Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä.
Kansi: Leena Kilpi
Minerva 2010
296 s.

Kirjastosta.


Maailmassa tarvitaan dialogia, ei kiistelyä; ymmärtämistä, ei saarnaamista. (E.V. s. 255)

Jälleen ollaan syvällisten asioiden äärellä. Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja istuvat taas vastakkain ja jatkavat keskustelua uskosta ja tiedosta siitä, mihin se Nurkkaan ajetun Jumalan? lopussa jäi. Luin keskustelun ensimmäisen osan helmikuussa, ja halusin jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa.

Tämä jatko-osa on edeltäjänsä tapaan rauhallinen ja verkkainen dialogi. Miehet käyvät kymmenen erillistä, mutta toisiinsa linkittyvää keskustelua, joissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä: mikä erottaa tiedon ja uskon, mistä usko muodostuu, mitä muotoja uskonnollisuus saa, mikä on moraalin alkuperä ja peruste, mikä on tämän kaiken merkitys ja tarkoitus. Juuri sellaista mukavaa pikku puuhaa ja pohdiskeltavaa iltateen oheen. Samalla eletään noin puolitoista vuotta kummankin herran elämää iloineen ja suruineen, ja vaikka mikään päiväkirjatilitys ei kyseessä olekaan, vaikuttavat yksityiselämän tapahtumat väistämättä myös keskustelun henkeen.

Uskon ja tiedon kysymykset kiehtovat minua paljon. Niihin tässä kirjassa nimenkin mukaisesti pureudutaan. Vaikka viihdyin jälleen erinomaisesti taitavien kirjoittajien mukana, jotain jäi tällä kertaa uupumaan. Ehkä luin tämän liian nopeasti edellisen osan perään, sillä jotenkin tuntui, ettei tämä tarjonnut oikein mitään uutta ja edellisestä kirjasta eroavaa. Samoja aiheita kierrellään ja kaarrellaan ja vain paikoin sanan säilät heiluvat tosissaan – niistäkin kohdista päästään (melkeinpä harmillisen) nopeasti ohi. Välillä on melkeinpä tyhjäkäyntiä.

Arvostan todella paljon juuri tämän kirjan kuvaamaa keskustelutapaa, joka tuntuu välillä olevan katoava luonnonvara. Tässä keskustelijat ensinnäkin esiintyvät omilla nimillään ja kasvoillaan, omalla persoonallaan pelaten. Välillä minusta tuntuu – sitä kuuluisaa julkista keskustelua seuratessani – että oikea keskustelemisen ja keskustelukumppanin kunnioittamisen taito ovat aivan hukassa. Eri mieltä olevia isketään niin ovelasti ja kovaa kuin ikinä on mahdollista, ja jos keskustelu lähtee epämukaville alueille, aletaan huutaa, jolloin kovimpaa huutava olettaa voittavansa. Tuskallista seurattavaa poikkeuksetta.

Kuten olen aiemminkin kertonut, vetäydyn Valtaojan leiriin. En kuulu kirkkon enkä tiedä, onko Jumalaa olemassa vai ei, joten Pihkalalla ei siinä mielessä ole mitään mahdollisuuksia kanssani. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö kernaasti lukisi hänen perusteltuja mielipiteitään, pikemminkin lähes janosin Pihkalan puheenvuoroja. Valtaoja alkaa vähitellen olla näissä asioissa minulle kirjoittajana tuttu, mutta emerituspiispa tarjoaa vielä yllätyksiä. Ei ehkä sinänsä yllätyksiä, sillä tunnen mielestäni suhteellisen hyvin luterilaisen kirkon kontekstin, mutta sanotaanko, ettei hän ole minun näkökulmastani yhtä ennalta-arvattava kuin Valtaoja (jonka ennalta-arvattavuus ei siis kuitenkaan ole negatiivinen asia).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni jatkaa tyylikkäästi edeltäjänsä avaamaa keskusteluketjua. Luulen, että kirjasta saa enemmän irti, jos on valmiiksi kiinnostunut sen käsittelemästä problematiikasta, mutta pelkästään yleissivistyksen vuoksi se ei ehkä ole mitenkään erityisen timanttinen. Ehkä edellinen osa on siihen parempi. Hyvin perusteltuja väitteitä ja uskomuksia ja hyvässä hengessä käytävää, kirjallisesti vakuuttavaa keskustelua on toki aina ilo seurata, ja sitä tämä kirja kyllä tarjoaa viimeisille riveille saakka.

___

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Minna (vanhassa blogissaan).

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Uskonto)

Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta.
Kirjapaja 2004
304 s.

Kirjastosta.


Nurkkaan ajettu Jumala? on kahden oman alansa asiantuntijan ja suunnannäyttäjän, oppineen ja sivistyneen herrasmiehen dialogina kulkeva kirja. Piispa Juha Pihkala ja professori Esko Valtaoja lähtevät haasteeseen – kirjeenvaihtoon itselleen tuntemattoman, lähtökohtaisesti "vastapuolta" edustavan ihmisen kanssa – varovaisesti mutta uteliaina. Tavoitteena ei ole tiukka debatti saati riita, vaan asioiden tarkastelu omaa näkökulmaa laajemmasta perspektiivistä.

Mitä ovat usko ja tieto? Miten ne rakentuvat, mistä ne rakentuvat? Miten voi tietää jotakin, miten uskoa johonkin? Miten maailmankuva ja maailmankatsomus muodostuvat ja miten ne eroavat toisistaan? Kuka on oikeassa?

Kirjaan kiteytyy suuria kysymyksiä, mutta se ei pakahdu omaan suuruudenhulluuteensa, mistä pitävät huolen taidokkaat kirjoittajat. Kirje kirjeeltä aihepiirit syvenevät ja näkökannat laajenevat. Pihkala ja Valtaoja pelaavat omat korttinsa huolella, ja molempien on aika ajoin sekä asetettava itsensä likoon että peräännyttävä. Tunnelma tiivistyy ajoittain, muttei ahdista. Riitaa ei synny.

Pihkala on Tampereen piispan virasta vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt kirkonmies, Valtaoja avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa. Suuria miehiä siis, asiansa tuntevia. Pihkala edustaa osaltaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, Valtaoja on sitoutumaton agnostikko. Nurkkaan ajettu Jumala? vie lukijansa näiden näkökulmien kautta sekä tarkastelemaan kahden ajattelijan ja kynäniekan argumentteja että pohtimaan omia näkemyksiään ja käsityksiään.

Itse olen kirkosta eronnut agnostikko, joten lähtökohtaisesti kuulun enemmän Valtaojan leiriin. Pyrin kuitenkin lukemaan kirjaa mahdollisimman avoimin mielin, siis antaen tilaa myös Pihkalan ajatuksille. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että tässä kisassa omat pisteeni menevät ilman muuta Valtaojalle, sillä Pihkala ei pysty vakuuttamaan minua laisinkaan esimerkiksi siitä, miksi kirkko ei siunaa homopareja tai miksi paavin ehkäisykieltoa pitäisi ymmärtää. Eivät mene jakeluuni, tämänkään jälkeen, sillä Pihkala kiertelee kuumia aiheita, eikä lopulta vastaa Valtaojan esittämiin haasteisiin suoraan laisinkaan.

Olen todella kiinnostunut uskonnoista ja uskosta, vaikken itse kumpaakaan "harrasta". Uskominen johonkin (minun mittapuullani) yliluonnolliseen on kiehtovaa, mutta loppujen lopuksi ymmärrykseni ulottumattomissa. Minä kun kaipaan niitä pahamaineisia todisteita. Minulle on tärkeää myös se, että jokin oppi- tai tietojärjestelmä perustuu ennen kaikkea itsensä kumoamiseen: virheelliset käsitykset paljastetaan ja ne korjataan.

Nurkkaan ajettu Jumala? ei pyri käännyttämään ketään mihinkään suuntaan. Sen tarkoitus on avata käsityksiä ja argumentteja, toimia keskustelun herättäjänä ja ajatusten innoittajana. Kirja palkittiinkin Vuoden kristillisen kirjan tittelillä ilmestymisvuonnaan. Lukukokemuksena se on miellyttävä ja sujuva, molemmat herrat hallitsevat sanan säilänsä erinomaisesti. Kiihkottomuus miellyttää, sillä kurkku suorana paasaaminen (oli aihe mikä hyvänsä) lähinnä kyllästyttää minua. Tämä kirja pelaa avoimin kortein. Sitä ei maailmassa liikaa tapaa.

___

Jori on myös lukenut tämän kirjan.

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Uskonto (ja kipuaminen haasteen ensimmäiselle suoritusasteelle, Sytkäriksi!)