Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

 

Markku Välitalon omakustanteena julkaisema luontoteos Hiljaisilla havumailla ilahduttaa maanläheisyydellään ja luontevuudellaan. Se vie lukijan mukaansa Posiolle, sen vesille, metsiin ja luontomaisemiin. Taitavat ja tunnelmalliset valokuvat tekevät teoksesta hienon kokonaisuuden.

Välitalo on oululainen luontoharrastaja, intohimoinen mökkeilijä ja eränkävijä. Hiljaisilla havumailla on kunnianosoitus Suomen luonnolle ja ihmisen mahdollisuuksille sen kätköissä. Samalla se on muistelmateos, jonka keskiöön nousee oman erämaamökin rakentaminen ja mökkiseutuihin tutustuminen ja niihin kotiutuminen.

Teos jakautuu rakenteeltaan käsittelemään erilaisia aiheita ja ympäristöjä, jotka ovat Välitalolle tärkeitä. Mökki itsessään posiolaisen järven rannalla ansaitsee oman esittelynsä ja historiikkinsa, sillä ei ole lainkaan yhdentekevää, kuinka oikeaan mökkipaikkaan päädytään. Tämän eittämättä tunnistaa moni sellainen, joka on joskus etsinyt kesäpaikkaa ja joutunut näkemään vaivaa sen eteen. (Oman mökkini olen saanut perintönä, joten itse en ole koskaan kokenut etsimisen haasteita ja iloja, sillä mökkisaareni on aina ollut elämässäni ja toivottavasti myös pysyy.)

Mökin tultua tutuksi Välitalo johdattelee seuranaan metsään, tunturiin, rotkoon ja järvelle – upeita suomalaisia maisemia kaikki. Hän kirjoittaa kokemuksistaan ja paikoittaisista kommelluksistaan, joita aktiivinen luonnossa liikkuminen ja luontokuvaaminen tuovat eteen. Luonto- tai eräkirjallisuus ei genrenä ole minulle erityisen tuttua: olen toki jonkin verran lukenut tietokirjallisuutta luontoaiheista, mutta varsinainen eräkirjallisuus ei minua suuremmin vavahduta. En osaa sanoa, kuinka tyypillistä eräkirjallisuutta Hiljaisilla havumailla on tai ei ole, mutta kaltaiselleni luontoa rakastavalle ja luonnossa itsekin liikkuvalle kaupunkilaiselle se tuo ilahduttavan tuttavallisen ja helposti lähestyttävän kurkistuksen pohjoissuomalaiseen maisemaan.

Välitalo kirjoittaa ympärillään olevasta maailmasta hellyydellä ja lempeydellä, turhaa kärkevyyttä välttäen, vaikka pitääkin tiukasti luonnon monimuotoisuuden puolta. Selvää on, ettei mikään vastaantuleva luonnon elementti ole hänelle vastenmielinen tai vieras, pikemminkin uteliaisuutta ja kunnioitusta herättävä. Kirjan sivuilla törmätään niin myyriin, sammakoihin, sammaliin, majaviin kuin tykkylumen peittämiin puihin ja revontuliin – toisinaan väistämättä kohdattavia oman lajin yksilöitä unohtamatta.

Oman mainintansa ansaitsevat ilman muuta Välitalon hehkuvat ja värikylläiset kuvat, joita kirjassa on kymmenittäin. Pelkästään niiden katselu tuntuu laskevan sykettä ja tuovan mukanaan vienon metsän tuoksun.

Hiljaisilla havumailla on kaunis, hyvää mieltä lukijalleen tuova luontokirja, jonka henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus tekevät kunniaa upealle suomalaiselle luonnolle.

Kirjaa voi tilata suoraan tekijältä: markku.valitalo(a)gmail.com

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

Ulkoasu ja kuvat: Markku Välitalo

Omakustanne 2020

175 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Luetut kirjat -blogi, Kirjahullun päiväkirja, Ja taas kirja kädessä, Elämä on ihanaa, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista, Kirjat kertovat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Välillä mietin, miltä tuntuisi vetäytyä säpisevästä yhteiskunnasta sivuun, jonnekin ihan omaan rauhaan. Omassa mökkisaaressani Itä-Suomessa pystyn sitä ajoittain harjoittelemaan, vaikka omavaraisuudesta ei siellä voi oikein puhua sen rakentuessa vain mustikoille ja puolukoille.

Aika ajoin tämä kaikki pyöritys vain väsyttää ja kanssaihmiset ärsyttävät.

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö Ahma ei ainoastaan mieti vaan myös toteuttaa vetäytymisen. Hän muuttaa itärajalle tarkoituksenaan päästä eroon turhasta yhteiskunnasta vaatimuksineen ja typeryyksineen. Ahman tavoitteena on omavaraistalous mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Valmistautuminen maailmanloppuun on alkanut.

Ahma haluaisi olla ihmiskontakteista vapaa, mutta valitettavasti se ei edes pikkupaikkakunnan peräkylällä onnistu täysin. Paikalliset alkuasukkaat suhtautuvat tulokkaaseen epäillen, mutta myös uteliaita on. Ahma huomaa oman laumansa kasvavan, kun hehkeä Pamsu ja esikoistaan odottava Linnea lyöttäytyvät yhä tiiviimmin hänen seuraansa. Myöhemmin joukon jatkoksi saapuu myös Ahman nettituttu Kapu. Eikä pidä unohtaa eläinystäviä, kuten Ahman pihapiiriin majoittuvaa sikaa.

Taustalla humisee Suomen sisä- ja ulkopolitiikka. Suomi sulkee ovensa pakolaisilta ja joutuu muiden maiden kauppasaartoon. Väistämättähän se alkaa rapistaa yhteiskunnan toimintaa ja ajatuksella vuosikaudet hekumoineet survivalistit pääsevät testaamaan taitojaan, kun kaikesta on pulaa.

Korpisoturi on rempseä, eloisa ja räiskyvä romaani. Sen tarina puksuttaa menemään ilman suvantoja, kasvattaa kuvioitaan vähitellen ja pysyy kuitenkin kaiken aikaa huolella kasassa. Ahma on päähenkilönä mainio: aika outo, epäluotettava mutta silti uskottava. Juuri sellainen tyyppi, jollaista ei ehkä itse henkilökohtaisesti tunne, mutta jollaisia tietää olevan. Siellä jossain, spelttiä kylvämässä.

Naishahmoja tarkastellaan pääosin Ahman näkökulmasta, ja vaikka se on väistämättä yksiulotteinen, naiset osaavat yllättää. Ei ole aikaa tai halua jäädä korpisoturin katseen määrittelemäksi tai hänen sääntöjään orjallisesti noudattamaan.

Gustafsson kirjoittaa jollain tapaa veikeästi. Kieli kutittelee, hauskuuttaa ja on silti viiltävän tarkkaa kuvausta Suomesta ja suomalaisista, korvesta ja yhteisön muodostumisesta. Luonto on yksi romaanin päähenkilöistä, tai pikemminkin ihmisen suhde siihen. Kuinka etäällä siitä olemmekaan, kuinka suuriin vaikeuksiin joutuisimme, jos täysihoito päättyisi ja olisimme yhtäkkiä itse vastuussa pärjäämisestämme.

Ihmisluonto on aiheena ikuinen, mutta Gustafsson puhaltaa siihen raikasta uutta pontta. Korpisoturi on hauska kirja, vaikka vakavia aiheita käsitteleekin. Se on samaan aikaan ajankohtainen, pohdituttava ja viihdyttävä. Oivaa luettavaa niin kaikille oman elämänsä wannabe-survivalisteille kuin meille mukavuuksiinsa tuudittautuneille laiskureille.


Laura Gustafsson: Korpisoturi
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Into 2016
257 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kanava Klassikko, Vinttikamarissa, Kirja vieköön!, Kaiken voi lukea!, Tekstiluola, Pihin naisen elämää  

Sjón: Skugga-Baldur

Viimeisin tutustumiseni islantilaiseen kirjallisuuteen ei ollut erityisen onnistunut. Sain siinä yhteydessä muutamia kiinnostavia vinkkejä seuraaviiksi kokeiluiksi (kiitos vielä niistä!), mutta olin jo ehtinyt napata kirjastosta Sjónin Skugga-Baldurin. Tämän pienoisromaanin lukaisin rauhallisena viikonloppuaamuna.

Skuggabaldur on etulehdelle kirjatun suomentajan huomautuksen mukaan islantilaisessa kansanperinteessä hahmo, joka on puoliksi kissa ja puoliksi koira tai kettu. Sana voi myös tarkoittaa pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä.

Salamyhkäinen on kirjakin, kieltämättä. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat villiin Islantiin 1800-luvun lopulla. Rahtilaivasta on löytynyt down-tyttö Abba, jonka kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ottaa luokseen asumaan. Useita vuosia myöhemmin Abban kuollessa Friðrikin ja paikkakunnan papin Baldur Skuggasonin välinen kahnaus kiertyy vielä pahemmaksi.

Skugga-Baldur on kirja, jonka tapahtumilla samaan aikaan on ja ei ole mitään väliä. Se alkaa vauhdikkaalla metsästysmatkalla, rauhoittuu sitten avaamaan paikkakunnan ja henkilöiden taustoja ja päättyy lopulta takaisin erämaahan kettujahtiin, joka saa lähes maagisia sävyjä. Ja tämä kaikki tehdään rahtusta yli sadassa sivussa.

Lukukokemus on antoisa, vaikka se jättää aukkoja ja kysymyksiä. Sjónin kynä on kevyt ja Tuomas Kaukon suomennos sujuva, joten tarinan ja kielen mukaan on vain helppoa upota. Islannin karu luonto herää eloon, pikkupaikkakunnan skismat ovat käsin kosketeltavia ja kaiken ympärille kietoutuva mystinen elementti täydentää aukot raikkaaksi lukukokemukseksi.

Kirja on nopeasti ohi, ja juonta tarkemmin siitä jää mieleen tunnelma. Hieman outo, eksoottinen ja kuitenkin jollain tapaa samaistuttava. Kai meissä pohjoismaiden asukkaissa on jotain sellaista, mikä ylittää valitoidemme väliset rajat: tietynlainen mentaliteetti auttaa sopeutumaan karuihin oloihin, selviytymään haasteista ja kolhuista, löytämään pehmeää maata roudan alta.


Sjón: Skugga-Baldur
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ulkoasu: Eliza Karmasalo
Like 2005
112 s.
Skugga-Baldur (2003)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Ainakin 52 kirjaa

Kirjallisella retkellä Pohjoismaissa saan kuitattua toisen kirjan Islannin kohdalle.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kannen kuva: Barbara Van Cleve
Otava 2001
312 s.
Close Range (1999)

Kirppariostos.

Annie Proulxin Lyhyt kantama on yhdentoista novellin kokoelma, raaka ja konstailematon sekä äärimmäisen hieno kirja. Novellit sijoittuvat Wyomingin jylhiin ja karuihin maisemiin, joissa elävät ihmiset tulevat novelleiden kautta hyvin liki lukijaa kaikkine virheineen ja kauheuksineen.

Erityisen suuresti nautin novelleista Maan muta, Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä, Kannukset sekä Brokeback Mountain.

Maan muta on kertomus maalaispoika Diamond Feltsistä, josta tulee rodeoratsastaja. Ammatinvalinta ei ole pojan äidille mieleen, mutta Diamond on peräänantamaton oman tiensä kulkija: hän tekee mitä tahtoo. Sen lisäksi hän on vastenmielinen ääliö, eikä ota opikseen vaikka menettää ihmissuhteita nopeammin kuin lentää riehuvan sonnin selästä.

Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo pienen paikkakunnan ahdasmielisyyden ja ennakkoluulojen aiheuttamasta tragediasta. Ras Tinsley loukkaantuu nuorena miehenä maailmalla seikkaillessaan onnettomuudessa ja palaa takaisin kotitilalle vanhempien hoitoon. Nämä eivät voi kuitenkaan jatkuvasti vahtia puhumattomaksi käynyttä ja onnettomuuden vuoksi henkisesti taantunutta poikaansa, vaan tämä liikkuu laajalti hevosen selässä ja herättää käytöksellään lähiseudun asukkaissa inhoa ja pelkoa. Ja tunnetusti pelosta itää harkitsemattomia tekoja.

Kannukset kuvaa karjankasvattajien ja ranchin raskasta ja työntäyteistä arkea ja ihmisten hankaluuksia kohdata toisiaan ja omia ajatuksiaan. Siinä on myös surullisia sävyjä, sillä kaikki ei pääty onnellisesti – hyvää ja ahkeraa ei palkita. Novellin henkilöt ovat monitasoisia, kiinnostavia ja kokonaisia ihmisiä.

Brokeback Mountain lienee Proulxin kuuluisimpia novelleja, sillä siitä on tehty elokuva. Novellissa kaksi nuorta karjapaimenta Ennis Del Mar ja Jack Twist viettävät kesän yhdessä erämaassa lampaita paimentaen, ja omaksi yllätyksekseen löytävät toisistaan enemmän yhteistä kuin olisivat osanneet kuvitella. Miehet eroavat työurakan päätteeksi, lähtevät tahoilleen, menevät naimisiin ja elävät ”kuten kuuluukin”, mutta kohtaavat ajoittain – harvoin – ja tietävät, että asioiden olisi kuulunut olla toisin.

Proulxin novelleissa paikannimet kertovat oman tarinansa: Poison Spider Road, Tongue River, Coffeepot, Bad Girl, Crazy Woman Creek... Hyvin konkreettisia nimiä, jotka myös hieman häiritsevät ja ihmetyttävät. Muutenkin ympäristö, tarinoiden miljöö ja luonto, jonka armoilla ihmiset novelleissa elävät, ovat keskeisiä Proulxille. Teksti vie lukijansa Wyomingiin, tuo tuulta preerialta ja vuorilta, saa näkemään kauas horisonttiin pilvien taakse. 

Nautin tämän kirjan lukemisesta todella paljon. Proulxilla on hyppysissään taito rakentaa vähäeleisesti suuria tapahtumia ja kuvata ihmisluontoa monesta näkökulmasta. Hän ei vähättele henkilöitään, vaan antaa heidät lukijan eteen juuri sellaisena kuin he ovat, kolhuineen ja rumine puolineen ja toisaalta parempinakin päivinä, rakastuneina ja kuopat ja murheet selvittäneinä.

Lyhyt kantama on hieno kirja. Sen novellit ovat kokonaisia maailmoja, niitä lukiessa astuu suoraan Proulxin luomaan todellisuuteen ja aistii sen ympärillään. Novelleissa on surua ja haikeutta, mutta juuri siksi ne tuntuvat niin aidoilta. Ne kertovat elämästä, jossa luonto on karu, ihmissuhteet herkkiä ja työtä tehtävänä. Ja samalla ne ovat omalla tavallaan ihmeellisiä, pieniä hetkiä, paljon näennäistä arkisuuttaan suurempia.

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Satu ja Anki.

Haasteet: TBR-lista (47. luettu kirja!) ja Mikä minusta tulee isona? (Karjapaimen).

Kun Suketus eräkirjojen matkaan lähti...

Unto Ek: Suokukkojen tanssi
WSOY 1992
162 s.

Kirjastosta.


Olen joskus tainnut kertoa, että kuulun Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -nimiseen lukupiiriin. Kokoonnumme intternetissä ja valitsemme pari kertaa vuodessa luettavaksemme kirjan, joka on jollain tapaa sellainen, ettei sitä muuten ehkä tulisi luettua. Tähän mennessä olemme lukeneet Kalle Päätaloa, Kaari Utriota ja Pienen runotytön. Viime kesänä heräsi idea eräkirjallisuudesta – siinäpä kirjallisuudenlaji, jota emme kukaan tunteneet. Unto Ekin Suokukkojen tanssi tuli valituksi vain ja ainoastaan uteliaisuutta herättävän nimensä perusteella.

Kirjan päähenkilö, metsänmakuri Ananias on erämies, yksinäinen susi, salametsästäjä ja pohjoisen Suomen viimeinen mohikaani. Hän kulkee pitkin metsiä, hillasoita ja joenvarsia koiransa Mossen (ja paikoin muidenkin koirien, joiden lukumäärästä on haastavaa pysyä perillä) sekä haulikkonsa kanssa. Hän tuntee seudun metsästysmajat, pontikankeittopaikat, hillaa pukkaavat aarremättäät ja karhujen ja hirvien kulkureitit.

Ananias avaa elämäänsä ja näkemyksiään lyhyissä, ajassa ja paikassa vaihdellen kulkevissa luvuissa. Hän on paljon kokenut, monessa mukana ollut ja liian usein pettymään joutunut mies, joka ei oikein osaa eikä halua luottaa sen enempää saman pitäjän asukkaisiin, naisiin, virkamiehiin kuin etelän herroihinkaan. Vaimo oli, vaimo meni. Koiria, autoja ja majapaikkoja on niin ikään ehtinyt kertyä. Kun mies on vaeltaja sielultaan, ei muutakaan voi kuin jatkaa jälleen yhden polun päästä eteenpäin.

Täytyy todeta, että Unto Ek ei suokukkoineen suoranaisesti tehnyt pesää sydämeni mättäälle. Tartuin kirjaan uteliaana, mutta jo muutaman luvun jälkeen uteliaisuuteni alkoi vähitellen hyytyä muuttuen loppua kohden puhtaaksi pakkopullaksi. Jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirjana, se olisi auttamatta jäänyt kesken. (No, ollakseni rehellinen ilman lukupiiriä se ei olisi koskaan päätynyt luettavakseni. Ei koskaan.)

Sen verran harjoitin tiedonhakua, että sain selville kirjailijan olevan itse entinen rajavartija ja nykyinen metsäsissi, joka tietää mistä puhuu kirjoittaessaan salametsästyksestä ja omaisuuden menettämisestä kasvottomalle virkakoneistolle. Kirjoja hän on julkaissut Suokukkojen lisäksi kolme. Jätän ne lukematta.

Suokukkojen tanssia lukiessa moni asia jäi mietityttämään. Ensinnäkin kieli on hieman erikoista. Paikoin luontokuvaus on aika mehevää ja karun maiseman näkee edessään. Samalla lauseet ja sanavalinnat ovat koukeroisia ja cityhipille haastavia. Sitä ikään kuin toivoi, että mentäisiin jo asiaan. Kielessä on monia vanhahtavia piirteitä sekä paljon toistoa, mikä on toki tyyliseikka, mutta harvinaisen raskas sellainen.

Eniten hämmennyin ja samalla myös innostuin siitä vimmasta, jolla kirjailija antaa palaa. Ananiaksen suulla kerrotaan selvästi, kuinka maailma makaa ja kuinka siinä on virheitä. Monta. Kyytiä saavat naiset, parisuhteet, naapurit, kylän miehet, virkavalta ja poliitikot. Kaatolupia ei tosimies tarvitse, vaan sopivan hirven kirmatessa ohi sille voi näppärästi nasauttaa luodin otsaan, pilkkoa lihat ja piilottaa ne mättään alle hakua odottamaan. Se on jämpti näin!

Eikä siinä vielä kaikki. 162 sivuun mahtuu luontokuvaston, eräjormailun ja hirvenkaadon lisäksi aitosuomalaisia puhdetöitä, antaumuksellista juopottelua, vaivoin aikaansaatua lihallista yhteyttä, lain reunalla kulkevaa automatkailua, haaste käräjille, etnisiä ennakkoluuloja, teoria Olof Palmen murhasta sekä – uskokaa tai älkää – roima annos maagiseksi realismiksi laskettavia elementtejä.

Että jos eivät Suokukot puhuttele, on syytä pohtia, mitä sitä ihminen kirjallisuudelta voi vielä kaivata.

Sen verran tuskaisaa oli saattaa tämä teos loppuun asti, että jättänen tähän kirjallisuudenlajiin tutustumisen hetkeksi rauhaan. Suokukot saavat tanssia minun puolestani vaikka maailman tappiin saakka. En liity joukkoon.

___

Sen verran ansiokkaana pidän lukusuoritustani, että otan kirjan mukaan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.