Joonas Kallonen: Giljotiini

 

"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)

Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

Jarmo Ihalaisen kirjat ovat kiilanneet aika yllättäen takavasemmalta kotimaisten suosikkieni joukkoon. Perheestä ja alastomana juoksemisesta lämmitti mieltäni kovin, eikä edellinen miesten maailmaan uppoava Mitä miehen pitää jäänyt kauaskaan esikoisen taiasta.

Ihalaisen uusin romaani Oikea elämä laajentaa ja syventää aiemmista romaaneista tuttua tematiikkaa: perhettä, ihmissuhteita, elämän menetyksiä ja aukkokohtia. Ihalaisella on taito tarkastella luomiaan henkilöhahmoja lämmöllä ja empatialla mutta niin, ettei sokerihuurteesta ole merkkiäkään.

Oikea elämä on kolmen ihmisen tarina. He ovat kaikki menettäneet elämästään paljon. Juri on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, piinkova bisnesmies, jonka kiireisessä arjessa ei ole aikaa miettiä tyhjiä paikkoja. Salaa – ehkä jopa itseltään? – hän kaipaa lapsuuden päiviin ja aikaan ennen korvaamattomia menetyksiä, niihin pitkiin talvipäiviin, jolloin pulkka ylitti suurimmatkin hyppyrit ja räkä jäätyi ylähuuleen. Lotta on terveyskeskuslääkäri, joka on päässyt lopultakin eroon väkivaltaisesta miehestään ja keskittyy nyt löytämään elämänilonsa uudelleen, niin kuin vain kapinoivan teini-ikäisen keski-ikäinen vanhempi ja rikkonaisen lapsuuden satuttama ihminen voi. Antti ei ole koskaan päässyt yli pikkusiskonsa kuolemasta, vaan puhuu siskolleen jatkuvasti, uskoo tämän kuulevan. Päivätyönsä ministeriön neuvottelemana virkamiehenä hän hoitaa viivasuorasti ja poukkoilematta – oma perhe puolestaan alkaa kärsiä poissaolevan isän ja aviomiehen haipuvasta olemuksesta.

Ihalainen kirjoittaa henkilönsä eläviksi, todellisiksi, juuri niiksi ihmisiksi, jotka tulevat jossain vastaan, kulkevat ohi, ehkä hipaisevat hetken. Heillä on kullakin raskas paino harteillaan, mutta hyvin he sen peittävät. Niin kai kaikki tekevät, ainakin jossain määrin. Helppo on uskoa Juriin, Lottaan ja Anttiinkin – kuka vain voisi olla he, meillä jokaisella jotain samaa.

Oikea elämä näyttää, miten pienestä asiat ovat kiinni. Kuulostaa tutulta, kalutulta, käsitellyltä, mutta ei se ole sitä. Tuskin kukaan voi ymmärtää, miltä sattuma todella tuntuu, ennen kuin se kolahtaa naamaa vasten ihan tosissaan. Ihalaisen käsissä satuttavatkaan asiat eivät kuitenkaan lannista: tarinat kasvavat suuriksi, inhimillisiksi, todellisiksi. Niistä saa kiinni, niiden matkaan on helppoa kuvitella itsensä. Ne näyttävät, kuinka lopulta osaamme ehkä sittenkin olla toisillemme ihan vain ihmisiä.


Vain unissa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa kiinni. Todellisuudessa ollaan aina alun ja lopun välissä. (s. 221)


Jarmo Ihalainen: Oikea elämä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2018
299 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Jarkko Tontti: Perintö

Keski-ikäiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät ole hyvissä väleissä keskenään. Heitä hiertävät lapsuuden muistot, suhteet vanhempiin ja toistensa tekemät elämänvalinnat. Kun heidän äitinsä yllättäen kuolee, joutuvat sisarukset väistämättä tekemisiin toistensa kanssa. On selvitettävä perunkirjoitus, tyhjennettävä asunto, jaettava perintö – mitä ikinä siihen lopulta kuuluukaan.

Äidin tavaroista löytyy kasa sinikantisia vihkoja. Niistä paljastuu äidin salainen elämä ja ajatukset, joista ei lasten kanssa koskaan tullut puhetta. Niissä on peiteltyä, piilotettua, paljon sellaistakin minkä olisi halunnut unohtaa.

Jarkko Tontin romaani Perintö on perhekuvaus, joka jättää jälkeensä piikikkään olon. Tontin rakentamat henkilöt eivät ole mukavia, ja heidän välisensä suhteet vasta vaikeita ovatkin. Henrik työskentelee lukiossa filosofianopettajana, vaikka haluaisi ehkä tehdä jotain muuta, vaikka sen ikuisesti kesken olevan väitöskirjan. Henrik tuntee itsensä perheen mustaksi lampaaksi ja on pyrkinyt sellaiseksi myös tietoisin valinnoin. Anna-Leena on puolestaan yksityisklinikalla työskentelevä, maineikas plastiikkakirurgi, joka pitää kynsin hampain kiinni mielikuvistaan ja muistoistaan, joista hänen menneisyytensä ja siten myös nykyisyytensä koostuu. Kun ne väistämättä alkavat rapista, joutuu Anna-Leena punnitsemaan käsityksiään uudelleen.

Kertojanäkökulma on vuorotellen kummallakin sisaruksella. Heidän ajatuksensa, reaktionsa ja tunteensa löytävät yhtymäkohtia, mutta yhtä lailla muistot ja johtopäätökset voisivat olla eri maailmoista ja historioista. Äidin kuolema tulee kummallekin suhteellisen kovana kolauksena, vaikkeivät he sitä myönnä edes itselleen. Perheen isä on kuollut jo aikoja sitten, ja vaikka asia tuntui pitkään loppuunkäsitellyltä, äidin vihkomerkintöjen kautta mennyt aukeaa aivan uudella tavalla.

Perintö on tiivis, särmikäs romaani. Se esittää ihmiset paljaina, karuina ja yksin. Vaikka romaanin loppu on ehkä astetta turhan hempeä, kokonaisuus säilyttää jännitteensä. Tarinan äärellä miettii väistämättä omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Mitä niistä on valmis jättämään jälkeensä – ja mitkä niistä on syytä piilottaa jonnekin, mistä kukaan ei niitä löydä.


Jarkko Tontti: Perintö
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
251 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Glasgowlaisten sisarusten Marnien ja Nellyn elämä heittää melkoisen voltin jouluaattona. Heidän isänsä Gene on kuollut sänkyynsä ja äiti Izzy hirttäytynyt ulkovarastoon. Varsinaisen surun sijaan tytöt heräävät toimintaan. Vanhemmat on haudattava, ettei kukaan ulkopuolinen vain sotkeudu heidän elämäänsä. Huurteiseen maahan tehdään monttu ja haudan päälle istutetaan laventelia. Ongelma ratkaistu.

Marnie ja Nelly tulevat tosin huomaamaan, että vanhempien – huonojenkin – poissaolo vaikeuttaa alaikäisten lasten elämää huomattavasti. Vaikka Gene ja Izzy olivat umpisurkeita vanhempia, he sentään olivat jonkinlainen suoja yhteiskunnan koneistoa vastaan. Toisaalta he olivat myös pikkurikollisia, huumeaddikteja ja rahattomia luusereita, minkä lapset toki jo tiesivät, mutta jonka kanssa he joutuvat nyt tekemisiin enemmän kuin haluaisivatkaan, sillä vanhemmilta jäi velkoja ja täyttämättömiä lupauksia.

Samalla kun Marnie ja Nelly tempoilevat eteenpäin, naapurin ikääntynyt homomies Lennie tekee tiliä elämästään kuolleelle puolisolleen (joka puolestaan on haudattu aivan asiaankuuluvalla tavalla). Lennie on tuomittu alaikäisen seksuaalisesta ahdistelusta ja saa tuta, ettei mitään anneta anteeksi. Tyynesti hän siivoaa ja maalaa piiloon yhä uudelleen ilmaantuvat solvaukset ja uhkaukset. Lennie kiinnittää kuitenkin huomionsa naapuriperheen tapahtumiin ja ihmettelee, mihin Marnien ja Nellyn vanhemmat ovat joutuneet. Hän ottaa tytöt suojelukseensa.

Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema on sirpinterävän mustan huumorin värittämä kertomus sisaruudesta ja solidaarisuudesta. Se yllättää tarkkanäköisyydellään ja karuudellaan, ilahduttaa moni-ilmeisellä kerronnallaan ja koskettaa aihepiirillään. Kolmen minäkertojan kautta näkökulma laajenee ja koetut hetket ristivalotetaan tehokkaasti.

Marnie on 15-vuotiaana pakotettu olemaan jo liian kokenut. Hän on kuin raivokas tiikeri suojellessaan jäljellä olevaa perhettään eli itseään ja pikkusiskoaan. Marnie on älykäs ja lahjakas, mutta taitojen ja tunteiden kanavoinnissa on vielä harjoiteltavaa. Kukaan ei ole koskaan kannustanut häntä – ei ole ehkä edes halunnut nähdä piikkien alle. Nelly on muutamaa vuotta nuorempi ja elää toisenlaista todellisuutta, joka on hyvin organisoitu ja tarkkaan määritelty. Nellylla on sangen yksioikoinen näkemys maailmasta, vahva tarve ennustettavuuteen ja järjestelmällisyyteen. Kaaoksessa vuosikaudet ollut perhe-elämä ja nyt vanhempien kuoleman laukaisema kriisi eivät Nellyn olemista ainakaan helpota.

Mehiläisten kuolema on tarina, jonka kierrokset kovenevat vähitellen mutta väistämättä. O'Donnell heittää yhä uusia täkyjä mukaan ja vaikka mahdollisuudet olisivat suuret keittää koko soppa pohjaan, tarina kantaa loppuun asti. Se saa ajattelemaan yhteiskunnan ja yhteisön rakenteita ja oletuksia, huokaamaan syvään viranomaistoiminnan sokeuden edessä ja arvostamaan huolenpitoa, sitä pientäkin, jota joskus hyvin epätavanomaiset tahot voivat tarjota.


Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Suomentaja: Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013
304 s.
The Death of Bees (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Usva, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kartanon kruunaamaton lukija

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 51. Kirjassa on iäkäs päähenkilö.

Enni Vanhatapio: Absentia

Aava asuu Lontoossa paossa entistä elämäänsä. Hän työskentelee kapakassa, elelee kämppiksen kanssa ja kaipaa siskoaan Kaisaa. Kukaan ei tiedä, mitä Kaisalle viisi vuotta aiemmin tapahtui, tai ei ainakaan halua kertoa. Kaisa on kadonnut, ja ikävä tekee kipeää joka päivä.

Yllättäen Aava saa puhelun Kaisan entiseltä mieheltä Olavilta, joka ilmoittaa olevansa kaupungissa ja haluavansa tavata. Mukana on myös Kaisan ja Olavin pieni tytär Siiri. Aava reagoi viestiin oksentamalla ikkunasta, mutta jokin vetää hänet kuitenkin hotelliin tapaamaan kadonneen siskon perhettä. On niin paljon asioita, joista pitäisi puhua, jos voisi tai olisi sanoja.

Vähä vähältä aiemmat vuodet aukeavat kuin varovaiset kevätkukat. Kaisan heittelevä mielenterveys, Olavin ja Kaisan repivä parisuhde, Aavan tasapainoilu pikkusiskon roolissa ainaisen pelon ja epävarmuuden kanssa. Mätä odottaa aivan pinnan alla valmiina purkautumaan.

Enni Vanhatapion Absentia on tyly, karu ja terävä romaani, joka pakottaa lähelleen ja herättää lukijan kaikki aistit. Välillä tarina hengittää niskassa niin painokkaasti, että tekee mieli ravistaa se irti, mutta ei se minnekään lähde, tiukentaa vain otettaan. Romaani on hyhmäinen, paikoin inhottavakin. Sen jänteikäs ja ilmeikäs kerronta on raadollista ja tarkkaa. Tarina on dialogivetoinen, mutta paljon jää painostavaan hiljaisuuteen.  

Absentia vie syvälle vallankäytön, mielenterveyden ja hallitsemattomien halujen sekasortoon. Olavin ja Kaisan parisuhteen vääristymät paljastuvat vähitellen, Kaisan ja Aavan sisaruus on puolestaan oma taistelukenttänsä. Mieleltään epävakaan isosiskon vaikutus Aavan omaan kasvuun ja kehitykseen on valtava. Aava haluaisi olla siskolleen lähellä ja tärkeä, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen tajuamaan, ettei voi päästä tämän lainalaisuuksia jatkuvasti venyttävään maailmaan, ainoastaan jonnekin sen liepeille. Hän saa vain murusia ja yrittää niistä rakentaa jotain identiteetiksi kutsuttavaa.

Kaisa on arvoituksellinen, etäinen, kadonnut jo ennen katoamistaan. Hänen hahmoonsa kiteytyy olennaisesti muiden ylittämätön tarve määritellä itseään ja toista. Mikä minä olen tuon naisen maailmassa, mikä on minun merkitykseni ja paikkani? Absentia on suuresti myös tarina itsekkyydestä    ja etenkin itsekkyydestä ihmissuhteissa.

Absentia ei jätä jälkeensä hyvää mieltä eikä rauhaa. Se tuntuu pistelynä ja kipuna, epämukavuutena ja suruna. Hieno lukuelämys se yhtä kaikki on: eheä, vaikuttava, valmis.


Enni Vanhatapio: Absentia
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Kosminen K, Rosa Aphalo / Sylvi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin Vien sinut kotiin kertoo Jehovan todistajista, perheestä, viulunsoitosta ja paljosta muusta. Ottaen huomioon tarinan suuret teemat – vallankäytön, syyllisyyden – sen tiivis mitta on ansio, joskin on todettava, että olisin aivan mielelläni lukenut tätä sukusaagaa pidempäänkin.

Markus kasvaa itähelsinkiläisessä Jehovan todistajiin kuuluvassa perheessä kolmen siskon kanssa. Kaksoissisko Carola on vahva oman tiensä kulkija ja tekeekin täysi-ikäistyttyään ratkaisun erota liikkeestä. Vaikka Carolasta tulee silloin Jehovan todistajien sääntöjen mukaan persona non grata, Markus ei silti katkaise välejä siskoonsa, vaan pitää tähän salaa yhteyttä. Vanhempi pikkusisko Ellen on puolestaan virtuoosimainen viulisti, josta povataan uutta maailmantähteä. Taitonsa takana Ellen on kuitenkin herkkä, haavoille altis naisenalku, joka suhtautuu maailmaan ja uskoon sääntöineen hyvin vakavasti. Nuorin sisko Sofia jää Markukselle etäiseksi ikäeron vuoksi, ja tästä tulee jo hyvin nuorena uskonnon mukainen, esimerkillinen vaimo ja -äiti.

Markuksen välit vanhempiin ovat haastavat. Perheen isä on vakavamielinen ja ankara, äiti puolestaan depressioon ja epäilyynkin taipuvainen. Kodin tunnelma on ajoittain hyvin raskas, eikä se voi olla vaikuttamatta omaa uskoaan ja valintojaan punnitseviin lapsiin.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Markus on juuri saanut sekä surullisia uutisia että viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Menneisyyden valinnat ja kuljetut polut alkavat risteillä Markuksen mielessä, sillä virheistä kevyt ei ole hänenkään taakkansa. Markus on tehnyt pitkän uran Yhdysvalloissa Jehovan todistajien keskusjärjestön palveluksessa, ja hän on noussut hierarkiassa varsin korkealle. Ihmissuhteissaan hän ei ole yhtä menestynyt, vaan monta kolhua on koettuna.

Vien sinut kotiin on vakava romaani ihmisen elämän kipukohdista. Samalla se on taitavasti rakennettu ihmiskuvaus. Kertoja Markus paljastaa vähä vähältä itsestään enemmän kuin ehkä aikoisi, ja suuria linjoja on piilotettu näennäisen kepeyden alle. Elämä, jonka elämme, on hämmästyttävän tarkka kuva meistä, käsityksistämme ja aikomuksistamme.

En tiedä paljoakaan Jehovan todistajista, enkä juuri klassisesta musiikistakaan. Kallandin romaanin luettuani tunnen, että olen saanut kurkistaa minulta salattuun maailmaan ilman, että oloni olisi tirkistelijän. Vien sinut kotiin ei saarnaa tai osoittele, mutta näyttää tiiviin yhteisön ja ylhäältä ohjatun maailmankuvan ahtauden ja painostavuuden pahimmillaan.

Kallandin kerronta on sujuvaa, hyvin rytmitettyä ja hallittua. Tarina on täysi mutta ilmava, melankolinen muttei masentava. Kaiken kaikkiaan onnistunut esikoisromaani, mukaansa vievä ja ehjä. Ihmiselämän kokoinen.


Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Lukujonossa, Lumiomena   

Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (muusikot), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 17. Kirja aiheesta, joka ei ole sinulle tuttu.

Sarah Crossan: Yksi

Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset. He ovat saaneet koko ikänsä kokea itseensä kohdistuvaa kauhua, hämmennystä ja uteliaisuutta. Vaikka sisaruus on vahva – onhan heillä yhteinen alavartalo – he haluavat olla ja tulla kohdelluiksi yksilöinä. Suurimman osan ajasta se vain on liikaa pyydetty.

Kun perheen varat loppuvat, tyttöjen on vaihdettava turvallinen kotikoulu kaupungin lukioon. Pikkusisko Lohikäärme lohduttaa heitä: voihan se olla hauskaakin. Gracea ja Tippiä se kuitenkin epäilyttää, lisää epävarmuutta elämään ei ole asia, jota he haluavat.

Lukio paljastuu kuitenkin monenlaisten mahdollisuuksien paikaksi. Vaikka Grace ja Tippi herättävät edelleen ihmetystä ja pelkoa, he saavat myös ystäviä. Maailma tuntuu aukeavan vähitellen, kotioven ulkopuolella on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Vaikka eiväthän he voi kaikkea saada, eivät lähellekään.


Olemme kyllästyneet siihen että meitä kyyditään
kouluun ja takaisin joka päivä
ja niin ajamme kotiin junalla
Jonin kanssa
emmekä ole kuulevinamme ympärillä surisevia sanoja,
pikku herhiläispiikkejä.

"Julkkiksillakaan ei varmaan ole näin rankkaa", Jon
sanoo,
"En osaa edes kuvitella millaista tämä on
teille."

"Tuollaista", Tippi sanoo
ja osoittaa
naista käytävän toisella puolella ja puhelinta
joka on suunnattu meihin kuin tarkka-ampujan kivääri. (s. 124)


Aikuistuminen on vaikeaa kelle tahansa, mutta entä sille, joka on fyysisestikin yhtä toisen kanssa? Grace ja Tippi ovat monenlaisten lääketieteellisten toimenpiteiden kohteita ja he käyvät myös terapiassa. Kun on yhden vuoro puhua, toisella on kuulosuojaimet korvillaan. Muukin perhe on muutoksen pyörteessä: pikkusiskon balettiharrastus vie yhä enemmän aikaa ja rahaa, mutta vanhempien työtilanne on kehno ja parisuhdekin rakoilee.

Lopulta myös selviää, että Gracen ja Tippin terveys ei ole vankimmalla mahdollisella pohjalla, ja heidän on vakavasti harkittava erottamisleikkausta, jossa on valtavat riskit.

Sarah Crossanin Yksi on koskettava, monitahoinen ja ajatuksiaherättävä nuorten aikuisten kirja. Sen aihe ei kovin usein tule vastaan (Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, on ainoa, joka tulee hakematta mieleen), ja muodoltaankin se on kokeileva: teksti on ladottu runomuotoon. Sitä ei kuitenkaan kannata hämmentyä tai pelästyä, sillä lukeminen etenee vauhdikkaasti tavanomaisesta poikkeavasta muodosta huolimatta.

Grace on hellyyttävä ja uskottava kertoja. Herkkä, omassa kasvussaan kovasti kesken, omaa identiteettiään etsivä nuori nainen, jolle kaksossisko on rakkainta maailmassa – mutta joka ymmärrettävästi silti kaipaa jotain omaa, vain itselle kuuluvaa. Ensimmäinen ihastus tuntuu vahvalta ja samalla mahdottomalta.

Puitteiltaan harvinaislaatuista elämää elävät siskokset ovat tottuneet erikoisuuteen, mutta ovat samaan aikaan monella tavalla kuin ketkä tahansa teinitytöt. Ristiriita laajan lääketieteellis-psykologisen tietämyksen ja aikuistumista edeltävän kaaoksen välillä on väistämätön, ja siitä tarinan jännite kumpuaakin.

Yksi on hienoa, maailmaa avartavaa luettavaa. Sen seurassa joutuu punnitsemaan myös omia käsityksiään ja aihepiirin herättämiä ristiriitaisia tunteita.

Ja silloin kirjallisuus toimii.


Sarah Crossan: Yksi
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Aino Ahtiainen
S & S 2018
440 s.
One (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Sivutiellä, Luetaanko tämä?, Evarian kirjahylly

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 48. Kirja, joka kertoo sisaruksista, YA-haastebingon ruutu Kirjassa naiskertoja, Yhdysvallat-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (Sarah Crossan on irlantilainen, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin).

Merkityksiä etsimässä

Laura Lähteenmäen Nutcase kertoo sisaruksista Saimista ja Juhosta, jotka ovat böndellä asuessaan tottuneet olemaan aina yhdessä. Heillä on ikäeroakin vain vuosi ja sisarussuhde tiivis. Kun Juho muuttaa kaupunkiin opiskelemaan lukioon, Saimi jää yksin ja joutuu kovan paikan eteen yrittäessään selvitä ilman toista puoliskoaan. Saimi on mustasukkainen Juhon uudesta elämästä, jossa hänellä itsellään ei enää tunnu olevan niin suurta tilaa kuin ennen, josko mitään sijaa enää. Niinpä Saimi penkoo veljen koneen, kun tämä on viikonloppuna käymässä kotona ja löytää sivuhistoriasta erikoisen ja kiinnostavan blogin, jota uskoo veljensä seuraavan. Saimi alkaa itse seurata blogia, jonka pitäjä elää poikkeuksellista elämää ja kirjoittaa siitä kiehtovasti.

Sen lisäksi, että sisarussuhde veljeen on koetuksella, vanhemmatkin hölmöilevät omia juttujaan. Äitiä Saimi epäilee uskottomaksi ja ärsyyntyy tämän kiiltokuvamaisesta kirjablogista (!), isä puolestaan tuntuu tossukalta, joka on hyväuskoinen ja hölmö. Saimin seuraaman blogin tunnelma alkaa tiivistyä sekin, ja Saimista alkaa tuntua, että todellisuus sekoittuu yhä voimakkaammin kuvitelmiin ja harhaan. Kuka ihme blogin takana on ja miten blogi liittyy Juhoon ja Saimiin?

Nutcase on mainiota nuortenkirjallisuutta. Se pureutuu nettimaailman syöverehin tiukalla ja ajanmukaisella otteella: mikään ei ole somessakaan aivan sitä miltä näyttää, juorujen liikkeellelähtemiseen ei paljoa vaadita, kuvat rajaavat epämieluisan, sekaisen ja ruman pois. Tai vastaavasti kuvia käytetään aseena kiusaamisessa, pilkanteossa, jopa väkivaltaan yllyttämisessä.

Itse kun olen tällainen y-sukupolven edustaja, olen elänyt maailmassa ennen internetin kotikäyttöä, mutta kasvanut nuoresta pitäen eetokseen, jossa netin vaaroista on peloteltu ja sen "feikkiydestä" muistuteltu taajaan. Kun aloitin tämän blogin pitämisen vuonna 2006, oli hyvin tavallista ja jotenkin itsestäänselvää blogata nimimerkin takaa. Vain harvat bloggasivat omalla nimellään, ehkä poliitikot ja toimittajat korkeintaan. Nykyään puolestaan netissä liikutaan pikemminkin poikkeuksetta omalla nimellä tai ainakin kasvoilla (ja joskus se ihmetyttää, etenkin kun miettii, millaista tauhkaa jotkut näppäimistöltään päästelevät) ja muutenkin ihmisen oma persoona painottuu enemmän ja avoimemmin. En pidä muutosta yksinomaan huonona, mutta kuten näkyy, itse pitäydyn (ehkä enää pikemminkin tottumuksesta kuin minkään suurien periaatteiden vuoksi) edelleen nimimerkkini suojissa. Siksikin mieltäni lämmitti Nutcasen maailma, jossa painottuu identiteetin merkitys ja se, mitä haluaa itsestään millekin yleisölle kertoa (ja miksi!).

Ja kyllä, todella hyvin kolisi kirjan ajatus siitä, kuinka paljon piilotamme somessa todellisuudesta ja kuinka todellisuuden hinnalla rakennetaan jonkinlaista peitetarinaa tai ainakin siloteltua versiosta siitä, mitä oikeasti tapahtuu ja koetaan. Tunnustan, teen sitä itsekin. Iloa, arjesta poikkeavia kokemuksia ja tähtihetkiä tuntuu paljon merkityksellisemmältä jakaa kuin sotkuja, virheitä ja tylsyyttä. Vaikka jokainenhan luo merkityksensä itse, tietenkin.


Laura Lähteenmäki: Nutcase
WSOY 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Notko, se lukeva peikko, Sivutiellä, Dysphoria, Vinopino kirjoja

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Kuten kirjallisuusuutisia seuranneet tietävät, Juuli Niemi voitti juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Et kävele yksin. Hän on ennen tätä voitokasta romaaniaan kirjoittanut novelli- ja runokokoelmia, joista tuorein, vuonna 2015 julkaistu Tuhat tytärtä, tarttui käteeni kirjastosta henkilökunnan suositteluhyllystä.

Runot, nuo pirulliset, tulkinnanvaraiset luritukset. Minun on ollut vaikea suhtautua niihin melkolailla aina. Säännöllisin väliajoin kuitenkin nousen poterostani ja ahmaisen jonkin runokokoelman. Niinpä en varsinaisesti pelännyt tätäkään kirjaa, hieman epäilin vain, kuinka sen kanssa selviän.

Aivan hyvin, on todettava. Niemi kirjoittaa kuulasta ja kuitenkin jollain muotoa hyvin realistista kieltä. Tuhat tytärtä uppoutuu tyttöyden ja naiseksi kasvamisen maailmaan, joka tuntuu aiheena jossain määrin hallinneen lukemisiani ja muutenkin elämääni viime aikoina – eikä siinä mitään, näin on hyvä.


Katso taas ikkunasta ulos.
Vain sinä voit tietää
mitä sinä siellä näet.


Niemen runoissa on tarttumapintaa, mutta ne eivät silti selittele tai alleviivaa liikoja. Paljon jää lukijan tulkittavaksi, omien ajatusten järjesteltäväksi. Runot käsittelevät perheen sisäistä dynamiikkaa, sisarussuhteita, muistoja ja kasvamista. Nostalgiaakin paikoin, olen ymmärtävinäni.

Kokoelman loppupuolella tuntuu siltä, että aikuisuus on jo alkanut. On otettava vastuu omasta elämästä, siirryttävä eteenpäin ja annettava menneiden olla menneitä. Kaikesta ei voi lapsuuttakaan syyttää, eihän? Vai voiko?

Runojen minä on samaan aikaan villi ja alistuva, roolissaan perheen kuopuksena tyytymätön ja kuitenkin onnellinen, ehkä, tavallaan. Isommissa siskoissa on paljon, mistä saada kiinni ja mitä hyödyntää omassa kipuilussa, ehkä kaikkea ei tarvitse kokea itse, kun tietää, kuinka asiat kuitenkin voivat mennä.

Tuhat tytärtä on myös ylistyslaulu ystävyydelle, sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Ystäviä voivat olla yhtä hyvin ne, joissa virtaa samaa verta kuin nekin, joiden kanssa minulla ei ole yhtäkään yhteistä piirrettä. Niemen runoja voi lukea uudelleen ja uudelleen, maistella ja kokeilla, miltä ne kuulostavat rytmiltään ja sisällöltään.

Kauniilta, taitavilta, monikasvoisilta.


 - - Sellainen ystävä tietää,
että pelkään mennä talojen kellareihin
menee sen takia edeltä.
Sellainen ystävä ei osaa katsoa kohteliaasti poispäin.

Minä vaalin juuri niitä ihmisiä
joiden kohdalla en enää pysähtyisi juhlissa,
koska he saavat minut muistamaan
ettei ihminen sitoudu pysymään aina samana
ja että jokin kuitenkin säilyy aina samana.

(Katkelma runosta Ystävät)



Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
93 s.

Kirjastosta.


________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Lukukausi, Täysien sivujen nautinto, Kaikkia värejä  

Helmet-haaste alkaa olla loppusuoralla. Tämän saan kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

John Irving: Ihmeiden tie

Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.

"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)

John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

Minna Rytisalo: Lempi

Lempi on räiskynyt heinäkuussa monissa kirjablogeissa jo ennakkoon, virallisesti kirja ilmestyi viime viikolla. Tänään se sai osakseen Antti Majanderin vahvan ja hienon arvion Helsingin Sanomissa. Nousukiitoa ennustan, kuten Majanderkin.

Enkä syyttä. Luin Lempin kustantamon lähettämänä ennakkokappaleena jo kesäkuun lopulla. Istuin puistonpenkillä ja luin, makasin parvekkeella ja luin, matkustin junassa ja luin. Lempi vei minut mukanaan alkusivuilta lähtien, enkä muuta voinut kuin lukea.

Lempi on tiivis, rujo, kaunis ja eheä. Siinä ei ole ylimääräisiä rimpsuja, ei yletöntä toistoa tai alleviivausta. Keskiössä on kolmen henkilön näkökulmakerronta, Viljami, Elli ja Sisko, kukin vuorollaan. He kertovat Lempistä, naisesta, joka on vaimo, emäntä ja sisko. Ja itsestään, huomaamattaankin.

Kertojaäänet on rakennettu taiten, jokaisella on selkeästi omansa. Viljami on runollisuuteen yltyvä nuori puoliso, rakastunut ja huumaantunut, sodassa kärsinyt, menettänyt. Hän on pohjoisen poika, lappilaisen karuun pientilaelämään tottunut ja sinne nuoren ja hehkeän vaimon vain yhdeksi kesäksi ja syksyksi saanut nuorukainen. Lempi on hänelle huumetta, jotain lähes liian hyvää. Kuin sattumalta syliin pudonnut.

Elli on Viljamin ja Lempin kotitilan Pursuojan piika, työntekoon tottunut, taustaltaan rikkonainen, aina hylätty. Hänelle Lempi on kilpailija, kaunan aiheuttaja, uhka ja joku, jota vihata niin ettei sydän meinaa lyödä. Viljamin hän tahtoo, Viljamille hänen pitäisi kuulua. Kun sota vie talosta isännän rintamalle, on Ellillä arjen aseet käsissään.

Sisko on Lempin kaksonen, toinen kauppiaantyttäristä. Hän rakastuu sodan aikana aseveljeen, saksalaiseen Maxiin. Kun sodassa käy niin kuin käy, on tehtävä valinta: lähteäkö Maxin mukana Saksaan vai jättää rakkaus ja jäädä Suomeen, ehkä hyljeksittynä ja vihattuna. Sisko päättää lähteä, vaikka ennusmerkit eivät hyvää lupaa. Kaikkea muuta. Mutta Siskolla on tilaa kasvaa omaksi itsekseen, tehdä omat päätöksensä. Niin on ollu ennenkin, niin oli Lempin kanssa ja niin on myös nyt ilman Lempiä.

Rytisalo kirjoittaa Lapin sodasta ja sen vaikutuksista otteella, jossa ei ole ripaustakaan epävarmuutta tai haparointia. Rajaus on onnistunut, sillä romaanissa keskitytään huolella sen ytimeen, ei haikailla muualle, ei rönsyillä. Se kertoo ikuisista aiheista ja suurista tunteista – rakkaudesta, kateudesta, sisaruudesta – mutta tekee sen raikkaasti, kuin ensi kertaa.

Lempi on varsin vakava kirja, vaikka siinä on leikittelyä, hymynkarettakin. Tunnelma on tyyni kuin erämaajärven pinta, mutta muutokset, teot ja sanat saavat sen väreilemään pahaenteisesti. Jännite, jota Rytisalo kertoo haastattelussa halunneensa kokeilla rakentaa, on onnistunut. Se pitää otteessaan, saa hengittämään hieman nopeammin, aavistamaan, kuitenkin yllättymään.

Kun leikistä tulee totta, aikomuksesta teko ja vahingosta vaikutus, elämän arvaamattomuuden ja hallitsemattomuuden vasta ymmärtää. Jos ymmärtää.


Minna Rytisalo: Lempi
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
234 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.

Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä

Noin yleisesti ottaen nautin näytelmät mieluummin yleisössä istuen, mutta muun muassa Linnean Lukuharjoituksia-haaste ja halu laajentaa omaa lukemistoa saivat astelemaan taannoin kirjaston näytelmähyllylle. Sieltä mukaan tarttui Reko Lundánin kahden näytelmän Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä yhteisnide. Näytelmät ovat keskenään pari, ja ne on kantaesitetty KOM-teatterissa vuosina 1998 ja 2001.

Kyse on yhtäältä kipeästä perhesaagasta, toisaalta nostalgiasta ja myös yhteiskunnasta ja sen odotuksista. Aina joku eksyy alkaa sairaalasta, jonne viisikymppinen Hanna Rinne on joutunut saatuaan kotonaan sairauskohtauksen. Hänen aikuiset lapsensa, kolmekymppiset kaksoset Aki ja Liisa, saapuvat äidin sairaalavuoteen ääreen, vaikka eivät ehkä haluaisi. Hanna on alkoholisti, joka ei enää tunnista edes omia lapsiaan ja elää muutenkin menneessä – tai missä ajassa elääkään. Näytelmän kuluessa Hannan elämä saa selityksiä, kun ajassa liikutaan aina 1950-luvulta näytelmän nykypäivään.

Teillä ei ollut nimiä nostaa keskiöönsä Akin ja Liisan ja heidän (ainakin omana aikanaan) erikoisen kasvuympäristönsä. Hannan ratkettua ryyppäämään lapset asuvat isänsä Ripan kanssa varuskunta-alueella ja kokevat myös, miltä tuntuu saada äitipuoli mukaan kuvioihin. Ympäristön ennakkoluulot yksinhuoltajaisää ja hänen lapsiaan kohtaan ovat suuret, eikä teini-ikä liene koskaan muutenkaan erityisen helppoa aikaa.

Lundánin näytelmät ovat yhtä aikaa vauhdikkaita ja verkkaisia. Paljon rakentuu henkilöiden käymän dialogin varaan, ja uskon sen pääsevän oikeuksiinsa lavalla. Takaumat ja aikasiirtymät ovat tekstissä selkeitä, ja ne tukevat toisiaan. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, perustelut löytyvät ja syyt ja seuraukset liikkuvat limittäin.

Aihepiirin voisi ajatella olevan raskas, ja uskonkin, että etenkin Hannan pahimmat ördäykset ja Teillä ei ollut nimiä -näytelmän äitipuolen Jutan henkinen romahtaminen ovat vaikuttavia ja ahdistavia kohtauksia näyttelijöiden tulkitsemina.

Yksinäisyys, turvattomuus ja ajelehtiminen ovat ne ydinkäsitteet, jotka lukiessa liitin näihin näytelmiin. Niissä ollaan paljon yhdessä ja samalla raastavasti yksin, eikä toista ole helppoa kohdata oikeastaan missään tilanteissa. Kauna ja katkeruus eivät kuitenkaan hallitse, vaan mukana on tragikoomisia piirteitä, huumoria ja anteeksiantoakin.

Toivon, että pääsen joskus näkemään nämä näytelmät lavalla. Vakuutuin ja vaikutuin.


Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2002
246 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Kirjavinkit

Avaan tällä kirjalla Lukuharjoituksia-haasteen ja pompahdan saman tien puvustajaksi.
Helmet-haasteesta ruksaan luontevasti kohdan 12. Näytelmä.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Sinun jälkeesi, Max oli vaikuttava lukukokemus kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt oli lopultakin aika pyyhkiä pölyt Galtbystä länteen -romaanin kannelta ja upota saaristomaisemaan, sisarussuhteisiin, kuolemaan ja pakomatkoihin.

Fetknoppenin saaren merituuli kutitteli houkuttelevasti, perhesuhteiden kiemuraisuus häiritsi ja kiehtoi, ihmiselämän kolhut ja kuprut tuntuivat aidoilta – joskin traagisilta – eikä arvoitus jättänyt rauhaan ennen kuin ratkesi.

Yli kahdeksankymppinen Karen selvittää rautamummon otteella nuoruuden tapahtumia nyt kun vielä voi. Hänen veljensä Sebastian kuoli kauan sitten, syytettynä naapurintytön Kerstin murhasta. Matkalla kotiseudulle Karen saa erikoisten tapahtumien seurauksena matkakumppanikseen raskaana olevan Azarin, jolla on omat möykkynsä selvitettävänään.

Tarina kulkee vuoroin menneessä ja nykyisyydessä, se ottaa vauhtia Fetknoppenista, Turusta, Tampereelta ja milloin mistäkin. Lause on napakkaa ja kaunista, ei kuitenkaan imelää tai väkinäistä. Henkilöt heräävät eloon, vaikkeivät mukavia olekaan. Siksi ehkä onnistuneita, luulen. Sebastian on etäinen, kuin unikuva, ja osinhan hän sitä sisarelleen onkin. Myös Karenin ja Sebastianin vanhemmat pysyvät verhon takana, he ovat etäisiä, epämiellyttäviäkin.

Jotenkin tuntuu, että Galtbystä länteen on hyvin täysi romaani. Sen miljöö elää, sen henkilöt ovat paljon muutakin kuin sanoja riveillä. Pidin ratkaisusta, jossa kaksi hyvin erilaista perhetaustaa ja naista kohtaavat toisensa: Azarilla ja Karenilla ei päälle päin ole paljon yhteistä, mutta mitä pidemmälle langat aukeavat, sen selkeämmin huomaa, että erilaisuuden takana on paljon samaa. Ennen kaikkea menetys, hylätyksi tuleminen, jonkin turvallisen ja olennaisen katkeaminen.

Toisaalta tarinassa on piirteitä, joiden yllätyksellisyys lakastui jo ensimmäisestä vihjailevasta haituvasta. Se jätti ristiriitaisen olon, hieman pettyneen, vaikka tarina muuten kantaa itsensä vahvasti.

Galtbystä länteen saa kaipaamaan kesää ja merta (vaikka jälkimmäinen ei ole kahtasataa metriä kauempana nytkään), huokaamaan syvään ja toivomaan ja luottamaan siihen, että hyviä, vahvoja tarinoita riittää Parkkisella jatkossakin kerrottavaksi. Ne ovat lukijalle mannaa.


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Ullan Luetut kirjat, Kirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Kirjasfääri, Reader, why did I marry him?, Koko lailla kirjallisesti, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Vinttikamarissa, Lukuisa, Pieni kirjasto      

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Rosemary Cooke kertoo perheensä tarinaa aloittaen keskeltä. Niin hän tekee silloinkin, kun joku kysyy häneltä, mistä hän on kotoisin ja millainen elämä hänellä on ollut. Rosemary on professoriperheen tytär, mutta perheen ulkoisesti turvatut olosuhteet eivät tuo suojaa tragedioita vastaan. Rosemary on menettänyt siskonsa Fernin viisivuotiaana ja veljensä Lowellin vain muutamaa vuotta myöhemmin. Onko ihmekään, että äiti on masentunut ja isä kaappijuoppo.

Siitä huolimatta Rosemary ponnistaa kohti aikuisuutta, ja vaikka oman paikan löytäminen yliopistomaailmasta ei käy käden käänteessä, jollain tapaa hän kuitenkin kotiutuu. Suru ja menetys vaivaavat edelleen, ja Rosemary haluaa tietää, mitä hänen perheelleen tapahtui. Mitä hän muistaa, mitä ei? Mistä muistot muodostuvat ja mihin niistä voi luottaa?

Tämä kirja on vetävä ja makoisa. Kertoja Rosemary on ihastuttavan epäluotettava, nasevalla tavalla härnäävä, yhtä aikaa humoristinen ja tosikko. Tarinan silppuaminen eri aikatasoihin ja Rosemaryn kulku niissä sujuvat, eikä kärryillä ole hankalaa pysyä. Ihan kaikkea ei kuitenkaan paloitella valmiiksi lukijan eteen.

Viehätyin Rosemarysta ehkä liikaakin, sillä huomaan antavani paljon anteeksi siksi, että koin häntä kohtaan suurehkoa sympatiaa. En nimittäin ole aivan tyytyväinen kirjan loppuun: mielestäni se on ylitunteellista soossia, joka ei ole samassa napakassa linjassa muun kerronnan kanssa. Toisaalta en kyllä tiedä, olisiko muunkaanlaista lopetusta voinut kirjoittaa, näin tämän tarinan piti varmaankin mennä.

Olimme ihan suunniltamme on siinä mielessä raikas lapsuuskuvaus, että se ei piehtaroi perinteisimmissä tragedioissa, vaikka mahdollisuus siihen voisi olla. Cooken perheen tilanne (ennen Rosemaryn sisarusten katoamista) on lähtökohtaisesti hyvin harvinaislaatuinen, mutta sen jäsenet pitävät sitä tavallisena, elettävänä elämänä, ja sellaisena se lukijallekin välittyy. Kun suru ja menetys ottavat vallan, on jokaisen jäljelle jääneen käytävä mennyttä läpi tavallaan. Me lukijat saamme Rosemaryn kokemukset.

Tarina vie osin viihteellisin keinoin varsin syvälle tieteen etiikkaan, vanhemmuuteen, sisarussuhteisiin, kiintymykseen ja muistamiseen. Isoja teemoja, mutta kirja ei huku niihin, vaan pitää itsensä ja lukijan ansiokkaasti pinnalla.


Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: ?
Tammi 2015
364 s.
We Are All Completely Beside Ourselves (2013)

Kirjastosta.

______

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni 

Susan Fletcher: Meriharakat

Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
384 s.
Oystercatchers (2007)

Kirjakauppaostos.


Amy makaa koomassa sairaalassa, on maannut jo vuosia, siitä asti, kun putosi kiveltä, jolle yritti kiivetä. Hänen yli vuosikymmenen vanhempi sisarensa Moira istuu vuoteen vierellä usein, kenties kertoakseen Amylle menneisyydestä (ja ehkä nykyisyydestäkin), kenties saadakseen sisuskaluja kalvavan syyllisyyden edes hieman aisoihin.

Moira ja Amy ovat walesilaisperheen lapsia, meren rannalla syntyneitä ja kasvaneita. Moira oli pitkään perheensä ainokainen ja silmäterä, sillä äidin myöhemmät raskaudet menivät kaikki kesken. Kunnes lopulta tuli pippurinen Amy. Moira oli lahjakas jo pikkutyttönä, ja kun mahdollisuus tulee, hänet lähetetään lähes maan toiselle laidalle sisäoppilaitokseen stipendin turvin. Sisäänpäinkääntynyt, omissa oloissaan viihtyvä Moira saa tuta tyttökoulun kaikki varjoisatkin puolet.

Kunnes hän löytää Rayn. Taiteilijan ja maailmanmatkaajan. Miehen, joka on juuri hänelle, ja joka katsoo häntä kuin kuningatarta.

Moira kertoo siis koomassa olevalle pikkusiskolleen elämästään ja sen käänteistä, kaikista niistäkin, joista ei ole ennen puhunut kellekään. Miksi puhua sellaiselle, joka ei voi kuulla? Vai kuuleeko sittenkin? Onko sillä väliä?

Susan Fletcherin Meriharakat on nököttänyt kauan kirjahyllyssäni jonkin muinaisen kirja-alen tuliaisena ja on siksi roikkunut myös TBR-listallani, jonka 49. luettu kirja siitä tässä taannoin tuli. Lisäksi se on ensimmäinen lukemani Fletcher.

Odotin kirjalta paljon, mutta en saanut ihan sitä, mitä tilasin. Meni pitkään, ennen kuin tarina otti imuunsa ja Fletcherin persoonallinen kieli Jonna Joskittin (jonka nimi muuten puuttuu pokkaripainoksesta kokonaan!) taitavana suomennoksena alkoi maistua. Tasapainottelin koko lukemisen ajan teennäisyyden ja taituruuden välillä, ja viimeisen sivun jälkeen taivun jälkimmäisen kannalle. Mutta kyllä se aikaa vei.

Moira on sekä kiehtova että ärsyttävä hahmo. Hän on sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisilta taidoiltaan korkeintaan heikko ja omiin ajatuksiinsa helposti uppoava ja sinne myös jäävä. Ei siis mitenkään helpoin mahdollinen henkilö tuttavapiiriin. Perheenjäsenenä hän on lähes sietämätön: välinpitämätön, kateellinen, kiintymystä kaihtava. Moira tuntuu jäävän katkeruuden valtaan muutettuaan sisäoppilaitokseen. Hän luulee sen olevan jonkinlainen rangaistus tai merkki vanhempien rakkauden puutteesta, vaikka kyse on puhtaasti siitä, että lahjakkaalle lapselle halutaan taata paras mahdollinen koulutus. Hän ei vastaa vanhempiensa kaipaaviin kirjeisiin, ei aina palaa lomilla kotiin.

Toisekseen Moira on lahjakas ja juuri siksi sain purra hampaita yhteen, kun hän Rayn tavattuaan unohtaa itsensä ja mahdollisuutensa. Hän jättää hakematta yliopistoon – Moira, priimus! – ja, niin. Menee naimisiin. Alkaa pikkurouvaksi, joka ei edes ole oikein rouva. Ehkä Moira kärsii masennuksesta? Tai jostain muusta vaikeasti määriteltävästä. Tai sitten hän vain tekee mitä tahtoo, mistään ja kenestäkään välittämättä. Vähiten itsestään, luulen.

Kirjan vahvuus on sen upea miljöö ja meri. Se meri. Fletcher saa luonnon tanssimaan, soimaan. Hän tekee siitä maalauksen ja sinfonian. Ihailen.

Ehkä juuri siksi kirja jäi kuitenkin mieleeni positiivisena kokemuksena (vaikka pitkään sitä luin, hyvänen aika). Vahva, hallittu ja taitava luontokuvaus iskee minuun, se vahvistaa kirjailijan kuvaa silmissäni ja se tekee kirjasta jotain enemmän.

Meriharakat ei ole helppo kirja. Se vaatii aikaa ja keskittymistä. Samoin lukijalla on oltava halua antautua meren käsiin ja toisaalta kykyä ymmärtää täysin pieleen meneviä perhesuhteita, joilla ei kuitenkaan mässäillä. Kiehtova kokonaisuus, joka ei lopulta paljasta itsestään kaikkea. Tämä kirja on luultavasti jokaiselle lukijalle aivan erilainen. Onneksi.

_____

Meriharakoista löytyy paljon blogitekstejä, joista tässä muutama: Luetut, lukemattomat, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Leena Lumi, Kujerruksia, La petite lectrice, Lukuisa, Lumiomena.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Ulkoasu: Miika Immonen / Hannu Mänttäri / Jenni Saari
Teos 2013
340 s.

Kirjastosta.


Eletään 2010-lukua Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa, maassa, joka on asukkailleen paras mahdollinen. Valtiollinen valvontakoneisto toimii kuin rasvattu, ja kansalaisten hyvinvointi on sen prioriteettilistan korkeimmalla kohdalla. No, ehkä toisena, heti valvonnan ja kontrolloinnin jälkeen. Kaikki huumausaineiksi luokiteltavat, mielihyvää tai riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet on kielletty. Lihaa ja sokeria säännöstellään. Eusistokraattisen Tasavallan asukas on terve ja hyvinvoiva!

Suomessa eletään tavalla, joka on joillekin unelmien täyttymys, toisille painajainen. Ihmiset jaetaan jo pikkulapsina sukupuolensa mukaisesti kahteen alaryhmään. Naispuoliset kansalaiset ovat joko eloisia tai morlokkeja, miehet maskoja tai miinusmiehiä. Lisääntyä saavat vain eloiset ja maskot, joiden luonteenpiirteet edustavat sukupuoltaan parhaimmillaan: eloiset ovat nöyriä, hoivaavia, alistuvia eivätkä vaivaa aivojaan turhaan, maskot hoitavat muut asiat. Balanssi on täydellinen.

Ainakin melkein.

Eräässä teiskolaisessa maatalossa asuvat sisarukset Manna ja Vanna isotätinsä Aulikin kanssa. Manna on niin eloi kuin vain olla voi. Vanna näyttää eloiselta, mutta on sisältä muuta: tiedonhaluinen, kriittinen, omatoiminen. Hän oppii piilottamaan minänsä ja esittämään muuta kuin on jo hyvin nuorena.

Lapsuus loppuu aikanaan ja eloisten on siirryttävä seuraelämään päästäkseen kohti suurinta tavoitettaan: hulppeita häitä ja avioliittoa. Manna on nuorempi mutta nopeampi – hän avioituu ensin. Onnea ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä yhtäkkiä Manna katoaa.

Vanna ei saa rauhaa ellei tiedä, mitä siskolle on tapahtunut. Eikä hän saa rauhaa myöskään ilman säännöllistä satsia chiliä – yhteiskunnan uusinta ja vaarallisinta huumetta.

Johanna Sinisalon kirjat jaksavat yllättää, ihastuttaa ja vihastuttaa. Ne ovat myös tolkuttoman suosittuja, aina lainassa. Hyvä niin. Uusin teos Auringon ydin ilmestyi viime syksynä, ja nyt se sattui kirjastossa käteen. Oli aika aloittaa suuta poltteleva matka Suomen vaihtoehtohistoriaan.

Melkoista kyytiä sainkin. Tarinan keskushenkilö Vanna viehättää: hän on ristiriitainen, samaan aikaan kova ja herkkä, päämäärätietoinen ja hetkestä toiseen pyrähtävä addikti. Etäälle hän kuitenkin jää, sillä jossain määrin koen vaikeaksi ymmärtää vakavasti riippuvaista ihmistä, ja Vannalla on vieläpä kaksi addiktion kohdetta: chili ja siskonsa.

Arvoitus ja epäselvyydet pitävät tarinan jännitteen yllä alusta loppuun. Tapansa mukaan Sinisalo pudottelee lukijalle pieniä siemeniä vihjeiksi siitä, miksi yhteiskunta, jossa eletään, on sellainen kuin se on. Tarina kulkee eri kertojien kautta ja sitä kasvatetaan sanakirjamääritelmillä, lehtileikkeillä ja laulunsanoilla. Kokonaisuus toimii, sillä se kertoo tarpeeksi muttei liikaa. Valvontakoneisto pysyy riittävän salaperäisenä ja kasvottomana, jotta mielikuva pahaenteisyytensä hyveen viittaan pukeneesta isostaveljestä jää hyytäväksi.

Suomen Eusistokraattinen Tasavalta saattaa olla joillekin märkä uni. Eikö olisikin helppoa, jos yhteiskunta huolehtisi yhtäältä genetiikan keinoin, toisaalta vahvoin käytösnormein siitä, että määritellyt standardit täyttävä keskivertoihminen löytää helposti kumppanin ja – naissukupuolen kyseessä ollessa – myös tyytyy tämän kanssa saamaansa elämään nurisematta? Miten paljolta mielipahalta näin vältyttäisiin! Sukupuoliroolit olisivat selkeät ja yhteiskuntarauhaa tukevat! Kukaan ei kyseenalaistaisi järjestelmää: osa siksi, ettei ymmärrä sitä ja osa siksi, ettei halua sen muuttuvan!

Vai toimisikohan se sittenkään ihan niin hyvin...

Auringon ydin on ahmittavaa tavaraa. Se nipistelee kieltä ja mieltä, pohdituttaa, saa puremaan hampaita yhteen. Toisaalta ehkä olisin halunnut vielä vähän lisää: vähän enemmän kylmiä väreitä, vähän enemmän dystooppista maailmankuvaa, vähän enemmän asioita, jotka häiritsevät kuin kivi kengässä.

Lisäksi tekee koko ajan mieli chiliä. Ehkä ensi kesänä minulla on oma viljelmä parvekkeella, ja sitten...

____

Auringon ytimen ovat monet lukeneet. Muutamia linkkejä tässä: Sallan lukupäiväkirja, Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him?, Morren maailma, Hyllytontun höpinöitä ja Kirjasfääri.  

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Kansi: Satu Ketola
Siltala 2013
125 s.

Divariostos.


Kesällä 1938 Iida on jännittävän elämänvaiheen edessä. Hän on juuri valmistunut kansakoulunopettajaksi ja saanut työpaikan riittävän kaukaa lapsuudenkodista. Eräänä päivänä häntä puree kyy, ja matkalla apteekkiin hän törmää kauniskasvoiseen mieheen, Eliakseen, joka on jotain aivan muuta kuin kotipuolen rasittava Oskari.

Niin alkaa Iidan ensimmäinen vuosi opettajana, oman elämänsä herrana. Vaikka tunteet eivät hänen omiaan tunnu aina olevankaan.

Kymmeniä vuosia myöhemmin Iidan sisko Edla on jo vanha nainen ja odottaa kuolemaa. Edlalla on salaisuus, jota ei ole koskaan kertonut kellekään. Kun hänen elämäänsä osuu vahingossa nuori Viljami, suun lukot aukeavat, eikä tarinaa voi enää pysäyttää.

Kirkkaat päivä ja ilta on surumielinen ja haikea pienoisromaani. Se kertoo sisarus- ja perhesuhteista, nuoren aikuisen valinnoista, itsenäistymisen ja oman elämän alusta ja vähän tuhostakin. 1930-luvun lopun ajankuva on täyteläistä, ja etenkin sodan uhkan konkretisoituessa tunnelma on hyvin tiivis. Nykyhetken maailma on samaan tapaan eheä, kirkas ja hieman yksinäinen, kaikille.

Toisaalta kaiken, myös nykyajan, päällä on seepiansävyinen kalvo: kirjan sanoissa, kuvissa ja tunnelmissa on tietynlainen nostalgian ja jopa silottelun sävy. Ikään kuin filmi hieman hidastuisi, kuin säröt olisi leikattu pois ja jätetty se, mikä näyttää kaikkein kauneimmalta. Ja taustalla soi eteerisen kaunis akustinen singer-songwriter-kitarabiisi.

Kirjan tarina ei sinänsä ole kaunis, vaan siinä on surua ja pettymystä, niin menneessä kuin nykyhetkessäkin. Mutta nekin ovat omalla tavallaan sadunomaisia, sillä niin suuria sattumia ja suorastaan epäuskottavia käänteitä lukijalle tarjoillaan. Kyllähän minäkin haluan toisinaan uskoa itseäni suurempaan kohtaloon ja merkityksellisiin hetkiin, mutta realisti sisälläni ei anna lupaa heittäytyä. Ehkä siksi en päässyt tämän tarinan mukaan, vaan pyristelin vastaan.

Haluan kuitenkin kehua kokonaisuutta, sillä Kirkkaat päivä ja ilta on harkittu, hiottu ja taidolla koostettu teos. Siinä ei ole ylimääräisiä rönsyjä, vaan kerronta ja tarinankuljetus on tiivistä ja siksi hyvinkin nautittavaa. Jos antaa itsensä nauttia, eikä jää roikkumaan yksityiskohtiin tai pyristele kirjan tunnelmaa vastaan, kuten minä tein.

Tosin se on myönnettävä, että tarinan loppupuolella yksinäisen vanhuksen hiljaisten päivien kuvaus sai jotain märkää valumaan silmäkulmasta. Yksinäisyys ja monella tapaa erkanevat polut tekevät tästä kirjasta koskettavan ja ajatuksia herättävän.

____

Tätä kirjaa on luettu paljon. Tässä muutamia muiden ajatuksia: Kirjanurkkaus, Kirjan pauloissa, Luettua elämää, Ilselä, Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Anna minun lukea enemmän, Luetut, lukemattomat, Morren maailma, Kirjainten virrassa, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä.      

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen (Sodan liepeillä).