Prahassa

Uuh, lomamatka on takanapäin ja olo sen mukainen. Onnellinen ja väsynyt siis, tietenkin. Kotiuduin Prahasta päivällä ja oli jotenkin aivan ihastuttavaa palata matkalta mukavasti aamupäivälennolla – ei siis tavanomaiseen tapaani aikaisin aamulla tai myöhään illalla menevällä, mahdollisimman halvalla yhteydellä, vaan erittäin miellyttävästi tavallisten ihmisten aikaan matkustamalla. Luvassa on siis epäilemättä kaikkien ylettömän kiihkeästi odottama matkaraportti Tsekin pääkaupungista, tulvivan Vltava-joen rannalla sijaitsevasta Prahasta.

Lensin siis Finnairin kyydillä, ja liput hankin Stockan Hulluilta Päiviltä noin 175 euron hintaan. En tehnyt tälle matkalle erityisempää hintavertailua: keskeisempää oli, että keltainen kummitus kauppasi ylipäänsä halvahkoja lentolippuja, ja Praha valikoitui kohteeksi lopullisesti vasta ostotapahtumassa. Toinen kova kilpailija oli Budapest, jonka vuoro toki tulee vielä joskus. Halvemmallakin voi ilmeisesti liput Prahaan saada, jos tekee tiukkaa vertailua, eikä ole lentopäivistä niin tarkka.

Lentokentältä kaupunkiin pääsee näppärästi bussilla. Itse hyppäsin numeroon 179, joka kulki sopivasti hostellille vievän ratikkalinjan ohitse, ja paikallisliikenteen lipulle tuli hintaa 42 korunaa (vähän alle 2 euroa). Myös 119 kuljettaa lentokentältä lähemmäs kaupunkia, vihreän metrolinjan pysäkille. Paluumatkan tein Airport Express -bussilla, joka lähtee päärautatieasemalta ja kulkee matkan alle puoleen tuntiin. Se maksoi 60 korunaa (kolmisen euroa). Oikein toimivat yhteydet, kehuisin.

Hostellimme katto näkyy kyllä, kun pinnistää. Taustalla ihastuttava
neukkuhenkinen moottoritiesilta.

Majoittauduimme Prague's Heaven -nimiseen hostelliin, jota pyörittää aivan ihastuttava, arviolta 80-vuotias Anna. Anna piti meistä hyvää huolta ja tarjoili aamiaista ja tulikuumaa kahvia, eikä meinannut päästää meitä kaupungille ilman huolellista tankkausta. Hostelli sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, joskin erinomaisten ratikkayhteyksien varrella. Pääsimme nauttimaan kattohuoneen tunnelmasta, ja hintaa neljän yön majoitukselle kahden hengen huoneessa omalla kylppärillä tuli noin 200 euroa. Voin suositella, joskin yli 190-senttisten kannattaa ehkä pyytää jotain muuta huonetta. Seuralaiseni joutui nimittäin vähän kumartelemaan...

Se kuuluisa kello juuri ennen yhdentoista lyöntejä.

Reissumme tarkoituksena oli rentoutua ja nauttia olemisesta, joten nähtävyyksien kiertely jäi suosiolla vähemmälle. Toki tallustelimme jonkin verran pitkin Vanhaa kaupunkia ja kävimme vilkuilemassa esimerkiksi juutalaisen hautausmaan aidan raoista, mutta jotenkin ei vain tehnyt mieli sen tarkemmin tutustua juuri mihinkään perinteisimmistä kohteista. Toisaalta osa oli kiinni epävakaan tulvatilanteen vuoksi, joten silläkin siitä selvittiin: saatoimme hyvällä omallatunnolla jättää kohteita väliin ja keskittyä hengailuun, jossa olemme yhtään turhia kehumatta aivan tolkuttoman hyviä.

Vltava-joen kuohut.

Kaarlensilta pysyi suljettuna koko matkamme ajan.

Niin, ne tulvat! Odotin oikeasti jotain survival-meininkiä, mutta käytännössä kaupunki oli jo päässyt pahimman yli, kun saavuimme sinne keskiviikkona. Julkisessa liikenteessä oli jonkin verran peruutuksia ja poikkeusreittejä, mutta hyvin pääsimme siitä huolimatta liikkumaan. Vedenpinta oli jo laskenut huimasti tulvahuipusta, ja suojamuureja purettiin jo varsin vauhdikkaasti loppuviikosta. Osa rantabulevardeista pysyi suljettuna autoilta, ja Kaarlensilta oli kokonaan kiinni vielä lauantaina. Käytännössä vaikutus matkailijaan oli erittäin pieni, lähes olematon. Hyvä tietysti, että tilanne rauhoittui, joskin ilmeisesti vesi aiheuttaa nyt ongelmia muissa osissa Keski-Eurooppaa senkin edestä.

Näkymä Prahan linnalta 1.

Näkymä Prahan linnalta 2.

Pyhän Vituksen katedraali.

Sen verran linnabongarin täytyi toki itseään haastaa, että kapusin torstai-iltana korkokengissä Prahan linnaan. Sitä ennen oli tietenkin vedetty asiaankuuluva satsi friteerattua juustoa (kuulemma tsekkiläinen perinneruoka, huh!), joten varsinaisesta – ainakaan erityisen tervehenkisestä – patikoinnista ei ehkä voida puhua. Linna on pikemminkin monien rakennuksien yhteenliittymä, jonka keskellä on kaunis Pyhän Vituksen katedraali. Emme vierailleet missään maksullisissa osissa linnaa, ja katedraalissakin oli meneillään jokin konsertti, joten tyydyimme heittämään roposet toivomuskaivoon ja ihastelemaan kauniita maisemia. 

Pienipuoli.

Minusta Prahan paras puoli olivat pienet kujat ja vilkkaiden kaupunginosien syrjäisemmät kolkat. Joka kulman takaa löytyi jotakin kiinnostavaa, olivat ne sitten kulmakuppiloita tai graffitteja. Ehdottomasti yksi keskeisiä oman matkamme onnistumiseen vaikuttaneita seikkoja oli se, että majoittauduimme ruuhkaisimman keskustan ulkopuolelle. Sitä kautta pääsi tallailemaan niitä katuja, joita ihan tavalliset prahalaisetkin tallailevat ja syömään ja juomaan paikkoihin, joissa ei ollut turistilisää. Toki jokainen matkaa tyylillään ja kieltämättä mekin nappasimme parit tuopit törkeillä turistihinnoilla (50 korunaa eli 2 euroa tuopistahan on aivan järkyttävää kiskontaa!), mutta suosittelen ilman muuta ottamaan selvää myös paikoista, jotka ovat keskustan ulkopuolella.

Ei ollut sponsoreita tahi kustantajia maksamassa bloggarin tuopposia,
aivan itse piti kuvettaan kaivaa!

Ihastuttavat välimerelliset ruokamarkkinat, joihin eksyimme sattumalta
kulman takaa.

Viimeisen illan herkkuateria, kasvispaella, vei kielen.

Ruokaa ja juomaa tuli nautittua runsain määrin. Tsekkiläinen ruoka ei suoranaisesti hurmannut, se on raskasta, rasvaista ja lihaisaa, mutta aina löytyi jotakin puputettavaa myös tällaiselle semi-vegelle. Erityismaininnan saa Hybernia-niminen ravintola, jonka ruokalista hiveli silmää. Voittajaksi selviytyy kuitenkin ehdottomalla ylivoimalla kasvisravintola Maitrea, jonne osa sielustani ja makuaististani taisi lopullisesti jäädä... Nautiskelimme siellä lauantai-iltana kolmen ruokalajin illallisen viinipullolla höystettynä, jolle tuli kokonaisuudessaan hintaa noin 40 euroa. Kyllä kelpaa.

Olutta voisin ylistää erillisen postauksen verran, mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että hyväähän se on. Kaikkialla. Ei voi kuin huokailla. Ja nauttia.

Katutaidetta Vysehradin linnoituksessa.

Lohikäärmeitä on kaikkialla. Kaikkialla!

Kuten todettua, perinteisimmistä vierailukohteista en osaa paljoakaan sanoa, kun emme niissä juuri aikaamme viettäneet. Vysehradin linnoitus on tosin paikka, jossa kannattaa Prahassa käydä. Kaipa sitä voi tituleerata "Prahan Suomenlinnaksi" (kuten Mondon matkaopas tekee), eli kyse on suositusta ulkoilu- ja piknikalueesta vanhan linnoituksen alueella korkealla kukkulalla. Yllättäen myös siellä on oma katedraalinsa, jossa sattui itse asiassa olevan parhaillaan häät, kun kävelimme ohi. Muutenkin morsiuspareja näkyi paljon ihan arkenakin – en tiedä, kuinka paljon kyse oli vihkiäisistä itsestään ja kuinka paljon vain kuvattiin hääkuvia.

Kyllä, se on dj-koppi.

Erikoisimpia kohtaamiani klubeja.

Yöelämään lähdimme oikeastaan vain perjantaina, jolloin Prahassa sattui olemaan myös eräs ystävämme omalla sukulomallaan. Päädyimme kunnon baarikierrokselle, sillä ystävämme serkku oli ollut Prahassa vaihdossa, ja hän tunsi kaupungista sen puolen varsin mallikkaasti. Tuskinpa olisimme löytäneet meille esiteltyjä keskustan baareja omin nokkinemme, ja missään nimessä emme olisi päätyneet Cross Clubille, joka on kyllä hämäräin klubi, jossa olen koskaan käynyt. Tunnelma oli suoraan Matrixista. Aivan huikea paikka, suosittelen ehdottomasti! Jopa tällainen opetantta pisti jalalla koreasti sydämessä tykyttävän konemusiikin tahtiin. 

Praha on valloittava ja kiinnostava kaupunki, jossa hintataso on kohdillaan ja näkemistä ja kokemista riittää. Aivan täydellisen onnistunut loma, jonka jälkeen paluu arkeen on tietenkin aina himppasen tylsää. Mutta niinhän se on aina. Ei siis muuta kuin aloittamaan seuraavan matkan haaveilu...

Ahoj!

Elämänlaadun osatekijöitä

Se on nyt nimittäin sillä tavalla, että tämän henkilön elämänlaatu kohosi pari(sataa) pykälää pelkästään tänä aamuna, kun polkaisin kuvassa näkyvän uuden ystäväni ensimmäistä kertaa työmatkalle. Ne reilut kahdeksan kilometriä menivät kuin siivillä, hymyilin leveästi kypäräni alta ja pyörätien pinta vain vilisi. Ohittelut olivat maltillisia, mutta todettava on, että katsellessani sitä mummopyörillä mankelointia en ikävöinyt omaa vanhaa kolmevaihteista Helkamaani pätkääkään. Tämä Crescent nimittäin lentää.

Ja ei, en kyllästy puhumaan pyörästäni tai pyöräilystä noin ylipäänsä. Aivot oikein huutamalla vaativat, että pitempi pyörälenkki pitäisi päästä tekemään. Pian.

Liikuntakärpänen surisi eilen siinä mielessä hämmentävään malliin, että menin zumbaan. Edellinen kertani oli maaliskuussa 2011. En ole erityisen sensuelli ihminen siinä mielessä, että liikehdintäni ei varmaankaan ole sulokkaimmasta päästä, mutta jonkinlainen rytmitaju minulla kuitenkin on. Eilen jouduin kuitenkin toteamaan, että näytän aika hölmöltä lantiota ketkuttaessani. Ei se tosin haitannut, nauratti vaan. Ryhmäliikunnassa kummallisinta on se, että usein tunnen olevani melkein ainoa hikoileva punanaama - monet näyttävät tunnin jälkeen jokaista hiussuortuvaa myöten tismalleen samalta kuin sen alkaessa. Ei sillä, että itse vastaavaa mitenkään tavoittelisin, mutta kyllä se saa pohtimaan, mistä se johtuu. Aineenvaihdunnan eroista? Kuntotasosta? Toisaalta, ainakin tiedän itse liikkuneeni, kun paita liimautuu selkään ja otsatukka naamaan. Ja se oma fiilis kai on olennaisin pointti. Tässäkin.

Tulevat viikonloput vaikuttavat suorastaan mahtavilta: ensi viikonloppuna juhlitaan enoni 50-vuotissynttäreitä hänen ja vaimonsa mökillä hyvin epävirallisissa tunnelmissa, sitä seuraavana porhallamme V:n kanssa neljäksi päiväksi omalle mökille Joensuuhun (auto järjestyi, hurraa!). Veljeni on ohjeistanut meille kaikenlaista pikkupuuhaa, ja kaiketi on suotavaa totella. Olen niin iloinen siitä, että hän on muutaman vuoden suvantovaiheen jälkeen jälleen kiinnostunut saaremme kohtalosta, etten todellakaan valita pienestä piiskauksesta. Luvassa on siis pitkän viikonlopun verran hiirenpaskan hinkkaamista lattioista, niiden muutaman kaapin järjestelyä edes takaisin, puunkaatamista, haravointia... Niin, ja sitä ihteään, mökkeilyä. Saunomista, grillaamista, mökin terassilla istumista, ehkä jopa talviturkin heittäminen. Kelpaa mulle, jos joku kysyy.

Niin, ja aivan ehdottomasti täydellinen nettihiljaisuus.
Graduakaan en aio ajatella.

Sen sijaan tällä viikolla olen ajatellut ja tulen ajattelemaan sitä varsin mallikkaasti: kahden päivän saldona on yhdeksän liuskaa järkevää tekstiä säntillisine nootteineen, ja melkein saman verran aion vielä tuhertaa. En tosin tänään, sillä tänään istun töissä ja keskityn bloggaamiseen Päiviö Tommilaan työntekoon. Mutta noin muuten tilanne on suorastaan mainio! Hyvä minä! Kyllä se sieltä vielä valmistuu.

Hei kuule Suomi!

Eilen oli taas vähän erikoisempi päivä. Ensin kohtasin vähän ikävyyksiä ja pahaa mieltä töissä, mikä aiheutti hermostuneisuutta ja ärsytystä. Työni ei, kuten olen joskus saattanut urputtaa, ole mitenkään kovin vaativaa saati sellaista, että sitä pitäisi vapaa-ajalla pohdiskella. (Mielestäni mitään työtä ei pitäisi tahtomattaan joutua pohdiskelemaan vapaa-ajalla, mutta olenkin vielä/edelleen idealisti työelämän suhteen.) Siitä huolimatta nyt on taas kohonnut myrsky vesilasiin (osin ihan omaa syytäni, en sitä kiellä), ja esimerkiksi tänään olen tuhlannut tämän viikon ainoasta vapaapäivästäni hyviä hetkiä asioiden selvittelyyn. Huoh. Eilen olin siis jokseenkin turhautunut työpaikalta lähtiessäni. 

Onneksi ohjelmisto parani iltaa kohden. Kävin syömässä sikahalpaa opiskelijaruokaa UniCafessa (joka kylläkin häviää laadussa Tampereen Juvenekselle 6–0) kivan työkaverini kanssa, jonka jälkeen sain pitkästä aikaa nautiskella muutaman ison tuopin kunnollista lageria pubiolosuhteissa edelleen miellyttävässä seurassa. Kulaus kulaukselta mielialani kohosi, joten kun suuntasimme vähitellen kohti Helsingin Jäähallia, olotila oli jo vähintäänkin kelvollinen. Onnistuin siis viime viikolla klikkaamaan itselleni yhteensä neljä lippua Haaviston tukikonserttiin, jonka jotkut ehkä vielä paremmin Ultra Bran comebackinä tuntevat. Tunnelma hallilla siinä vähän seitsemän jälkeen oli jo suhteellisen lämmin, joskaan en voinut välttyä ajoittaiselta tunteelta, että olen ehkä eksynyt ensimmäistä kertaa elämässäni jonkinlaiseen gospelnuorisotapahtumaan – sen verran paljon (selvin päin!) heiluvaa, autuaasti hymyilevää ja toisiaan koskettelevaa porukkaa paikalla oli.

Konsertin alkupuolisko koostui siis Haaviston tukijoukkoihin liittyneiden suomalaisartistien pääasiassa covervedoista. Parasta antia olivat Eero Raittinen, Palefacen (sydän!), Tommy Lindgrenin (sydänsydän!), Redraman ja Brandonin yhteisveto sekä aivan huikea Pekka Kuusiston, Eicca Toppisen ja Lauri Ylösen show. Huh. Hiki tuli. Ja niin, vaikka itse olin paikalla ennen kaikkea Ultra Bran vuoksi, eipä se alkupuoliskon huipentumakaan ikävä kokemus ollut...

...Pekka ja Antonio! 

En ole käynyt missään vaalitapahtumissa oikein ikinä, joskus jos vahingossa olen vaarassa osua jonnekin vaaliteltoille tai -mökeille tai mitä niitä nyt on, vaihdan yleensä nopeasti suuntaa. (Ei niillä yleensä ole edes erikoisia karkkeja, siis millään jengillä, ja ilmapallot ei oikein pure meikäläiseen.) Siinä mielessä oli kyllä aika mahtavaa olla nyt paikalla, tunnelma oli huikea (jo) tässä vaiheessa iltaa. Haavisto herätti sympatiani saman tien (en ole aiemmin nähnyt häntä missään livenä), sillä vaikka ääni oli vakaa ja lämmin, kädet tärisivät kyllä silminnähden. No, olihan tuo tilaisuus kyllä aikamoinen tuen osoitus, eipä siinä. Herkistäisi varmaan itse kutakin, uskoisin.

Haavisto ei löpissyt turhia, joten melko pian päästiin jo roudaamaan uusia kamoja lavalle, nostattamaan jännitystä ja jonottamaan hodaria V:lle ja trippimehua J:lle. Muutamia tuttujakin tungoksessa bongattiin (ylläri sinänsä...)

Ja, niin. 

Siinä vaiheessa kun Ultra Bran tyypit saapuivat lavalle, olin aika varma, että jäähallin rakenteet liikkuivat radikaalisti pois paikoiltaan, sen verran kova huutomyrsky heitä tervehti. 

Biisit tulivat, osuivat ja upposivat. Heikkoa valoa, Savannin nukahtamista, Tyttöjen välistä ystävyyttä, Hei kuule Suomea, Haukea, Vesireittejä, Älä soita tänne enää koskaan, Minä suojelen sinua kaikelta... 

Täysi kymppi. Kiitos. Muuta en oikein osaa sanoa.

Tässä vaiheessa myös tajusin, tätä kirjoittaessani, että en tosiaan sitten ottanut ainuttakaan kuvaa Ultra Brasta. Taisi unohtua. Taisi olla muuta tekemistä. Ei taida nyt niin kauheasti haitata.

Tehtäköön nyt vielä selväksi, että en varsinaisesti ollut herättämässä nostalgiaa henkiin. Olen nähnyt Ultra Bran joskus 90-luvun loppupuolella yhdellä keikalla, mutta koska en vielä bändin toiminta-aikana ollut täysi-ikäinen, jäivät monen monet keikkamahdollisuudet väliin, ja itse asiassa tykästyin konkkaronkkaan kunnolla vasta reilusti 2000-luvun puolella. Enkä mikään suunnaton fani ole koskaan edes ollut – erittäin mieltynyt toki. Mutta kun nyt tällainen keikkamahdollisuus tuli, ja ne liputkin onnistuin hankkimaan, mikäpäs siinä. Ei harmita. Miten voisi? 

Hieno ilta, hieno keikka, hieno Pekka, hieno, hieno Ultra Bra.

Niin oletko sinä Suomi

sellainen iloinen maa

jossa on paikkoja

ja kolmostuoppeja

Silloin jos olet niin kuule

mä tulen niihin paikkoihin

ja mä tapaan Suomen tyypit

hei mä tulen niihin paikkoihin

ja mä tapaan Suomen tyypit

Sitten otetaan isot tuopit

ja katsotaan Suomea...

Täytettä kirjahyllyyn, jossa ei toki ennestäänkään mitään ole

Akateemisen Kirjakaupan ale! Näppärästi hiirtä napsauttelemalla kivasti ostoskoriin ja valmis lähetys muutaman päivän päästä noudettavissa paikan päältä. Liian helppoa. (Ja viime vuoden lomakorvaukset tilillä.)

Tavallaan olen ajatellut, ettei pitäisi ihan kauheasti ostella niitä kirjoja. Tilaa on rajallisesti ja tälläkin hetkellä kirjahyllyssä on kirjoja jo kahdessa rivissä. Mutta minkä sille mahtaa, kysyn vaan! Ei niin minkään, minä sanon!

Pokkaripuolelta vastalöytämääni Hemingwayta (Nuoruuteni Pariisi) sekä Virginia Woolfin Orlando. Kutkuttelee jo valmiiksi!

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, josta olen kuullut vain hyvää. En ole koskaan lukenut Boynea, mutta olen ymmärtänyt, että kannattaisi. Korjataan tilanne nyt. Tai joskus lähitulevaisuudessa. Mojova kovakantinen löytö oli Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär, jonka lukemista odotan innolla. Luin alkukesästä Kosto: Rakkaustarinan ja se jätti pitkäksi aikaa voimakkaan jälkimaun. Tämä Haudankaivajan tytär lienee hyvin erilainen kirja, mutta se ei ole ongelma. En ehkä toista Kostoa liian lyhyen ajan sisällä haluaisikaan. 

Yritän aina alennusmyynneistä bongailla historiantutkimukseen liittyviä kirjoja, sillä ne ovat alkuperäishintaisina useimmiten sikakalliita, joten harvoin tulee hankittua, ellei ole kyseessä jokin superkiinnostava aihe. Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria herätti ilmestyessään 2009 jonkin verran kohinoita, ja vaikka Suomen sisällissota ei tutkimuksellisesti ole minun aiheeni, se jaksaa herättää kiinnostusta ja tuntemuksia. Tämä Psykohistoria on kuulemma sairaan vaikea kirja, sanoi äärimmäisen fiksu tyyppi sen läpi kahlattuaan, joten saas nähdä kestääkö kantti.

Katariina Mustakallio on hyvä tyyppi ja töissä laitoksellamme, joskin tällä hetkellä Villa Lanten johtajana Roomassa. Vähän kotiin päin vetämistä siis ilmoilla tämän Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa -opuksen suhteen. Lisäksi olen antiikin historiasta pihalla kuin lumiukko, joten ehkä joku suhteellisen yleissivistävä teos omassa hyllyssä ei ole hukkahankinta. Historianopintojeni aikana olen opiskellut antiikkiin liittyviä asioita tasan perusopintojen yhden kurssin verran, ja siitä on jo, hm, hetki aikaa. Havahduin tähän aukkokohtaan viime vuonna auskultoidessani, mutta en sitten koskaan päätynyt pitämään mitään aihetta liippaava tuntia harjoittelun aikana, joten selvisin häpeätahrastani – sillä kertaa. Ensi syksynä (toivottavasti) oikeiden töiden odottaessa ei kuitenkaan ole mahdollista skipata vieraita aiheita, joten yritän ottaa itseäni niskasta kiinni. Joskus.

Tämä oli niin söpö, että pakkohan se oli klikata korin pohjalle: näköispainos Mikael Agricolan Abckirian eri painoksista säilyneistä katkelmista. Selvää oppituntimateriaalia, huusi opettajatarääni päässäni, kun tätä katselin. Se ääni huutelee aika usein muulloinkin, joten totisesti toivon, että joskus vielä päädyn niitä oppitunteja oikeasti pitämään, muuten kohtalonani lienee olla naapuruston hullu kissanainen, joka kulkee hiukset tiukalla nutturalla karttakeppi kädessään pitkin pihoja kaivaten ikuisesti luokkahuoneeseen.

Jaa, mitähän niiden muiden firmojen alennusmyynneissä on tarjolla?

Kolmas Suuri Kirjailijatapaaminen

Olipahan hämmentävä päivä! Luulin sen kuluvan erityispedagogiikan tenttikirjan kanssa taistellessa ja yleisessä tylsyydessä. Näin ei suoranaisesti tapahtunut. Huomasin tosiaan Facebookin uutisvirrassa viestin, jossa kerrottiin Michael Cunninghamin olevan Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla tänään. Jaaha! Miksei kukaan kertonut minulle? (Ehkä olisi syytä tilata jotain uutiskirjeitä, niin ei menisi pasmat ihan sekaisin yllättävistä tiedonannoista.) Eipä muuta kuin ryhti kuntoon, korvikset korviin ja menoksi. (Oli minulla muutama tunti sentään aikaa.) Tenttiin lukemisesta ei vaan oikein meinannut tulla mitään enää sen jälkeen, kun tajusin näkeväni Cunninghamin pian livenä!

Haastattelun hoiti Imagen toimistuspäällikkö ja esikoiskirjailija Pekka Hiltunen. Michael itse oli rento, selkeäsanainen ja hauska. Ainakin minuun upposi. Rehellisyyden nimissä se ei kyllä kovinkaan paljon olisi vaatinut, mutta silti. Cunningham kertoi, millaista hänen arkensa kirjailijana on (kuusi tuntia töitä päivässä manhattanilaisessa työhuoneessa hissittömän talon kuudennessa kerroksessa), miten hän on muuttunut kirjoittajana (ei enää jatkuvia muistiinpanoja kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta jokaiseen eteen tulevaan paperinkulmaan), miksi hän kokee pienissä asioissa olevan suuria asioita (jokainen atomi voi olla yhtä mielenkiintoinen kuin koko universumi), mikä hän olisi, ellei kirjailija (puuseppä, koska kukaan ei puhu "pöydän kuolemasta" niin kuin "romaanin kuolemasta" puhutaan) ja mitä hän haluaisi kuulla Jumalan sanovan taivaan portilla (laulavan Aretha Franklinin Respectin vielä kerran).

Sitten alkoi signeeraus ja tässä vaiheessa jonoa kädet tärisivät ja hikoilivat jo aika paljon.

Kuvankäsittelyn aatelia...

Tällä kertaa sain suustani kokonaisia lauseita, eikä katsekontaktia intensiivisiin silmiin voinut välttää. Vaikka Illan tullen ei päässytkään Cunningham-suosikikseni (kyllä, olen lukenut sen, mutta arvostelua en ole osannut kirjoittaa), kirjasta tuli tämän omistuskirjoituksen myötä yksi rakkaimmista aarteistani.

Nyt olen tavannut kaikki kolme kovaa kundia eli suosikkikirjailijani: Michael Cunninghamin, John Irvingin ja Kjell Westön. Kaikilta olen saanut signeerauksen, mutten yhdeltäkään lempiteokseni sivulle. Melkoisen siistiä joka tapauksessa, tuumailee tämä lukutoukka, ja palaa onnellisena harrastuksensa arkisempaan todellisuuteen.

Night of Hunters

Kuun vaihteen lähestyminen muistuttaa itsestään lähinnä matkakortilla olevan ajan vähentymisenä ja pankkitilin tyhjentymisenä: tämä viikko on mennyt kursaillessa, jotta selviän huomiseen palkkapäivään saakka. Kaikenlaista on kuitenkin pitänyt hankkia (kissanhiekkaa, uusi hammasharja, fetajuustoa) ja eilen kävin myös ravintolassa syömässä Sannan kanssa. Mutta sen tein siksi ja vain siksi, että Tori Amosta ei vain voinut mennä katsomaan tyhjällä vatsalla ilman ihanan ranskalaisen rieslingin makua kielellä.

Ja voi sitä katsomista. Ensimmäisistä kiertueella mukana olevan jousikvartetin soinnuista aina viimeiseen henkäykseen viimeisen encoren päättäneessä kappaleessa olin ihan jossain muualla kuin koleassa jäähallissa. Minä näin hänet, kuulin hänet, koin hänet - lopultakin, kaikkien näiden vuosien odotuksen jälkeen. Ja hän oli ihana, täydellinen, punaisessa asussaan pitkät hiukset hulmuten. Miten voi olla olemassa nainen, joka soittaa toisella kädellä flyygeliä, toisella sähköpianoa, laulaa ja ottaa yleisönsä niin täysin? Kappaleet olivat just eikä melkein, Silent All These Years, Marianne, Mrs. Jesus, Tear in Your Hand, Running to Stand Still, Carry ja, niin, se Winter, jonka aikana jouduin nieleskelemään kyyneliä.

Uni vältti silmää pitkään, kaksi tuntia Torin vaikutuspiirissä tuntui syvällä. Kuulin edelleen korvissani hänen maagisen hengityksensä ja sen laulun, tietenkin sen laulun, joka tuo minulle usein kylmiä väreitä ihan levyltäkin kuunneltuna, saati sitten livenä. Taas ymmärrän, pitkästä aikaa, kuinka paljon musiikki voi merkitä. Ehkä uusi MP3-soittimeni saa vielä joskus pyörittää muutakin musiikkia, mutta luulen, että muutamiin tuleviin hetkiin ei ole Torin voittanutta.

Snow can wait
I forgot my mittens
Wipe my nose
get my new boots on
I get a little warm in my heart
when I think of winter
I put my hand in my father's glove
I run off where the drifts get deeper
Sleeping Beauty trips me with the frown
I hear a voice
you must learn to stand up for yourself
cause I can't always be around

Voi, Kjell

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä taiteiden yö, johon pääsin osallistumaan moooooonen vuoden tauon jälkeen. Oikeasti, viimeksi visiteerasin kyseisissä kekkereissä vuonna 2001, jolloin muistan ostaneeni Oopperan kirppikseltä kivan neuleen. Tänä vuonna, asuessani nyt lopultakin itse Helsingissä, päätin osallistua kovemmalla kädellä. Se tarkoitti Kjell Westön tapaamista, hyvien tyyppien kanssa hengailua ja lyhytelokuvia ulkoilmanäytöksessä (joista yhden oli tehnyt ystäväni). Ohjelmaa tarkastellessani tein huomion, että minun olisi varsin mahdollista ns. stalkata Kjelliä vaikka koko ilta - hänellä näytti olevan ohjelmassa useammassakin paikassa puhumista ja kirjojen signeeraausta. No, minä menin ystäväni Heidin kanssa Akateemiseen, kierroksen alkupisteeseen. (Ja jätin stalkkauksen väliin - tällä kertaa.)

No, Kjell oli ihana. Puhui puolisen tuntia uudesta Halkeamia -kokoelmastaan ja sen herättämistä ajatuksista, mainitsi ohimennen tekeillä olevan romaaninsa teemasta (sijoittuu Helsinkiin juuri ennen talvisodan puhkeamista) ja signeerasi kirjojaaan. Jonotin Eero Heinäluoman perässä ja uskaltauduin vuorollani jopa vaihtamaan muutaman kokonaisen lauseen Kirjailijan kanssa. (Kerrottakoon, että vuosi sitten samassa paikassa meinasin pyörtyä, kun tuli minun vuoroni saada nimmari itseltään Mr. John Irvingiltä Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaanin etulehdelle - sain hädin tuskin kakistettua suustani jotakin englanninkielistä kiitosta muistuttavaa.)

Jätin kuvasta oman nimeni pois, koska olen niin kovin anonyymi ihminen. Mutta Kjell kirjoitti terveisensä kuitenkin ihan minulle itselleni. Uskokaa pois.

Ahmaisin kirjan muutamassa illassa ja tuntuu hieman vaikealta kirjoittaa siitä mitään arvosteluksi laskettavaa. No okei, valehtelin, se tuntuu todella vaikealta. Tästä syystä en juuri koskaan suostu erityisemmin keskustelemaan esimerkiksi Irvingin teoksista, koska ne ovat liian hyviä ja rakkaita minulle. Westön Missä kuljimme kerran on Irvingin Oman elämänsä sankarin ohella minulle kaikkein tärkein kirja maailmassa. Luulen, että minussa on naksahtanut jotakin kohdalleen niitä lukiessani. Ja kuten kaikki  Lukijat tietävät, ne hetket ovat varsin henkilökohtaisia.

Kjell Westö: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011. Otava 2011.

Kokoelman 71 tekstiä Westö on valinnut "satojen muiden joukosta" siksi, että vaikka ne olisivatkin lukijan mielestä huonoja, "muut ovat vielä huonompia". Tekstit, jotka ovat lähinnä kolumneja ja esseitä, on jaoteltu löyhästi teemoittain kokonaisuuksiksi, jolloin Westön ajatuskuvioita ja mielipiteitä on ehkä helpompi seurata ja muodostaa niistä jonkinlainen kuva. Jos haluaa.

Tekstit ovat hyviä ja viihdyttäviä, ne saavat ajattelemaan. Muutama pitempi teksti tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan, mutta minua se ei haitannut - luinhan Kjelliä. Useampiin kohtiin lisätyt jälkisanat hymyilyttivät ja avasivat kuvioita selkeämmin. Erityisesti nautin nuoren Kjellin seurasta Helsingissä ja USA-roadtrip-reportaasista Ahnaita jumalia & Yön Enkeleitä. Kannanotot maahanmuuttokeskusteluun, vieraan pelkoon ja Itämeren tilaan olivat nekin arvokkaita luettavia. Jotkin uudemmista kolumneista olivat jo tuttuja Yhteishyvä-lehdestä parin viime vuoden ajalta, joskin kertaus on opintojen äiti tässäkin tapauksessa.

Kokoelma ei ole raskas. Se on yhtenäinen ja soljuva, muttei rönsyilevä. Sillä on tarkoitus, jonka se mielestäni täyttää. Se kuvastaa Westöä lehtimiehenä, jota hän on Kirjailijuuden ohella. Se on Westö-fanille aarrearkku ja syksyn pelastus. Uskon palaavani näihin teksteihin myöhemminkin - en varmastikaan enää kokonaisuutena, mutta palasina. Pieninä halkeamina tästä elämästä, jota on välillä vaikea ymmärtää.

Helsinki - kiva kesäkaupunki

Melkein kaikista suomalaisista kaupungeistahan tavataan sanoa, että ne ovat "ihan kivoja kesäkaupunkeja". Mikä tarkoittaa sitä, että niissä sijaitsee siedettävä tori, muutama vanha ja nätihkö rakennus, ehkä joku kulttuurimatkakohde ja vähän puistoa. Kesäisin niissä voi viettää jokusen hetken tulematta hulluksi, mutta talvisin ne käpertyvät omaan synkkyyteensä ja lämpiävät vain sisäänpäin. Tällaiseksi kaupungiksi lasken ehdottomasti esimerkiksi edellisen työpaikkakaupunkini Hämeenlinnan. 

Helsingissä kaikki on kuitenkin toisin. Olen koko kuluneen kevään ja kesän ihmetellyt valtavia turistimassoja kantakaupungin turuilla ja toreilla, räpsyviä kameroita, tilausajoliikennettä, krääsäputiikkeja. Tänne todella tullaan matkustamaan. En ihmettele: Helsinki on upea paikka. Tämän reilun puolen vuoden aikana, jonka olen täällä asunut, olen hetki hetkeltä hullaantunut kaupunkiin enemmän. 

Tänään meillä oli V:n kanssa harvinaisesti yhtä aikaa vapaata. Lähdimme pyöräretkelle länteen ja päädyimme lopulta Seurasaareen, jossa kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt. 

Kesän kilometrit pyörän selässä tähän mennessä.

Loistoretki ja huippupäivä! 

Ah, heinäkuu!

Nyt on taas hellitty ihmistä lämmöllä ja auringolla. En valita, vaikka pelkkä kenkien jalkaan laittaminen saa hien pintaan. Jäätelöä ja vissyä kuluu luvaton määrä, ja minä haluaisin omistaa terassin, takapihan tai parvekkeen, jonne saisi riippumaton. Miettikää nyt, romaanien (tai jopa tenttikirjan) lukemista riippumatossa kahisevien puiden katveessa! Ha-lu-an!

Veljeni käväisi eilen mökillämme ja laittoi näkyville niin kadehdittavia ilta-aurinkokuvia, että meinasi päästä itku. Hän on lomalla ja moottoripyöräilee pitkin Suomenmaata. Pirulainen. Olen joskus ehdottanut, että hän voisi hyvin tienaavana ammattimiehenä huolehtia köyhästä humanistisiskostaan esimerkiksi rahallisesti, mutta sain vastaukseksi vain tuhahduksen. Kai se on vain sitten jatkettava elämää tässä pätkätyökierteessä. (Tosin nykyinen työsuhteenihan on vakituinen, mutta osa-aikaisena ja arveluttavana se ei ole siinä mielessä vakituinen, että siitä olisi loppuelämän työksi. Valitettavasti.) Ei sillä, että loppuelämän mikään tuntuisi tällä hetkellä erityisen kaivatulta, mutta silti. Paitsi ehkä tuo mies, joka oli yövuorosta tullessaan jättänyt jääkaappiin mansikoita minulle aamiaiseksi viestin kera. 

Ensi lauantaina juhlitaan ystävien häitä, ihanaa! Olen aloittanut valmistautumisen kävelemällä iltaisin kotona uudet minnaparikat jalassa, etten aivan ensimmäiseksi kaadu naamalleni hääpaikan nurmikolla. Muuna asuna tietenkin verkkarit ja t-paita - siinä on sellaista miellyttävää valkoisen roskan fiilistä mukana. Tänään täytyisi kai hankkia arsenaali sukkahousuja. En ymmärrä ihmisiä, jotka saavat sukkahousut jalkaansa ilman väkivaltaa, hampaiden kiristystä ja vähintään yhtä uusintakierrosta. 

Niin, ne parikat! Muutama viikko sitten toteutin hyvin pitkäaikaisen haaveeni ja marssin muina naisina Minna Parikan putiikkiin Bulevardilla. Päätin jo oikeastaan heti perintöä saatuani, että jos jotakin haluan, se on pari Minna Parikan kenkiä. Olen katsellut verkkokauppaa luvattoman paljon ja pohtinut, tokkopa osaan moisilla kaunokaisilla edes kävellä. Paikan päällä sain erinomaista palvelua ja pääsin kokeilemaan melkein kaikki sopivat mallit (mid heels - joku raja nyt sentään, en minä ihan hullu ole) läpi - sellaisetkin, joita en ollut edes ajatellut mahdollisuuksiksi. Ja lopulta mukaani lähti luottokortin vilauksella tummanliila mokkanahkainen Jodie-pari. V meinasi saada hepulin kuultuaan hinnan, mutta hei: kerran elämässä, c'mon! (Tai no ainakin ekan kerran...)

Tosin jälkeenpäin, kun halailin kenkäkassia Espan puistossa ja hymyilin kuin lottovoittaja, V totesi, että jos kerran jokin materiaalinen tekee minut noin onnellisen näköiseksi, niin menköön sitten. 

400

Otsikon mukaisesti tämä on neljässadas postaus tähän blogiin. Välillä tulee mietittyä, kannattaisiko ehkä aloittaa uudelta pohjalta uudella aiheella, mutta toisaalta onhan tämä ihan suloinen katsaus menneisyyteen. Eli jatketaan toistaiseksi näin. En sitäpaitsi tiedä, riittäisikö minulla kirjoitettavaa mistään yhdestä teemasta blogiksi asti. Vaikka kyllä esimerkiksi kirjablogi tai ruokablogi voisi olla ihan hauska. Tai urheilublogi. Plösö sporttaa -tyyppisesti. Vaikka kommenttilaatikkoni ei suoranaisesti ole täyttymisvaarassa, tiedän, että joitakuita lukijoita siellä ruutujen takana on. Google Analytics, nääs. Ja suurin osa taitaakin olla oikean elämän ystäviä. Hei vaan teille ja kaikille muillekin. Saa jättää merkkejä käynnistä, ihan oikeesti. Pliis! Myös te, jotka päädytte tänne ihan sattumalta. Esimerkiksi siksi, että olette googlanneet persettä sen eri muodoissaan. (Yleisin hakusana, jolla blogini löytyy. Edelleen hämmentävää.)

On ihana kuuma päivä, ja minä istun töissä. Rakennus, jonka sisällä istun, on onneksi vanha ja vielä toistaiseksi viileä. Kuukauden päästä tämä on sauna, kertoi pitempään talossa ollut kollega. Kiva. Eilisen palkkapäivän itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen tänne tuleminen tuntui aika haastavalta. Ei oikeasti ole ihan aikuisten työpaikka, ainakaan tällä palkalla. Kerrottakoon, että kuukausiliksani nettona on kolminumeroinen. Jep. Asuntovelallinen vuokralla asuja kiittää!

Päivä ei sinänsä ole ainakaan alkanut huonosti, sillä töihin polkiessani en voinut olla hymyilemättä aurinkolasieni ja poskia pitkin valuneen hien takaa ohittaessani Pohjoisrannan. Ne ihanat veneet! Auringonpaiste meren pinnassa! Onnellisen näköiset kävelyllä olijat! Toisinaan on todella vaikeaa tajuta, että todella asun täällä, tällaisessa kauniissa kaupungissa, jossa on kaikenlaista jännittävää näkemistä. Työmatkan varrella kohtaan myös runsaahkosti kanadanhanhia. En oikein pidä niistä, sillä ne sähisevät ja makaavat keskellä pyörätietä eväänsä liikauttamatta. Ja jos ne eivät ole paikalla itse, niiden jätökset kyllä ovat.

Illalla on suunnitelmissa lähteä kotikonnuille 30 kilometriä pohjoiseen nauttimaan blues-menosta. Klubikeikkaa pukkaa, ehkä vähän kylmää olutta, miesseuraa ja toivottavasti vanhoja tuttuja kasvoja myös. Huomenna piknikliinat ja eväät levitetään Vanhankylänniemeen ja nautitaan koko päivä kesän ehdottomasti parhaista festareista. Nam! Niin, ja onhan nyt jo heinäkuu.

Lisäksi tuli vauvauutisia. Kyllä niitä nyt pukkaa ovista ja ikkunoista, noita pikku käärösiä. Olen iloinen, kun muutkin ovat. Ystävien onni on parhaita asioita maailmassa.

Oi, Tori!

Muistan sen kyllä.

Rakastuin Tori Amosiin joskus yläasteikäisenä kuultuani hänen kappaleensa Siren elokuvassa Great Expectations. Elokuvakin vaikutti minuun, pidin valtavasti sen maagisesta ja surumielisestä tunnelmasta (ja, ah, Ethan Hawkesta), mutta vahvemman jäljen jätti kuitenkin Tori. Tästä innostuneena hankin saman tien ladyn siihen asti julkaisemat levyt (ihan levykaupasta), joista all time suosikkini on debyyttialbumi Little Earthquakes (1992), edelleen. Myös Boys for Pele (1996) kului lähes puhki cd-soittimessani. Muistan, kuinka äitini sai slaagin huomatessaan, että luukutan kerrasta toiseen kappaletta nimeltään Father Lucifer. Vähänpä äitini tiesi.  

Vuodet ovat vierineet ja suloinen 90-luku on jäänyt taakse, kuten myös kaikentietävä teini-ikä. Tori ei kuitenkaan ole unohtunut. Nykyisin minulla on jopa ystäviä, jotka myös arvostavat Toria. Näin ei ole ollut aina, vaan olen ollut rakkauteni kanssa varsin yksin (joskin siitäkin olen selvinnyt). Tunnen jopa miespuolisia henkilöitä, jotka diggaavat Toria, mistä olen erityisen iloinen. Inhoan ajatusta, että musiikilla olisi jokin sukupuoli. Eihän sillä ole.

Uhosin jo viime vuosituhannen puolella, että joskus vielä näen Torin livenä. Se oli sitä aikaa, jolloin maailmanluokan tähdet harvemmin vaivautuivat Suomeen kiertueillaan tai muutenkaan, tai jos vaivautuivat, kyse oli harvinaislaatuisesta poikkeuksesta. Sydämeni itki verta kesällä 2007, kun Tori esiintyi Provinssissa, enkä minä ollut siellä, vaan tappavan kauheassa kesäduunissa yövuorossa lihatehtaalla. Tästä tapahtumaketjusta suivaantuneena hylkäsin Torin hetkeksi ja etsin lohdutusta muualta. Tosin kauaa en voinut olla vihainen, tietenkään.

Männä viikolla silmiin pomppasi intternetin ihmemaailmassa linkki, joka tiesi kertoa Torin saapuvan Suomeen syyskuussa, itse asiassa aloittavan Night of Hunters -kiertueensa täältä. Alle neljän kuukauden päästä! Suomeen! Helsinkiin! Homma oli sillä selvä, asiaa ei tarvinnut hetkeäkään pohtia. Seuralaiseksi nappasin ystäväni Sannan, ja keskiviikkoaamuna naksuttelin hermostuneena Lippupalvelun nettisivuja. Naksuttelu kannatti, sillä tapaamme Torin permannolta käsin 28.9. kello 20.

Tuntuu, kuin olisin saanut takaisin kauan poissaolleen ystävän.

Oi, Tori!

--

Onko teillä vahvoja tunteita joitakin artisteja kohtaan?

--

Kuvat: www.toriamos.com

Oodi Tampereelle

Huomenna päättyy 5,5 vuotta kestänyt tamperelainen elämäni. Olo on haikea ja hämmentynyt. Olen manselaistunut huomaamattani vuosien saatossa melko vahvasti. Turku-vihaa en ole onnistunut synnyttämään, enkä kannata mitään lätkäjengiä, mutta kaupungista minä diggaan. Täällä on paljon hyvää.

Yliopisto

Tampereen yliopiston on huippukiva opiskelupaikka. Historiatieteen ja filosofian laitos on suositeltava. Tosin enäähän meillä ei ole laitoksia vaan tieteenalayksiköitä, ja oma kotilaitoksenikin kuuluu nykyisin yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikköön. No, hissan laitoksena se minulle pysyy siihen saakka, kunnes valmistun. En olisi halunnut opiskella missään muualla. Laitoksella on hyviä opettajia (no, toki niitä toisenlaisiakin), siellä on kannustettu tekemään hyviä opinnäytetöitä ja ohjaus on jees. Kurssitarjonta tuntuisi paranevan vuosi vuodelta. Lisäksi yliopistossa on (ainakin toistaiseksi) vapaa sivuaineoikeus, mikä ei suinkaan ole itsestäänselvää. Itse olen käyttänyt kyseistä oikeutta huolella hyväkseni. Ehkä vähän turhankin tehokkaasti... Tokikaan suhteeni yliopistoon ei lopu mihinkään, vaikka muutankin, mutta luonnollisesti opiskelijaelämäni Tampereella kietoutuu tiukasti sen ympärille.

Työt

Tampereella asuessani olen ollut työsuhteessa viiteen eri paikkaan, joista neljä sijaitsee täällä. Työelämästä Tampereella en sinänsä paljoakaan tiedä, mutta ainakin itse olen aina saanut töitä niitä rivakasti etsiessäni. En tosin ole ollut kovin nuuka työnkuvan suhteen. Opetusalalla Tampere ei taida olla kaikkein avonaisin, sillä paikkoja kaiketi hieman supistetaan, mutta minkäs tuolle mahtaa. Tamperelaiset työpaikkani ovat olleet ihan jees, eivät nyt mitään tajuntaaräjäyttäviä, mutta kyllä niistä on elannon tienannut. Ja tutustunut ihmisiin.

Asuminen

Ehdin asua Tampereella kolmessa eri osoitteessa ja kuukauden hyyryläisenä neljännessä. Ei liene syytä tehdä sen tarkempaa katsausta Pispalan katastrofiin, mutta sanottava kyllä on, että kotini siellä on ollut aika pitkälti ainoa, jossa on lapsuudenkodin jälkeen tuntunut Oikeasti Kodilta. Pispalaan ikävöin melkein joka päivä, ainakin aina silloin, kun uskallan ajatella sitä, minkä menetin ilman omaa syytäni. Hatanpään kämpässä sain nauttia kahden eri kämppiksen seurasta ja pidin siellä asumisesta, vaikka asunto hieman rappeutunut olikin. Tämä nykyinen yksiöni on ollut mukava pesä, mutta tuntunut koko ajan väliaikaiselta. En jää tätä ikävöimään.

Mestat

Ehdoton vakkaripaikkani on Telakka. Muita hyviä mestoja ovat Klubi, Café Europa, Tentti ja Doris. Tässä cityssä ei menomestat lopu kesken. Eikä istuskelupaikatkaan. Litroittain kaljaa on tullut kiskottua erinäisissä anniskelupaikoissa. Kaikkein parhaita mestoja ovat kuitenkin kavereiden kodit ja niissä vietetyt bileet ja illanistujaiset ja leffakerhon kokoontumiset. Olen löytänyt Tampereelta niin mahtavia ihmisiä, etten koskaan olisi uskonut sellaisia olemassa olevankaan. Kiitos niille, jotka tätä lukevat ja niillekin, jotka eivät. Ilman ihmisiä ei Tampereellakaan tee mitään.

Elämä

Tampereella olen tutustunut kunnolla liikunnan maailmaan. Olen juossut Kaupin metsissä, nostanut rautaa Kalevan Elixiassa, iskenyt sulkapalloa Atalpalla ja lenkkeillyt maailmanparantamishengessä pitkin kaupunkia Jennin seurassa. Kuten jo yllä mainitsin, olen myös luuhannut pitkin kyliä sekä alkoholilla että ilman. Külttüüria, tai siis sen seuraamista olen harrastanut elokuvissa ja Ylioppilasteatterissa ja kaikenmaailman klubeilla sekä museoissa, joista ykköseksi ehdotan Vapriikkia. Kyllä täällä kerkeää harrastamaan vaikka mitä jos vain haluaa.

Tampereen paikallispolitiikkaa en ole juurikaan seurannut, vaikka toki äänioikeuteni viime kuntavaaleissa käytinkin. En periaatesyistä lue Aamulehteä (koska se on paska), ja niinpä olen ns. pihalla siitä, mitä kaupungissa tapahtuu. Hyvin olen silti pärjännyt. Mitään mullistavaa ei elämässäni tamperelaisena kuntalaisena ole ehtinyt tapahtua. Bussit kulkevat ja viemärit vetävät, kadutkin aurataan. Ei valittamista.

Tämä on kiva kaupunki, mutta mieli vetää etelään. Kun on kerran pääkaupunkiseutulaisena syntynyt, ei kai siitäkään kokonaan eroon pääse - ja miksipä pitäisikään. Odotan jo innolla, miltä Helsinki näyttää kotikaupunkina. Sen verran levottomat jalat minulla on, että aina silloin tällöin täytyy jatkaa matkaa. Nyt teen sen miehen takia, mutta eiköhän jossain vaiheessa olisi jokin muukin syy syntynyt, että olisi tullut aika sanoa Tampereelle moro.

Oi, nyt se oli taas menoa. Mikä tunnelma. Aah.

Emily Barker & The Red Clay Halo.

Pakkaamista vain

Sisustushommelit tuntuvat vähän lähempänä olevilta, kun on nähnyt muutaman kuvan tulevasta asunnosta. Pääkallopaikkallahan en ole itse edes käynyt, joten on luotettava kuriirin sanaan. Seinille tulee julistetauluja ym., mutta kangastakin sinne kaipaan. Marimekkoa tietenkin.

Esimerkiksi mustavalkoinen Fokus.

Tai vihreäsävyinen Siirtolapuutarha.

Keskustelemme asiasta V:n kanssa tarkemmin, kunhan olennaisemmat asiat saadaan kuntoon. Kuten esim. se muutto. Ja uudet kirjahyllyt. Ja kaiken kaman ahtaaminen 42 neliöön.

Tänään asuntoni tyhjeni taas hieman, kun kirjahyllyni pantiin palasiksi ja vietiin ystäväni R:n kotiin. Kuulemma näyttää hyvältä ja kamat mahtui justiinsa. Kyseinen hyvinpalvellut Expedit muutti luokseni syksyllä 2005 Kaisun ja miehensä kotoa, ja aika monta kasausta ja purkua se ehti minunkin hoivissani kokea. Nyt oli aika siirtää omistusvastuu seuraavalle. Meidän (hihi) uudet hyllymme odottavat vielä kaupassa (Ikeassa toki nekin), toivottavasti muuton yhteydessä saamme ne sieltä muuttoauton kyytiin.

Kaksi viikkoa enää, sitten on aika hyvästellä Tampere kotikaupunkina. Aikamoista.