Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into Kustannus 2012
128 s.
Kustantajalle kiitos blogihistoriani ensimmäisestä arvostelukappaleesta.
Siiryn tietokoneelle ja kirjaudun oman luokkani tietoihin. No onhan se äiti jo vastannut ja pyytää palaveria maanantaille yhdeksältä aamulla. Tulkoon nyt sitten, laitetaan joku avustaja hommiin. Katson samalla sähköpostit: Ajankohtaista asiaa liikunnasta, Kulttuuripolku tiedottaa, Yrittäjyyspolku tiedottaa, Unicef tiedottaa, Viljapäivän palautekysely, Kokeile ja oivalla -koulutus, Taidemuseon info opettajille. Poistan kaikki. (s. 52)
Maarit Korhonen on työskennellyt luokanopettajana kolmekymmentä vuotta. Nyt hän on kirjoittanut kokemuksistaan Into-pamfletti-sarjan uusimman osan Koulun vika?. Kirja on tiivis ja nopealukuinen paketti ja puheenvuoro alakoulujen puolesta. Lisää aikaa keskittyä oppilaisiin – myös niihin, jotka tekevät kaiken kiltisti ja hiljaa, ilman ongelmia! Järkevyyttä alakouluopetuksen opettajakaruselliin – pois turha luokkahuoneiden, opetusjärjestelyiden ja opettajien vaihtelu, jos siihen ei todellista tarvetta ole! Oikaisua lainsäädäntöön – joustavuutta ja järkevyyttä sosiaalitoimen ja koulujen yhteistyöhön! Käytöstavat kunniaan! Vanhemmille järkeä päähän!
Koulun vika? oli otsikoissa ilmestyessään jokunen viikko sitten. Opettajan puheenvuorona se on tärkeä pelinavaus, puolustuspuheenvuoro niiden suulla, jotka eniten koulun arjesta tietävät. Kirja antaa nykymenosta vähän masentavan kuvan. Korhosen mukaan vanhemmuus on monilta hukassa, eikä ongelma katso tilipussin kokoa tai sosiaalista statusta. Yhtälailla alkoholiongelmaisissa vähävaraisissa perheissä kuin hyväosaisten kartanoissa kasvaa lapsia, jotka joutuvat olemaan aikuisia liian varhain, kun sitä ei kukaan oikea aikuinen taloudessa vaivaudu olemaan. Tämä näkyy tietenkin koulutyössä: on väsymystä, kun on kerätty pulloja ruokarahaa varten koko viikonloppu tai kun on oltu sen seitsemässä eri harrastuksessa joka päivä. Korhonen kuuluttaa ihan tavallisen lapsuuden ja perhe-elämän perään.
Oma ongelmavyyhtinsä on kouluun tungettu ylimääräinen sälä. On tiimiä, työryhmää, projektia, tapahtumaa. On kolmiportaisen tuen tuomaa paperinpyöritystä, puheluita sosiaalitoimeen, vaikeasti sovittavia vanhempainvartteja – jatkuvasti työajan ulkopuolella tehtävää työtä. Korhonen ei asettaudu marttyyriksi mutta toteaa, että enää kolmannes opettajan työajasta kuluu luokassa olemiseen, opettamiseen ja oppilaiden kohtaamiseen kaikessa rauhassa. Ja se on liian vähän.
On enää ajan kysymys, kun minä saan kutsua itseäni opettajaksi. ("Gradua vaille valmiit" eivät Korhosen mukaan sitä nimittäin mitenkään päin ole, ja kaiketi hän on aivan oikeassa.) En ole luokanopettaja, mutta voi hyvin olla, että tulevan talven aikana löydän itseni myös alakoulusta sijaistamasta. Omat opettajankokemukseni ovat peräisin auskuvuodelta, eli tuttavallisemmin Norssin labrasta, joten en todellakaan tiedä oikeasta nykykoulusta yhtään mitään. Paitsi sen, mitä äidiltäni ja luokanopettajaystäviltäni olen kuullut.
Näistä lähtökohdista katsoen olen vielä idealisti. Tosin sen tasoinen, että tiedostan kyllä realiteetit, enkä todellakaan oleta opettajan työn olevan mitenkään auvoista. Intoa kyllä on, halua oppia itsekin ja ennen kaikkea päästä tekemään työtä, jonka uskoo olevan itselleen oikea. Katsotaan, kauanko pilvilinnojen romahtamiseen menee.
Koulun vika? ei ainakaan onnistunut minun intoani latistamaan. (Eikä kirjailija varmasti ole siihen pyrkinytkään. Toivottavasti.) Itse asiassa se nosti sitä entisestään, enkä malttaisi odottaa, että pääsen itse tunkemaan sormeni peruskoulusoppaan. Sitä en tiedä, kuinka kirjaa lukee, jos on vaikkapa alakouluikäisen vanhempi. Kolahtaako syyllisyys? Herääkö epäusko? Koulun vika? on toki voimakkaasti kärjistävä, ja Korhonen kyllä sivumennen toteaa, että suurin osa vanhemmistakin on ihan järki-ihmisiä, mutta paikoin kirja häivyttää todellisuuden rajoja ja lukija tempautuu vain ääriesimerkkien mukaan.
Kirja on nopealukuinen, mutta hieman jäsentymätön. Lyhyet luvut on kyllä otsikoitu informatiivisesti ja jaettu suurempiin kokonaisuuksiin, mutta toistoakin on, eivätkä teemat erotu erityisen suuresti toisistaan. Periaatteessa kirjassa kuljetaan lukuvuosi alusta loppuun, ja lopuksi Korhonen listaa, miten kullekin oppilaalle alakoulun jälkeen käy. Kirjassa esiintyy joukko nimettyjä oppilaita, jotka ovat fiktiivisiä mutta perustuvat kirjoittajan työuran aikana keräämiin kokemuksiin. Varmasti tällaisia jessicoita, kareja ja mikkoja on olemassa, joten heidän hahmoihinsa on helppo uskoa.
En ole ihan kaikesta samaa mieltä Maarit Korhosen kanssa, mutta eiväthän opettajat (tai no, mitäpä tällainen gradua vaille valmis itseään yrittää korottaa...) mitään yhtenäistä massaa olekaan. En kuitenkaan jäänyt jumiin erimielisyyksiin, sillä Koulun vika? ei ole pedagoginen puheenvuoro, vaan sen tavoite on raottaa koulun arkea sitä tuntemattomille.
Koulumaailma ei ole helppo eikä kaunis maailma. Mutta se on se maailma, jossa kaikki suomalaiset elävät vähintään yhdeksän vuotta. Muun muassa siksi se ja sen toiminta on kaikkea muuta kuin olankohautuksella ohitettava asia. Ja siksi on hyvä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Eipä pääse asiat unohtumaan.
Joku on sanonut, että opettajan työ näkyy sadan vuoden päähän, kun oppilas elää 80-vuotiaaksi ja vielä muistaa jonkun opetuksen ja kertoo sen eteenpäin. Se vetää nöyräksi. Mietin aina, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Tuliko pahojakin traumoja jollekin? Olisiko monikin asia koulun vikaa? Tarkoitus ei ollut, mutta nuorena en ymmärtänyt ja vanhempana en aina jaksa. (s. 115)