Törmäystä ihmiskunnan kanssa ja positiivisia luontokokemuksia

Kävin töiden jälkeen koiran kanssa pikkulenkillä ja lähitiellä oli autoja ihan jonoksi asti. Töiden jälkeinen pikkuruuhka siis. Ystävällinen autoilija pysäytti autonsa suojatien eteen (se ei ole tässä meidän kulmallamme ihan tavallista herkkua) ja meillä oli koiran kanssa pääsy tien yli. Paitsi että pysähtyneen auton takana tuleva auto päätti tehdä ohitusliikkeen risteysalueella ja siinä suojatien edessä. Kyllä taas pisti ärsyttämään moinen välinpitämättömyys. Jos olisin päästänyt koiran löysälle hihnalle, sehän olisi juossut ruokakupin kuvat silmissään tuon auton alle. Epäluuloisuudesta oli tällä kertaa hyötyä.

Tie on siis kaksikaistainen. Tuo autoilija siirtyi siis suojatien eteen pysähtyneen auton kohdalla vastakkaiseen suuntaan menevälle kaistalle ja kiihdytti siinä menemään. Siinä tuli sitten se päivän käännekohta ja tulin pahalle tuulelle. Ihan kunnolla.

Ja kun tulee pahalle tuulelle, sitä alkaa nopeasti kelaamaan kaikkea muutakin aiemmin tapahtunutta, minkä myötä potutuskäyrä on noussut vähitellen ja välillä nopeamminkin kaakkoon.

Olen tässä huomannut monta asiaa, joihin aion panostaa jatkossa. Yksi niistä on debatointi. Se on hauskaa ja koukuttavaa todella usein. Ja myönnän, että ryhdyn siihen ihan liian usein. Aion vähentää debatointia ja lisätä dialogia. Jos debatoinnissa käydään mentaaliottelua voitosta oman näkökulman puolesta, dialogissa keskitytään kuuntelemaan ja pyrkimään ymmärtämään muita osapuolia. Omasta näkökulmasta jaetaan kokemustietoa ilman väittelyasennetta. Arvostus ja kunnioitus ovat siinä avainasemassa.

Debatti kaikessa hurmaavuudessaan on ehkä parhaimmillaan ja tuottavimmillaan dialogin käymisen jälkeen. Kun ensin on opeteltu ymmärtämään kaikkia eri näkökulmia. Debatti ilman tutustumista asiakokonaisuuteen on mielestäni pelkkää pienen piirin viihdettä. Silloin paras väittelijä voittaa, eivät parhaat perusteet.

Olen liian usein löytänyt itseni debatista puolustamassa asiaa, jonka edessä olen kädetön, jalaton ja täydellisen voimaton. Ja juuri sellaisessa debatissa, johon en olisi halunnut osallistua. Tänään tuon suojatieörveltäjäohittajan jälkeen päätin, että nyt minun ei enää tarvitse osallistua debatteihin, joihin en kuulu tai joihin en halua osallistua. Minun ei tarvitse olla kiltti ja vastata 'syytöksiin'. Voin vain poistua keskustelusta.

Samalla ymmärsin, että en halua jatkossa olla myöskään siellä vastapuolella. Pyrin pidättäytymään muiden toistuvasta haastamisesta debattiin. Varmasti epäonnistun monta kertaa, mutta jokainen onnistuminen merkitsee paljon. Sen verran minä ymmärrän juuri nyt tänään.

Arkidebattiin liittyy mielestäni paljon useammin vastapuolen tai muiden ajatusten arvostelu, dissaaminen ja mitätöinti kuin omien periaatteiden nostattelu. Ahkerimmat arkidebatoijat perustelevat toimintaansa monesti sellaisilla fraaseilla, kuten "minä nyt vain olen tällainen" tai "minä olen tällainen suorasukainen tyyppi". Sivistyssanakirjan mukaan suorasukainen ihminen on "Suoraan, peittelemättä, kaunistelematta ajatuksensa ilmaiseva, suorapuheinen". Suorasukaisuuteen ei siis liity suoranaisesti asiapitoisuutta tai todellisuuspohjaisuutta.

Olen päässyt vuosien aikana tekemään yhteistyötä monien suorasukaisten ihmisten kanssa. Kun suorasukaisen ihmisen etiikka ja arvot kohtaavat omani, tulemme toimeen ihan tai oikein hyvin. Kun sovituista asioista pidetään kiinni, toista kunnioitetaan, ollaan rehellisiä ja selän takana ei puukoteta sujuvan yhteistyön hyödyt peittoavat suorasukaisuuden aiheuttamat haitat mennen tullen.

Kun jokin tai jotkin noista etiikkaan tai arvoihin liittyvistä periaatteista ei olekaan yhteinen, suorasukaisuus on taakka, joka syö miestä ja joskus jopa Susannaa. Minä en ole koskaan tottunut tölväisyihin, vähättelyihin tai summan mutikassa tehtyihin debattihaasteisiin. Ne kumuloituvat ja sietokykyni niiden suhteen vähenee ajan myötä. Ja tänään tuon suojatieöykkärin myötä kamelin selkä katkesi tässäkin suhteessa. Enää en taivu, jos ei ole hyvää syytä. Kun ikä lähentelee sataa vuotta, koen vihdoin oikeudekseni kieltäytyä yksipuolisesti ajattelevien arkidebatoijien haasteista. Olen osuuteni suorittanut - moneen kertaan.

Ja vielä yhden aiheen haluan nostaa esiin: vastuun ottaminen omasta toiminnasta. Tämä liittyy paljon tuohon suorasukaisuuteen, mutta on ehdottoman validi muillakin elämän osa-alueilla. Kun sitä debatinhaluisesti haluaa purkaa ehkä turhautumistaan tai muuten vain energiaan laukomalla suorasukaisesti mieltään painavia tai muuten vain huulilla olevia asioita ilmoille, olisi oikein terveellistä kaikkien kannalta pohtia hyvin a) onko se ihan tarpeellista, b) onkohan siitä huomauteltu jo yleisesti ihan riittävästi ja c) onko purkauksen kohde ihan oikeasti se juuri oikea ja paras henkilö lopputuloksen kannalta.

Kuten aikaisemmin totesin, ainakin omalla kohdallani nuo kommentit ja puheenvuorot kumuloituvat. Niitä on kerta kerralta vaikeampaa ja raskaampaa ottaa vastaan. Olen kädetön, jalaton ja täydellisen voimaton noihin asioihin vaikuttamisen suhteen. Suorasukainen purkautuja saa toivottavasti helpotuksensa, sillä minä puolestani maksan aika kovan jaksamisveron noiden 'harmittomien' purkausten vastaanottamisen myötä. Kyse ei ole vain yhdestä 'debatista', vaan koko vuoresta.

Tästä eteenpäin aion miettiä paljon tarkemmin oman käyttäytymiseni ja toimintani vastuullisuutta.

Ihminen taitaa keskimäärin viihtyä aika hyvin saman- ja omanmielistensä kanssa. Samaa mieltä olevien kanssa on helppo ja kiva hehkuttaa niin hyviä kuin huonojakin juttuja ja kaikki ovat ihanasti samaa mieltä. Ihminen tarvitsee tätä.

Samoissa 'piireissä' toimivien ihmisten puheissa toistuu paljon samoja asioita, samoja teemoja jopa samoilla fraaseilla ja termeillä. Vähitellen on aika monta ihmistä kertomassa samoja asioita samoilla sanoilla, samoja tarinoita ja samoja uskomuksia. Dialogilla olisi tässä paikkansa. Eri tavoin ajattelevien ihmisten keskustelua arvostavalla ja kunnioittavalla otteella tavoitteena ymmärtää toisten näkökulmia, ei päästä yhteiseen ymmärrykseen.

Kiitos! Kiitos, että luit tänne asti tai ainakin jaksoit ohittaa 'turhat' tekstit tullaksesi tänne asti 🥰.

Perjantaina kävin isän luona Lahdessa. Isä oli kuumeen jäljiltä väsynyt ja voipunut, kuitenkin ihan kohtuullisen orientoitunut.

Lauantaina lepäsin ja ryhdyin huhkimaan puutarhassa. Kylläpä siellä riittikin ja riittää edelleen tekemistä monen, monen laiminlyödyn vuoden jälkeen. Kädet ja jalat ovat kovasti naarmuilla ja pikkuhaavoilla - pensaiden harvennus ja leikkaus oli veristä puuhaa.

Sunnuntaina kävin aamusta katselemassa kesän saapumista. Nähtävää ja kuultavaa oli aivan mahtavan paljon. Kurkia oli pelloilla yllättävän paljon. Linnut lauloivat muutenkin oikein urakalla. Perhosista näin kangas-, lanttu-, aurora- ja karttaperhosia sekä suruvaipan. Rusakoita pomppi pelloilla ja kauriitakin näkyi.

Alla ihana, pieni kangasperhonen.

Karttaperhonen alla. Sen siipien alapuolikin on kuviollinen.

Lanttuperhonen voikukalla 🥰

Koiraspuolinen auroraperhonen siivet hieman supussa. Parempaa poseerausasentoa ei tällä kertaa herunut monista maanitteluista huolimatta.

Pikkulepinkäinen (koiras) oli iloinen lintuyllätys samalla vanhalla paikallaan risuläjän päällä.

Kynnetyllä pellolla tepasteli tämä kiuru liehitellen selvästikin toista kiurua.

Rastaat keräilevät jo matoja pesiin vietäviksi. Poikasia taitaa olla jo?

Vihervarpunen ei antanut meidän häiritä hyönteismetsästystään kanukan oksilla. Nyt on kovaa hääräystä luonnossa. 

Elämä on ihanaa, vaikka välillä vähän ahistaa.

Ollaan mukavia toisillemme 💖

Kangasperhosia ja ihmissuhteiden dynamiikkaa

Koivun lehdet ovat jo isoja. Ne kehittyivät nopeasti! Luonto tuntuu kirivän myöhästyneestä keväästä syntynyttä aikatauluvajetta kiinni isoin harppauksin.

Kangasperhoset ovat liikkeellä sankoin joukoin. Ne lentelevät lähestyttäessä vilkkaasti ja laskeutuvat nopeasti johonkin. Usein mustikan lehdelle, josta niitä on äkkiseltään vaikea erottaa.

Välillä ne laskeutuvat hiekkatielle, josta ne joko erottaa tai ei erota, asemasuunnasta riippuen. Ovat niin mahdottoman pieniä.

Ihan kunnon ilon läikähdys tuntuu kehossa, kun alkukesästä näkee nämä yksilöt vilkkaina paria etsimässä.

Meillä on mieheni kanssa tänä kesänä hääpäivä, niin kuin niin monena kesänä ennen tätäkin. Juhlistamista ei olla (tietääkseni) vielä mietitty, ei olla kovia juhlijatyyppejä. Nyt on ohjelmassa kuitenkin täysiä viisiä vuosia, joten hieman kannattaisi tehdä jotain erilaista.

Näissä tunnelmissa (kun vihdoin havahduin siihen, että täydet viidet vuodet ovat tämän vuoden ohjelmassa) olen lukenut parisuhdeartikkeleita taas hieman poikkeavalla moodilla. Enimmäkseen olen ärsyyntynyt.

Useimmiten lähdetään siitä, että jokin tapa olla parisuhteessa on oikea tai väärä. Ihan mahdottoman ajattelematonta luokittelua tietämättä ihmisistä itsestään mitään. Ja vieläkin enemmän parisuhde tuntuu vieläkin olevan itseisarvo, hyvän elämän mittapuu. Eihän se niin vain ole! Itsenäinen elämä on vähintään yhtä arvokasta kuin parisuhteessa elävän elämä. Mitä siitä, vaikka päättäisin elää elämäni kamelin kanssa? Unohda seksi, se ei kuuluisi kuvioon 👍.

Ja jos ei ole yksin, pitääkö olla juuri kaksin? Minä olen mahdottoman tyytyväinen omaan avioliittooni, mutta kaikki eivät ole minuja. Itse asiassa kukaan muu ei ole minä. Siksi joku muu kaipaa jotain erilaista. Ehkä useammankin kumppanin?

Jos on kaksin, pitääkö puolison olla eri sukupuolta? Ei onneksi tietenkään, siinä olemme päässeet jo 70-luvulta eteenpäin.

Aika monella ei ole koko elämän mittaista parisuhdetta (kunnes kuolema meidät erottaa). Ja se on ihan yhtä hyvä vaihtoehto kuin mikä tahansa muukin.

Mitä en ole vielä ottanut huomioon? Niitä varmasti riittää. Peli on kuitenkin avattu. Parisuhde- ja perheajattelu määrittää elämäämme ainakin mainoksissa ja tv-ohjelmissa vielä todella paljon perinteiseen suuntaan. Vai oletko nähnyt mainoksen, missä on lapsi ja hänen kolme kumppanuusvanhempaansa? Tai onnellisen sinkun? Tai 'kummallisen' kommuunin?

Minun lähipiirissäni on ainakin uusioperheitä, homoseksuaaleja, lapsettomia pareja, onnellisia leskiä, omasta tahdosta ikisinkkuja ja kukoistavia ikäihmisiä. Samoin lähipiiriini kuuluu yksinäisiä katkeria ihmisiä, erossa riitaantuneita ihmisiä, jotka ovat katkaisseet kaikki aikaisemmat ihmissuhteensa, omassa kuplassaan eläviä elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä, jotka ovat unohtaneet muiden ihmisten elämät ihan täysin ja dementoituneita vanhuksia, jotka eivät enää ihan kunnolla muista omia sukulaisiaan.

Miksei mainosmaailma huomioi meitä kaikkia? Miksi vain jonkinlainen elämä on olevinaan elämisen arvoista? Miksi erilaisuus on niin iso tabu, että vain superrohkeat uskaltautuvat esille? Miltä maailma näyttäisi, jos jokainen uskaltaisi olla julkisesti rehellinen?

Ihanaa kesäkuuta! 

Peräänkuulutan suvaitsevaisuutta, en niinkään rohkeutta. On vain ihmisen itsensä määritelmä, mikä on erilaista ja mikä samanlaista. Näitä määritelmiä ja niihin suhtautumista pitäisi tarkastella uudelleen.

💖

Rokotteesta toipumista ja julkaisemattomia perhoskuvia

Toinen koronarokote on takana ja aika vähillä oireilla olen selvinnyt. Ensimmäisenä rokotteen jälkeisenä päivänä piti ottaa pitkät päikkärit ylimääräisen väsymyksen tasaamiseksi. Tänään toisena päivänä tuli päivällä väsymys, mutta siitä selvittiin ilman päikkyjä. Pientä särkylääkkeellä taintunutta päänsärkyä on ollut käsivarren kivun lisäksi. Nyt voinee jo liputtaa arkeen selviytymisen puolesta 👍.

Linnut laulavat vähemmän. Kaupunki niitti kukkakedot matalaksi (se niistä perhosista). Kuuma ilma rajoittaa ulkoilmaharrasteita. Sisällä ollaan selvitty hyvien tuuletussysteemien ansiosta.

Sään kommentointi tuntuu olevan trolliherkkää puuhaa. Sanot niin tai näin, niin heti on parvi trolleja lyttäämässä sinut sinne ihan pimeimpään paikkaan. Sama porukka toteuttaa lyttäysmetodiaan todennäköisesti ihan mihin tahansa muuhunkin mielipiteen osoittamiseen. En siis jatka sään käsittelemistä tämän enempää 🤭.

Löysin toukokuun lopun kuvista julkaisemattomia perhoskuvia. Laitanpa ne näytille nyt saman tien.

Alkukesän karttaperhonen(pieni-keskikokoinen, 28-40 mm) näyttää tältä. Toisen sukupolven karttaperhosella loppukesästä värit vaihtuvat jotakuinkin päikseen.

Lanttuperhonen (keskikokoinen, 35-47 mm) himmeillä värityksillä.

Kangasperhonen, toiselta nimeltään vihernopsasiipi on pieni (20-26 mm) perhonen. Aikaisen kevään ja kesän perhonen.

Auroraperhonen (pieni-keskikokoinen 31-50 mm) on vilkas kuin mikä. Sitä on tavallista vaikeampaa saada kuvattua. Näissä kuvissa oranssikärkinen koiras.

Tästä eteenpäin keskikesän perhosia.

Metsänokiperhonen on nyt todella aktiivinen ja vilkas.

Sitruunaperhoset ovat nyt helpommin kuvattavia kuin aikaisin keväällä.

Tämä on tulkintani mukaan ketohopeatäplä.

Amiraali kävi jo hämärässä perhosbaarissa, mutta kuvat ovat suhruja. Sinisiipienkin kuvaaminen on vasta alussa.

Ihanaa perhosaikaa!

Keväisiä elämän merkkejä luonnossa ja kevätkesän perhosia

Ensimmäinen pääskynen tuli nähtyä jo viikko sitten. Se on siis kesä nyt. Toisaalta lämpötila hivuutteli tänään 26-27 asteessa, mikä on minulle aivan liian kuumaa, joten kesä on aika selvä tulkinta tuotakin kautta 👍.

Eräs tuttava on kovasti onnellinen kesäkelien saapumisesta, sillä hänen mukaansa ulkona ei ole tähän mennessä ole ollut näkyvissä mitään elon merkkejä. En osannut ihan samastua tuohon, sillä minun kevääni on ollut elämää ja vipinää täynnä. En ole aina osannut päättää, mihin silmäni suuntaisin, kun elämä pursuilee keväiseen tapaansa.

Vielä tänäänkin mietin, kuinka surullinen olen hänen puolestaan. Jos hän ei ole havainnut keväässä tähän mennessä mitään mainittavaa elon merkkiä, häneltä on mennyt todella paljon kaunista ja ihmeellistä ihan täydellisen ohi. En tarkoita, että kaikkien tulisi olla luontohifistelijöitä. Minusta kevät on vain lumoavan upeaa ja kaunista aikaa. Olisi kovin arvokasta itselle, jos sieltä havaitsisi edes jotain kivaa elämänsä varrelle.

Meillä on esimerkiksi ollut jo kauan runsasta sinivuokkoaikaa. Tämä tuttavani asuu etelämmässä kuin minä, joten sinivuokot ovat kukkineet kyllä hänenkin lähellään. Ehkä hän ei ole kiireeltään huomannut tai sitten ei vain arvosta niitä. Kuka tietää.

Muuttolinnuista isoimmat on ehkä helpointa havaita: kurjet, joutsenet ja hanhet. Sitten on niitä pienempiä, joiden mukaan matkaa kesään lasketaan ainakin vanhoissa sanonnoissa. Kuten västäräkki.

Leskenlehdet ilmaantuivat jo ennen sinivuokkoja. Valkovuokotkin ehtivät meillä kukkaan ennen helteitä.

Silmut ovat pullistelleet puissa ja pensaissa jo jonkin aikaa. Kuusi pukkaa uutta kerkkää. Lepän norkot heruttelivat jo siitepölyjänsä allergisten harmiksi.

Lokit ovat saapuneet pelloille traktorien seuraksi. Näsiä on kukkinut jo kauan, nyt se tekee jo lehtiä. Krookukset ovat jo kukkineet, idänsinilijat ovat mitä parhaimmassa vauhdissa.

Perhosia on ollut liikkeellä jo jonkin aikaa: sitruunaperhoset, neitoperhoset, nokkosperhoset ja suruvaipat ovat liihotelleen ihan kunnon tovin. Kimalaiset, ampiaiset ja kärpäset ovat jo touhuissaan. Muurahaiset ovat heräilleet keoissaan.

Oravat ovat olleet kiihkeinä ja ensimmäiset poikaset ovat varmasti jo pesissä. Pikkulinnut ovat lennelleen hormonipöllyissään peräkkäin toisilleen flirttaillen mitään muuta havaitsematta. Fasaanikukot huutelevat reviirejään ja käyvät vaimojensa kanssa ulkona syömässä. Nyt ovat vaimotkin vähenemässä.

Meillä nurmikko oli vihreä jo viime viikolla, jolloin päästettiin ruohonleikkuri valloilleen. Perennat punkevat uutta versoa maan pinnan päälle ja puutarha alkaa näyttää taas puutarhalta.

Tässä nyt ihan ensimmäisiä mieleen tulevia kevään elämän merkkejä. Näistä mikä tahansa voi osua kohdalle, vaikkei kovasti luonnossa liikkuisikaan. Aktiiviluontoilijan kevätlista on tietenkin vielä pitempi. Toivoisin kovasti, että jokainen näkisi jokaisen kevään aikana edes yhden toivoa ja iloa herättävän luonnon elon merkin. Elämä on silloin paljon parempaa 🥰.

Tänään helteessä kuljin mielestäni metsän varjossa ja ihan hattukin oli päässä. Kuumuus iski silti. Mutta perhosia näin ihan mahtavan paljon. Erityisen runsaasti näin kangasperhosia, joihin olin jopa törmätä, sillä ne sinkoilivat suurina määrinä edestakaisin. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt tällaista massaliikehdintää.

Kangasperhonenhan on todella pieni. Usein se laskeutuu mielellään jonkin vihreän kasvin jatkeeksi, josta sitä ei huomaa, jos ei näe sen laskeutumista. Sen siipien kärkiväli on 20-26 mm. Lähempää katsottuna se on lumoavan kaunis kaikkine värisävyineen ja kauniine silmineen 💖.

Neitoperhosia liihotteli myös paljon, vaikka vain murto-osa kangasperhosten invaasiosta. Rikkireunaiset neitoperhoset ovat talvehtineet aikuisina, siksi niillä on pieniä tai suurempiakin vaurioita.

Neitoperhosen siipien kärkiväli on peräti 45-65 mm. Siis tuplasti tai triplasti kangasperhosen kokoinen.

Kolmas perhoskuva on karttaperhosesta.

Karttaperhosen siipien kärkiväli on 28-40 mm. Hieman isompi kuin kangasperhonen, mutta pienehkö.

Ohi liiteli myös sitruunaperhosia, myös yksi toisiinsa takertunut pari. Nokkosperhosia näkyi myös muutama. Kurki lensi yli ja huuteli mennessään. Mustarastas pöhähteli paikasta toiseen muutaman kerran. Keltasirkku lauloi näkymättömissä, samoin tiltaltti ja peippo.

Mutta vielä kevään elon merkkeihin: Mikä on sinulle kaikkein tärkein tai mukavin kevään elon merkki? Ja mitä haluaisit havaita, vaikkei se ole vielä osunut kohdalle?

Ihanaa kesän alkua!

Torronsuon siivekkäitä

Yritän muistaa omilla retkilläni kulkea äänettömästi, välillä pysähtyä ja kuunnella. Yritän olla pelästyttämättä eläimiä lähestymiselläni - ja aina välillä teen niin kuitenkin. Tänäänkin kuljin ihan harkiten mahdollisimman äänettömästi ja niin hyppäsi kuitenkin valkoinen häntä pystyyn puiden seassa - sinne meni ;-)

Luonnon äänten kuunteleminen rauhoittaa minua suunnattomasti. Siksi suositut retkeilypaikat eivät selvästikään ole minun juttuni ainakaan sesonkiaikoina. Nyt lomaviikon aikana osoittautui, että moni paikka tulvii kävijöitä toukokuun arkipäivinäkin. Tyydyn yhä suuremmalla ilolla omiin pieniin polkuihini, missä luonnon ääniä voi kuunnella ihan rauhassa.

Samalla luonnon äänimaailmasta tekee havaintoja, jotka jäisivät muuten tekemättä :-)

Torronsuolla västäräkki oli vakiovieras niin suolla kuin maaosuudellakin. Ei ollut paikkaa, mihin se ei olisi ilmestynyt :-)

Valkovuokot olivat reitin maaosuudella parhaimmillaan ja ne kutsuivat perhosia luokseen - tässä asialla nokkosperhonen.

Sitruunaperhosia liihotteli suuntaan ja toiseen. Joskus ne jopa pysähtyivät kuvattavaan paikkaan :-) Naarasperhosen siivet ovat tällaiset vihertävän vaaleat, usein päältä vielä vaaleammat. Koirailla on (taaskin) tuo komeampi ja näyttävämpi sitruunankeltainen siipien väri.

Kangasperhosia olen nähnyt vasta ihan viime aikoina - lempiperhosiani :-)

Tässä naaraspuolinen sitruunaperhonen on löytänyt valkovuokkotarjoilun.

Neitoperhonen pysähtyi pitkoksille levähtämään ja keräämään lämpöä hetkeksi. Odottelin sen takana ja annoin sille aikaa levätä, ennen kuin jatkoin matkaani.

Ja sitruunaperhonen ihan reissun viimeisillä metreillä ennen pysäköintipaikkaa :-)

Lomaviikko on mennyt, mutta vielä on viikonloppu aikaa levätä ja imeä itseensä luontokokemuksia tulevaa viikkoa varten :-) Mahtavaa viikonloppua ja lämpimät äitienpäiväonnittelut kaikille äideille, varaäideille, bonusäideille ja muille äidin roolissa toimiville :-)

Kiireestä palautuminen tökkii, vastapainoksi kesän perhosia :-)

Pitkähkön työpuristuksen jälkeen kuvittelin nukkuvani kuin tukki tämän viikonlopun. Siinä ei kuitenkaan käynyt ihan niin. Nukuin levottomasti ja heräilin miettimään tämän projektin alta jäädytettyjä työrupeamia, jotka odottavat listalla tekemistään. Mietin niitä unissakin.

Kierrokset ja ylivireystila olivat jääneet päälle purkamisponnisteluista huolimatta. Kahden yön huuhailun jälkeen tänään piti oikein panautua tilanteeseen, jottei tästä huonosta nukkumisesta tule tapaa. Minulla käy välillä niin.

Minun on selvästikin hyvä kohdata oikein kunnolla seuraavan ja sitä seuraavan viikon työt kalenterista ihan lähituntumalla, vaikka onkin viikonloppu. Saan itselleni tilanteesta kokonaiskuvan ja pääsen suunnittelemaan, mitä teen ja milloin. Ja myös sen, mitä kannattaa sittenkin lykätä ensi vuoden puolelle. Läpikäynti antaa jonkinlaista parempaa hallinnan tunnetta.

Varasin myös kalenteriin lisää omia työvarauksia, ihan itseäni muistuttaakseni ja aikaa varatakseni.

Luin myös, että 20 minuutin hyvä rentoutuminen vastaa neljää tuntia nukkumista. Lopen väsyneenä laitoin iltapäivällä kellon herättämään puolen tunnin päähän ja antauduin mielen ja kehon rentouttamiselle. Mieli tuppaa aina löytämään hyviä pohdinnan aiheita ja sitä saa pitää kurissa ihan jatkuvasti. Mutta vähitellen rentoutuminen syveni ja ehdin hetkeksi jopa nukahtaa. Tuo uni ei vielä haittaa yöunia, mutta koko rentoutumissessio auttoi palautumaan ihan merkittävästi.

Päivä oli harmaatakin harmaampi jo ennen räntäsateen alkamista. Päätimme koiran kanssa lähteä hupsuttelemaan läheiselle tyhjälle pysäköintialueelle. Irroitin perillä koiran hihnan ja juoksu alkoi :-) Juostiin ja touhuttiin perätysten ja ainakin minä nauroin katketakseni :-)

Välillä kyykistyin hetkeksi ja huutelin koiraa, joka säntäsi luokse yli-innokas ilme naamallaan. Säntäsi ihan vierestä ohi ja haastoi taas leikkimään.

Nyt täytyy muistaa pitää pieniä rentoutumishetkiä itsensä kanssa ja muistuttaa itseään siitä, että tulevat työt ovat kyllä ihan hyvin hanskassa. Jospa ensi yö sujuisi sikeämmin ja rauhallisemmin :-)

Harmaiden ja sateisten päivien kannustamana olen palannut kesän valokuvien pariin. Ensin toukokuinen sitruunaperhonen askaroimassa mustikan kukkien kimpussa.

Sitten toukokuisessa puolukkametsässä vihreä kangasperhonen.

Upeaa alkavaa viikkoa! Jaksetaan kaikesta hämärästä huolimatta!

Elämä on muutoksia

Tänä viikonloppuna juhlittiin kouluissa valmistuneita ja kesäloman aloittajia. Nostan isosti hattua aina, kun nuori (tai vanhempikin) jaksaa opiskella itselleen uuden tutkinnon. Aina jostain löytyy jokin työ ja ammatti, joka itseä kiinnostaa. Jos sen oikean alan löytää itselleen vasta aikuisena, mikään ei ole estämässä ottamasta itselleen ja elämälleen uutta suuntaa. Maailma muuttuu niin vinhaa vauhtia, että yhä useampi meistä joutuu tai pääsee vaihtamaan ammattia elämänsä aikana kerran tai useammankin.

Minä kuulun niihin, joka ei ole koskaan löytänyt todellista kutsumustaan työelämässä. Silti olen päässyt tekemään monia todella mielenkiintoisia työtehtäviä. Edelleenkin tykkään opetella uutta ja pysyä ajan hermolla. Ja vieläkään en tiedä lopullista unelma-ammattiani. Mahdottoman paljon mielenkiintoista tehtävää keksin sen sijaan vaikka loputtomiin.

Minulle kehittyminen on maailman kiehtovimpia asioita. Uuden oppiminen ja uusiin asioihin hyppääminen ovat elämän mausteita. Toki mikä tahansa uusi ei kiinnosta, mutta rajauksista huolimattakin elämä on täynnä upeita mahdollisuuksia.

Blaa blaa blaa... Tiedän, että kuulostan välillä juuri tältä ;-) Vaan otetaanpa esimerkiksi luonto. Monet työkaverini olettavat usein, että olen ollut aina luontoihminen. Se ei pidä paikkaansa. Lapsena luonto merkitsi minulle pakkoreissuja hyttysten, paarmojen ja ilkeiden muurahaisten maailmaan. Piti varoa käärmeitä ja poimia perheelle mustikoita. Olimme usein matkalla metsän halki järvelle kalastamaan, mikä ei myöskään ollut lempijuttujani. Minun lapsuuden maailmani luonnossa ei ollut yhtään mitään kiehtovaa tai kiinnostavaa.

Rippileirille päädyin Lapin maisemiin. Kesäkuun alussa järven pinta oli melkein kokonaan vielä jään peitossa. Se oli kamalaa. Onneksi ei ollut vielä hyttysiä. Maailma supistui leirillä todella pieneksi. En yhtään ymmärrä, miksi hain tuolle leirille. Varmaan ihan eksotiikan kaipuutani ja tietämättömyyttäni :-(

Kun aloin seurustelemaan vakituisemmin, kävimme usein poikaystävän vanhempien mökillä. Tuleva anoppi opetti kanttarellien löytämisen saloja ja ajomatkoilla törmäsimme kerran ihaniin leikkiviin ketunpoikasiin.

Hankimme sittemmin purjeveneen ja kanootinkin, joilla tutustuimme kotimaan järviin. Näillä reissuilla tuli koettua melkein kaikkea maan ja taivaan välillä. Ihanaa, että ollaan jaksettu tehdä kaikkea :-)

Kosketukseni kasveihin alkoi kerrostaloasunnossa, jossa lisäsin kasveja pistokkaista ja siemenistä niin paljon että taimia oli pakko lahjoitella eteenpäin. Rivitaloon siirryttäessä painopiste siirtyi pienen pihan kasveihin. Vanhaan omakotitaloon muuttaessamme puutarhaprojekti siirtyi aivan uuteen potenssiin. Lapsia syntyi ja purjevene jäi pihaan telakalle. Puutarha oli minun luontoni. Jaoin sen pikkulintujen ja oravien (ja toki perheenkin) kanssa. Rusakotkin oli käytännössä pakko hyväksyä mukaan. Olin yhä lähempänä luontoa.

Sitten joskus (ehkä about vuonna 2009) ryhdyin tutustumaan digikameraan. Parikymppisenä ostin aikoinaan käytetyn järjestelmäkameran (filmikamera), jonka käytöstä innostuin, mutta jonka käyttäminen osoittautui aivan liian kalliiksi minulle siinä vaiheessa.

Mieheni digikameran kokeilun myötä koukutuin kuvaamiseen ja pian sen myötä myös luontoiluun. Silloin vasta alkoi luonnon opettelu ja tarkkailu. Ja sillä matkalla ollaan :-)

Kangasperhonen

Kesää ja kangasperhosia

Toukokuu on ruuhkakuu. Asiaa helpottaa suuresti se, että lapset ovat jo aikuisia, eikä enää tule lisäruuhkia elämään harrastuksista ja kouluista.

Mutta työruuhkat eivät vähene mihinkään, jokainen toukokuu on edeltäjäänsä tiiviimpi, täyteläisempi ja vaativampi. Omat vapaa-ajan sitoumukset ja intohimot eivät hellitä otettaan yhtään toukokuussa, ennemminkin päin vastoin.

Tänä vuonna luonto palkitsee ja tasoittaa hymyilemällä kauniisti ja tarjoilemalla menetettyä lämpöä. Ja täytyy myöntää, että etätyö tuo niin paljon lisätunteja ja lisäjaksamista, että tämä kevät ei oikeastaan tunnu mitenkään pahalta. Tiukalta toki ;-)

Puiden lehdet ovat kasvaneet niin isoiksi, ettei lintuja juurikaan enää oksilta erota. Laulu onneksi jatkuu vielä ja hyväilee mieltä.

Viikonlopun aikana näin monen monta kangasperhosta. Ne ovat pienuudessaan ja kauniissa ympäristöön sulautuvassa värissään niin herkän näköisiä olentoja. Ihan lemppareita :-)