Aurinko paistoi eilen kauniisti, kun lähdin ajamaan kohti Lahtea ja äidin siunaustilaisuutta. Alle kymmenen kilometrin päässä keli oli jo sumuinen, valoa tihkui kuitenkin sumun läpi. Pysähdyin matkan aikana muutamaan kertaan ottamaan valokuvia. Paluumatkalla olikin jo hämärää eikä energiaa muutenkaan liiennyt enää kuvaamiseen.
Valo muuttui matkalla moneksi. Melkoinen kirjo erilaista valoa tuli kohdattua kohtuullisen lyhyellä matkalla. Se tuntui jotenkin sopivan päivän tunnelmaan. Elämään mahtuu sitä kaikkea. Ja pienikin valo tuo toivoa.
Kävin ensin isän luona. Päädyimme nopeasti siihen, että isän on parempi jatkaa arkeaan hoivakodissa eikä yrittää sopeutua hautajaisiin.
Kaikki kuvat ovat muuten värikuvia, vaikkei sitä heti ensimmäisistä kuvista huomaakaan 👍.
Pappi tiedusteli ennakkokeskustelussa virsien määrästä. Tavallisesti ohjelmassa on kuulemma 1-3 virttä. Minä kerroin yltiörehellisesti, että minun mielestäni virsien laulaminen hautajaisissa on mielestäni kaikkein pahin juttu. Laulan mielelläni - virsiäkin - mutta surun keskellä virsien laulaminen on tuskaa. Ja sitä nöyryyttävämpää tuskaa, mitä pienemmät hautajaiset. Isossa tilaisuudessa kukaan ei kuule ääntäsi ja sen hajoamista, pienessä tilaisuudessa mikään ei ole yksityistä. Päädyimme yhteen virteen ja kanttorille annettiin muun musiikin suhteen vapaat kädet. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi.
Hautaustoimiston kautta järjestyivät myös kaikki kukat, joten riitti, että sai raahattua itsensä paikalle 💖.
Tilaisuus oli kaunis ja turvallinen. Päivä oli silti kieltämättä melkoisen raskas.
Kiitos myötäelämisestä 💖