Isä voi heikosti, tehtiin uistimesta muistelukalu

Kävin isän luona. Jo viikolla soittivat, että isällä on kuumetta eikä hän voi hyvin. Soittelin tässä välillä väliaikatietoja eivätkä ne olleet rohkaisevia. Isän lämpö oli tippunut siedettävään lämpöön yli 39 asteen kuumeilun jälkeen, mutta hän oli edelleen väsynyt ja kovasti voipunut.

Aika alussa kokeilin isän käsien ja jalkojen lämpötilaa, ne olivat kuumat. Kaivoin raajat peiton alta ilmavampaan ympäristöön. Noin kuumat raajat eivät tarvinne enää lisälämmityksiä.

Huoneen tuuletusikkuna oli hieman raollaan. Avasin sen apposen auki tuomaan tuulahduksia ulkoa ja avaamaan kuuloreitin lintujen ahkeralle laulamiselle.

Olin mietiskellyt positiivisia herätteitä isälle jo ennen kuumeen saapumista. Kalamiehenä hän saattaisi reagoida kalastusaiheisiin virikkeisiin. Niinpä poikani tuunasi uistimestaan isälleni vaarattoman version ilman koukkuja. Mieheltäni sain vieheeseen avaimenperän, jonka avulla viehe pysyy helpommin löydettävissä. Tältä se näytti valmiina.

Isä oli vaisussa ja väsyneessä kunnossa, mutta esittelin silti hänelle tämän lähi-käsi-uistimen. Vaikka kalastamaan ei pääsekään, viehe tuossa lähellä, (ihan käden ulottuvilla,) pitää ajatuksen lämpimänä ja lähellä. Tämä oli vierailun ainoa hetki, jolloin isä reagoi oikein isosti. Akselilla positiivinen-negatiivinen tulkitsen reaktion positiiviseksi. Puhe ei häneltä kuitenkaan onnistunut. Viehe jäi hänen peitolleen siihen ihan viereen 💖.

Tuli tunne, että vanhoja hyviä muistoja kannattaa penkoa ja konkretisoida tähän hetkeen. 🥰

Vielä palaan isän voipuneeseen olemukseen. Oli ilo jossain vaiheessa huomata, että isällä oli hiljattain hänelle hankkimani kalastusaiheinen t-paita päällänsä 🥰. Tuntuu siltä, että hoivahenkilökunta miettii ihan oikeasti isän parasta hyvinvointia 🌺💖.

Ihanaa kesäkuun jatkoa, iloa kesääsi 😘. Murheita emme voi rajoittaa, mutta iloa voimme lisätä. Niin itsemme kuin lähimmäistemmekin kohdalla 🥰🌺🧡.

Syömishäiriöistä ei ole kivaa lukea, mutta taas täältä pesee (ihan pienesti)

Syömishäiriö on vaikea, hyvin henkilökohtainenkin aihe. Silti siitä pitäisi mielestäni voida puhua niin kuin muistakin sairauksista. Ainakin niin, että läheiset ja omaiset saavat jotain heitä tukevaa tietoa.

Ensimmäisellä kerralla meillä tilanne kasvoi vähitellen. Koska kouluterveydenhuolto ei ollut huolissaan, yritin minäkin pysyä nahoissani, kunnes tuli äkkipysähdys. Siinä vaiheessa oli vaikeaa (=mahdotonta) ottaa mitään tietoa vastaan. Eikä sitä mitenkään isosti meillä ollut tyrkylläkään. Netistä piti itse selvittää, mutta maansa myyneenä tiedon etsiminen ei yhtään maistunut.

Sairaalasta sain sen käsityksen, että syy on aina vanhemmissa. Yleensä äidissä. Ensimmäisillä tapaamisilla en saanut olla lapsen kanssa kahden, vaan meitä valvoi sairaanhoitaja. Minä olin selvästikin epäiltyjen listoilla. Isosti.

Kun sairaus oli selätetty, en halunnut suoda sille enää ajatustakaan. Olin rikki ja uupunut. En huomannut hakea itselleni apua. Halusin jättää kaiken taakseni.

Toisella kerralla sairaus eteni rajummin - olikohan se koskaan ollutkaan poissa? Taaskaan en pystynyt etsimään tietoa. Sairaalasta ei tullut tukea minulle. Päin vastoin. Elin aika tummia vaiheita elämässäni tuolloin.

Nyt haluan nostaa aihetta esille, kun vihdoin jaksan. Aiheesta on helpompi keskustella, jos joku on jo avannut keskustelun. Aina on helpompi seurata kuin osallistua. Ja on helpompi osallistua kuin aloittaa keskustelu. Minä aloitan nyt jotain, joka kantaa, minne kantaa.

Minun lähikokemukseni ovat anoreksiasta. Ensimmäiset eivätkä toisetkaan merkit näkyneet painosta. Kun painon laskeminen alkoi näkyä, oltiin jo aika syvissä vesissä.

Jos lapsi (tai aikuinen) ei ruokaile kanssanne, tekee ruokaa ja herkkuja muille ja urheilee koko kylän edestä, on syytä pistää pystyyn kunnon keskustelu. Kannattaa muistaa, että sairauteen liittyy välttely ja valkoiset valheet. Tässä on todella vaikeaa säilyttää hänen luottamuksensa (jonka menettää, jos epäilee liikaa) ja tuntuma totuuteen.

Tähän liittyen ja liittymättä haluan nostaa aiheeksi vielä kiitollisuuden. Se kantaa silloinkin, kun kaikki tuntuu sortuvan. Se tukee hatarassa ja epävarmassa elämän tilanteessa.

Vaikka kuinka elämä runteleekaan joskus, melkein aina on jotain, mistä olla kiitollinen. Yritin olla murehtimatta sairasta lastani. Keskityin olemaan kiitollinen siitä, että hän yhä oli olemassa. Se oli samaan aikaan mahdottoman vaikeaa ja yksinkertaisen helppoa.

Ollaan kiitollisia 🥰

Mistä sinä olet kiitollinen?

Ketun näköinen koira ja onnellisuuden lähteitä

Pixie-koira osaa näyttää kovasti ketulta joissakin tilanteissa. Kun Pixie oli pieni, meiltä kysyttiin usein, onko kyseessä ketun poikanen. Tuohon kysymykseen en osannut varmaan koskaan vastata fiksusti.  Kuka oikein voisi kuvitella, että kuljettaisimme ketun poikasta hihnassa kaupunkialueella? 😲

Tässä Pixie kettumaisena (heinää laidunnetaan taas...).

Koko talo tuoksuu nyt suppilovahveroilta. Niitä tarttui mukaan eiliseltä suppismetsän tarkastusreissulta. Niitä oli aivan mahdottoman paljon! Lopulta pakotin itseni ulos metsästä, vaikka ihania suppisparvia jäi taakseni. Nyt pysyn poissa metsistä muutaman päivän ajan, sillä kuivaamiseen käytettävä tila on nyt varattu kokonaan. Ja vähän enemmänkin 👍.

Minun vanhempani ovat kokeneet tasaisen eläkevaiheen. En usko, että samanlaista harmoniaa on odotettavissa minun sukupolveni kohdalla. Eläkepäivien odottelu ei varmastikaan sellaisenaan kannata. Elämän on maistuttava hyvältä jatkuvasti, vaikkei ihan joka hetki. Nauttimisen ja onnellisuuden kokemusten lykkääminen tulevaisuuteen on aika katalaa ja harvemmin se kannattaa.

Minä nautin siitä, että minulla on puolisona aivan ihana tyyppi. Lapset ovat läheisiä kanssani ja heillä on hyvin terveet arvot. Vaikka minulla on niukasti oikeita ystäviä, he ovat ihan maailman huippua. Enempää ei voisi toivoa.

Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni (retkeillä ja valokuvata), olla ihan itsekseni ja toisaalta nauttia koko perheen seurasta.

Pääsen kehittämään ylpeää ammatillista osaamistani työssä ja myös vapaa-ajalla.

Olen kohtuullisen terve. Minulla on haaveita ja mielikuvitusta.

Ja niin edelleen.

Kiitollisuuden aiheita riittää paljon, kun niitä alkaa oikeasti miettimään. Mistä en haluaisi luopua? Mikä on minulle tärkeää? Mikä tekee minut iloiseksi?

Kiitollisuuteen panostaminen on tutkimusten mukaan kannattavaa. Ja vaikkei olisi, panostaisin siihen silti 👍.

Mistä sinä olet kiitollinen?