paljon yksilökohtaisesti. Lapsen temperamentti nousee esiin varhaisessa vaiheessa ja on varsin pysyvä, joskin sen voimakkuus ja ilmiasu voivat muuttua kehitysvaiheiden ja iän myötä. Temperamentti tekee meistä yksilöllisiä ihmisiä.

Temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka ihmisen on mahdollista oppia uusia asioita, mutta tämänhetkisen tiedon ja käsityksen mukaan se ei ole yhteydessä älykkyyteen tai kognitiivisiin kykyihin. Se vaikuttaa kuitenkin paljon esimerkiksi kouluarjessa. Kuinka lapsi suhtautuu uuteen ja aloittaa tehtävien tekemisen? Onko hän häiriöherkkä vai tasaisempi sopeutuja? Mistä hän saa positiiviset oppimiskokemuksensa ja miten sietää pettymyksiä? Kyllästyykö hän nopeasti vai sietääkö rutiineja? Temperamentti muodostuu monesta osasta ja vaikuttaa vielä useampaan.

Tehdyn laajan tutkimuksen perusteella on huomattavissa, että oppilaan temperamentti vaikuttaa opettajan käsitykseen hänestä sekä oppiaineen arviointiin. Opettaja muodostaa kuvan oppilaasta varsin helposti, ja toisaalta päästää siitä irti nihkeästi. Tyttöjä ja poikia arvioidaan myös eri tavoin eri oppiaineissa, kenties opettajan sitä edes huomaamatta. Oppilaan opetettavuus eli se, onko hän sopeutuva, motivoitunut ja kiinnostunut, pystyykö hän keskittymään, reagoiko hän opetukseen opettajan ajattelemalla tavalla, vaikuttaa opettajan ja oppilaan väliseen suhteeseen – ja arviointiin.

Näitä ominaisuuksia voi kuitenkin arvioida vain subjektiivisesti, mikä on ongelmallista. Ei ole yhteistä mittaa, joka auttaisi opettajaparkaa kinkkisessä tilanteessa. Toki käytössä ovat Opetussuunnitelman perusteet sekä paikalliset opetussuunnitelmat, mutta ne antavat vain kehikon. Oppilaan oleminen ja tekeminen, ei vain osaaminen, vaikuttavat väistämättä myös arviointiin. Kirjan esittelemän tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että kokeneempi opettaja kykenee paremmin erottamaan opetettavuuden ja temperamentin oppilaan varsinaisesta osaamisesta. Tämä on toki helppo uskoa. Kokemus tuo varmuutta ja vertailumahdollisuuksia, joita uran alkupuolella ei voi olla.

Maailman paras koulu? -kirja nostaa esiin myös opettajan oman temperamentin vaikutuksen opetustyöhön ja oppilaisiin. Lukiessa pohdiskelin, mihin "opettajatyyppiin" itse kuulun ja tunnistin monia opiskelukavereita ja saman vuoden auskuja sekä entisiä ja nykyisiä kollegoita kuvauksista. Opettajia on laidasta laitaan, mutta joukkomme ei kuitenkaan temperamentiltaan edusta yhtenevästi koko väestöä. Millaiset temperamenttipiirteet korostuvat opettajaksi hakeutuvissa? Vääristääkö valintaprosessi opettajakunnan "temparamenttikoostumusta"?

Aihetta tutkitaan parhaillaan Helsingin yliopistossa. Sen verran jo tiedetään, että nykyinen valintasysteemi suosii sosiaalisuudeltaan korkeita ja jännityshakuisuudeltaan matalia hakijoita. Monet opettajat ovatkin erittäin sosiaalisia, ja heille on tärkeää tulla toimeen ihmisten kanssa. Toisaalta he myös haluavat olla pidettyjä ja saattavat siksi väistellä vaikeita asioita, jotteivät menettäisi "suosiotaan". Korkea sosiaalisuus ei myöskään automaationa synnytä hienotunteisuutta tai kykyä kuunnella toista ihmistä. Sosiaalisuus ei ole siis vain positiivinen piirre, mikä olisi hyvä pitää mielessä.

Pohdittavaksi nousee, pitäisikö oppilaita arvioida kahdella eri mittaristolla, jolloin eriteltäisiin omaksi numerokseen sekä varsinainen osaaminen että kiinnostus ja motivaatio oppiainetta kohtaan. Ajatuksena kiinnostava, sitä en kiellä. Mutta voi sitä tasapainottelua, mikä tästä väistämättä seuraisi. Oppilaiden arviointi on muutenkin aihepiiri, joka nostaa omat niskavillani pystyyn. Kenties Valeopettaja vauhdissa -sarjani voisi saada siitä uuden osan.

Maailman paras koulu? on napakka kirja, joka passaa luettavaksi niin opettajille kuin huoltajillekin, ja toki kelle tahansa muulle kiinnostuneelle. Se on nopeasti luettu, mutta herättää paljon ajatuksia sekä kiinnostusta jatkaa aihepiirin parissa laajemmallekin. Esitystapa on yleistajuinen, ja tilasto-osioiden suhteen jopa rautalankamallia, mistä kiitos. Oikean terminologian käyttö on arkipuheessakin paikallaan.

Kirja ei syyttele tai tuomitse ketään. Se tuo esiin tutkimuksen perusteella saadut tulokset, analysoi niitä ja herättelee pohtimaan, kuinka jatkossa voisi toimia toisin – ja kuinka ei ainakaan pidä toimia. Keltikangas-Järvisen mukaan oppilaita ei tule jaotella temperamentin mukaan eri opetusryhmiin eikä temperamenttia muutenkaan pidä mitata. Myöskään opettajankoulutukseen hakeutuvia ei pidä arvioida temperamentin perusteella.

Tärkeä nosto on myös, ettei jokaista oppilasta tarvitse eikä pidä opettaa yksilöllisesti, kunkin temperamentin mukaisesti. Sen sijaan temperamentti tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon koulutyössä, kuten tähänkin asti on tehty: levoton oppilas rauhoitetaan, hitaalle huomautetaan ajan kulumisesta, unohtelijaa muistutetaan ylimääräisen kerran. Sitä ihan tavallista open duunia.

Tästä kirjasta irtoaisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta blogitekstin loputon venyminen ei ole sille ansioksi. Kehotankin jokaista aiheesta kiinnostunutta lukemaan kirjan itse.

Ja se maailman paras koulu. Onko suomalainen koulu sitä? Näin nuoren opettajan näkökulmasta todettakoon, että ainahan on varaa parantaa, sekä itsessään että muissa, arjessa ja teoriassa. Mutta työ, jota koulussa saa tehdä – en minä sitä mihinkään ole vaihtamassa.

Vaikka kieltämättä olenkin ihan iloinen, että huomisen jälkeen saa taas hengähtää viikonlopun yli.

______

Kirjasta muualla: Sininen keskitie, Rita, Draamatyö

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä.
Suomentaja: Juha Sainio
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2014
296 s.
Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)

Arvostelukappale.


Naisnatsit. Natsinaiset. Keitä he olivat? Mitä he tekivät? Mikä heidän roolinsa oli Kolmannessa valtakunnassa? Millaisiin kauhutekoihin he kykenivät?

Hitlerin Saksassa naisen roolina oli ennen kaikkea olla äiti ja vaimo. Rotupuhtaita arjalaisia jälkeläisiä tuli tehdä mielellään sarjatuotantona, ja nainen oli natsi-Saksassa kauneimmillaan ollessaan raskaana.

Kuitenkin puoli miljoonaa saksalaisnaista lähti toisen maailmansodan aikana itään, Ostraumiin, erilaisiin tehtäviin. Suurin osa työskenteli sairaanhoitajina ja toimistotyöntekijöinä, mutta muitakin tehtäviä oli vartijoista viihdyttäjiin ja edustusrouviin. Monia nuoria naisia houkutteli mahdollisuus seikkailuun jossain oman pienen kotikylän ulkopuolilla. Lammaspaimenen tytär Erika Ohr oli yksi heistä. Hänestä tuli sairaanhoitaja Ukrainaan.

Toisilta taas natsien valtaannousu ja uudet lait veivät mahdollisuuden jatkaa jo valitsemallaan uralla, joten vaihtoehtojakaan ei ollut. Näin kävi esimerkiksi oikeustieteen opiskelijalle Annette Schückingille, josta ei tullutkaan tiukentuneiden säädösten vuoksi tuomaria vaan sodanaikainen sairaanhoitaja Ostraumiin.

Yhdysvaltalainen historian professori Wendy Lower on tutkinut pitkään natsi-Saksaa ja naisten roolia siellä. Hitlerin raivottaret on ilmeinen bestseller, jonka Atena on kustantanut tänä syksynä suomeksi. Kirja on pyörinyt esillä mediassa julkaisustaan alkaen ja näyttää pysyttelevän myyntilistojen kärjessä. Eikä ihme.

Aihe on poltteleva ja raflaava, ja se houkuttelee äärelleen oletettavasti varsin laajan yleisön. Tiedonintressiä toki suuresti kannatankin, lukeminen on hyvästä jne., mutta itse en lukiessani tätä teosta kokenut kovin suuria ahaa-elämyksiä. Pikemminkin hieman petyin.

Miksi? Ensinnäkin kirjan asenteessa on jotain häiritsevää. En tiedä, mistä olen tietoni tätä ennen ammentanut vai luulenko vain ammentaneeni, mutta ei minulle ainakaan ollut missään määrin epäselvää tai toistaiseksi paljastamatonta tietoa, että suuri määrä saksalaisnaisia osallistui toiseen maailmansotaan ja teki sodan aikana raakoja tekoja. Toki natsiaate kulminoituu nahkasaappaissa marssiviin miehiin ja naisten rooli kodin hengettärinä ja uuden polven tuottajina ja kasvattajina on mielikuvissa ja opitussa tiedossa vahva, mutta sotakoneisto vaati paljon työvoimaa myös rintaman ulkopuolelle, ja tietenkin suuri osa siitä oli naisia.

Toisekseen teksti on paikoin jossain määrin kauhistelevaa. Miten ne naiset nyt niin? Miten äiti ja vaimo voi tehdä niin kauheita tekoja? Eiväthän nyt naiset...! Kyse ei ole suorista lainauksista, huomautan, mutta lataus kirjassa on tähän suuntaan kallellaan. Se hämmentää minua. Pätevää tutkimusta on tehty ja sen tuloksia esitellään ja analysoidaan, mistä siis tulee tarve sotkea sukupuolinäkökulma mukaan etenkään tällä tavoin? Se, että joku saksalaisnainen on huvittanut itseään ja perhettään ampumalla juutalaisia kotinsa parvekkeelta on sairasta ja kammottavaa, mutta se ei ole sitä siksi, että tekijänä on nainen. Se on sitä siksi, että tekijänä on ihminen – joku sellainen kuin sinä tai minä. Se on hirveää.

Varsinaista tekstiosuutta kirjassa on hilkun vajaat 250 sivua, joten levottomampikin lukija jaksanee kirjan lukea. Toisaalta itse olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä aineksia pidempään kirjaan olisi luullut riittävän. Tässäkin muodossa kirja toki on kiinnostava katsaus natsi-Saksan naisiin ja naisten asemaan tuossa järkyttävässä järjestelmässä. Mutta jotain syvempää ja objektiivisempaa jäin kaipaamaan.

Aihepiiri saa mietteliääksi. Lower kirjoittaa pääasiassa varsin tavallisista naisista, jotka päätyivät natsikoneiston osasiksi kuka mistäkin syystä. Suurin osa kirjassa kuvatuista naisista ei siis missään nimessä ollut raivottaria tai muutenkaan henkisesti sairaita. Rikollisia kyllä, mutta he toimivat ohjeiden ja käskyjen mukaan määrätyllä omalla hierarkian portaallaan. Toki joukkoon mahtuu selkeää tyydytystä väkivallasta ja tappamisesta tehdyn tutkimuksen perusteella saaneita, ja heistä lukeminen saa aikaan epämukavan olon, mutta Lowerin esimerkeiksi nostamissa naisissa he jäävät vähemmistöön.

Yksi keskeinen asia, jonka Hitlerin raivottaret nostaa framille, on se, kuinka naiset pääsivät sodan jälkeen syyllisyydestä lähes kuin koira veräjästä. Henkisestä taakasta ei tämä kirja puhu, mutta esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä naiset pääsääntöisesti vapautettiin syytöksistä. Todisteita puuttui, ne olivat vajavaisia tai epäluotettavia. Tämä jää kalvamaan mieltä. Onko tosiaan niin, että naisia ei tuomittu sodan jälkeen yhtä napakasti kuin miehiä ja mikä on todellinen syy sen takana? Johtuuko se sukupuolesta? Tätä pohdin vielä pitkän aikaa.

Hitlerin raivottaret tarjoilee kiinnostuneelle lukijalle melkoisen katsauksen natsi-Saksan syövereihin. Sen taustalla on perusteellinen tutkimustyö eri arkistoissa ja haastatteluja tehden. Aihe puolustaa paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa, ja nostan aina hattua tasavahvalle yleistajuiselle tietokirjallisuudelle, nutinoistani viis.

_____

Muiden pohdintoja: Hyllytontun höpinöitä, Järjellä ja tunteella, Lukuneuvos sekä Jukka Petäjän kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Hitlerin raivottaret on seitsemäs Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan lukemani kirja. Lisäksi se sopii Ihminen sodassa -haasteeseen.

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2014
213 s.
Maresi. Krönikor från Röda klostret (2014)

Arvostelukappale.


Pienellä syrjäisellä saarella sijaitsee Punainen luostari, paikka, jonne miehet eivät saa tulla. Punainen luostari on naisten valtakuntaa, siellä säilytetään ja vaalitaan tietoa Alkuäidistä, historiasta, lääkintätaidoista, eläintenhoidosta, verisimpukoiden väriaineen käytöstä ja muusta tärkeästä. Kullakin tiedon alalla on oma Sisarensa, joilla taas on jokaisella oma noviisinsa. Luostaria johtaa Äiti. Kaikki sukupolvet naisia ovat saarella edustettuina, ja uusia tulijoita saapuu aika ajoin eri maista ja taustoista.

Maresi on köyhyydestä ja nälästä Punaiseen luostariin pelastunut nuori ja tiedonhaluinen tyttö. Hän kirjaa muistiin tapahtumaketjua, joka on syytä säilöä osaksi kronikoita. Punaisen luostarin varsin tasainen ja ennustettava elämä muuttuu, kun saarelle saapuu pelokas tyttö Jai. Jai pakenee isäänsä, ja luostarissa hän on turvassa – hetken. Kun aggressiivinen sotajoukko lähestyy eräänä päivänä Punaisen luostarin saarta, joutuvat sisaret noviiseineen pahan paikan eteen. Kuinka selvitä hyökkäyksestä, jossa raaka voima kohtaa älyn?

Maria Turtschaninoffin uusin teos Maresi on eheä ja kiehtova kertomus maailmasta, jossa jumala on kolmikasvoinen nainen ja ihmisnaisilla hallussaan tieto – ja miehillä raivoisa halu hallita sitä. Samalla se kertoo kulttuurien törmäyksestä, vallasta, häpeän ja kunnian monimutkaisuudesta ja vuosisataisesta viisaudesta, jonka vaaliminen on huolellista ja tarkkaa työtä. Punaisen luostarin elämä pyrkii tasapainoon, jota sen ulkopuolinen maailma horjuttaa. Luostarin asukkaat kuvataan kiinnostavina, moniulotteisina ja viisaina naisina ja tyttöinä, joilla on käsissään avaimet hyvään elämään myös saaren ulkopuolella. Valitettavasti kaikki eivät voi hyväksyä sitä.

Pääosassa oleva Maresi on touhukas ja aikaansaava, kriittisesti ajatteleva ja omapäinen tyttö, jolla on surullinen henkilöhistoria. Tarinan kuluessa Maresi saa mahdollisuuden kasvaa moneen suuntaan ja etsiä itseään. Mikä on hänen paikkansa maailmassa? Onko se Punaisen luostarin Sisarena vai sittenkin jotain muuta?

Jain tausta on raadollinen. Hän kärsii kulttuurinsa – ja ennen kaikkea raivohullun isänsä – jyrkästä kunniakäsitteestä, jota on mahdotonta toteuttaa. Vaikka tarina on lyhyt, eikä aikaa Jain asioissa märehtimiseen liialti jää, jo nyt tarjotut osiot saavat raivon partaalle. Pahinta on, ettei se ole pelkkää kuvitelmaa. Liian monet ihmiset elävät vastaavien koodistojen vankina ja pahimmillaan uhrina todellisessakin maailmassa.

Maresi on eheä ja jännittävä tarina. Pidin kokonaisuudesta paljon, vaikka lukiessa toivoin tapahtumiin hieman nopeampaa vauhtia. Turtschaninoff pohjustaa kuvaamaansa maailmaa huolellisesti ja elämä Punaisessa luostarissa on hämäävän rauhallista pitkälle puoleenväliin kirjaa. Toiminnankipeä lukija olisi toivonut säpinän alkavan nopeammin, mutta nyt viimeisen pisteen jälkeen samainen lukija on aivan tyytyväinen siihen, mitä sai.

Maresi saa pohtimaan tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, tietoa, rakenteita ja yhteisöllisyyttä. Melkoinen paketti reiluun kahteensataan sivuun, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa, ei leviä käsiin tai jätä kylmäksi. Tosin lisääkin olisin lukenut, mielelläni. Ehkä kuulemme Maresista vielä?

Ja onhan minulla Maresin kanssa samaan maailmaan sijoittuvat Arra ja Anaché vielä lukematta...

_____

Myös Notko, se lukeva peikko, Ulla ja Tuijata ovat kirjoittaneet Maresista.

Teos on kuudes Suomen Pakolaisavun syyskuun #lukuhaaste-kampanjaan lukemani kirja.

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
Suomentaja: Armas Hämäläinen
Ulkoasu: Alfons Eder
WSOY 1993 (1. painos 1930)
223 s.
Im Westen nichts neues (1929)

Kierrätyskirja.


Nuori mies Paul joutuu sotaan, kuten niin monet nuoret miehet ennen häntä ovat joutuneet. On syttynyt suuri sota, joka tullaan myöhemmin kirjoittamaan historiaan ensimmäisenä maailmansotana. Saksalaiset nuoret miehet revitään rintamalle suoraan lukiosta, vasta ensimmäiset partahaivenet leuassaan. Innoitusta antaa yhteiskunnan paine, opettajan agitointi ja tovereiden hurmos.

Asemasotavaihe länsirintamalla on pitkä ja raskas. Rintamalinjat liikkuvat vain vähän, suuri osa ajasta on epävarmaa odottelua, ja taistelu on viedä järjen. Miehiä kaatuu rivissä, aamun juttukumppani voi iltaan mennessä olla kuollut. Sotasairaalaan joutuminen tarkoittaa lähes varmaa kuolemaa, kun tulehdukset, rajut amputaatiot ja taudit jylläävät.

Sodassa eletään sekä irrallaan todellisuudesta että hyvin tiukasti jokapäiväisessä elämässä. Lomille pääsy on yhtä aikaa tuskaa ja helpotus. Kotona, kaukana rintamalta, ei kukaan voi ymmärtää, mitä sota rivimiehelle on. Kunnian viittaa tarjotaan isänmaan edessä uhraaville, mutta sen paino tuntuu väärältä. Sodassa ei ole kunniaa.

Länsirintamalta ei mitään uutta on sotakirjallisuuden klassikko – ja pasifismin puolustuspuhe. Erich Maria Remarque osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaan ja kirjoitti nuoruutensa tuhonneesta sodasta tämän osin elämäkerrallisen teoksen. Myöhemmin, natsien nousta valtaan, kirja kiellettiin Saksassa. Remarque itse muutti vainottuna Sveitsiin, jossa eli loppuikänsä.

Kirja on vaikuttava ja koskettava, vaikka on tyylillisesti varsin pelkistetty. Luultavasti teho on juuri siinä. Sodan hirveys ja käsittämättömyys on uskottavimmillaan juuri silloin, kun mukana ei ole ylimääräisiä tehosteita. Päähenkilö Paul on älykäs ja kriittinen nuori mies, jolta sota vie mahdollisuuden kasvaa rauhassa aikuiseksi. Hänellä ei ole mitään: ei koulutusta, ei ammattia, ei kokemusta rauhanajasta aikuisena. Vain sotaa, joka käy päivä päivältä ja viikko viikolta yhä raskaammaksi jaksaa.

Paulin silmin kuvattuna sota on järjetöntä. Yksittäinen rivimies ei voi muuta tehdä kuin yrittää selviytyä tunnista toiseen ja aina kohti huomista. Kokonaiskuvaa on mahdotonta nähdä, on vain tykkien pauhu ja luotien suhina, laiha keitto ja kylmät jalat. Kun Paul joutuu kasvokkain vihollissotilaan kanssa, punnitaan selviytymiskyky jälleen uudella tavalla. Lopputulos on lohduton, ja täysin ymmärrettävä. Se jää kalvamaan nuorta sotilasta.

Länsirintamalta ei mitään uutta on tiivis ja hiottu kirja, jossa ei ole rönsyjä tai latteuksia. Se kertoo sodasta kirkkaasti ja suoraan, paasaamatta, liiottelematta, armoa antamatta. Paul on oman menetetyn sukupolvensa ääni, joka jää kaikumaan korviin pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun viimeinen sivu on luettu. Niin turhaa kipua ja kuolemaa on maailma pullollaan, ja minkä vuoksi? Kunnian, joka on pelkkää harhaa.

_____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Suvi Orfeuksen kääntöpiirissä, Juha Makkonen Nipvet-blogissa, Pii Maailman ääreen -blogissa, Mia Kirjojen lumossa ja MrReinfold Kirja-aitassa.

Haasteista se kasvattaa Ihminen sodassa -haastetta sekä Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.

Länsirintamalta ei mitään uutta on viideskymmenes TBR-listalta lukemani teos. Kunniakkaasti puolivälissä siis! Listan tein alkuvuodesta 2012 ja etenkin tämän vuoden aikana sen lukeminen on hidastunut huomattavasti. Voi hyvin olla, että se jää vähitellen unholaan, sillä osa listalle nostamistani kirjoista on sellaisia, etten luultavasti tule niitä koskaan lukemaan, vaikka ne omassa hyllyssäni toistaiseksi nököttävätkin. Mutta roikkukoon lista mukana vielä. Mahtuuhan noita listoja maailmaan.

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat
Ulkoasu: Kati Rapia
Teos 2014
344 s.

Arvostelukappale.


Anni on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa pohjoisessa, Tornionjoen varressa, lestadiolaisen elämäntavan ympäröimänä. Hänen perhesuhteensa eivät olleet helpoimmasta päästä, ja niinpä hän haluaa oman tyttärensä kohdalla tehdä asiat oikein. Tytär Mirka ei vain ole aivan tavallinen tyttö, vaan reagoi voimakkaasti nuoruuden huumaan ja epävarmuuteen sekä vanhempien avioeroon. Annilla on kova työ päästä yli oman parisuhteensa loppumisesta ja kun samalla pitäisi kannatella teinityttöä, voimat käyvät paikoin vähiin.

Anni tutustuu tarkemmin Laestadiuksen aatteisiin ja nykymaailmaan. Hän löytää yhden elämän netistä, deittipalstoilta. Samaan aikaan Mirkan koulunkäynti ja elämä menee entistä enemmän pieleen, ja vaikka hänet siirretään pienryhmään, ei tuki tunnu riittävän. Vasta omalaatuisen terapeutin Dimitrin luona Mirkan solmut alkavat aueta. Mutta onko tuki vilpitöntä ja ammattimaista, vai soivatko hälytyskellot jo?

Maria Peura on kiinnostava kirjailija. Olen lukenut hänen teoksistaan On rakkautes ääretön (joka ällötti ja vaikutti), Valon reunalla (johon ihastuin) ja Vedenaliset (jota lähes inhosin). Pidän Peuraa taitavana, haastavana ja lukemisen arvoisena kirjailijana, jota kohtaan voi aina osoittaa suuria odotuksia. Niin nytkin. Onnekseni odotukset myös täyttyivät.

Ja taivaan tähdet putoavat on alakuloinen ja vauhtiaan hurjasti kasvattava kertomus vallasta ja manipulaatiosta, identiteetistä ja perhesiteistä. Tässä tapauksessa perhesiteet ovat lähes palasina, eikä identiteettikään kovin helposti määrity, kellään. Sekä Annin että Mirkan osuudet ovat voimakkaita, vaikuttavia. Äiti kärsii omasta menneisyydestään, jolle ei osaa antaa anteeksi ja samalla rakentaa barrikadeja sujuvan nykyhetken ja itsensä väliin. Lapin karuus, uskonnollisen ja tiiviin kasvuympäristön kuvaus ja lohduton parisuhde ovat asioita, jotka saattaisivat väärin kohdeltuina tuottaa vain melodraamaa. Näissä käsissä niin ei käy, vaan Anni kuvataan ristiriitaisena ja monitasoisena naisena, monen roolin kantajana.

Mirka on nuoruudessaan hivenen karikatyyrimäisempi. Kapinoi, haraa vastaan ja samalla on niin vietävissä kuin epävarma teini vain voi. Hän on herkkä ja haavoittuva, muttei mielellään ota tukea vastaan, ei alkuun, ennen kuin... Manipulaatio on taitavasti käytettynä väline, jolla pääsee uskomattomiin tuloksiin. Niin on Mirkakin pian kudottuna seittiin, josta ei enää pääse pois – ehkei haluakaan.

Peuran kieli on elinvoimasta ja villiä. Vedenalisia lukiessani en pitänyt kirjan kielestä, se oli vaikeaa ja pakotettua eikä auennut minulle. Nyt Peura tuntuu tulleen lähemmäs, avanneen itseään, antavan tarinan kulkea. Mukana kirjassa on Lars Levi Laestadiuksen ajatuksia uskosta ja ihmisestä maailmassa, ja niiden kontrasti nykypäivän ajatusmaailmaan ja kieleen on kiehtova. Myös murteet puhuvat puolestaan: Annin kieli kulkee hoon päältä, Mirka on syntyperäinen pääkaupunkiseutulainen. Molemmat kielet ovat itselleni tuttuja, kumpaakin kuulen mielelläni myös kirjoitettuna. Peura osaa sen, mitä tekee.

Kirjan tunnelma on sekä pahaa aavisteleva että valoon päin kurkistava, pilkahdusta etsivä. Tunnelma tiivistyy ja kiristyy loppua kohden, pulssi kiihtyy, pahaa pelkää. Peura kietoo lukijan sormensa ympäri, antaa paljon, mutta jättää myös omaa pureskeltavaa. Loppuun päästyään kirja tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta. Se on hyvän tarinan merkki.

Ja ne tähdet, eivät ne lopulta putoa. Sieltä ne katsovat taivaalta maan matosta ja valaisevat tietä, joka on välillä niin kovin kuoppainen. Edelleen.

_____

Muualla: Lapin Kansa, Savon Sanomat, Tuijata.

Kirja on luettua osana Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.

Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus
Ulkoasu: Mika Tuominen
Johnny Kniga 2014
407 s.

Arvostelukappale.



1920- ja 1930-luvuilla osalla suomalaisista oli haave: Olisipa isänmaa arvoisensa kokoinen yltäen Vienanmereen ja syvälle Itä-Karjalaan. Heimoaate villitsi etenkin nuoria ylioppilaita ja akateemisia oppineita, ja sen innoittamana perustettiin Akateeminen Karjala-Seura vuonna 1922. Karjalassa oltiin käyty jo heimosodissa ja karenialismin ihanteita noudattaen 1800-luvun lopulta alkaen, mutta AKS teki toiminnasta järjestäytyneempää. Oikeistoradikalismi vahvisti ajatusta Suomelle "luonnonmukaisesti" kuuluvista alueista, mutta myös työväen piirissä Itä-Karjalan suomalaistamista pohdittiin. Toisen maailmansodan ja etenkin jatkosodan aikaisen hyökkäysvaiheen myötä Suur-Suomi oli jonkin aikaa lähellä toteutumistaan. Toisin kuitenkin kävi.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus on mielenkiintoinen, raikas ja huolella koostettu artikkelikokoelma Suur-Suomi-ideologiaan liittyvää, tuoretta kotimaista historiantutkimusta. Kirjoittajina on Suomen nuoren polven historioitsijoita, kirjan toimittajien ohella Oula Silvennoinen, Tuomas Tepora ja Ville Kivimäki.

Artikkelien teemat liikkuvat Suur-Suomi aatteen synnyssä, historiallisen muistamisen vaikeudessa, Suur-Suomen naisissa, ideologian herättelyssä, ylläpidossa ja vastustuksessa, rintamamiesten kokemuksissa jatkosodassa Suur-Suomen kynnyksellä sekä sodanjälkeisessä ajassa ja aatteen hiipumisessa. Hieno ja monipuolinen kokoelma eri näkökulmia, jotka täydentävät toisiaan ja samalla avaavat kukin omanlaisensa ikkunan teemaan.

Erityisen paljon pidin Jenni Kirveen tekstistä Naiset suurta Suomea synnyttämässä – Hurmamieltä ja hurjaa kieltä sekä Ville Kivimäen artikkelista Rintamamiesten Suur-Suomi – Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa. Näiden aihepiirit nousivat henkilökohtaisesti kiinnostavimmiksi, mutta se ei vähennä kokoelman muiden tekstien arvoa ja tehoa. Hyviä ovat nekin.

Naisten rooli sodassa ja sen liepeillä on teema, joka on noussut keskeiseen asemaan tutkimuskentällä ja kirjallisuudessa. Se kiinnostaa tutkijoita ja lukijoita, eikä ihme. Itse pohdin taannoin, miksi naisten nimiä ei koskaan näy esimerkiksi koulujen Pro Patria -tauluissa, vaikka taatusti niiden opiskelijoita on menehtynyt rintamalla lottatehtävissä (talvi- ja jatkosodassa kaatui noin 300 lottaa). Vai olenko vain nähnyt väärät taulut?

Jenni Kirveen artikkelissa naisten suhtautumista Suur-Suomi-aatteeseen ja sotaan käsitellään muun muassa päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden kautta. Niissä käytetty kieli kuvaa vahvaa ideologiaa, joka on saanut naiset taistelemaan omalla tavallaan itselleen tärkeän aatteen puolesta. Esimerkiksi Elsa Enäjärvi-Haavio, kansatieteilijä Martti Haavion vaimo, kirjoitti sodan aikana miehelleen useita aatteen paloa säihkyviä kirjeitä. Haaviot olivat eturintamassa edustamassa uutta suomalaista perhettä, jossa tärkeää oli suuri lapsimäärä ja puhtaanvalkoinen elämäntapa ja maailmankatsomus. Kirjailija Marja-Liisa Vartio taas kirjoitti nuorena koulutyttönä sodan aikana päiväkirjaansa romanttisia vuodatuksia heimoaatteen puolesta.

Vastakkaisiakin näkemyksiä oli. Äidit eivät halunneet uhrata lapsiaan tykinruoaksi ja toisaalta kaikkia sota ei saanut puolelleen. Sodan jälkeen sen arvet näkyivät pitkään monen naisen elämässä, kun rintamalta palasi hiljainen ja traumatisoitunut mies, joka ei halunnut tai kyennyt puhumaan kokemuksistaan mutta saattoi purkaa niitä alkoholiin tai väkivaltaan. Samoin väistämätöntä oli, etteivät läheskään kaikki naiset löytäneet puolisoa sodan jälkeen.

Ville Kivimäen Rintamamiesten Suur-Suomi kulkee sotatapahtumien mukana Karjalassa. Vaikka Suur-Suomi-aate saattoi innoittaa monia, läheskään kaikille se ei ollut sydämen asia, päin vastoin. Etenkin siinä vaiheessa, kun vanha raja ylitettiin, monen sotilaan oli käytävä mielessään suuri aatteellinen ponnistus voidakseen jatkaa eteenpäin. Valloitussota ei ollut kaikkien mieleen, ja voimakasta niskurointiakin oli.

Artikkeli kertoo myös suomalaissotilaiden ja Karjalan siviiliväestön kohtaamisista. Vaikka siviilejä pyrittiin evakuoimaan, aina joku jäi ja oli kohtaamassa vihollisjoukkoja. Kohtaamiset eivä kuitenkaan välttämättä olleet vihamielisiä, vaan yhteistyötä ja lähempää tuttavuutta tehtiin taajaan. Kuvaavaa on, että monin paikoin sodan jälkeen karjalaiskyliin jäi suomalaissotilaiden jäljiltä lapsia. Joskus tieto heistä kantoi myös koti-Suomeen asti.

Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus on suositeltavaa lukemista aihepiiristä kiinnostuneille. Se on huolellinen muttei pitkäveteinen ja monipuolinen muttei hajanainen kirja teemasta, josta emme Suomessa varmaankaan koskaan pääse täysin yli. Vanhakantainen sotahistoria on onneksi väistynyt raikkaan ja kuvia kumartelemattoman uuden tutkimuksen tieltä, ja toisaalta uudenlaisia lähdeaineistojakin on ollut saatavilla vasta rajoitetun ajan.

2010-luvun nuorena aikuisena ajatusta Suur-Suomi-ideologian sokaisemista omanikäisistä ihmisistä on vaikea ymmärtää. Mutta mikä minä olen tuomitsemaan oman aikansa lapsia, jotka ovat ajatelleet, kokeneet ja toimineet sen tiedon ja maailmanajan valossa, jota ovat eläneet? Onhan meidänkin ajassamme asioita, joita tämän vuosisadan lopulla tullaan hämmästelemään päätään puistaen.

Eivätkö ne tosiaan tienneet? Eivätkö ne ymmärtäneet, mitä tekivät?

_____

Muualla: Savannilla-blogi, Rita.

Kirja kasvattaa kirjapottiani Ihminen sodassa -haasteessa sekä Suomen Pakolaisavun #lukuhaasteessa.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (ja #lukuhaaste)

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Kirjastosta.


Lumikki Andersson haluaisi keskittyä olennaiseen: lukioon, uuteen poikaystävään Sampsaan, koulun teatteriesityksen harjoitteluun, rauhalliseen elämään. Hän on nuoreksi naiseksi ehtinyt kokea jo paljon, esimerkiksi tamperelaisen huumemaailman kiemuroita ja uskonlahkon vaaran Prahassa. Lumikkia vaivaa ääneen puhumaton perhesalaisuus. Mitä vanhemmat eivät hänelle suostu kertomaan? Lisäksi vanha suola, Liekki, janottaa kovasti.

Joulu lähestyy, ja yhtäkkiä Lumikin arki suistuu raiteiltaan. Kesken kaiken hän alkaa saada kummallisia viestejä tuntemattomalta ihmiseltä, joka tuntuu tietävän hänestä aivan liikaa – ja joka saa Lumikin ahdistumaan entisestään. Kuka häntä vainoaa varjon lailla? Miksi?

Salla Simukan Lumikki-trilogia saadaan tämän kirjan myötä kunniakkaasti päätökseensä. Paljon on tuo tyttö kokenut lyhyessä ajassa, se on todettava. Jännitystä on piisannut sekä Tampereella että Prahassa, talvipakkasissa ja kesähelteillä. Heikkohermoisempi saattaisi moisesta jo notkahtaa, mutta ei Lumikki. Hän on kokenut nuorena sen verran riittävästi pahaa koulukiusattuna, ettei paljosta hätkähdä.

Musta kuin eebenbuu on runollisempi kuin edelliset osat. Siinä on mukana paljon runo- ja lyriikkalainauksia ja sadunomaisia piirteitä sidotaan osaksi tarinaa runsaasti. Itse jopa hieman tylsistyin tehokeinoon. Laulunsanat hypin loppuvaiheessa ronskisti yli. Ne vetoavat varmaankin paremmin kirjan varsinaiseen kohderyhmään, minä en saanut niistä ammennettua mitään lisää (en, vaikka mukana oli paljon suosikkiyhtyeeni Florence + The Machinen lauluja).

Tarina on vetävä ja Lumikki jälleen parhaimmillaan. Jännitystä on sopivasti, ja tarinan henkilöt ovat mainion epäluotettavia ja arvoituksellisia. Kuka on Lumikin vainoaja? Se voi olla kuka tahansa, mistä sen tietäisi. Jokaisella on syynsä.

Pidin Lumikki-trilogiasta, mutta mihinkään orgastiseen tilaan se ei minua saa. Mainiota kotimaista nuortenkirjallisuutta, sujuvaa ja huolellista, päähenkilö hienosti rakennettu, tarinankäänteet mietitty ja teemat hyviä. Kokonaisuus on vetävä ja raikas, eikä ole ihme, että se on myyty jo moneen maahan. Mutta jossain määrin hieman tympäännyin lukiessani. Ehkä olen lukenut aikuisena liian vähän nuortenkirjallisuutta, enkä siksi osaa oikein suhtautua genreen. Vaivaannuin paikoin lukiessani yltiödramaattisuudesta ja välillä teki mieli tokaista Lumikille, että joistain asioista olisi jo aika päästä yli. Mutta, no, vasta uudelleenopettelen genreä. Ehkä joskus vielä ymmärrän nämä valinnat.

Sujuvaa viihdykettä Simukan trilogia kyllä tarjoaa. Joten jos on vielä kokeilematta, anna palaa!


Muualla luettua: Anna minun lukea enemmän, Lukutoukan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Notko, se lukeva peikko, Nenä kirjassa, Ullan luetut kirjat, Mustetta paperilla, Tarinoiden taikaa, Kujerruksia, Kirjakirppu, Todella vaiheessa, Narseskan kirjanurkkaus.

_____

Maanantaina 8.9. alkoi Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanja, jonka tarkoituksena on kerätä varoja 20 000 aapiseen Sierra Leonen, Liberian ja Ugandan pakolaisille. Haasteen pointti on seuraava:

1. Lue kirja, lehti, novelli tai jokin muu teksti.
2. Lahjoita syyskuussa lukemiesi tekstien mukaisesti 1 euro per teksti #lukuhaasteeseen joko tekstarilla 1E LUKUHAASTE numeroon 16588 tai isompana könttäsummana Suomen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 viitteellä 62405 08625.
3. Halutessasi levitä lukemisen ilosanomaa sosiaalisessa mediassa kirjakuvilla ja merkinnällä #lukuhaaste.

Itse otan haasteeseen osaa lahjoittamalla euron jokaista syyskuussa lukemaani kirjaa kohden. Vaikka kampanja alkoikin virallisesti 8.9., otan mukaan myös syyskuun alun kirjat. Nyt on siis kasassa jo neljä kirjaa ja neljä euroa.

Haastan blogini lukijat mukaan kampanjaan! Lukutaidolla on niin suuri merkitys ihmisen ja yhteiskunnan kannalta, ettei sitä voi ohittaa. Tehdään yhdessä hyvää lukemalla!

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
310 s.

Arvostelukappale.


Dammerburgin kaupunki on avoimen yhteiskunnan ihannekuva. Kaupungin elämä tallentuu joka hetki tuhansien valvontakameroiden kautta Arkistoon, joka on jokaisen kansalaisen käytettävissä. Kuka tahansa saa tietää mitä tahansa kenestä tahansa, kunhan kansalaisuus ja identiteetti on todennettu mobiililaitteen omistamisen kautta. Ihminen on yhtä kuin kännykkänsä, ilman puhelinnumeroa ei ole kukaan.

Koska yhteiskunta on avoin ja kaikkien tarkasteltavissa, poliisivoimatkin ovat supistuneet vain kolmeen ihmiseen. Komisario Richter, etsivä Jordan ja sihteeri Carmen huolehtivat omalta osaltaan kansallisesta turvallisuudesta. Yleensä heidän työnsä on helppoa, mutta kun eräästä dammerburgilaisesta asunnosta löydetään murhattu nainen, he joutuvat melkoisen haasteen äärelle. Kuinka kaikkialle näkyvässä maailmassa on mahdollista tehdä murha niin, ettei mitään johtolankoja tallennu minnekään?

Murhan selvittämistyö vie kaikkien kolmen tarkkaavaisuuden ja kekseliäisyyden äärimmilleen. Rikos on lopulta huomattavasti monimutkaisempi kuin vain pikaistuksissa tehty hengenriisto: taustalla on yhteiskunnallista mätää ja korruptiota, jollaista kukaan poliiseista ei olisi koskaan voinut kuvitella.

Läpinäkyvä kuolema on dystopia ja arvoitus. Se kertoo maailmasta, jossa kaikki tieto on koko ajan kaikkien saatavilla, ja jossa yksityisyyttä ei enää sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Juuri kukaan ei tunnu sitä kaipaavankaan, vaan kaiken jakaminen vahvistaa muuten ympärillä natisevan maailman jäljellä olevien rakenteiden tuomaa heikkoa turvaa. Ympäristöongelmat ovat valtavat, ja ihmiskunta elää lähes hedelmättömänä. Syntyvyys on laskenut minimaaliseksi ja samalla vanhusten määrä räjähtänyt käsiin, sillä lähes kaikki haluavat elää niin pitkän elämän kuin mahdollista.

Koska luen varsin vähän dystopiakirjallisuutta (miksiköhän, mietin), en ehkä ole erityisen vaativa sen suhteen, millaiseksi maailma tarinoissa kuvataan. En ole kyllästynyt vielä mihinkään elementtiin, enkä pidä mitään liian kuluneena asetelmana. Läpinäkyvää kuolemaa lukiessani jäin miettimään, kuinka tarkkaavaisesti se kuvaa aikaa, jota nyt elämme. Olemmehan käytännössä sosiaaliseen mediaan kiinnikasvaneita, tunteemme, ajatuksemme, aatteemme, tekemisemme ja läheisemme muulle maailmalle jakavia ja älypuhelimemme lähes proteeseiksi omaksuneita. Työmatkalla paikallisjunassa saa päivittäin ihailla riveittäin luuriensa ääreen kumartuneita kanssamatkustajia, joita tuskin mikään ulkopuolinen ärsyke saa irrrottamaan otettaan laitteestaan. Ja ei, en pyri jeesustelemaan, sillä kuulun itsekin heihin.

Läpinäkyvän kuoleman maailmassa ihmisillä ei oikeastaan ole enää perheitä tai parisuhteita, vaan läheisimmän verkoston muodostavat erilaiset puhelimen kautta syntyvät luottamusringit. Jos joutuu pulaan, kukaan ei huuda apua, vaan näppäilee avunpyynnön someryhmään. Se on paljon luotettavampaa – onhan virtuaalisuus niin paljon paremmin todellisuutta jäljitettävissä ja tallennettavissa. Perheitä ei juurikaan ole, sillä ihmiset eivät pääsääntöisesti saa lapsia. Vain parhaat geenit lisääntyvät, ja sitä kontrolloidaan huolella.

Koska Dammerburg on kiehtova yhteiskunta, annan anteeksi sen, ettei kirjan juoni ole aivan niin vetävä kuin se voisi olla. Kolmen poliisin iskuryhmä etenee tutkimuksissaan varsin hitaasti, ja jännitysmomentit ovat melko kapeita. Rikos ja sen ympäriltä aukeava laajempi vyyhti on kiehtova, mutta sen selvittely jää paikoin eräänlaisen luennoinnin jalkoihin. Monet seikat olisi varmasti voinut upottaa kirjaan tarinallisemminkin.

Läpinäkyvän kuoleman hahmottelema tulevaisuus on aivan mahdollinen. Pitkää ikää tavoitellaan jo nyt monin, myös päivänvaloa kestämättömin keinoin, hyvinvointi jakautuu yhä voimakkaammin varallisuuden mukaan ja ihminen määrittyy pitkälti itsestään rakentamansa julkisuuskuvan kautta. Olemme yhtä kuin brändimme, jokainen on oman elämänsä yrittäjä, olemassaolo on sosiaalista. Toivoa silti sopii, että tulevaisuus olisi hieman vehreämpi ja vapaampi, kuin betonista ja lasista rakennettu, pakotetun jaettu maailma, jossa yksityisyys on sairaus ja elämä ennalta koodattua.

_____

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa selvitän tämän myötä syyllisen.