Charles Bukowski: Etelän vetelät

Charles Bukowski: Etelän vetelät
Suom: Seppo Lahtinen
Sammakko 2008
203 s.
South of No North (1973)

Kirjastosta.


Annoin hänen kirjoittaa rauhassa. Se oli minulle yhdentekevää. Nyt kun en ollut sotimassa, melkein halusin sinne. Toisaalta, olin onnellinen että en ollut siellä. Tohtori sai kynäilynsä kynäiltyä. Tunsin huijanneeni heitä. En juurikaan vastustanut sotaan lähtöä siksi että minun olisi pitänyt tappaa järjettömästi, tai tulla tapetuksi. Mutta vastustin sitä että minulta vietäisiin oikeus istuksia pienessä huoneessa nälissäni juomassa halpaa viiniä ja sekoamassa omalla tavallani omalla joutoajallani. (Muistatko Pearl Harborin? s. 88)

Charles Bukowski oli kuuluisimpia beat-sukupolven kirjailijoita, suorastaan kulttimaineinen henkilö. Etelän vetelät on novellikokoelma, jossa on vajaat 30 varsin lyhyttä tarinaa. Bukowskin novellit ovat tiiviitä ja rajuja, ja ne katsovat elämän nurjimmillekin puolille. On juoppoja, hulluja, väkivaltarikollisia, naisia, miehiä, lääkäreitä, potilaita, naapureita ja vuokraisäntiä.

Osassa novelleista seikkailee samoja henkilöitä, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Jokainen novelli on oma kokonaisuutensa, kuten asiaan kuuluu, ja vaikka osa on hyvin lyhyitä, ne kertovat juuri sen, mistä aikovatkin. Monissa on minäkertoja, ehkä Bukowskin alter ego, ehkä joku muu, mutta vaikka omakohtaisuus tuo eräänlaista intiimiyttä, aivan lähelle ei päästä.

Pidän kirjallisuudessa rujoudesta, nyrjähtäneistä ihmisistä, surkeista kohtaloista, pieleen menneistä asioista. Pidän siitä, ettei mitään silotella, ettei silitellä poskea tai tasoiteta tietä. Toisaalta en vakuutu välttämättä siitäkään, että etsimällä etsitään karuutta ja rumuutta.

Bukowskista uskallan tämän ensikosketukseni jälkeen todeta pitäväni. Toki tällainen iso kokoelma on aikamoinen makupala, sillä kirjailijan teemoissa ei suoraan sanoen aivan valtavaa varianssia ole, ja monta novellia putkeen luettuani huomasin olevani aika turta. Mutta jokin viehätti silti. Ehkä nimenomaan se anteeksipyytelemättömyys ja asioiden esittäminen tavalla, joka ei varmasti miellytä läheskään kaikkia. Bukowskilla jos jollain on todellakin oma äänensä.

Naiskuva ei ehkä erityisen paljon hivele sielua, mutta miksipä aina edes pitäisi. Eivät Bukowskin miehetkään mitään sankareita ole, vaan suurimmilta osin säälittäviä luusereita. Mutta sitähän ihmiselämä on: pääasiassa typeryyksiä, tylsyyttä, virheitä ja heikompaa ainesta. Sille ei mitään mahda.

Tutustuminen Bukowskiin oli mielenkiintoista ja hedelmällistä, sillä aion lukea häneltä lisääkin. En voi kuitenkaan sanoa Charlesin vieneen sydäntäni, sen verran ylironski hän on – ja osin mielestäni tarpeettomasti. Kiinnostava uusi kirjailija kirjallisella kentälläni yhtä kaikki. Beatnikien kiehtovuus ei sitten millään lienny!

So American: Beatniks.

Juokse, jänis

John Updike: Juokse, jänis
Suomentaja: Oiva Oksanen
Otava 1992
326 s.
Rabbit, Run (1960)

Kirjastosta.


Se mikä oli pidättänyt häntä koko päivän oli tunne siitä, että jossakin oli hänelle olemassa jotakin parempaa kuin lasten itkun kuunteleminen ja ihmisten petkuttaminen käytettyjen autojen kaupoissa, ja juuri tämän tunteen hän yrittää tappaa, juuri tässä bussissa, ja hän puristaa kromiputkea ja kumartuu pitkälle kahden naisen yli jotka istuvat valkoisissa laskostetuissa puseroissa ja syli täynnä paketteja ja sulkee silmänsä ja yrittää tappaa sen. (s. 287)

Harry "Rabbit" Angstrom on 26-vuotias ja totaalisen kyllästynyt elämäänsä Pennsylvanian viidenneksi suurimmassa kaupungissa Brewerissa. Hän on entinen koripallotähti, koko kaupungin lemmikki, joka on päätynyt urheilu-uransa jälkeen pääasialliseksi tyhjäntoimittajaksi. Rabbitilla on raskaana oleva vaimo, Janice, sekä parivuotias poika Nelson, eikä niin yhtään mitään järkevää tekemistä.

Eräänä päivänä puhtaasta päähänpistosta Rabbit lähtee ajelemaan pois kotoaan Brewerin esikaupungista ja päätyy illastamaan entisen valmentajansa ja tämän naisseuralaisten kanssa. Toinen naisista, Ruth, alkaa viehättää Rabbitia, ja hän päätyykin naisen kämpille pidemmäksi aikaa. Velvollisuudet saavat jäädä siihen saakka, kunnes Rabbit saa kuulla Janicen olevan synnytyslaitoksella. Silloin onkin jo aika vaihtaa taas maisemaa, sillä Ruth ei sittenkään toimi kuin marionetti. Kotiinpaluu ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan, sillä maailma ei – yllättävää kyllä – jätä pyörähdyksiään väliin vain Rabbitin vuoksi.

Juokse, jänis kertoo takakannen mukaan sosiaalisesta pahoinvointikohtauksesta ja pakenemisesta. Voin yhtyä siihen. Rabbit Angstrom ei todellakaan ole mikään miellyttävin mahdollinen päähenkilö tarinaan, mutta mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä hän kyllä on. Mies, joka ei halua ottaa vastuuta asioista, jotka on jo saanut aikaan, mies, joka kuvittelee suhteellisen naivisti kaikkien tanssivan hänen pillinsä mukaan, mies, joka ei näe sitä kuuluisaa tukkiakaan omassa silmässään. Ärsyynnyin. Ja tajusin, kuinka aito henkilö Rabbit lopulta on. Kuinka paljon inhoaisinkaan häntä oikeassa elämässä!

Tartuin tähän kirjaan puhtaasti uteliaisuudesta, sillä Rabbitin tarinan pari jatko-osaa ovat saaneet Pulitzer-palkinnot, ja sarjaa tituleerataan kokonaisuudessaan yhdysvaltalaiseksi klassikoksi. Mitään aivan kuolematonta en tätä tarinaa lukiessani havainnut, mutta loppujen lopuksi pidin siitä aika paljonkin.

Updike tutustuttaa lukijan muihinkin kuin Rabbitiin ja päästää hänet muidenkin henkilöiden ajatuksiin. Rabbitin rakastajatar, osa-aikainen prostituoitu Ruth, jäi mieleeni voimakastahtoisena ja hivenen kyynisenä naishahmona. Jos ei Rabbit halua sittenkään asettua perijenkkiläiseen esikaupunkilais-perheenisän rooliin, ei Ruthkaan ole aivan tavanomainen 1960-luvun alun nainen.

Toisaalla Rabbitin vaimo Janice saa aikaan hyvin melankolisia mielikuvia. Raskaana ollessaan ja pienen pojan äitinä hän vaipuu yhä syvemmälle viinapullon kiroihin. Huonolla itsetunnolla varustettu häntäheikin vastentahtoinen vaimo ei varmastikaan ole se rooli, johon kukaan haluaa. Kaikilla, myöskään Janicella, ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Aina ei elämässä voi valita niitä kortteja, jotka käteensä saa.

Juokse, jänis on surumielinen kirja esikaupunkielämästä ja vastuunpakoilusta. Se nostattaa palan kurkkuun, mutta toisaalta myös paikoin hymähdyttää. Updiken kieli on taipuisaa, ajoittain jopa tajunnanvirtamaista, muttei hankalaa. Tarinan jännite alkaa kasvaa vasta loppupuolella, ja minulta taisi ainakin päästä lipsahtamaan olennaisiakin juttuja ohi suun, ennen kuin pääsin todella tarinan imuun mukaan.

Suljettuani kirjan kannet jäin miettimään, kuinka Rabbitille, Janicelle, Ruthille ja muille Brewerin asukkaille käy. Onneksi siihen saa suoran vastauksen, sillä sarja jatkuu avausosan jälkeen vielä useamman kirjan voimin. Ehkä Rabbitkin vielä kasvaa aikuiseksi ja lopettaa karkuunjuoksemisen? Ehkä pahoistakin kolhuista voi selvitä? Toivon niin.

So American: Post-World War II Classics

Tumman veden päällä

Onkohan blogistani tullut kirjablogi? Näemmä muista aiheista kirjoittaminen on hyytynyt. Ei kai se väärinkään ole, mutta ehkä asiaan voisi tulla jonkinlainen korjausliike. Ihan muista syistähän tämä kirjoittaminen on aikanaan alkanut. Muusta elämästä voin mainita tässä välissä sen verran, että viimeisten neljän päivän aikana olen nähnyt tolkuttoman määrän ystäviä, nauranut maha kipeänä, tavannut ihanan vauvan ja sairastunut matkakuumeeseen. Huomenna arkistoseikkailut jatkuvat (ja jos hyvin käy, urakkani on sen jälkeen tältä osin valmis) ja tiistaina menen töihin melkein kolmen viikon tauon jälkeen. Noin. Sitten kirjalliseen maailmaan.

Peter Franzén: Tumman veden päällä. Tammi 2010. 320 s.

Meillä on muutaman ihastuttavan naisihmisen kanssa säännöllisen epäsäännöllinen lukupiiri, jonka viimeisin luettava oli Peter Franzénin Tumman veden päällä. Olin ennakkoluuloinen, kuten ilmeisesti moni muukin kirjan lukenut on ollut. En ole ihan varma, mitä mieltä olen Franzénista näyttelijänäkään (huonot kylmät väreet menevät selkää pitkin kun muistelen hänen hönkäilyjään muuten oivallisessa Kuutamolla-elokuvassa... mikä valitettavasti palaa aina mieleeni, kun katson jotain hänen tähdittämäänsä leffaa), mutta (esikois)kirjailijana hän kieltämättä menettelee.

Googlettaessani huomasin, että tätä teosta on luettu kirjablogeissa laajalti, mutta koska kirja on ilmestynyt vuonna 2010, suurin kohina on ollut aikana ennen kuin itse olen kirjablogeja seurannut. Juoni on siis peruspiirteissään seuraava: pikku-Pete elää lapsuuttaan Keminmaalla 1970-luvulla, leikkii naapurin poikien kanssa, pitää huolta pikkusiskostaan, kokee arjen ihmeitä – ja kärsii perheväkivallan ja alkoholismin tummasta varjosta. Kirja pohjautuu osin Franzénin omiin kokemuksiin, muttei ole muistelmateos.

Tämä seikka oli minulle lukiessa kaikkein ongelmallisin. Minusta Franzén ei ole kirjoittajana niin taitava, että faktan, fiktion, muistojen ja kuvitelmien sekoitus toimisi niin kuin sen kai on ollut tarkoitus toimia. Lukiessa pohdiskelin koko ajan, mitkä osiot mahtoivat olla "totta" ja mitkä eivät. Se häiritsi. Olisin toivonut, että kirja on kokonaan fiktiivinen tai sitten rehellinen muistelmateos, mutta tällainen soppa herätti lähinnä ärsytystä. Voinko uskoa kirjaan ollenkaan?

Tumman veden päällä on helppolukuinen ja rakenteeltaan varsin onnistunut teos. Luvut ovat lyhyitä ja lapsuusmaisemat esitetään niissä aidosti. Jonkinlaista kunnollista kliimaksia jäin kuitenkin kaipaamaan, ja kirja loppuu sen kummempia selittelemättä. Kieli on yksinkertaista ja korostaa lapsen näkökulmaa, jossa eletään nyt ja tässä, kaikkea ymmärtämättä mutta paljon huomaten. Väkivallalla ei mässäillä, ja lapsen kokemus siitä tuntuu aidolta: pelottaa, kummastuttaa, hämmentää, suututtaakin.

Aikuiset jäävät kirjassa loppujen lopuksi varsin yksipuolisesti kuvatuiksi. Etenkin Peten isovanhemmat, joiden luokse äiti ja lapset useaan otteeseen isän viinahöyryjä ja nyrkkejä pakenevat, olisivat voineet olla isommassakin roolissa. Pappa on Petelle tärkeä, ja se näkyy tarinassakin, mutta mummi on ikään kuin lisälavaste, ei kovinkaan syvällinen hahmo. Samoin Peten oikea isä, joka asuu Helsingissä ja jonka Pete pari kertaa tapaa, jää kaukaiseksi. Mutta ehkä niin on tarkoituskin, sillä vieras hän on Petellekin.

Kirjasta jäi ristiriitaiset tunnelmat. Se oli ihan menettelevä luettava, mutta en päässyt siihen siltikään oikein kiinni. Jokin piti etäällä, ja vaikka Franzén mielestäni kuvaa lapsen maailmaa hyvin ja aidosti, minun oli siitä huolimatta vaikea uskoa siihen. Tästä seurasi se, etten ollut moksiskaan siitä, että luin kuvauksia raa'asta ja järjettömästä väkivallasta. Pysyin etäällä, enkä edes jaksanut välittää. Pelottavaa?

Tumman veden päällä on kyllä ihan hyvä kirja, en sitä kiistä. Se ei vain ollut minulle sopiva kirja. Liian moni asia tökki tavalla tai toisella. Näitähän sattuu. Jollakulla muulla voi olla parempi onni.


Osallistun tällä kirjalla Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteeseen, alakategoriaan Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset.

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011)

Tämä kirja kiinnitti huomioni Hesarin kulttuurisivuilla jokin aika sitten, ja kun se nökötti uutuushyllyssä Rikhardinkadulla, nappasin mukaani. 

Kyseessä on sukupolvikertomus yhden suvun naisista. Rose Bustamente, huora ja kalastaja, on lähtöpiste ja tavallaan määränpääkin. Hän elää pienellä Karibian saarella ja koettaa selvitä raa'asta elämästä parhaaksi katsomallaan tavalla. Vahva ja sitkeä hän ainakin on, luovuttaminen ei kuulu tapoihin - edes silloin, kun nilkki Jeronimo pyrkii jyräämään Rosen pienen rantamökin oman näköalansa tieltä ja kun ei siinä onnistu, tekee Rosen raskaaksi. Tässä voi nähdä vähän sukupuolten valta-aseman symboliikkaa: kun nainen on tavalla tai toisella miehen pyrkimysten ja suunnitelmien esteenä (tahallaan tai aivan tahtomattaan), mies on valmis ronskeihinkin tekoihin keikauttaakseen maailman jälleen paikalleen (ja naisen näkymättömiin). Syntyy siis seuraava sukupolvi, Violette, jonka kohtalona on tulla alkoholistiksi ja surkeaksi äidiksi. Violette joutuu edustamaan sivuroolia, hän on vain yksi lenkki ketjussa, jolle ei anneta sen suurempaa roolia: hän vain jatkaa samaa rataa eteenpäin. Sen sijaan Violetten tytär, Vera Candida on jotain muuta. Vaikka hänkin joutuu Jeronimon ja yleisesti miesten vallankäytön kohteeksi, hän päättää lähteä ja jättää ennalta määrätyn kohtalonsa taakseen. Vera Candida muuttaa teininä mantereelle, kasvattaa yksin (ja hieman naapurienkin avustuksella) pientä tytärtään, ensin Lutkalinnaksi kutsutussa au-äitien asuntolassa, sittemmin omassa vuokra-asunnossaan ja koettaa selvitä teräväsärmäisestä satamakaupungin elämästä kunnon kansalaisen tavoin. Tarinaan tulee mukaan myös ripaus hyvyyttä, kun Vera Candida tapaa toimittaja Itxagan ja antaa itsensä lopulta rakastaa. Ympyrä sulkeutuu samalla saarella, josta se alkoikin ja jonne Vera Candida lopulta palaa, vaikka vannoi, ettei niin koskaan tekisi.

Tämä oli hämmentävä lukukokemus. Tyyliltään Mitä tiedän Vera Candidasta on melko haastava, sillä teksti etenee ajoittain valtavina kokonaisuuksina ja niin tiiviinä, ettei lukiessa aina muista vetää henkeä. Tärkeää on se tunnelma, joka tarinassa vallitsee: se kutkuttelee kaikkia aisteja. Minun oli ajoittain vaikeaa seurata juonta, joten jotkin hienoudet saattoivat mennä ohi. Välillä suorastaan otti päähän, kun tunsin pudonneeni kärryiltä kokonaan. Ei auttanut kuin terävöittää havainnointia ja palata ruotuun.

Aiheiltaan Vera Candida on juuri sitä, mistä minä kirjallisuudessa pidän: pedofiliaa, sukusalaisuuksia, kurjuutta, köyhyyttä, selviytymistä. Mutta jokin jäi silti kaihertamaan, sillä en aivan päässyt heittäytymään kirjan mukaan. Ehkä se johtui juuri Ovaldén kirjoitustyylistä, jollaiseen en ole tottunut. Luen kai liikaa varsin perinteistä proosaa, jos nyt niin voi ajatella. Joka tapauksessa nautin tarinan miljööstä ja tunnelmasta, sen henkilöt olivat mielenkiintoisia ja huolimatta siitä, että rankkaa oli, kirjassa ei osoiteltu. Maailma on niin kuin se on, valtasuhteet ovat niin kuin ne ovat, ja jokaisen on itse luovittava elämässään juuri niin kuin parhaaksi näkee ja mihin kykenee.

Vaikka en voi väittää erityisesti pitäneeni tästä kirjasta, kannatti se joka tapauksessa kahlata läpi: Karibian maisemat sykähdyttivät ja Rose Bustamenten ja Vera Candidan henkilöt miellyttivät. Pidän yleensä vahvoista naishahmoista, jotka eivät pyri pomottamaan muita, vaan jotka yrittävät selvitä elämästä pieni pilke silmäkulmassa pahoja tekoja välttäen. Toisaalta minua kiinnostaa aina aviottomien äitien ja heidän murheensa kuvaaminen, sillä se, kuinka vastaavassa tilanteessa olevia naisia kohdellaan, kertoo mielestäni paljon yhteiskunnasta ja sen tilasta. (Tällä kertaa tila ei ollut erityisen hyvä.)

Jännä kirja, anyway!