Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Cora on orjuuteen syntynyt ja orjuudessa koko ikänsä elänyt. Hänen asuinpaikkansa on georgialainen puuvillaplantaasi ja se viheliäisin nurkka, "hullujen naisten" lato. Coran äiti on legenda: ainoa orjatilalta pakoon päässyt, jota edes pahamaineinen orjien jäljittäjä Rideway ei koskaan saanut kiinni. Cora ei osaa äitiään ihastella, vaan sen sijaan on tälle katkera hylkäämisestä.

Kuin varkain Coralle tulee mahdollisuus seurata äitinsä jalanjäljillä, kun Caesar-niminen orja ehdottaa hänelle pakoa. Punninta on tehtävä: vaakakupissa on pieni mutta olemassa oleva mahdollisuus vapauteen ja todennäköisempi lopputulos, eli kiinni jääminen ja sen jälkeen varma kuolema.

Vapauden kaipuu voittaa.

Cora ja Caesar pakenevat tilalta ja heidän apunaan on salaperäinen rautatieverkosto ja sen työntekijät ja avustajat. Rautatie todella kulkee maan alla ja sen asemat ovat syrjäisillä paikoilla, kellareissa ja talojen alla, sorakuopissa ja luolissa. Coran ja Caesarin pakomatka etenee etappi ja osavaltio kerrallaan, välillä hitaammin ja välillä vauhdikkaammin. Toisinaan tekee mieli jäädä paikoilleen, jatkuvasta vaarasta huolimatta, toisinaan pienikin pysähtyminen on hengenvaarallista. Koskaan ei voi huokaista helpotuksesta. Ja jäljittäjä Ridgeway on koko ajan heidän kannoillaan.

Colson Whiteheadin romaani Maanalainen rautatie on todella vaikuttava tarina Amerikan Yhdysvaltojen historian häpeäpilkusta, orjuudesta. Sen lukeminen tuntuu sydänalassa, ihossa, niskakarvoissa. Whiteheadin luoma vaihtoehtohistoriallinen infrastruktuuri on nerokas ja vakuuttava, siihen on helppo uskoa ja sen toiminnalle toivoo pelkkää hyvää, vaikka aina ei totisesti ole onni myötä. "Maanalainen rautatie" tarkoitti todellisessa historiassa niin ikään orjien avustusverkostoa, joskaan se ei toki oikeasti ollut fyysinen rautatie. Kirjaa lukiessa rautatie kuitenkin herää luontevasti eloon.

Maanalainen rautatie on vahvasti juonivetoinen, jäytävä ja ahdistavakin. Siinä on raakaa väkivaltaa, sen kuvaaman maailmanajan rasismi ja toivottomuus satuttavat. Ihmisten raakuus, välinpitämättömyys, vallanhalu, sadismi ja sokeus ihmisarvolle käyvät päälle, vaikka jollain ihmeellisellä tavalla Whitehead osaa kirjoittaa tarinansa niin, ettei sen lukeminen käy ylitsepääsemättömäksi tai tyystin toivottomaksi. Päähenkilöille toivoo pelkkää hyvää, heidän matkansa etenemistä jännittää, heitä haluaisi olla sysimässä eteenpäin ja piilottamassa omaan kellariinsa tai ullakolleen hirttotuomion uhkasta piittaamatta.

Romaani on karusta aiheestaan huolimatta silti myös jännittävä seikkailu, joka tempaisee mukaansa ja saa pohtimaan, millaisista rakenteista yhteiskunnat ja ihmisyhteisöt muodostuvat – ja miten niitä voisi vapisuttaa ja kyseenalaistaa.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava 2021

341 s.

The Underground Railroad (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen, oma Pulitzerien ikuisuushaasteeni 

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi on kirjailija, josta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Hänen esikoisromaaninsa Matkalla kotiin pyöri muutamia vuosia sitten kirjamaailmassani, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt myös minä luin sen, ja ilahduin.

Episodimainen romaani kertoo kahden toisiaan tuntemattoman ghanalaisen sisaruspuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan 1700-luvulta 2000-luvulle. Etusivulla sukupuussa esitellyt henkilöhahmot astuvat vuorotellen esiin ja rakentavat omalta osaltaan sukupolvien ketjun tarinaa. Toinen sukuhaara kokee elämän pääosin Ghanassa, toinen rakentuu Yhdysvaltoihin, jonne kantaäiti Esi Asare viedään orjaksi.

Vuosikymmenten ja -satojen kulkuun mahtuu paljon inhimillistä historiaa, kärsimystä, onneakin. On hyvin valittuja puolisoja ja huonosti valittuja. On nimettömäksi jääviä isiä, ikuisesti kadoksiin joutuvia äitejä. Sisarussarjat ovat suuria tai pieniä, jotkut menetetään ja toiset pysyvät. Köyhyyttä ja kurjuutta koetaan, mutta niin myös yhteiskunnallinen nousu ja oman paikan vakiinnuttaminen ovat mahdollisia.

Gyasin kerronnassa henkilöt saavat oman äänensä, oman lukunsa ajan he ovat kaiken keskipisteenä, vaikka heitä ennen on ollut jo monta ja heidän jälkeensäkin tulee vielä seuraavia. Jokainen tarinan henkilö tuntuu sen pääosan esittäjältä sen aikaa, kun saa olla parrasvaloissa. Edelliset sukupolvet jäävät tarinoihin ja muistoihin, vaikka ajan kululla on oma raadollinen puolensa: joskus on menneenkin aika unohtua.

Matkalla kotiin käsittelee isoja teemoja. Kolonialismi, orjuus, orjakauppa, rasismi, näköalattomuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo: suuria asioita pohdittavaksi, kuvattavaksi saati ratkaistavaksi. Gyasin tarinassa ne sijoittuvat luontevasti osaksi ihmisten elämää, kokemuksia, muistoja ja pyrkimyksiä. Mitään teemaa ei hierota lukijan kasvoihin, alleviivata tai muuten jankuteta, vaan ne kaikki saavat sijansa tarinassa kuin luonnostaan. Se ei tee niitä yhtään hyväksyttävämmiksi tai helpommiksi niellä, vaan pikemminkin saa tunteet vahvemmin esiin myös lukijassa. Kirja saa ajattelemaan, se on aina tarpeen myös kaunokirjallisuudessa.

Ilahduttavan taitava, vahva romaani, joka elävöittää historiaa ja ihmisten kokemuksia vahvalla tavalla. Aivan loppupuolella siirappimittarini hieman ylittyi lankojen solmiutuessa yhteen, mutta se ei vie kärkeä muuten terävältä ja taitavalta kirjalta ja tarinalta. Suosittelen tutustumaan, jos Yaa Gyasi on vielä tuntematon tekijä.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentaja: Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.
Homegoing (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjahilla, Kosminen K, Kaikkia värejä       

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Ghana), Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Andrea Levy: Pitkä laulu

July on orjaksi Jamaikalla syntynyt nainen, joka kertoo ja kirjoittaa vanhana pitkää elämäntarinaansa. Hän joutuu jo alle 10-vuotiaana eroon äidistään, mutta toisaalta hänestä tulee silloin pelto-orjan sijaan sisäorja Englannista saapuneelle missukselle, Amity-plantaasin omistajan sisarelle Carolinelle. Ero ulko- ja sisäorjien välillä on selvä, ja Julyn kohtalo on monilta osin kiinni nimenomaan Carolinen elämän käänteistä. Omahyväinen ja hieman hölmö valkoinen nainen ei aivan tiennyt mihin ryhtyi muuttaessaan leskeksi jäätyään veljensä luokse Atlantin toiselle puolelle.

Jamaikalla elämä ei ole tasaista: poliittinen ja uskonnollinen liikehdintää aiheuttaa kapinointia, väkivaltaa ja lopulta orjuuden loppumisen. Vuosisatainen perinne on kuitenkin hidas muuttumaan, eikä entisten orjien elämä muutu taikaiskusta mihinkään.

Pitkä laulu on ristiriitainen kirja. Se on paikoin kepeä kuin kioskipokkari, mutta juuri kun lukija ottaa rennomman asennon, ollaankin hirttolavan tai palavan sokeriruokopellon laidalla. July esittää aika ajoin nokkavia huomioitaan, mutta suurin osa kirjasta on ikään kuin ulkopuolisen kertojan kertomaa. Myös Julyn poika, herrasmiehen kasvatuksen saanut Thomas on sivuäänenä.

Levyn kirja on koskettava mutta myös rasittava. Se on samaan aikaan lörpöttelevä ja tiukkapuheinen: on mahdotonta sanoa, kumpaa ja milloin. Orjuus on aiheena todella raskas, eikä tarina onneksi ole rankin mahdollinen. Osa raakuuksista kierretään ja jätetään kertomatta. Ihan jokaista ruoskaniskua en olisi halunnutkaan lukea.

July on kiehtova henkilö, ja niin on myös hänen emäntänsä Caroline. Myöhemmin mukaan astuu vielä brittiläinen Robert Goodwin, joka sortuu ajan myötä omaan idealismiinsa. Pitkä laulu on kirjana lukijaa haastava, sillä sen henkilöt eivät ole yksioikoisia. Orja ei ole vain uhri, eikä orjan omistaja pelkästään riistäjä. Jokaisella on useampi puoli – jokainen on enemmän kuin ulkonainen roolinsa.

Jamaikan kostea helle ja mutainen maa tulevat lähelle. Kuohuva saari on täynnä elämän eri puolia, ja vaikka Pitkä laulu on orjan tarina, se ei kauhistele eikä glorifioi. July ei ole kertojana kaikkein luotettavin, mutta kukapa meistä kertoisi elämästään aivan kuten se on. Tuskin kukaan.

Orjuudesta kiinnostuneille, eksoottisempaa historiaa kaipaaville, kepeyttä ja kovuutta samassa paketissa kestäville.


Andrea Levy: Pitkä laulu
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Ulkoasu: Elina Salonen
Into 2014
359 s.
The Long Song (2010)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Luettua, Kirjava kammari, Kirjavinkit, Kirja joka maasta, Vinttikamarissa

Tällä kirjalla saan pitkästä aikaa valloitettua uuden maan maailmanympärimatkallani, Jamaikan.

Mississippi-joella

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (1884)

Kuva: www.americanlitterature.com

Klassikkoseikkailuni jatkuivat oivallisen seikkailukirjan parissa, Sonja lukuseuranani. Huckleberry Finnin seikkailut on kuulunut jo reilusti päälle vuosisadan ajan poikakirjallisuuden kiistattomiin kultakimpaleisiin ja mitä ilmeisimmin kulunut useamman sukupolven käsissä menettämättä kiiltoaan. Klassikon merkit ilmassa.

Kyseessä on monia juonenkäänteitä itseensä ahtaava seikkailutarina ja pyrkimys vapauteen. Esiteini Huck karkaa kasvattikodistaan ja sen jälkeen juopporentun isänsä luota ja lähtee valloittamaan Mississippi-jokea kotikutoisella lautalla matkustaen. Mukaan matkalle tarttuu karkuteillä oleva orja Jim. Tarina etenee niin kuin joki virtaa: uusia mutkia ja suvantoja siellä täällä, ajoittain rantaviiva heittelehtii suurestikin ja toisinaan  uoma kapenee. Välillä ollaan piilossa, välillä kilpajuoksusilla. Kaipuu vapauteen on suuri, ja samalla Huck ehtii miettiä elämän monimutkaisuutta: miten kohdellaan toisia ihmisiä, miten toimitaan oikein, mikä on kenenkin asema ja rooli elämässä ja maailmassa. Jonkinlainen kasvukertomus, eittämättä.

Jäin jälleen jälkeen Sonjan vauhdista, mutta vähitellen kampesin tämänkin teoksen läpi. Tarinahan ei todellakaan ole tylsä, mutta ehkä murretyylin käyttö hidasti omaa lukemistani. Jotenkin vierastan todella paljon sitä, että pannaan kirjan sivistymättömämmät hahmot puhumaan murretta tai selkeästi puhekieltä muun, kirjallisemman ilmaisun seassa. Ymmärrän kyllä, mitä sillä haetaan takaa, mutta jotenkin se silti särähtää ja alkaa myös jossain vaiheessa kyllästyttää. Toinen seikka oli toki neekeri-sanan estoton viljely - joskin siihen tottui nopeasti. Hämmennyin ensi alkuun kirjan kuvaamasta rasismista, koska en ollut ihan varma, kuvataanko sitä aikansa ilmiönä rehellisesti sellaisenaan, vai onko kyseessä satiiri. Päädyin tuumailuissani jälkimmäiseen - sen verran överiksi homma vedettiin. Mielenkiintoinen aihe tietenkin, orjuus nimittäin, ja se, kuinka sitä kuvataan arkielämän osana ja oikeutettuna asiana. Itse keskityin enemmänkin tämän teeman ympärille kuin pohtimaan kummemmin poikakirjamaista seikkailua tai muuta. 

Seikkailua voisi toki pohtia orjuuden lisäksi vaikkapa sukupuolinäkökulmasta käsin tai kuvauksena siitä, kuinka nuori poika kasvaa kohti miehuutta. Toisaalta vaihtoehtona on vain seurata Huckleberry Finnin seikkailua syvässä etelässä sen hullunkuristen ja kummallisten ihmisten joukossa - itseään samalla etsien.