Nainen, aina väärin

 

Lukemisharrastuksessa on lukemattomia (heh) hyviä puolia ja kiehtovia yksityiskohtia, ja yksi niistä on se, kuinka periaatteessa toisiinsa liittymättömät kirjat saattavatkin peräkkäin luettuna muodostaa eräänlaisen jatkumon. Ne osuvat tematiikaltaan, syvärakenteeltaan tai ihan vain joiltain yksityiskohdiltaan toisiinsa, hipaisevat tai tömähtävät kovaa vasten.

Alkuvuoteni on ollut kirjallisessa mielessä naisasiaa, hyvä niin. Luettuani ensin naisten mielenterveydestä ja yksinäisyydestä päädyin miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan ja sitten taas mielenterveyteen ja identiteettiin. Nämä ovat paitsi kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, myös ihan tervettä vastapainoa David Foster Wallacen sangen miehiselle Päättymättömälle riemulle (josta kirjoittaminen antaa edelleen odottaa itseään, prosessini on vieläkin kesken!).

Evie Wyld teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen romaanillaan Kaikki laulavat linnut. Uusi suomennos Me olemme susia oli tietenkin itseoikeutetusti lukulistalla. Loistavaksi romaaniksi sekin osoittautui, vaikka on ilmaisultaan erilainen kuin Kaikki laulavat linnut, ehkä jollain tapaa suorasukaisempi, tarinallisempi.

Romaanissa on kolme aikatasoa, joiden kautta tarkastellaan naisen elämää Isossa-Britanniassa, tarkemmin Skotlannissa. Nykyajassa häilyväinen Viviane joutuu pitämään kasassa itseään, perhettään ja perheen sukukartanoa, jonne hän aika ajoin ajaa luuhaamaan päiväksi tai pariksi. Viviane kaipaisi jotain muuta kuin mitä hänellä on, mutta ei osaa tai halua tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa Ruthista on tullut ehkä omaksikin yllätyksekseen kotirouva kolkkoon taloon pikkupaikkakunnalle ja äitipuoli kahdelle kouluikäiselle pojalle. Puoliso tekee pitkää päivää poissa kotoa, eikä Ruth meinaa millään asettua hänelle varattuun rooliin. 1700-luvulla Sarah joutuu vainotuksi oletetun noituuden takia ja pakenee tielleen osuneen perheen kanssa syvälle metsään karkuun vihaisia kyläläisiä.

Wyldin teksti on vahvaa, suoraa ja nöyristelemätöntä. Hänen henkilönsä ovat säröisiä ja epätäydellisiä, ja siksi uskottavia ja tosia. Epävarmoja, mieltään muuttavia, miellyttämisenhaluisia, itsekkäitä, ajattelemattomia. Ihan niin kuin ihmiset ovat. Karulla tavalla Wyld rakentaa kuviostaan yhä suurempaa ja merkityksellisempää: kuinka suuri valta meillä on toisiimme, kuinka paljon merkitsevät "ikiaikaiset" arvojärjestykset, säännöt ja voima.

Me olemme susia on romaani, jonka sisään solahtaa, sitä lukee kuin hengenhädässä ja sitten niin, että toivoo sen vain jatkuvan, kauheuksistaan huolimatta. Lamaannuttavaa on myös huomata, etteivät (nais)ruumiit rannalla tunnu enää oikein miltään. Näin tämä vain menee, näitä vain aina ja uudestaan tulee. Wyldin kirjat ovat aarteita, hienoja kokonaisuuksia, joissa on yhä uusia kerroksia kuorittavaksi. Ne kestävät monta lukukertaa eivätkä välttämättä silloinkaan anna itsestään kaikkea.

Tuuve Aron tuorein romaani Kalasatama on autofiktion, esseen ja pamfletin yhdistelmä. Olen pitänyt lukemistani Aron novelleista, koska ne ovat vänkiä, vääräsäärisiä ja muotteja vältteleviä. Olikin kiinnostavaa tutustua kirjailijaan tarkemmin hänen omien muistojensa, ajatustensa ja mielipiteidensä kautta, vaikka toki vastuu jää myös lukijalle: värikynää on käytetty ja fiktion ja todellisten ihmisten ja tapahtumien välillä on häilyvä raja.

Kalasatama paneutuu etenkin Aron henkilökohtaiseen perhe- ja ihmissuhdehistoriaan, pitkälti siitä johtuviin mielenterveyshaasteisiin, elämään ja identiteettiin helsinkiläisenä lesbona, kirjailijana ja ihmisenä. Mikä on naisen paikka tässä kuviossa? Kuinka paljon on tilaa, kuinka paljon rajoitetaan? Missä määrin ihmisen rajat ovat hänen itsensä tekemiä, kuinka paljon lopulta estämme itseämme toimimasta, elämästä ja rakastamasta? Aro kirjoittaa vimmatulla, paikoin vihaisella tyylillä, hän ei silottele eikä pyytele juurikaan anteeksi. Ajoittain teksti on ilkeääkin: kyytiä tuntuvat saavan nykynuoret häilyvine seksuaalisine identiteetteineen, ne jotka poimivat rusinat pullasta eivätkä itse joudu taistelemaan asemansa puolesta, sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit, sosiaalisten sääntöjen vankina olevat heterot ja niin edelleen.

Vaikka Aro tykittää menemään kiihkolla, eikä todellakaan kirjoita konsensushenkisesti siloitellen tai kaikkia (tai ketään) miellyttämään pyrkien, oma lukukokemukseni oli raikas ja hengittävä. Suoraan puhuminen on monitahoinen asia. Yhtäältä on kai nykyajan hengen mukaista sanoa, ettei mitään enää saa sanoa ja toisaalta pyrkiä osoittamaan olevansa oikealla tavalla hyvis, kun osaa puhua niin, että ottaa kaikki huomioon. Itse en halua tehdä kumpaakaan. Kyllästyttää valta-asemassa olevien ihmisten järjenvastainen ölinä siitä, kuinka "mistään ei saa puhua" (vaikka puhuvat koko ajan), mutta ihan samalla tavoin kyllästyttää sekin, että ihan joka ikisessä asiassa pitäisi huomioida mahdollinen jonkun yksilön triggeröityminen (jota sanaakin vihaan). Ehkä balanssi löytyy jostain, en tiedä. Aro ei mihinkään balanssiin pyrikään, paitsi oman hyvinvointinsa suhteen. Onneksi tarinan kaari jättää jälkeensä toiveikkaan olon, kesän valon ja vähittäisen toipumisen.

Näiden kirjojen jälkeen pitää ehkä harkita jotain muuta tematiikkaa, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin olen saanut vaikuttavaa luettavaa käsiini. Kiitos siitä.

Evie Wyld: Me olemme susia
Suomentaja: Aleksi Milonoff

Tammi 2020

417 s.

The Bass Rock (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Donna mobilen kirjat

Tuuve Aro: Kalasatama
WSOY 2020
296 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Herman Raivio / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan ja 12. Kirjassa ollaan metsässä. Wyldin kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksaan kohdan 7. Kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen (ne ovat Emmi Kyytsösen käsialaa).

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset

Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hänen synnyinaikansa on niin epäonninen – ehtoo, ajan viimeinen päivä – ettei siitä voi seurata kuin tuhoa. Sitä hän onkin lyhyen elämänsä aikana aiheuttanut runsain mitoin isänsä harmiksi. Kiroukseen kuuluu väistämättömänä tosiasiana myös se, että Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Näistä lähtökohdista ihminen ei ehkä ponnista kovin positiiviseen elämään. Käy kuitenkin jotain ennenkuulumatonta: ensinnäkin Morriganista esitetään useampikin tarjous nuorten jatko-opintopaikkoja määrittävässä tilaisuudessa. Jo se on skandaali. Toisekseen Morrigan ei kuole syntymäpäivänään, kaikkea muuta. Hänet noutaa kotoaan suurella mekaanisella hämähäkillä erikoinen punapäinen mies Jupiter Pohjoinen ja vie mukanaan Nevermoorin vapaavaltioon – paikkaan, jollaista Morrigan ei voinut uskoa olevankaan.

Jupiter on kuuluisan Meineikkaan Seuran arvostettu jäsen ja hän on päättänyt asettaa Morriganin omaksi kokelaakseen Seuran pääsykokeisiin. Luvassa on nokkeluutta, rohkeutta, sisua ja taitoja vaativa pääsykoeruljanssi, neljästä koetuksesta koostuva kokonaisuus, josta vain terävin kärki valitaan Seuraan. Morrigan on melkoisten haasteiden edessä, sillä vain lunastamalla paikan Seurasta hän voi jäädä Nevermooriin.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosa Morriganin koetukset esittelee uudenlaisen fantasiamaailman ja henkilökaartiin, joka ilahduttaa ja riemastuttaa monipuolisuudellaan. Nevermoor on yhdistelmä steampunkia, vauhtia, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja väärinkohdeltujen lasten kohtaloita. Se on vauhdikas seikkailu, paikoin jopa hengästyttävällä tahdilla etenevä tarina, joka kietoutuu vahvasti Meineikkaan Seuran koetusten ympärille.

Morrigan on päähenkilö, josta voi odottaa vielä paljon. Ymmärrettävistä syistä hän on alkuun epäileväinen ja hämmentynyt. Koko ikänsä kirottuna kohdellun tytön on vaikeaa luottaa muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja aitoon kiintymykseen. Toisaalta Jupiter Pohjoinen – vaikka vinkeä kummisetä onkin – ei ole helpoin mahdollinen lähiaikuinen: hän on usein salaperäisillä matkoillaan, eikä vastaa Morriganin mieltä painaviin kysymyksiin ainakaan suoraan. Onneksi Morriganin uudessa kodissa, Jupiterin omistamassa Deukalion-hotellissa on paljon muitakin ihmisiä ja olentoja, joiden kanssa elämäänsä jakaa, kuten esimerkiksi eräänlaisen emännän ja lastenvahdin roolia kantava äksy mutta kaikin puolin hurmaava magnifikatti Fenestra. Lisäksi Morrigan tutustuu koetuksissa lohikäärmeratsastaja Pihlajaan, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Morriganin koetukset on kiehtovan villiä luettavaa, mutta kieltämättä alkuun joutuu hieman näkemään vaivaa päästäkseen kärryille Townsendin luomassa maailmassa termeineen, käytäntöineen ja uskomuksineen. Siinä on monta liehuvaa ja kieppuvaa osaa, joihin tarttua – ja useita, jotka jäävät vielä vaille vastauksia. Onneksi homma lähtee kunnolla käyntiin melko nopeasti, ja kirja pitää imussaan onnistuneesti. Ja jatkoahan on luvassa.


Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2018
368 s.
Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow (2017)

Arvostelukappale.

___________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjoihin kadonnut, Siniset helmet, Lukuaikaa etsimässä, Vuosi kirjoitusharjoituksia

Haasteet: Jatkumo-haaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 36. Kirja, jossa haluaisit olla itse mukana, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Novelleja mereltä ja meren ääreltä

Minulla on kompleksinen suhde mereen. Olen asunut nyt kuusi vuotta meren rannassa, käynyt saaristolaivurikurssin, pikkuisen veneillytkin. Kuitenkin pääasiallinen asenteeni merta kohtaan on pelokas ja kunnioittava. Tuntuu, että en pääse sinuiksi sen kanssa, vaikka se minua kiehtookin, vaan annan mielummin pelon voittaa ja pysyn lopulta kuivalla maalla.

Luettavakseni osui lähes peräkanaa kaksi vahvasti mereen liittyvää novellikokoelmaa, Nam Len Merimatka (Like 2009) ja Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007). Näin talvipäivinä, jolloin mahdollisuutta veneilyyn ei ole (vaikka uskallusta olisikin, jos olisi), kirjalliset merimatkat tuntuvat kiehtovilta ja avartavilta.

Nam Le on vietnamilaistaustainen, sittemmin australialaistunut ja osin myös yhdysvaltalaistunut kirjailija. Hänen kokoelmansa Merimatka sisältää seitsemän novellia, joita yhdistävä tekijä on jonkinlainen globaali sijattomuus. Novellit sijoittuvat hyvin eri puolille maailmaa ja hyvin erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin, mutta silti niissä on jotain vahvasti yhdistävää.

Cartagena vie Kolumbiaan, katujengin elämään. Nuori poika on päässyt rikollispomon alaiseksi, palkkatappajaksi, mutta huomaa joutuneensa hankalaan paikkaan, kun seuraavan salamurhan uhri on hänen parannuksen tehnyt ystävänsä. Cartagenassa uhka on läsnä, toivottomuus selkeää, mutta tunnelma ei painosta, vaan tuikkii pientä toivoa lopulta kuitenkin. Halflead Bay kuvaa puolestaan pienen australialaiskylän kuolinkamppailua siinä missä erään perheen edessä olevaa luopumisen tuskaa. Tuppukylän ilmapiiri on ahdistava, mutta aina voi silti lähteä kalastamaan aallonmurtajille.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat Hiroshima ja Merimatka. Hiroshimassa kuvataan lapsen näkökulman kautta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Japanissa. Novelli on rytmiltään kiivas, kieleltään hieno ja sisällöltään vaikuttava. Merimatka puolestaan kuvaa Vietnamista pakolaisia salakuljettavan kalastusaluksen tuskaisia päiviä merellä. Tunnelma on hyytävä, varpaat kipristyvät ja syke nousee.

Nam Le kirjoittaa oivaltavia novelleja, joissa näkökulmat ja kertojat vaihtelevat tyylillä. Maailma aukeaa, ja samalla ymmärrys sen valtavasta laajuudesta.

Sari Vuoristo on puolestaan suomalainen kirjailija, jonka kokoelma Säätiedotus merenkulkijoille oli ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki tavalla tai toisella merta ja ihmissuhteita. On eroja, avioliittoja, kuolemaa, isätön lapsi, lapsia ja vanhempia.

Vuoristo kirjoittaa tyynellä tavalla, hosumatta mutta samalla myöskään jankuttamatta. Novelleissa on selkeä ydin, jonka ympärille luotu miljöö ja tapahtumat vahvistavat. Kokoelman avaa novelli Sumu, jossa käänteen keikautus on oivallinen, koskettava. Tarinaltaan se kertoo saaristoon vaimoksi lähteneestä naisesta, joka samaan aikaan kaipaa mennyttä minäänsä, muttei kuitenkaan vaihtaisi nykyisyyttään pois. Silta puolestaan kertoo vesikammosta kärsivästä nuorukaisesta, joka on lapsena tapahtuneen avantoonputoamisen jälkeen joutunut yhä kummallisempiin ja vaikeampiin tilanteisiin vesikauhunsa vuoksi.

Tyhjyys kosketti minua kokoelman novelleista eniten. Siinä nainen on lähtenyt isänsä kuoleman jälkeen tekemään surutyötä seilaamalla Grönlannin hyisillä vesillä valaita odottavan turistilaivan mukana. Novellin tunnelma on herkkä ja vähitellen voimistuva. Hieno kokonaisuus. Helmi on meren työtä saa puolestaan hienoin novellin nimi -kunniamaininnan. Nainen on tullut hatarassa suhteessa raskaaksi, eikä lapsen isä ole halunnut jäädä kuvioihin. Perhe-elämän muotoutuminen on oma haasteensa, eikä kaipaus tunnu hellittävän.

Sari Vuoriston novelleissa on haikeutta, joka ei ylly melankoliaksi. Ne esittelevät siivuja elämästä, joka voisi olla juuri minun, muttei kuitenkaan ole. Meri on suuri ja voimakas, se kiehtoo ja mahdollistaa. Ja aina sille jää toiseksi, lopulta.


Nam Le: Merimatka
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2009
273 s.
The Boat: Stories (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Marie Kajava / Maailman kuvalehti
Haasteet: Pääsen avaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteen tällä kirjalla, ja sijoitan sen kirjailijan perhetaustan perusteella Vietnamiin. Lisäksi kerään 7 novellia Novellihaasteeseen ja yhden uuden kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 35. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
231 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Amman lukuhetki, Lurun luvut
Haasteet: 10 novellia Novellihaasteeseen, 40. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Vaikuttavia kuvituksia kolmeen kertaan

Kirjojen kuvitus on aihe, jota en kovin usein ole nostanut blogissani esiin. Arvostan kuitenkin oivaltavaa, taitavaa ja kerronnallista kuvitusta todella paljon, vaikken esimerkiksi lasten kuvakirjoja juurikaan lue. Sarjakuvien kanssa teen ajoittaista tutustumistyötä, ja noin muutenkin pidän kauniista kuvista, valokuvista ja kuvataiteesta paljon.

Nyt lukupinoon sattui lähes peräkkäin kolme kuvitukseltaan ansiokasta teosta. Kirjat, jotka tässä niputan yhteen, ovat Bjørn Sortlandin ja Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62 – Kirja kolme: Matka, australialaisen Shaun Tanin mykistävä Etäisten esikaupunkien asioita ja Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama runotarina Luumunkukka ja Lohikäärme.

Kirjojen tarinat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden kohdeyleisötkin poikkeavat toisistaan. Kepler62-sarjan kolmas osa vie meidät lopultakin avaruuteen: ensin tukiasemalle Maata kiertävälle radalle ja sitten aurinkotuulen voimaa hyödyntäviin tähtipurjehtijoihin, joiden suuntana on Kepler62. Matkaseurueen lapset ja nuoret ovat saaneet kovan koulutukseen tuleviin koitoksiin, mutta arvatahan sen saattaa, ettei kaikki suju aivan niin kuin oli suunniteltu. Uteliaisuus ja putoilevat sukat voivat myös olla kohtalokkaita...

Kepler62 on aivan mahtava sarja, jota olen hehkuttanut aiemminkin täällä ja täällä. Vielä on onneksi kolme osaa tulossa, ja seuraavassa laskeudutaan jo uudelle planeetalle ainakin kansikuvan perusteella. Kepler62 on tunnelmaltaan aika synkkä ja etenkin tarinan kuvaaman Maan tila herättänee keskustelua ja kysymyksiä, joten suosittelen sarjaa yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi – tai ainakin kannustan olemaan valmiina, kun kinkkisiä pohdintoja herää.

Avaruuskuvat ovat huikeita. Pasi Pitkänen on saanut liikkeen, valon ja vauhdin vangittua upeasti voimakkaisiin kuviinsa. On helppoa eläytyä valon nopeuteen ja äärettömän pitkiin välimatkoihin. Teksti vie mukaansa, ja koska kuvia ei ole joka sivulla, tarinan eteneminen on toki varsin olennaisessa osassa. Hieman odottava tunnelma kirjasta jää, jonkinlainen väliosan maku. Mutta toisaalta eipä tässä malttaisi odottaa jatkoa!

Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama Luumunkukka ja Lohikäärme on kahden kiinalaistytön tarina. He ovat eläneet lähes koko ikänsä yhdessä kiinalaisessa lastenkodissa, ja kun molemmat adoptoidaan Suomeen, on suuri muutos elämään väistämätön. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja se on varsin aurinkoinen ja hempeä. Tarina sinänsä ei oikein puhutellut minua, mutta kauniit, punasävyiset ja voimakkaat kuvat pelastivat kokonaisuuden.

Aiheensa puolesta kirjan kohdeyleisö on aika selkeä, ja toivottavasti se antaa iloa, hyvää mieltä ja vahvistusta adiptioperheille. Toki kirjan avulla saa vastattua varmasti pienemmän väen kysymyksiin, vaikka omaa perhettä adoptio ei koskettaisikaan – esimerkiksi tarha- tai koulukavereiden taustojen osalta.

Potin näistä kirjoista nappaa kuitenkin ehdottomasti australialaisen animaattorin Shaun Tanin häkellyttävän hieno Etäisten esikaupunkien asioita. Kirja on lastenosastolla, mutta kuuluisi ehdottomasti nuorille ja aikuisille. Kuvitus on upea, voisin ottaa lähes joka sivusta seinänkokoisen taulun itselleni.

Vaikka tästä, jossa kartan reuna on myös todellisuuden reuna...

Tai tästä yksinäisestä lelusta...

Tai astetta erikoisemmasta häämatkasta.

Tunnelma kirjassa on hämärä, outo, hieman synkkyyteen vivahtava muttei kuitenkaan lannistava tai pelottava. Paitsi ihan pieniä lapsia esikaupungin kummajaiset voivat kyllä pelottaa.

Tan hyödyntää kaksiulotteisen kirjan mahdollisuuksia monella tapaa, kuvat eivät välttämättä lainkaan pysy kehyksissään, ja erilaiset tekstityypit, tekstaustavat ja asettelut saavat hyvin tilaa ja mahdollisuuksia.

Shaun Tanin persoonallinen ja koskettava tyyli saa miettimään omaa suhtautumistaan vieraisiin, vierauteen, naapureihin, kohtaamisiin ja siihen, minkä ajattelee olevan tavallista ja minkä ei.

Kauniit, ammattimaiset ja erottuvat kuvitukset tekevät suuren osan näiden kaikkien kolmen kirjan tarinoista. Kuva ja teksti keskustelevat keskenään, kumpikin saa pontta toisesta. Hallittuja, tyylillä tehtyjä kokonaisuuksia, joihin tutustuminen maksaa vaivan.


Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 – Kirja kolme: Matka
Kuvitus: Pasi Pitkänen
WSOY 2016
155 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä, Les! Lue!, Madonluvut, Yöpöydän kirjat
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.


Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Graafinen suunnittelu: Shaun Tan & Inari Kiuru
Lasten Keskus 2015
89 s.
Tales from Outer Suburbia (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie, Ihminen välissä, Hurja Hassu Lukija, Lastenkirjahylly  


Anna-Mari Kaskinen: Luumunkukka ja Lohikäärme
Kuvittaja: Katja Kuittinen
Kirjapaja 2007
39 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Värikäs päivä
Haasteet: Kirjaherbario (luumu, Prunus domestica), Kurjen siivellä (Kiina)

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Tämän kirjan ahmaisin päivässä, käytännössä yhdeltä istumalta. Oli pakko: se imi, ei voinut jättää kesken tai antaa haipua.

Jake Whyte on Australiasta kotoisin oleva nainen, joka elää jollakin Ison-Britannian rannikon karulla saarella lammasfarmarina. Joku tai jokin tappaa hänen lampaitaan, mutta mikä? Sen selvittämiseen erakkoluonteinen Jake käyttää varsin paljon vaivaa, ja samalla vanhat pelot nostavat päätään. Sille on syynsä, miksi Jake on lähtenyt kotimaastaan maapallon toiselle puolelle, kun yhtään pidemmällekään ei päässyt.

Evie Wyld yllätti minut, vain ja ainoastaan positiivisesti. Sain karskin ja väkivaltaisen lukukokemuksen, jossa ei ole tippaakaan ylenpalttista mässäilyä tai muutakaan lukijaa kosiskelevaa. Wyld kirjoittaa kuin mestari, kieli ja tarina ovat hiottuja, huolellisia ja hengittäviä. Olennaisen osansa tekee Sari Karhulahden suomennos, joka on taitava ja pakoton.

Tarinassa on aukkoja, mitään ei selitetä puhki. Jaken menneisyys Australiassa nivoutuu auki käänteisessä aikajärjestyksessä palaten kohti lähtöpistettä. Sekä menneessä että nykyisessä ajassa luonto on vahvasti ja kokonaisvaltaisesti läsnä: lammasfarmin elämä ja kuolema, hyönteiset ja matelijat, muta ja risukot, tuuli ja sade, aavikot ja tunkiot elävät tarinan mukana ja ympärillä luontevasti.

Jake on yksi parhaita romaanihenkilöitä, joihin olen törmännyt. Hajalla mutta kasassa, rujo mutta omillaan, itsepäinen ja mutkikas. Kaikki laulavat linnut on jollain tapaa äärimmäisen fyysinen kirja, mikä painottuu myös Jaken hahmossa, joka on lihaksikas, vahva ja näyttävä nainen. Muutenkin tarina kulkee tekemisen kautta, ei pohdiskelun tai jorinan. Tekemisellä on merkityksensä ja vaikutuksensa, niistä juoni punoutuu hiljalleen valmiiksi, mutta lukijan on tehtävä oma osuutensa.

Tämä kirja on arvoituksellinen, haastavakin. Sen lukeminen on houkuttelevaa, nautinnollista ja palkitsevaa. Ja ne kaikki laulavat linnut, ne vain laulavat laulamistaan.


Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.
All the Birds, Singing (2013)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukuisa, Mari A:n kirjablogi, Ihminen välissä, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly

Rhonda Byrne: Salaisuus

Tämä kirja on kenties käsittämättömintä kuraa, mitä olen lukenut. Se päätyi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme kevään kirjaksi. Onneksi sain kirjan lainaan ystävältä, en olisi ehkä kehdannut hakea tätä kirjastosta... Lukuprosessi oli nopea, ja tunneskaala vaihteli naurusta epäuskoon ja lopulta ärtymykseen ja jopa pelkoon (miten tällaista kehdataan tarjoilla hyväuskoisille lukijoille?). Aika paljon ahdettuna parin tunnin sessioon.

Mietin myös, miten tästä kirjasta kirjoittaisin. Päätin luottaa alkuperäiseen sanaan, joten tällä kertaa käytän tavallista enemmän suoria sitaatteja kirjasta.

Ette te muuten edes uskoisi.

Rhonda Byrne paljastaa siis Salaisuudessa universumin suuren, no, Salaisuuden. Sen mukaan ilmeisesti kenestä tahansa Salaisuuden omaksuvasta tulee yltäkylläisen onnellinen ja tyytyväinen. Ihminen ansaitsee kaiken hyvän, mitä itselleen haluaa saada. Toki.

Salaisuus perustuu vetovoiman lakiin:

Vetovoiman laki on saanut alkunsa jo aikojen alussa. Se on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan.

Tämä laki määrää koko universumin järjestyksestä, elämäsi jokaisesta hetkestä ja aivan kaikesta, mitä elämässä koet. Kuka oletkin, missä oletkin, vetovoiman laki muovaa kaikki elämänkokemuksesi, ja sen tämä kaikkivoipa laki tekee sinun omien ajatustesi avulla. Sinä itse panet vetovoiman lain liikkeelle, ja teet sen omilla ajatuksillasi. (s. 21)

Onhan se nyt uskottava, kun kirjassa näin sanotaan!

Samankaltaisuus vetää puoleensa, joten positiivinen vetää positiivisuutta, negatiivinen negatiivisuutta, raha rahaa, läski läskiä jne. Miten helppoa!

No, ihan pelkällä lailla homma ei hoidu. Jos haluat jotain, esim. rahaa, prosessi on kolmiportainen:
1) Pyydä
2) Usko
3) Ota vastaan.

Näillä mennään.

Kirja kannustaa ihastuttavan vastuuttomaan rahankäyttöön ja -hankintaan:

Jos olet aiemmin luullut, että voit saada rahaa vain työstäsi, sinun on nyt vapauduttava tästä käsityksestä. Ymmärräthän, että niin kauan kuin uskot niin, se on väkisinkin myös kokemuksesi? Sellaisista ajatuksista ei ole hyötyä. 

Nyt alat varmasti ymmärtää, että rikkaudet odottavat sinua, mutta ei ole sinun asiasi miettiä, "miten" ne sinulle tulevat. On sinun tehtäväsi pyytää, uskoa että saat ne ja olla onnellinen nyt. (s. 117)

Huh huh. Kirjan mukaan postilaatikkoon tulevat laskut johtuvat siis siitä, että ihminen ajattelee laskuja, jolloin hän vetovoiman lain mukaan houkuttelee ne luokseen. Ilmeisesti esimerkiksi kulutustottumuksilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Kirjan käsittelemien raha-asioiden ja laihduttamiseen liittyvien vinkkien osalta vielä hymähtelin suupielestäni. Salaisuuden mukaan esimerkiksi ylipaino johtuu siitä, että ihminen ajattelee ylipainoa ja "lihavia ajatuksia".

Yleensä ihmiset luulevat, että lihominen johtuu ruuasta, ja niin minäkin luulin. Sellaisesta käsityksestä ei ole mitään hyötyä, ja nyt olen ymmärtänyt, että se on täyttä roskaa! Ei lihominen ruuasta johdu. Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan. (s. 75)

Niinpä niin. Terveysasioilla leikkiminen saa kuitenkin minussa aikaan kylmiä väreitä. Byrnella on pokkaa kirjoittaa esimerkiksi seuraavanlaisia aivopieruja: "Rakkaus ja kiitollisuus voivat parantaa minkä tahansa sairauden" (s. 144) ja "Epätäydelliset ajatukset ovat syynä kaikkiin ihmiskunnan vitsauksiin, kuten sairauksiin, köyhyyteen ja kaikkeen muuhunkin surkeuteen" (s. 146). Salaisuuden avulla (ja mitä ilmeisimmin hervottoman hauskoja elokuvia katsellen) voi parantua esimerkiksi rintasyövästä. Byrne itse pääsi eroon ikänäöstään puhtaasti tahdonvoimalla.

Tällaisten asioiden kirjoittaminen kirjaan ja tuputtaminen hyväuskoisille pitäisi määrätä jotakuinkin rikolliseksi. Kirjan alkulehdellä sentään tajutaan irtisanoutua kaikesta vastuusta ja painottaa, että kirja on tarkoitettu yleissivistäväksi (tirsk!), eikä sitä tule käyttää minkäänlaisen sairauden määrittämiseen, lääkitsemiseen tai hoitamiseen. Itse tekstistä tämä ei kyllä käy ilmi. Päin vastoin: voisi luulla, että salaisuuden avulla ja parantumista ajatellen lähtee niin halvaus, syöpä, kihti kuin HIV:kin. Kuvottavaa.

Täysin omiin sfääreihiinsä mennään kirjan lopulla, kun Byrne kertoo lukijalle, että

Mikään ei ole rajallista – eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. (s. 165)

Huokaus. En ole varma, haluanko elää samalla planeetalla ihmisten kanssa, jotka uskovat tuohon.

Salaisuus on kirjana helppolukuinen, jos ei lasketa sitä, että se tekee aika ajoin mieli heittää seinään. Se on näpsäkän kokoinen, värikäs, selkeä ja graafiselta ilmeeltään laskelmoitu ja tuotteistettu. Jokaisen luvun lopussa on kätevä tiivistys ranskalaisin viivoin, joten niin sanottu pikaomaksuminenkin onnistuu helposti tarpeen vaatiessa.

Eri asiantuntijat on näppärästi kuvattu erilaisin symbolein, ja mukana on tietenkin paljon "tapahtui tosielämässä" -todistuksia ja omakohtaisia kokemuksia jutustelevaan tyyliin kirjoitettuna. Ihan kuin kirja puhuisi suoraan minulle! Ihan tosi!

Tekstin välissä on myös lyhyitä tietoiskuja jo keskuudestamme poistuneista "salaisuuden kantajista" ja sitaatteja heidän puheistaan tai teksteistään. Jäin tosin miettimään, eikö kuolleita suojaa mikään: ovatko Albert Einstein, Winston Churchill ja Alexander Graham Bell satunnaisine sitaatteineen tosiaan käytettävissä aivan kaikkeen, kun seteleitä aletaan kääriä?

Ehkä joku joskus kaivaa minunkin timanttiset bloggaukseni internetin syövereistä ja käyttää niitä suurten elämäntaitojen opettamiseen.

Tai ehkä sittenkään ei. Suojelkoon jokin voima tulevia sukupolvia siltä. Itse pidän omat salaisuuteni mielellään ihan vain itselläni. Tuskin niistä kukaan mitään maksaisikaan.


Rhonda Byrne: Salaisuus
Suomentaja: Kaisa Luntinen
Ulkoasu: Gozer Media P/L
WSOY 2008
214 s.
The Secret (2006)

Lainattu.

_________

Itseoikeutetusti Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua. (Ai hieman?! Meinasin jättää kokonaan bloggaamatta, koska en toivo tälle kuralle yhtään lisää mainostilaa.)

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Suomentaja: Helene Bützow
Ulkoasu: ?
WSOY 2014
The Husband's Secret (2013)

Ennakkokappale e-kirjana kustantajalta.


Cecilia on täydellinen perheenemäntä, kolmen tyttären äiti ja John Paulin vaimo, minkä lisäksi hän on valovoimainen Tupperware-myyjä sekä koulun vanhempainyhdistyksen primus motor. Täydellinen nainen ja täydellinen elämä? Niin voisi luulla, kunnes Cecilia löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka päällä lukee, että sen saa avata vasta John Paulin kuoleman jälkeen. Cecilia kamppailee itsensä kanssa hetken, mutta päätyy lopulta lukemaan kirjeen. Sen sisältö on shokki.

Tess on mainosalan menestyvä ammattilainen ja pienen pojan äiti. Hän saa kauhukseen kuulla miehensä rakastuneen – Tessin serkkuun ja parhaaseen ystävään Felicityyn. Perhe-elämän kuviot menevät saman tien säpäleiksi ja Tess lähtee poikansa kanssa takaisin äitinsä luokse miettimään seuraavaa siirtoa.

Rachel on osa-aikaeläkkeellä oleva koulusihteeri, jonka elämän suuri suru on tyttären väkivaltainen kuolema vuosikausia aiemmin. Rachel on etääntynyt pojastaan, mutta rakastaa suuresti pojanpoikaansa. Niinpä pojan ja miniän ilmoitus muutosta New Yorkiin on hänelle järkytys.

Kolmen naisen elämät kohtaavat ja sivuavat toisiaan, kun kukin kamppailee omanlaisissaan elämänmuutoksissa. Arvoituksia on ratkottavaksi ja uusiakin ilmaantuu. Kukaan ei ole lopulta ennallaan, eikä kenenkään elämä.

Kirjoitin jo aiemmin vasta heränneestä ihastuksestani e-kirjoihin. Tätä Hyvää aviomiestä syytän ja kiitän innostukseni herättämisestä, sillä WSOY tarjosi siitä ennakkokappaletta luettavaksi nimenomaan e-kirjana. Päätin kokeilla, ja systeemi toimi erinomaisen hyvin. Kirja oli nopeasti luettu, enkä löytänyt Elisa Kirjan sovelluksesta mitään naputettavaa. Painetussa kirjassa on sivuja yli 400, mutta tämän e-kirjan lukeminen ei tuntunut lainkaan niin pitkältä.

Toisaalta kirja on muutenkin nopealukuinen. Kieleltään se on simppeli ja muodoltaan koukuttava. Tarina etenee vuorotellen kunkin naisen näkökulmasta ja lukija saa koko ajan uusia vihjeitä menneestä. Oikein soveliasta viihdeluettavaa painavamman sanan kyllästyttäessä.

Samalla kepeydessä on omat ongelmansa. Kirjan henkilöhahmojen ongelmat tuntuvat lopulta aika kaukaisilta. Australialaisen keskiluokan tuska ei jotenkin hetkauta suuntaan eikä toiseen. Esimerkiksi Cecilian kauhu täydellisen elämänsä murenemisesta on jotenkin kovin, no, säälittävää. Minun on vaikea käsittää kotirouvaelämän sanomattomia sääntöjä, statusmerkkejä, hierarkiaa ja toimintamalleja. Niiden säröt eivät siis tunnu missään.

Tess on Ceciliaa aidompi hahmo, ja hänen tuskansa tuntuu aidommalta. Tosin asetelma, josta se ponnistaa, on vähintäänkin erikoinen: käytännössä Tessin serkku Felicity on ollut osa parisuhdetta aiemminkin, ja niin tiivis kolmen hengen yhteiselämä vain jotenkin hieman vaivaannuttaa. Lisäksi ärsyynnyin uskomattoman paljon Felicityn aiemman ylipainoisuuden jatkuvasta korostamisesta. Hohhoi.

Rachel suree surmattua tytärtään ja tavallaan herättää lukijassa sympatiaa. Mutta toisaalta: hän ei kunnolla edes yritä löytää uutta yhteyttä poikaansa tai oppia tuntemaan miniäänsä. Rachel on ennakkoluuloinen ja jyrkkä ja tyttärensä kuoleman selvittämiseen liittyvässä pakkomielteisyydessään jopa pelottava.

Vaikka henkilöissä on omat ongelmansa, Hyvä aviomies on kuitenkin viihdyttävä kokonaisuus. Kenties sen asetelmat ovat aika kaukaisia, eivätkä herätä minussa samaistumishalua, mutta sitäkin paremmin kirja toimi aivojen nollauksena ja heinäkuun helteiden ajankuluna. Aivan en kyllä ymmärrä kirjaan kohdistuvaa pöhinää ja kohinaa ja sen saamia ylistäviä arvioita esimerkiksi Goodreadsissa, sillä siinä ei mielestäni ole mitään, mitä ei olisi jo joskus kerrottu jossain.

Mutta saahan sitä intoilla, kirjasta jos toisestakin. Kyllä kirjahihkumista maailmaan mahtuu.

_____

Hyvä aviomies on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Nenä kirjassa, Ja kaikkea muuta, Oota, mä luen tän eka loppuun.

Christos Tsiolkas: The Slap

Christos Tsiolkas: The Slap
Atlantic Books 2010
(1. painos 2008)
483 s.

Kirjakauppaostos.


Ihastuin loppuvuodesta Yle Teemalla esitettyyn australialaiseen Läimäys-sarjaan (The Slap), joka sukeltaa melbournelaisen ystävä- ja tuttavaverkoston keskiluokkaisen pinnan alle. Katson hyvin vähän televisiota, ja koska vaikutuin sarjasta suuresti, jäin miettimään, voiko kirja tarjota enää juuri uutta. Halusin kuitenkin lukea sen, alkuperäisen tarinan.

The Slap on kahdeksasta eri näkökulmasta kerrottu tarina eräiden puutarhajuhlien seurauksista ja kaikesta, mikä on tuonut ihmiset samaan pisteeseen. Hector on keski-iän kriisin kynnyksellä oleva jazzia luukuttava perheenisä, joka hairahtuu siihen perinteisen kuuloiseen: lukioikäiseen lastenvahtiin Connieen. Hectorin serkku Harry on kovalla työllä rikastunut autokorjaamoketjun omistaja ja alfauros, jonka tielle ei asetu kukaan, ei vaimo, poika, huijaava alainen saati sitten huonostikasvatettu tuttavaperheen ipana tai tämän white trash -vanhemmat. Juuri Harrysta tapahtumaketju lähtee liikkeelle, kun hän läimäyttää Rosien ja Garyn nelivuotiasta Hugoa kesken Hectorin ja tämän vaimon Aishan järjestämien puutarhajuhlien. Pojalla on homma lähdössä lapasesta, ja Harry toimii, kuten on tottunut toimimaan: ottaa tilanteen haltuunsa ja näyttää kaapin paikan.

Rosie ja Gary sekä suuri osa muista juhlien vieraista järkyttyy tapahtumasta pahanpäiväisesti. Poliisille soitetaan ja Harry haastetaan käräjille. Oikeudenkäynnin odottaminen, läpikäyminen ja seurausten käsittely kulkevat The Slapin taustalla kaikkien henkilöiden elämässä.

The Slap on koukuttava ja houkuttava kirja. Se kertoo tarinan, joka voisi olla totta missä tahansa, ja tarina on yhtä aikaa laaja ja yksityiskohtainen. Esiin marssiva henkilökaarti on onnistunut: on naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja, maahanmuuttotaustaa, kulttuurieroja, vaurautta ja niukkuutta. Henkilöitä yhdistää eräänlainen sijattomuus ja ulkopuolisuuden tuntu. Jopa ne, joiden ympärillä on rakkautta ja kiintymystä, kokevat olevansa yksin, tarkkailevansa vain.

Pääosaan nostettuja henkilöitä on kahdeksan, mutta tarina kietoutuu useammankin ihmisen ympärille. Hectorista kaikki alkaa, hänen kriisiytyneestä olostaan ja rimpuilustaan roolien sekasotkussa. Harry on yhtä aikaa vastenmielinen ja käytökseltään silti ymmärrettävä (osin, ei läheskään täysin). Hectorin vaimo Aisha ja tämän kaksi ystävää Anouk ja Rosie muodostavat omanlaisensa yksikön. Naiset ovat tunteneet teini-ikäisistä, kasvaneet, sekoilleet ja aikuistuneet yhdessä, ja vaikka valinnat ja sattumat ovat vieneet heidät erilleen, yhteys on säilynyt. Mutta voiko se kestää kaikkea? Voivatko äidit hyväksyä lapsettomana viihtyvän Anoukin? Voiko Anouk taas käsittää äitiyttä? Etenkin Rosie herättää valinnoillaan närää niin aviomiehessään kuin ystävissään ja sekalaisissa tuttavissaan: nelivuotiaan imettäminen ja täydellinen curling-vanhemmuus ei ole valinnoista helpommin perusteltavissa.

Toisaalta tilannetta tarkkailee Harryn isä Manolis, kreikkalaissiirtolainen, vanhuuteen sopeutumaton, pohjimmiltaan vielä hieman kapinallinen. Hän ei ymmärrä kaikkia nykymaailman hömpötyksiä, muttei toisaalta jaksaisi myöskään vaimonsa ikiaikaisia perinteitä ja ehdotonta perhekeskeisyyttä.

Nuoriso pääsee ääneen Connien ja Richien kautta. He ovat parhaat ystävät, abiturientit, tulevaisuutensa äärellä. Tätinsä kanssa elävä orpo Connie on ihastunut Hectoriin, mutta väistämätön pettymys ja siitä seuraava hätävalhe laukaisevat nopeasti hallinnasta lähtevän tapahtumasarjan, joka tuottaa lopulta vain turhaa tuskaa kaikille. Richie kipuilee seksuaalisen identiteetin heräämisen ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Herkällä sielulla ei ole helppoa.

Ja lopulta kaikki tuntuu kietoutuvan perheeseen ja avioliittoon. Kaikkeen siihen, mikä on niin keskiluokkaista ja oikeaa, mutta sisältä joskus läpimätää, virheellistä ja täynnä väärin tehtyjä valintoja.

Christos Tsiolkasin teos on moniääninen, voimakas ja rehevä. Kirjailijalla on kyky uida henkilöiden nahkoihin, saada heidät eloon ja lukija uskomaan heidän tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Paikoin Tsiolkas on raju ja raaka, hän ei säästele tai sievistele. Ehkä havaittavissa on jonkinlaista sukulaisuutta Jonathan Franzeniin, jonka kirjoissa ruumiintoiminnot ja -eritteet eivät myöskään jää hienovaraisempien raakuuksien varjoon.

Sanottava kuitenkin on, että tv-sarja, jonka näin ennen kuin luin kirjan, vie omassa vertailussani voiton. Sarja on yksinkertaisesti niin uskomattoman laadukas ja sen tunnelma on visuaalisuuden ohella äärimmäisen tiivis, että ei voi kuin kumartaa tv-tuotannon puoleen.

The Slap on voimakas ja vaikuttava. Se paljastaa silotellun pinnan alla olevan roskan, näyttää kaksinaamaisten molemmat kasvot ja antaa toisaalta paljon anteeksi. Inhimillisyyttä, ihmisen virheitä, vääriä sattumia, huonosti tehtyjä valintoja. Joskus on läimäyksiä, jotka ovat ansaittuja.

___

Maailmanvalloitus: Australia.