Kummallisia talvikelejä ja pihan urpiaisia

Lauantain keli oli vetinen, melkein tulviva

Lauantaina käytiin huikean kummallisessa säässä Lahdessa vanhempieni asuntoa tyhjentämässä. Ei tullut tyhjäksi vieläkään, mutta nyt näyttää jo ihan toiveikkaalta.

En tiedä, olenko koskaan nähnyt teillä lauantain kaltaisia vesimassoja! Harmi, etten hoksannut ottaa kännykällä kuvia tai videoita. Keskityin vain kauhistelemaan ja ihmettelemään ihan täysillä. Välillä vettä oli isona lampena koko tien leveydeltä, toisinaan tien keskellä meni kapeampi luiru, jossa pääsi melkein kuivana läpi. Aluksi ajattelin, että kyse on vain kaupunkialueen haasteista, mutta kyllähän samanlainen meno jatkui maantielläkin. Edellisen yön ja saman aamun valtaisat vesisateet valuivat valtoimenaan aurausvallien välisessä kourussa eli tiellä. Samalla vesi sulatti lisää lunta ja jäätä. Notkelmapaikoissa oli sitten lampia, jopa vähän pelottavan syviä lampia ylitettäväksi.

Vaikka ajoimme mukana olevan peräkärryn vuoksi rauhallisesti, veden lentäminen oli aivan infernaalista. Mutta minnekäs se vesi olisi sieltä aurausvallien välistä päässyt. Keväällä sulamisvedet roiskuvat ja valuvatkin osin tien ulkopuolelle, mutta aurausvallin korkeus vaihteli puolesta metristä metriin. Joten kaikki vesi valui alaspäin - jos oli, minne mennä. Ja taivaalta satoi lisää. Olipas se menoreissu! Takaisin tullessa sade oli loppunut ja lämpötila valunut plussan puolelta pienelle pakkaselle. Muutamia pieniä vesipasseja oli enää matkalla.

Sunnuntaina olikin sitten jäistä

Sunnuntaina aurinko hymyili ja lähdinkin kameran kanssa maisemia tutkailemaan. Enpä ajatellut kovin pitkälle. Eilisen vedet olivat kaikki jäätyneet tukevasti ja ennen sitä huuhtoneet mahdollisen hiekoituksen mennessään. Olisi pitänyt laittaa nastakengät jalkaan.

Kävin liukastelemassa Hämeen linnan luona, mutta päätin sitten käydä Hauholla. Siellä jäisyys oikein korostui, sillä osaa teistä on aurattu harvoin ja niukasti. Jäätä, polanteita ja uria riitti. Vastaantulijoiden kohdalla piti keskittyä ihan kunnolla, että löytyy pitävä ajoreitti kummallisten urien välistä.

Välillä tien pinta oli pelkkää epätasaista jäätä.

Tasaisella peltoaukealla saattoi olla hieman sulaakin.

Hautausmaalla ei ollut kävelykelpoista. Kuvissa ei ole yhtään vettä. Kaikki kiiltävä on paksua jäätä. Hauskan epätasaisesti se oli jäätynyt hiljalleen kesken valumisen. Nastakenkiä olisi taas tarvittu.

Tosin ei tuolla hautausmaalla liikkuminen ole vähemmän jäisinäkään päivinä helppoa. Joku oli tarponut lumihangessa viedäkseen kukat haudalle. Muuten hanki oli lähes koskematonta.

Urpiaiset jatkavat vierainamme

Urpiaisparvet jaksavat ilahduttaa. Ne lehahtavat paikalle kymmen-, melkein satapäisinä parvina. Sirkuttelevat vilkkaasti. Yhtään urpiaistappelua en ole tänäkään vuonna nähnyt. Lehahtavat sitten aina ihan yhtä nopeasti pois kuin saapuivatkin.

Selvästi tiaista pienempi urpiainen on alemmissa kuvissa koiras. Sillä on hiven punaista rinnassakin.

Käyn lukemassa ja kommentoimassa blogejanne taas pian. Takana on pari melkoisen työlästä ja haasteellistakin viikkoa. Illat ovat kuluneet ihan vain hengitellessä, käsityötkin ovat tuntuneet liian rasittavilta. Nyt näyttää ainakin siltä, että jatkossa olisi hieman tasaisempaa. Tänään ainakin jaksoin jo työpäivän jälkeen touhuta melkein vanhaan malliin.

Ihanaa valoisaa helmikuuta! Jos aurinko ei aina näyttäydykään, niin päivät ovat kuitenkin pidentyneet jo aivan mahtavasti. Nautitaan 🥰

Uusi vuosi koitti, toivottavasti osaan tehdä monta asiaa tänä vuonna edellistä paremmin 👍💖

 Uuden vuoden henkeen lyhyt kertaus menneestä vuodesta:

• hautasin molemmat vanhempani
• toinen heistä kuoli viime vuonna
• olen tehnyt perunkirjoituksen
• olen tyhjentänyt kuolinpesän asuntoa myyntiä varten
• töissä tuli organisaatiomuutos ja siirryin uuteen yksikköön ihan uuteen tehtävään
• olen hyvästellyt vanhan pitkäaikaisen työyhteisöni ja tutustunut uuteen työyhteisöön
• olen luopunut monista vanhoista, vuosikymmeniä kehittämistäni ammattiosaamisistani ja alkanut kehittää uusia vahvuuksia ja ammattiosaamisia itselleni
• olen kiertänyt kaksi lomaviikkoa (keväällä ja syksyllä) miehen ja koiran kanssa matkailuautolla ja tutustunut Suomen matkailukohteisiin
• lomailin miehen ja koiran kanssa kesällä viikon vuokramökillä, kävin uimassakin muutaman kerran
• keräsin kantarelleja melkein 40 kiloa, suppilovahveroita huomattavasti vähemmän
• lahjoitin kantarelleista muille ehkä noin 5-10 kiloa
• tytär vietti meillä kesälomasta (EDIT) ihanan viikon ihanat kolme viikkoa elokuussa
• olen tehnyt käsitöitä paljon: lähinnä sukkia, muutamat pipot, lapaset ja parit kaulurit 
• olen lahjoittanut neulomiani/kutomiani sukkia muille ehkäpä noin 10-15 paria
• olen hoitanut ja maksanut kuolinpesien laskuja - kuolinpesien pankkitilit ovat eri pankeissa
• olen tehnyt kuolinpesän laskuihin osoitteenmuutoksia ja maksajan osoitteen muutoksia
• sairastin koronan
• sain seurakseni koronan pitkäaikaiset jälkioireet: pohjattoman väsymyksen ja hulppean aivohäröilyn
• Niin kevät kuin syksykin oli työn kannalta huikeaa kiirettä ja hoppua - työtehtävien ja -organisaation muutos estivät ennakoitavuuden
• joulu vietettiin koko perheen kanssa yhdessä

Varmaan paljon jäi unohduksiin, mutta tästä pääsee käsitykseen vuoden kulusta.

Vaikka katsaukset ovat lukemani mukaan usein onnistumispainotteisia, minun listani on tapahtumapainotteinen. Näissä asioissa en olisi voinut erityisesti onnistua tai epäonnistua. Ja epäonnistuminenkaan ei olisi mielestäni ollut paha juttu. Vaikeiden asioiden äärellä on lupa epäonnistua. Sen myöntäminen on jo tavallaan onnistumista.

Katselen kovasti kieroon sitä, että ihmisen elämää arvotetaan onnistumisten ja suoritusten mukaan. Nehän ovat sinänsä hienoja juttuja, en väheksy niitä. Elämä voi joskus kuitenkin olla raskasta - ja sitä se vain välillä on. Raskas elämänvaihe ei ole huonommuutta tai häpeää. Se on elämää. Niistä yli pääseminen ja eteenpäin selviytyminen on Onnistumista isolla O:lla.

Vaikka minun elämäni on ollut kuluneen vuoden aikana raskasta, se on ollut myös hyvää. Olen kiitollinen kaikille elämääni positiivisesti osallistuneille ystäville 🥰. KIITOS!

Talitiaiset nauttivat kovasti talventörröttäjistä eli talveksi pystyyn jätetyistä perennojen varsista. Ne ovat hyviä odottelupaikkoja matkalla ruokinnalle.

Mustarastas on tässä ruokintapaikan alla. Vieressä perennojen tukivarsi (jätän ne nolosti aina paikoilleen koko talveksi, ettei tule lisätyötä).

Linnut viihtyvät myös laikkukirjokanukan oksien suojassa. Vaikka pensaistoa on harvennettu, sinne on edelleenkin aika vaikeakulkuinen reitti petolinnuille. Turvallinen ympäristö siis.

Tässä mustarastas on edelleen ruokintapaikan alla, mutta kerrosta korkeammalla. Omenapuussa roikkuvien ruokintapaikkojen alapuolella on isot saavit, joihin ylimääräiset siemenet putoavat. Tällä vähennetään jyrsijäongelmia. Saavien korkeat reunukset eivät ole vielä houkutellut jyrsijöitä luokseen.

Mustarastaat sen sijaan pitävät maaruokailusta. Ne ovat onneksi löytäneet myös nämä saavit, joihin siemeniä putoilee. Ne pysähtyvät ensin saavien reunoille tarkkailemaan ja pujahtavat sitten saaveihin ruokailemaan. Pian ne nousevat takaisin saavien reunoille tarkkailemaan tilannetta ja sitten voi taas sukeltaa pudonneiden siementen ihmeelliseen maailmaan 🥰.

Urpiaiset ovat löytäneet myös saavin reunan, mutta ne näyttävät odottelevan siinä sopivaa pyrähdystä ruokintalaitteille.

Saaveissa on kiipelikepit oravia varten. Jos lumi sulaa saavissa, on aina olemassa oravien hukkumisvaara. Kiipeilykeppi on hyvä turva tällaisia tilanteita varten.

Kiipeilykeppi antaa myös lisävartta ruokailulaitteelle kurottautumista varten. Osa oravista päätyy roikkumaan ruokailulaitteeseen ja yksi pitkä koripalloilijamainen orava pääsee kurottamaan laitteelle ihan saavin reunalta asti.

Närhet käyttävät jonkin verran kiipeilykeppejä ruokailussaan. Niiden avulla pääsee lähemmäs ruoka-apajaa.

 

Meillä on kovasti pakkasta ja kelin pitäisi vain kiristyö parin seuraavan päivän ajan. Onneksi on etätyö. Junat ovat kovasti myöhässä pakkasen vuoksi ja niiden kulkuun luottaminen olisi ihan kokopäivätyö.

Mahtavaa uuden vuoden alkua! Eletään tämä vuosi hieman edellistä vuotta paremmin. Tehdään fiksumpia investointeja itseemme ja lähimmäisiimme. Opetellaan kieltäytymään turhista jutuista. ja opetellaan tunnistamaan nuo turhat jutut.

'Lähiomaisen' turhautumista

Fysioterapeutti soitti. Asia koski äitiä. Olin palaverissa ja vastasin tuntemattomaan numeroon, koska siellä voisi aina hyvinkin olla jotain kiireellistä. Äidin fysioterapia-asiat eivät kuulostaneet tunnin päälle tärkeiltä. Pyysin häntä soittamaan myöhemmin uudelleen.

Seuraavana päivänä pääsimme keskustelemaan lyhyen tovin. Tällä kertaa hän huomasi kysyä, onko hyvä hetki jutella. Sanoin, että minulla on kymmenen minuuttia aikaa seuraavan palaverin alkuun ja siihen asti siis aikaa. Asia koski äidin kotia ja sen kuntoa kotiin palaamisen jälkeen. Fysioterapeutti kertoi järjestäneensä huonekaluja uudelleen mahdollisimman esteettömän kulun aikaansaamiseksi. Vessassa on kuulemma liikaa tavaraa ja se on lähiomaisten asia hoitaa asia kuntoon. Tavaraa pitäisi vähentää.

Vaikka lasten ollessa pieniä koin neuvolan ja päiväkodin henkilökunnan yliauktoriteeteiksi, jotka pystyivät määräämään paljon ja aina erottamaan virallisen oikean virallisesta väärästä ja koin sen ahdistavaksi, tämä oli pahempaa. Lapsiini minulla oli heidän ollessaan pieniä selvä auktoriteettiasema. Kovasti aikuiseen ja itsenäiseen äitiini nähden minulla ei ole yhtään minkäänlaista auktoriteettiasemaa. Ja nyt minun tehtäväni olisi huolehtia, että hänen WC:stään poistetaan ylimääräistä tavaraa - kuten muualtakin.

Voihan pyhä jysäys!

Mistä fysioterapeutille on tullut moinen käskytysasema minuun ja äitiini nähden? Ja miten ihmeessä hän kuvittelee, että minulla voisi olla minkäänlaista valtaa äitini tavaroiden säilyttämiseen tai poistamiseen? Olin turhautunut, ärsyyntynyt ja äkäinen. Miten ihmeessä löytyy taas uusi ihminen, joka yrittää sanella minulle, mitä velvollisuuteni ovat ja mitä minun pitää tehdä?

Miksei kukaan kysy (perhettäni lukuun ottamatta), miten jaksan? Miksei kukaan kysy edes, onko sopiva hetki jutella? Miksi minulle voi soittaa kesken työpäiväni (minulle) tuntemattomasta numerosta ja vaatia huomiotani nyt ja heti? Mikä ihmeen järjestelmä tämä tällainen oikein on?

Vaikka nyt tilanne olisi ns. normaali, eli minulla olisi ollut sellaiset keskivertoläheiset suhteet äitiini läpi elämäni, tämä tuntuisi mielestäni silti aika kohtuuttomalta. Äiti on erittäin itsetietoinen ja määrätietoinen ihminen, jota ei ohjailla sivusta. Eikä suostutella. Hän tekee oman mielensä mukaan ja kieltämättä hän 80 vuoden iässä on kovasti myös oikeutettu siihen.

Olen samaa mieltä fysioterapeutin kanssa siitä, että tavaraa voisi olla paljon vähemmänkin, mutta se ei ole minun kotini. Lupasin fysioterapeutille viedä äidille terveiset siitä, että  tavaraa pitäisi vähentää, mutten luvannut mitään muuta. 

Sodanjälkeinen sukupolvi vaikuttaa suuressa määrin säilömissukupolvelta, koskaan ei tiedä, vaikka jotain tarvitsisi joskus myöhemmin. Jonkin aikaa nuorempana pienemmillä tuloilla seurasin samaa linjaa, mutta sittemmin lasten muutettua muualle olen herännyt huomaamaan, ettei kaikkea kannata säilyttää. Mutta äiti säilyttää - paljon.

Jos äiti sitten päättäisikin ryhtyä karsimaan tavaroitaan, en osaa kuvitella itseäni istumassa siellä viikonloppu toisensa jälkeen tekemässä yhdessä tätä karsimistyötä. Kaipaan lepoa ja omaakin elämää.

Olemme olleet äidin kanssa minun muistini mukaan aina etäisiä ja se on korostunut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Hyppäys nykyiseen puolitukihenkilön rooliin on ollut iso, ahdistava ja ihan pikkaisen vapauttava. Oman itsensä vaaliminen ja huoltaminen ovat olleet kaiken a ja o oman jaksamisen kannalta. Isän asioiden hoitaminen ja hänen tapaamisensa ovat sitten sieltä toisesta ääripäästä - onneksi.

Ehkä tässä eniten protestoin sitä, että huolimatta menneisyydestä ja nykyisyydestä, olen yhtäkkiä lähiomainen, jonka pitää pystyä ja ehtiä kaikkeen. Ei myötätuntoa, ei poikkeuksia, ei kuuntelemista.

Parin vuoden takainen urpiainen tähän tuomaan lohtua ja uskoa elämään. Hyviä hetkiä riittää, kunhan muistaa pitää puolensa. Kilttinäkin.

Onneksi päivä pitenee. Jospa väsymyskin helpottaisi vähitellen 👍

Tammikuussa näyttää tapahtuvan vaikka mitä!

Kuvia en ole ehtinyt ottamaan, mutta toivottavasti taas ihan lähipäivinä 👍.

Meillä Hämeenlinnassa on päästy kuuntelemaan hävittäjien lentoharjoituksia oikein ilotulitusvauhtia ja useamman päivän ajan. Hieman helpompaa olisi tuohon meteliin sopeutuminen, jos siitä olisi saanut jotain etukäteistietoa. Koirakin on ollut aivan säikkynä. Mutta tänään vihdoin Yle uutisoi asiasta. Paikallisessa Fb-ryhmässä kysely lennoista on lähinnä virittänyt vitsinikkarit ja trollit liikkeelle. Oli tyhmää kysyä sieltä mitään.

27 vuotta ollaan asuttu samassa talossa ja ihan ensimmäistä kertaa täällä lennetään. Ja nyt oikein maailmanluokan tyyliin.

Äitini ottaisi mielellään keepin hartioitaan lämmittämään, mutta yksinkertaisen ohjeen löytäminen on ollut haastavaa. Englanninkieliset ohjeet eivät useinkaan käytä kaavioita, vaan kaikki ohjeet ovat kirjaimin koodattuja. Niitä on vaikea lukea. Haluaisin jotain helpompaa, silti kevyellä palmikkosäväyksellä.

Pihassa vieraili tänään peräti neljä närheä samaan aikaan. Ovat mokomat oppineet räpiköimään pähkinäautomaatin kanssa ja tyhjentävät sitä urakalla 😂. Täytyy huomenna muistaa tankata ruokintalaite ja laittaa ostoslistalle lisää rikottuja pähkinöitä. Ihania vieraita ovat kuitenkin.

Puissa ja maassakin lentelee pienten lintujen parvi. Selvästi pienempiä kuin talitiaiset, joten veikkaisin vihervarpusia. Olen välillä kiikareilla yrittänyt katsoa, onko joukossa myös urpiaisia, mutta vikkelästi ovat poistuneet paikalta ennen kuin olen saanut kiikarit ja itseni viritettyä toimintakuntoon.

Urpiainen vuosimallia 2018

Isän hauskat tokaisut jäävät toisinaan hymyilyttämään päähäni. Viime kerralla isä tarvitsi ensin apua ja sitten ei tarvinnutkaan, kun hoitaja saatiin vihdoin paikalle. Nuori hoitaja yritti siinä avittaa tilannetta, kun paikalle saapui hieman kokeneempi hoitaja - henkilöstöpula oli ilmeinen, nuoren hoitajan puhelin oli soinut jo monesti.

Kokeneempi hoitaja ei ollut yhtä kärsivällinen kuin nuorempi kollegansa ja hän kysyi hieman tuskastuneena isältäni, että miksei hän ollut kertonut hoitajalle, ettei tarvinnut apua. Kuuntelin keskustelua hieman kauempaa ja isä ihmetteli takaisin, että ei hän ole nähnyt mitään hoitajia. Kokenut hoitaja vastasi siihen, että tuollahan se on, aivan takanasi. Siihen isä vastasi paljon puhuvasti, että niinpä niin! Eihän siinä voinut hihittelemään ryhtyä, mutta ei tietenkään isä voinut nähdä takanaan olevaa hoitajaa. Hieman aikaisempi hetki puolestaan ei enää ollut hänen muistissaan.

Tänään oli tuotekehityksen erikoisammattitutkinnon arviointikeskustelu ja suoritukseni on nyt hyväksytty. Tutkintotodistus tulee postissa lähiaikoina. Puolentoista vuoden tahkoaminen on tullut päätökseen, nyt on hyvä olla. Opit otan ehdottomasti käyttöön jatkossakin. Huikean paljon olen oppinut (ja saanut aikaankin) tänä aikana. Koulutus tehtiin oppisopimuskoulutuksena työn ohessa ja työnantaja kustansi koko hoidon. Tässä ensimmäisessä ryhmässä meitä oli vajaa 20 osallistujaa ja uusia ryhmiä on käynnistynyt kaksi sen jälkeen. Mahdottoman upea mahdollisuus itsensä kehittämiseen!

Ihanaa tammikuun jatkoa! Mitä se sitten tuokaan tullessaan 💖

Urpiaismuistelmia ja lonkan tervehdyttämistä

Lonkasta löytyi ainakin tulehdus, jota paikattiin kortisonipiikeillä. Parin päivän ajan kuulemma on jälkikipuja, sen jälkeen pääsee arvioimaan, miten apu on tehonnut. Tarkempi diagnoosi seuraa perässä. Kovasti olen kiitollinen, että jotain saatiin korjattua jo tänään. Jos tarvetta on enempään korjailuun, sitä tehdään sitten myöhemmin.

Pilvettömästä Hämeenlinnasta kohti Helsinkiä ajaessani näkyi selvääkin selvempi pilviraja Riihimäen, Hyvinkään paikkeilla. Tummat pilvet olivat etelässä ja pilvetön alue pohjoisessa. Takaisin ajaessa pilviraja oli hivenen pohjoisemmassa, ehkä noin Riihimäen tienoilla. Kotiin päästessä aurinko paistoi taas ihan täysillä ja pakkastakin oli viisi astetta enemmän kuin Helsingissä.

Kolmisen vuotta sitten pihassa oli kovasti urpiaisia. Niitä ei ole näkynyt tänä vuonna. Vielä. Aina ehtii 🥰

Urpiainen on pienen pieni lintu, joka näyttäytyy täällä etelässä vain joinain talvina. Aina kannattaa olla tarkkana tämän ihanuuden varalta.

Jään siis odottelemaan mahdollisia urpiaisia ja lonkan tervehtymistä. Ehkä jossain lähitulevaisuudessa on odottamassa hyviä yöunia 😍.

Urpiainen keväthangilla

Lumisade vaihtui reippaaseen vesisateeseen ja nyt sataa taas räntää koko pallonpuoliskon edestä. Sitähän tämä syystalvi on: jatkuvaa heilumista nolla-asteen molemmin puolin ja märkää sataa miten sattuu :-)

Koska kuvaaminen tähän aikaan vuodesta on tavallisimmin yhtä tyhjän kanssa, palasin kelaamaan vanhoja kuvia. Sieltä löysin kuvia vuoden 2018 kevättalven urpiaisista. Sopivat hyvin tähänkin tunelmaan.

Nyt vain pihan lintuvieraita päivystämään aina kun vain on aikaa siihen :-)

Blogger ei näytä omia blogeja?

Todella ihanaa, että blogiin on liittynyt uusia lukijoita - lämpimästi tervetuloa! Yritinpä käydä katsomassa teidän mahdollisia omia blogejanne, mutta bloggerpa ei näytäkään omia blogeja enää - ainakaan helposti. Onko kenelläkään vinkkejä, miten seuraajakuvakkeen kautta pääsee henkilön oman blogin jäljille?

Muuten olen nyt juuttunut tv:n ääreen seuraamaan olympialaisia ja neulomaan sukkia. Pipo-ohjeetkin ovat suurennuslasin alla. Pipoon tarvitaan ei-kutittavaa-ja-karheaa lankaa. 7 veljestä ei sovi siihen. Hyviä lankavinkkejä pipoihin ja lapasiinkin otan mielelläni vastaan :-)

Haukka oli saanut pihassa saaliin. Höyhenistä päätellen veikkaisin saaliiksi kuusitiaista. Tänään onkin ollut sitten ruokintapaikalla aika hiljaista :-(

Mahtavaa viikonlopun jatkoa! (Huomaa urpiaisen rengastus :-))

Haukka kävi - ei kuvia

Ihan ensiksi täytyy todeta, että olenpas iloisesti yllättynyt sukkien saamasta huomiosta! Kiitos teille :-)

Aurinko on paistellut jo useamman kerran pihaamme, vaikka asummekin harjun kupeessa, hieman montussa ja piilossa matalalta auringolta. Sunnuntaiaamuna pakkasta oli tosin peräti 19 astetta, eikä se ollut mikään aamuvarhainen, vaan aamu oli jo pitkällä. Suostuin sovinnolla odottelemaan muutaman tunnin ennen ulos lähtöäni.

Ensin kävimme kävelemässä kolmisin: minä, koira ja kamera. Se lenkki ei ollut valokuvauksen kannalta tuloksellinen, mutta lenkin jälkeen vein koiran sisään ja jäin vielä pihalle kameran kanssa. Varpushaukka (?) suhahti pihaan jo kolmannen kerran viikon sisällä.

Ensimmäisen kerran se pyrki pihan tiheään omenapuuhun yläkautta, mutta eihän siitä mitään tullut. Toisen kerran se lehahti omenapuun ja ruokintapaikan välistä saamatta silloinkaan saalista. Nyt se sukelsi omenapuuhun alakautta. Tiheä oksisto ja runsas lumipeite korottivat vaikeuskerrointa ja se saapui puun syöveristä vasta pakenevien pikkulintujen jälkeen. Syöksyi vielä lintusten perään, mutta palasi pian hetkeksi koivuun siirtyäkseen sitten kauemmas metsän reunaan.

Omenapuu pihan keskellä on vain rekvisiittaa ja enimmäkseen juuri lintuja varten. Se ei tuota syömiskelpoisia omenia, mutta talvella se on ruokintapaikan suojana ja keväästä syksyyn sieltä löytyy hyönteisiä kokonaiselle lintuarmeijalle ;-)

Pikkulinnut eivät palanneet enää paikalle ennen auringon laskua, mutta onneksi sain urpiaisista kuvia ennen haukkaa ja muutama päivä sitten. Haukasta en saanut yhtään kuvaa, seurasin vain ihmeissäni sen menoa :-)

Vanhahko koirasurpiainen

Vain iäkkäällä koirasurpiaisella voi olla punertava rinta. Tämä on siis iäkäs koiras.

Omenapuun alla hangessa se napsi ruokintalaitteelta tippuneita siemeniä ja ihan kuin olisi nauttinut auringon paisteesta. Lämmintä ei ollut, pakkanen kävi kymmenessä asteessa. Tuuli ei kuitenkaan puhallellut, joten keli tuntui oikein mukavalta minustakin.

Päivä on pidentynyt jo huomattavasti ja nautin korkeammasta auringon kaaresta täysillä. Vaikka kevääseen onkin vielä matkaa, talven pimeyden aiheuttama paine on karissut harteiltani olemattomiin ja voin jo paljon keväisemmin :-)

Vielä ei lumi riitä varsinaisesti hiihtämiseen tai lumikenkäilyyn, mutta ehkäpä talvesta aukeaa vielä tuo retkeilymahdollisuuskin. Vuosi sitten joululahjaksi saadut lumikengät odottavat käyttöönottamista.

Upeaa tammikuun jatkoa :-)

Urpiaisia

Urpiaiset ovat olleet liikkeellä reippaasti enemmän kuin vuosiin. Liikkuvat vihervarpusten kanssa samoissa parvissa ja parven kuulee äänestä jo silloin, kun linnuista ei ole vielä minkäänlaista näköhavaintoa.

Tänään sain muutaman urpiaiskuvan pilvettömässä säässä, vaikkakin vielä varjoisassa. Silti valoa riitti siis ihan iloksi asti :-)

Iloitsen selvästi pidentyneistä päivistä. Valo vaikuttaa minuun voimakkaan positiivisesti. Se on kuin yksi tarpeellinen vitamiini muiden muassa. Elämänlaatuni on parantunut huimasti.

Vaikka urpiaisia oli tänään pihassa aikaisempaa vähemmän, pääsin kuvaustaukoni aikana kuvaamaan muutamaa lintua ihan iloisin tuloksin.

Oikein hyvää viikonloppua! Aurinkoa, ulkoilua, hyvää mieltä, sopivaa touhuilua, riittävästi lepoa ja rentoa otetta!